"Minä" pelkää aina toista itsessään

Eilisiltana, kun kävelin pitkin sellaista pientä kinttupolkua, suunnilleen lapsijättiläisen olkavarren paksuista - pilkkopimeässä - tulin ajatelleeksi, että minä tosissani pelkään ennemmin pimeää kuin korkeita paikkoja tai kovaa vauhtia. En tiedä, miksi. En ollut aktiivisesti valmistautunut säikkymään vierata, kaukaisia koiria ja takapihallaan jouluiltaisen tarmonpuuskan yllättäminä haravoivia setiä. Kesken kaiken oli pakko pysähtyä ja melkein painua kyykkyyn, kun pelko juoksi ylös selkää kummallisina, kohmeisina aaltoina. Lopulta löysin komiikkaa köyrystä hahmostani ja tienposkessa nököttävistä ruohonokareista, jotka toivat mieleen siilit, elefantit ja keskikokoiset kummitukset. Puhuin itselleni englanniksi (se kuulosti kaikkein itsevarmimmalta) ja yritin saada teollisuusalueelta kantautuvat kirahdukset kuulostamaan vähän enemmän valaiden vatsanväänteiltä kuin siltä, että jotakuta hyvin suurta ja sitkeää hirtetään.

Tietysti asiaan vaikutti vieras polku vieraine taloineen, vieras maa ja vieraat puut, vieras kanervakin, kantapäitä pyyhkimässä kuin jokin, joka tahtoo itseään paijattavan. Mutta silti. En olisi odottanut pelkääväni pimeää enää tässä iässä, ainakaan näin räikeästi. Sydämeni oli vinossa, sille ei rittänyt kurkku hypättäväksi, kun se meni ajelulle suolistoon, parkkeerasi lopulta vasempaan lahkeeseen ja tutisutti tohjoksi koko systeemin. Minä vähän häpesin sitä. Olin aina luullut olevani Pocahontaksen salattu kaksoisidentiteetti Koillis-Helsinkiläisessä viitekehyksessä. Totta kun on, että tulen eläinten kanssa toimeen aina paremmin kuin ihmisten ja menen kertakaikkiaan pilalle, jos en saa vähään aikaan tarpoa.

Pöhkö vapinani sai minut pohtimaan itse pelkoa, kaikkine kylmäävine ulokkeineen. Sitä, miten se saa isoimmankin meistä etsimään ensin omia polviaan, keskeyttämään kaiken, takeltelemaan. Joka kerta toivomaan ennemmin kuin tietämään. Pelko on ehkä nöyrin tunne, joka ihmisellä on.

Kun nyt oikein kerää kaikki raajansa, istuu, juo teetä ja ajattelee (miten riemukas aktiviteetti näin joululomalla), niin pelkohan on tunteista kiehtovimpia. Se perustuu kokonaan tietämättömyyteen. Vaikka tietäisi täsmälleen, mitä pelkää (kohti juokseva gnu) ei tiedä varmasti, miten pelastautua. Jos tietäisi, ei pelkäisi, vaan toimisi. Pelkäävä ihminen ei osaa asettaa itseään valta-asemaan, tietäjäksi ja toimijaksi, vaan alistuu, jolloin tunne tulee tiedon jättämään tilaan, asettuu niskaa vasten kuin viileällä vedellä täytetty kertakäyttöinen hansikas. Erityisesti silloin, kun ei tiedä, mitä pelkää, on täysin avuton. Päämäärättömään pälyilyyn uupuu nopeasti. Siksi, jos uhriaan ei jaksa juosta kiinni, se kannattaa väsyttää pelolla. Tämän tietävät terroristit, internet-trollit ja karismaattiset diktaattorit kautta aikojen.

Jos mietin kaikkia niitä kertoja, kun minua on pelottanut tehdä jotakin, se on johtunut pelosta menettää valta. Valta itseen, toiseen, koko käsitettävissä olevaan todellisuuteen. Urheilukilpailu pelottaa, koska vaikka omaan vauhtiin voi periaatteessa vaikuttaa, ympäristön muuttujat ja muut kilpailijat ovat pelkääjän toimivallan ulottumattomissa. Autossa on pelkääjän paikka hyvästä syystä - mikä kuvaisikaan paremmin kohtalon kulkuun alistumista kuin istua kytkettynä ärisevään purkkiin kovassa vauhdissa ilman valtaa vaikuttaa siihen koneistoon, joka hurjastelusta vastaa.

Äiti vei minut ensimmäistä kertaa Linnanmäelle, kun olin 3-vuotias. Hän ajatteli, että siellä olisi paljon välkkyvää ja värikästä tutkailtavaksi etäältä (olin jo varhaislapsuudessani haka tutkailemaan asioita etäältä). Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen. Seisoin kädet puuskassa keskellä kaikkea ja halusin esittää vain yhden kysymyksen. Kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Oli aika, kun pelkäsin kovasti myös korkeita paikkoja, kovaa vauhtia, ahtaita käytäviä ja vieraita ihmisiä. Jos olisin saanut valita, olisin istunut vuorokaudesta toiseen suorakulmaisessa huoneessani järjestelemässä huopakyniä ja lehdistä leikkaamiani naamoja. Päiväkodin retkipäivät olivat kamalinta, mitä tiesin. Jokaista retkeä edeltävänä iltana minun oli käytävä monta kertaa läpi retken kulku askel askeleelta. Entä, jos myöhästyisin bussista? Entä, jos kenkäni vaihtuisivat eteisessä joihinkin toisiin? Entä, jos unohtaisin eväsrasiani hattuhyllylle? Enemmän kuin mitään, pelkäsin tuntemattomia aikuisia. Olin varma, että he eivät mitään muuta tehneetkään kuin suuttuivat. Aikuiset olivat mielessäni aina korkeita, kulmikkaita ja vihaisia.

Neljävuotiaana sain kohtuuttoman itkukohtauksen, kun en ymmärtänyt, miten kahvinkeitin toimii. Minusta oli väärin, että vesi muuttui ruskeaksi ja väkeväksi ilman, että tiesin miten. Vielä ala-asteen alkuvuosina aloin aina itkeä, kun en saanut matematiikan laskua oikein. En niinkään siksi, että epäonnistuminen tuntui pahalta, vaan siksi, että ymmärtämättömyys sai minut täysin tolaltani. Pelkäsin vieraita merkkejä ja numeroita, koska minusta tuntui, että todellisuuteni hajoaa, jos en ymmärrä, miten se toimii.

Pelko hallinnan menettämisestä on, paradoksaalisesti, hallinnut koko tähänastista elämääni. Tietenkään se ei ole estänyt hallintaa katoamasta, pikemminkin se on ruokkinut erilaisia kummallisia päähänpinttymiä ja mielenterveydellisiä kulminaatioita. Ala-asteella pelkäsin, että jollen noudata täsmälleen itse itselleni laatimaani kunto-ohjelmaa, elämältäni putoaa pohja. En niinkään pelännyt lihomista tai hengästymistä väärissä paikoissa, mutta olin varma, että jos joudun keskeyttämään juoksulenkin hetkeksi kompastuttuani kengännauhoihini, maailma suuttuu minulle.

Enemmän kuin mitään, olen pelännyt, ja pelkään yhä, katoavani itseltäni. Suurin pelkoni on, että yhtäkkiä, jostain taikaiskusta, herään todellisuuteen, joka on minulle aivan tuntematon, ja jossa minä olen itselleni vieras. Pienestä asti olen pelännyt, että jokin yksittäinen tapahtuma saa minut tajuamaan, miten kamala, kummallinen olento olen koko elämäni ollut ja miten olen toiminnallani pelottanut, ällöttänyt ja satuttanut muita. Se on irrationaalista. Mutta se summaa hyvin pelon koko luonteen. Vain sellainen pelottaa, mikä jää hallinnan reunan taakse, tuntemattomaksi. Tuntematon on julma, koska tuntematonta ei voi ennustaa, lahjoa eikä käskyttää. Se yllättää, muuttaa muotoaan ja menee näkymättömäksi juuri, kun sitä luuli jo koskettavansa.

Minusta kun ihminen pelkää tuntematonta, hän pelkää lopulta pelkästään itseään. Kun Suomi Ensin -ihmiset vaativat Suomen monikulttuuristumisen välitöntä pysäyttämistä, he eivät pelkää maahanmuuttajia, vaan sitä, että löytävät maahanmuuttajan itsestään. He pelkäävät, että Suomi muuttuu paikaksi, jossa  on tilaa. Tilaa vaalia, synnyttää ja tutkailla erilaisuutta ja siten myös ainutlaatuisuutta. Siis yksilöllisyyttä, joka taas kääntyy helposti yksinäisyydeksi. Voi olla, etten minä ole enää tavallinen suomalainen mies tai nainen, kun tavallinen suomalainen katoaa - tai vielä pahempaa, ei ole koskaan todella olemassa ollutkaan.

Tuntemattomaan vihamielisesti suhtautuvat yrittävät epätoivoisesti suojella sitä, mikä heille on tuttua, koska he pelkäävät menettävänsä sen sitä mukaa, kun kaikesta löytyy uusia sävyjä. He pelkäävät, että se, joka heitä määrittää, ei äkkiä enää pädekään ja heidän täytyy rakentaa itsensä uudelleen. Minä en voisi olla rehellisempi, kun sanon, että tiedän, miltä se tuntuu.

Pelko on ihmisessä, jotta ihminen selviäisi hengissä. Se ei ole vihamielinen tunne. Vihaksi pelko muuttuu vasta, kun ihminen ei anna itsensä pelätä, siis alistua ja luopua vallasta. Viha on epätoivoinen yritys kääntää pelko tilaksi, jossa valtaa ei menetetäkään.

Minä olen ihminen, joka on pelännyt ja pelkää kaikkea turhaa ja kummallista. Minun ei koskaan ole tarvinnut pelätä oman tai läheisteni elämän puolesta pitkäkestoisesti. Olen niin onnekas, että vielä pelkään pelkkää pimeää.

Minä toivon - uskon - että vain antamalla itsensä pelätä, on mahdollista suostua tuntemattomaan. Ja vain suostumalla tuntemattomaan sen pelosta voi päästä. Pelko voi olla utelias tunne. Ainakin se on aina vihaa uteliaampi.

Räyskäisy

Haluan irti tän tympeän ikävän. Ujon, hajuttoman tunteen, joka saa kuuntelemaan Ultra Brata pissalta haisevassa lähijunassa ja etsimään ikkunasta omat silmät. Ensin toisen, sitten toisen.

Haluan valkoisen, viluisen valon ja väärässä kohtaa laulavat linnut, jotka eivät lakkaa niin kuin sade lakkaa satamasta ja käytävässä tapaajat tapaamasta ja halaajat halaamasta, kun käsi selällä taputtaa tyhjää kuin epäpätevä elvyttäjä.

Haluan laeltaan liukkaat rännän jäämät tien räkäisillä poskilla ja Hercule Poirotin loppuratkaisulta haisevan hämärän. Haluan keuhkot täysinään rätisevää, kiirivää, hormonaalista hurjaa ja leukaan asti lehahtavan älyttömän lämmön. Haluan tumput, rinkat, rukkaset. Haluan rustata sormet mustana liian pienellä lyijykynällä tahmealla penkillä Pukinmäessä. Haluan sut ja tuulihousut ja erääntyvät laskut. Joo, toisinaan haluan asuntolainankin ja lapsen.

Haluan rungon, pihkaa, lähmää. Ja keltaiset sukkahousut. Haluan uuden kameran kennon! Ja John Lennon saa soida, oli kuinka kornia tahansa.

Haluan mä vaan ollakin. Olla joku jossain luodolla tai pihalla. Yhtä pyöreä ja tarkoituksenmukainen kuin keilapallonmuotoinen pulu. Vaikka mieluummin olisin kuitenkin lokki. Tai hirvi.

Haluan tietää suoneni niin kuin ihminen tietää, kun se pelkää henkensä edestä. Haluan rakentaa lumiukon. Ja raapia soraa saappaalla niin kuin ihminen raapii, kun se ei tiedä, mitä sanoa.

Haluan laulaa ja tanssia. Ja pysyä hereillä. Haluan tehdä piparitaikinasta ison eläimen, koristella ja syödä sen. Haluan nukahtaa kesken lauseen. Ja herätä kesken unen.

Haluan olla niin aikuinen, että se on jo tylsää. Ja niin nuori, että se tuntuu kylkivälilihaksissa.

Mä haluan helvetinmoisen haaveiluherkän anturin, joka tekee tiistaista vähemmän tiistain. Ja toki haluan myös ihan tavallisen tiistain. Sinisen, mielellään.

Haluan, että kävellään. Niskaan haluan puolihuolimatonta lunta.

Rakkaudentunnustus ikävälle

Valo ei jaksa ihan taivaan katolle asti. Syksystä tippuu vettä kuin vasta sukeltaneen silmäripsistä. Lipputankoa hakkaa ohimennen isänpäivä. Maa kasvaa ohutta nuhaa.

Ikävä on kääntynyt alakuloksi silmäluomien alle. Sellaiseksi, joka valuttaa katsetta ohi kaikesta. Ruusunmarjapensas on kuollut kesken kaiken. Aamua yöttää, kun näin marraskuussa yö vyöttää sen itseensä kiinni.

Isänpäiväisyys tarkoittaa tänään muovikuoren alta huurtunutta Pullavaa, Rainbow-jaffaa ja auton ikkunaan nojaavia pakkauksia, scart-johtoja ja kitaroita, laatikollista Tinttejä ja toista täynnä poltettuja cd:itä. Ajokilometrejä tyngässä sateessa.

Tyhjäksi jäävä haisee kuselta ja pölyltä, uusi on vasta muovipatjainen sänky, laatikoittain eilistä ja ikkunanäkymä melkein ei mihinkään. Seinällä tuijottaa Jeesus, mutta ei meidän.

Isän kerroksessa haisee SebaMed-saippua. Muovipinnoitteet, liukuesteet ja automaattioven katkattava rumina tekevät sairaala-asuisen kotitalon tutuksi. Minulle sairaalassa on aina asunut tuntu turvasta silloinkin, kun missään muualla ei. Se on anonyymi, valkoiseksi tuputeltu universaali umpio, joka on olemassa ollakseen olemassa kaikille. Siksi siellä ei tarvitse olla kukaan.

Täällä ovissa on kuitenkin lukot ja nimet. Nakkikastikkeen ja muovin yhteishaju on kuin painaisi poskensa kovaksi pestyyn lakanaan. Minä vikisin itsekseni kuullakseni, miltä se kuulostaa, kun ei ole lapsi eikä vainaa, mutta silti kaipaa hoivaa.

Etäisesti tuttu on enää se, joka luisuu pyörillään muistamatta oliko menossa eteen- vai taaksepäin, hengittää jotenkin väärin, katsoo jotenkin kohti, mutta aina sittenkin vähän tyhjää. Joku, jonka taakse ei enää kunnolla nää, ja joka niin pitkään oli isää. Kämmenet ovat eniten samat.

Me pelasimme shakkia seinältä tuijottavan Jeesuksen vieressä ja söimme pullaa, hampailla ja ilman. Minä menetin heti kuningattareni, kun erehdyin jotenkin olettamaan, että ei se enää tajua. Kannoin sen pieneen huoneeseen kaikki kitarat ja paksun tietokoneen näytön, jolla se hypomaniassa pyytää aina julkisuuden henkilöitä Facebook-kavereiksi. Ostin hetken mielijohteesta sille suklaajoulukalenterin, ja kun se sai sen, se hymyili hetken niin kuin vuosien päähän, taakse ja eteen.

Sisko saa ihan kohta vauvan. Se näyttää onnelliselta silloinkin, kun se kiroilee. Veljellä on tietokoneessa niin iso näyttö, että se tuo mieleen elokuvateatterin tai liitutaulun. Se näyttää onnelliselta, kun se käyttää hiirtä eikä sen tarvitse kysyä keneltäkään, miksi joku ei joskus toimi.

Isän keskimmäinen ex-vaimo pakkasi kaikki isän tavarat hoivakotia varten. Se näyttää onnelliselta, kun se puhuu, että voisi ommella vanhan yksiön verhoista isälle päiväpeiton. Äiti ajoi kolme kertaa edestakaisin isän vanhan ja uuden kodin väliä ja istui autossa odottamassa, kun kannettiin. Se näytti onnelliselta, kun pääsi rollaattorilla hyvin hissiin ja istui kaikkien keskellä kahvipöydässä.

Mä olen jo pitkään ajatellut, että aikuisuus on illuusio. Vain lapsuus ja vanhuus ovat oikeasti. Niiden välissä ihminen tavoittelee aikuisuutta kuin omaa varjoaan. Se siirtyy aina kauemmaksi, jos sitä yrittää juosta kiinni.

Lapsuuden jälkeen ihminen yrittää sopeutua kaikkeen, luoda, rakentaa, säilyttää, purkaa ja hallita vain löytääkseen saman lapsen itsestään vuosikymmeniä myöhemmin. Eikä sitä kai yhtään aikaisemmin voisi löytääkään. Jos aikuisuus pitää määritellä lyhyesti, väitän, että se on kykyä ymmärtää, ettei aikuisuus missään odottamassa istu, ja selvitä ajatuksesta. Aikuinen on arvoituksensa ja keskeneräisyytensä löytänyt, pitkään elänyt lapsi, joka nojaa itseensä silloin, kun ympärillä on hetkellisesti ihan tyhjää.

Vanhus on lapsi taas. Yhtä tarvitseva, paljas ja punainen, ja silti itsenäisempi kuin kokonaista ja kokoaikaista aikuista itsestään etsivä ikinä. Oikein pieni lapsi ja oikein vanha ihminen ovat kumpikin enemmän upoksissa kuin pintaa pitkin kiitävät toimintaikäiset. He ovat syvällä siinä jatkuvassa ja loputtoman seikkailullisessa minämaassa, jossa mieli tekee pienestä ääretöntä ja asiallisesta sopivan ohimenevää. He ovat kuin napanuoralla kiinni jossakin olennaisessa, ehkä maan ytimessä tai omassa vatsanpohjassaan. Siellä, missä omatunto, itku ja nauru asuvat yhdessä ja tiskaavat vuorotellen. Oikein nuori ja oikein vanha ovat lähempänä maata kuin toisia ihmisiä. He muistavat vielä, että hengittämällä selviää.

Lähiaikoina mä olen yllättynyt marketeissa. Ketsuppihyllyllä on iskenyt puuskainen tarve joko olla taas lapsi tai saada lapsia. Lämmin, rintakehän ympäri kiertyvä toive joko käpertyä tai olla se, jota vasten käperrytään. Elävin, tutuin minäni on jossakin siellä, pitämässä huolta ja tarvitsemassa, luottamassa.

Mä olen taaperosta asti pitänyt huolta. Joskus se äityy huolestumiseksi ja kroonistuessaan siitä tulee huolehtimista, mutta ollessaan tasapainossa se saa kaiken tuntumaan järkevämmältä. Välittäminen tekee raajoista paksut kuin vanhalla puulla, joka natisee, mutta ei katkea.

Rakkaus on paksua ja tyyntä kuin hammastahna. Se ei liekehdi, räisky, hakkaa ja viillä. Rakastuminen, intohimo, flirtti ja sen sellainen ovat asia erikseen. Tärkeä asia, mutta eri. Asetuttuaan rakkaus on jotain muuta. Se on jotain niin tuttua, että sen olemassaoloa ei huomaa ennen kuin se jättäytyy pois. Se viiltää vasta sitten, kun sitä ikävöi.

Juttelin isän kanssa puhelimessa ehkä kahdeksan kuukautta sitten. Me puhuimme maantieteestä, kemiasta, koirasta, musiikista ja muistoista. Mä olin juuri alkanut seurustella ensimmäistä kertaa. Se teki isän iloiseksi. Me muistettiin sitä, kuinka leikittiin, kun olin ihan pieni. Vedettiin lakana pään yli olohuoneen sohvalla ja oltiin "installaatiossa". Oltiin Haluatko Miljonääriksi. Oltiin Heini poliisista päivää. Pelattiin shakkia ja opeteltiin Etelä-Amerikan pääkaupunkeja isosta kirjasta. Piirrettiin syanidin reaktioyhtälö.

Me puhuttiin puhelimessa tunti. Mä kävelin edestakaisin siellä, missä nykyään asun. Heilutin ranteita niin kuin aina heilutan, jos oikeasti innostun. Poskea vasten kuumenneen puhelimen läpi isäkin innostui, ehkä ensimmäistä kertaa taas moneen kuukauteen. Tuli pimeä. Lopulta isä sanoi, ettei se jaksa enää puhua. Että pitää mennä lepäämään. Samalla tavalla kuin se aina kotona meni, selälleen siihen pieneen huoneeseen, jonka katossa on halkeama, nukkumaan silmät auki. Mutta että nähtäisiin. Että nähdään taas.

Kun painoin punaista, kyllä tiesin, ettei nähtäis. Seuraavalla kerralla se oli uponnut taas siihen uuteen, nyt jo tavallaan tuttuun, etäiseen, käpertyneeseen, unohtuneeseen utuun, jota mä en tunne. Siksi mä itkin silloin niin paljon. Se on ainoa kerta, kun olen soittanut puhelimella menneisyyteen.

Tänään, kun mä annoin sille sen suklaakalenterin ja katsottiin toisiamme kunnolla silmiin, mä ehkä kunnolla vasta ymmärsin, ettei se ole poissa. Mennyt aika on.

Se oivallus ei tee mistään kevyempää tai ikävästä sileämpää niellä, mutta sen ymmärtäminen tekee helpommaksi antaa itsensä surra. Ikävä ei ole rikos. Se on hurja tunne ja menee nopeasti polviin, heitättää. Mutta kun sen antaa tuntua, äkkiä saa paljon paremmin happea ja halatuksi itse itseään.

Tänään mä itkin taas aika paljon, kun en saanut kuvia editoitua. (Luultavasti se liittyi kaikkeen ihan muuhun, mutta toimipahan laukaisevana tekijänä.) Vikisin itsekseni ja heijasin, olin mielestäni päästäinen ja tahallani kauhean säälittävä. Siitä tuli parempi olo. Halusin olla ihan lapsi ja tosi turvallinen aikuinen samaan aikaan. Ja olin.

Marketissa katselen tuttipulloja rivissä ja mietin, että loppujen lopuksi rakkautta on hirveän vaikea pyytää, mutta aika helppo saada. Riittää, kun katselee ympärilleen ja yrittää nähdä, mitä siellä on sen sijaan, että etsisi vain heijastavia pintoja ja moittisi niissä näkyvää nenäänsä.

Minä kaipaan - sellaista, mitä ei enää ole, ja sellaista, mitä ei ole nyt. Kaipaus muuttuu lempeydeksi, haaveiluksi, vahvuudeksikin, kunhan ikävä ajallaan irtaantuu polvista.

Tekoäly heijastaa vain ihmisen ääriviivat

Teko-etuliite harvoin lupaa mitään erityisen hyvää.

Tekokuitu kutittaa, tekokynsi irtoaa, tekopyhä tuputtaa ja tekotapa on usein kohteeseen nähden väärä tai ainakin kyseenalainen. Teko- on aidon vastakohta. Jokin, joka yrittää olla jotain, mitä ei oikeasti ole - ja lähes poikkeuksetta epäonnistuu surkeasti. Niin kuin makeutusainetabletti, jonka pitäisi kelvata sokerista, mutta joka näyttää e-pilleriltä ja maistuu e-vitamiinipilleriltä (joka taas pakkauksen mukaan maistuu appelsiinilta, mutta jättää oikeasti vain jauhoisen kalvon kitalakeen).

Teko- on yleensä liian hyvää ollakseen totta. Se on epäkäytännöllisyyttä, epäluotettavuutta, epäekologisuutta ja epäinhimillisyyttä. Ei siis ihme, että päivän sana, tekoäly, voi maistua huulilla epäilyttävästi esanssilta.

Tekoäly on kuitenkin tekokuituja ja tekoviiksiä mullistavampi, pelottavampi ja kiinnostavampi keksintö siksi, että siinä jäljitelmällisyys ei kohdistu enää johonkin, joka jo itsessään on ihmisen ulkopuolella, muokattavissa ja käytettävissä. Toisin kuin vaatteiden kuidut tai elintarvikkeiden makuaineet, älymme on paitsi käytössämme, myös erottamattomasti osa meitä. Äly on kehomme, toimintamme ja siten identiteettimme keskeinen rakenne, jonka merkitys elämässämme on paljon kokonaisvaltaisempi kuin jonkin sellaisen tuotteen, jonka arvo muodostuu vain sen käytettävyydestä välineenä.

Tästä syystä ajatus tekoälyn vallankumouksesta on niin pelottava. Miten voimme yrittää jäljitellä sellaista, minkä avulla yritämme jäljitellä? Sinänsä ajatus on kiehtova, mutta ongelmaksi se muodostuu esimerkiksi vaiheessa, jossa älyn kokonaisvaltainen merkitys yksilön ja yhteisön toiminnassa ja identiteetissä ohitetaan kaupallisten tavoitteiden nojalla. Siinä vaiheessa, kun tekoälyksi - ja siten ihmisen älyn kuvaksi - kutsutaan esimerkiksi algoritmia, eli älyä, joka toimii vain siihen ohjelmoitujen kaupallisten intressien ohjaamana, muuttuu haitalliseksi rinnastaa ihmisäly ja kone. Vaarana on, että lopulta aliarvioimme ihmisen kykyä ajatella ja kommunikoida vain siksi, koska olemme niin vaikuttuneita koneen yli-inhimillisestä laskentakyvystä, ja älyn uudeksi määritelmäksi muodostuu laskennallinen ja siten myös manipuloitava massa-analyysiäly.

Tekoälyn yhä kehittyvä laskentateho on niin hurja, että sitä on vaikea tajuta. Laskeminen laajentaa vaikutusmahdollisuuksiaan huomattavasti yli sille aikaisemmin arjessa asetetun suppean merkityksen. Kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, on periaatteessa purettavissa kaavoiksi. Elämme syy-seuraussuhteiden tahmaisessa hämähäkinseitissä. Vuorovaikutussuhteet - niin ihmisten väliset kuin ihmisen ja ympäristön välisetkin - perustuvat lopulta muutoksiin. Kaikki toimintamme rakentuu tapahtumaketjuista, joiden toteuduttua tilanne ei ole enää sama kuin ennen. Kaikki muutokset voidaan oikeastaan ajatella tekijöidensä summana, jossa lopputulos, muutos, jää yhtäsuuruusmerkin perään. On siis teoriassa mahdollista, että jonakin päivänä koneet laskevat eteemme vaihtoehtojen kirjastoksi kaiken, mitä tilanteessa on mahdollista tapahtua, todennäköisyysprosentteineen päivineen, ja maailmasta tulee tekoälyn konsultoima valtaisa shakkilauta.

Tekoäly oppii oppimaan. Se opettaa itseään, luo verkostoja ja yhteyksiä paikkoihin, joissa niitä tarvitaan sekä etsii, havainnoi, luokittelee, korjaa itseään ja luo oppimansa pohjalta uutta. Oppiva tekoäly toimii kuten ihmisen aivojen hermoverkko - se vahvistaa niitä asioiden välisiä yhteyksiä, jotka ovat eniten käytössä ja katkoo niitä, jotka havaitsee hyödyttömiksi. Tekoäly oppii vain materiaalista, joka sille annetaan. Kaiken uuden se luo oppimansa pohjalta. Ainakin vielä tekölyn toiminta on ääridemokraattista. Sen oppiminen ohjautuu aineiston määrällisen enemmistön perusteella. Enin, klikatuin ja toisteisin voittaa. Hyvä esimerkki tästä on Microsoftin Twitter-robotti, joka imaistuaan itseensä Twitterin data-aineistoa muuttui hetkessä juutalaisten kansanmurhaa kannattavaksi törkypuheautomaatiksi.

Onko sitten mitään, missä tekoäly ei voisi päihittää ihmistä? Onhan se voittanut ihmismestarit on jo shakissa ja Go-pelissä (ei Pokemonissa, vaan siinä toisessa.) Tekäly kykenee päätähuimaaviin laskentasuorituksiin. Sen on nyt jo mahdollista paitsi jäljitellä erilaisten ihmisten, esimerkiksi ammattiryhmien, tyypillistä puhetapaa, kirjallisuuden eri formaatteja, musiikkityylilajeja, tiedettä ja urheilusuorituksia, myös toisintaa tunnekokemuksia ja tunteisiin perustuvaa vuorovaikutusta kuten empatiaa, riitelyä, rakastumista tai pettymistä.

Avainsana on kuitenkin jäljittely. Tekoäly toistaa ihmisestä sen, mikä on sille havaittavissa. Se oppii mallista ja soveltaa vain oppimaansa. Tekoälyn itseohjautuminen on prosessi, joka vääristyy helposti, koska tekoäly on toiminnassaan johdonmukainen, mutta ihminen ei. Ihminen esittää, painottaa, liioittelee, siloittelee ja on sarkastinen. Ihminen jättää asioita sanomatta, sanoo toisin kuin ajattelee ja toimii, ennen kuin tietää. Sosiaalisessa mediassa ihmisen erikoisimmat tempaukset saavat eniten huomiota, eivät arkiset ja tyypilliset asiat. Tekoäly tulkitsee ihmisten sosiaalisen pelin vallitsevaksi toimintakulttuuriksi. Se ei havaitse piilomerkityksiä.

Siksi uskonkin, että tekoäly ei ole parhaimmillaan toimimassa ihmisen puolesta, vaan osoittamassa meille päin naamaa, miltä toimintamme oikeasti näyttää. Tekoälystä saamme kaunistelematonta dataa siitä, miten tapamme toimia on päältäpäin tulkittavissa. Siten tekoäly voi toimia korvaamattomana siltana ihmisryhmien välillä. Tekoäly toimii paitsi tulkkina ihmiseltä toiselle, myös ennen kaikkea ihmiseltä itselleen. Se näyttää, mikä toimintakulttuurissamme on pielessä, mikä saa suhteettoman paljon painoarvoa ja mikä jää varjoon. Tekoäly on ainutlaatuinen mahdollisuus katsoa asioita niin kuin ne tällä hetkellä ovat, eikä niin kuin niiden olisi tarkoitus olla.

Ihmisen toiminta on syy-seuraussuhteiden äärettömyys, josta tutkijat ovat saaneet kartoutettua vasta häviävän pienen murto-osan. Itse uskon, että kaikki, siis aivan kaikki, on seurausta jostakin, mutta se jokin on niin monen monimutkaisen tekijän summa, ettei tekoäly pysty sitä jäljittämään sen paremmin kuin ihminenkään. Tekoälyn tiellä ovat etenkin kaksi sellaista ihmiselämän vallitsevaa ominaisuutta, joiden sisäistäminen tuntuu olevan koneelle mahdottomuus: sattuma ja minä.

Sattuma on iso luonnontieteellinen ja filosofinen ilmiö, jota ei vielä olla pystytty selittämään. Ihmiselämään se vaikuttaa ratkaisevasti heti siitä alkaen, kun jonkin geenin alleelit sattumalta jakautuvat sukusoluissa tietyllä tavalla ja jokin siittiö sattumalta saavuttaa munasolun ensimmäisenä. Sattuma vaikuttaa elämässämme joka hetki, isosti ja pienesti, mutta tekoälylle satunnainen sattuma on vain virhemarginaaliin menevää kohinaa. Jokin sattuma voi muuttaa yhden ihmisen koko elämän, tämän käsityksen itsestään ja ympäristöstään sekä suhteen kaikkeen totuttuun. Yhden sattuman painoarvo on kuitenkin vaikea laskea, kun sen vaikuttavuus riippuu sattuman kokevan ihmisen siihenastisen elämän kaikista aikaisemmista sattumista. Sattumalla on iso rooli yksilön identiteetin rakentumisessa ja tämän tavassa katsoa maailmaa, kun taas tekoäly ei tarkastele maailmaa minästä, vaan keskiarvoista käsin.

Identiteetti, siis käsitys minästä, on toinen tekoälylle kova pala. Synnyttyään ihmislapsi alkaa tarkkailla ja sisäistää maailman tapoja yksityisestä itsestään käsin ja sovittaa oppimaansa jo olemassaolevaan kehoon ja mieleen. Oppiessaan oman kehonsa rajat vauva tutustuu jo itsenäisesti ja riippumattomasti olemassaolevaan itseensä. Ihmislapsi on synnyttyään ainutlaatuinen ja erillinen, kun taas tekoäly rakentaa itsensä täysin ympäristöstään riippuvaisena jäljennöksenä. Identiteetin rakentuminen on ihmiselle helpompaa myös siksi, että ihmisen aivotoiminta kehittyy 25-vuotiaaksi asti ja keho kasvaa pehmeästä, kömpelöstä taaperosta hallituksi kokonaisuudeksi hitaasti. Ihminen ehtii tutustua itseensä ja rakentaa minäänsä kasvaessaan, kun taas tekoäly syntyy täydessä terässä, mutta tyhjänä.

Ihminen loi tekoälyn omaksi kuvakseen. Siis heijastuksen perusteella. Se ei ole kaikki, vaan itse asiassa yllättävän vähän. Tekoäly nostaa meistä esiin puolia, jotka tulevat yllätyksenä, mutta se ei tiedä meistä enempää kuin tiedämme itse. Tutkimusmatkalla se on hyvä taskulamppu, miksei karttakin, mutta ei lopullinen määränpää.

Taas tää mä

Mä oon taas tää tänään. Taas mä oon tää.

Melkein kuin eläin takussa. Tai ihminen arkussa, kun se tahto kokeilla, miltä tuntuis olla kuollut keskellä viikkoa.

Kuoriainen jumissa.

Mun keskellä on reikä niinku leivässä,
siitä näkee kyllä läpi, muttei eteensä
Ilma vierii mun välistä, ilmankos.
Olen ontto otos, ontompi kuin keskiverto "entä jos", tutumpi kaaos, ohjatkaa toi ulos

    Välitän väljää taas lävitse tästä ja yhä vaan välttelen välittämästä. Ota hei koppi, niin kompastun, muuten väkisin väitän, että varmasti vahvistun

Olen niin raaka, et idutkin kadehtii
Puoliksi syöty, mut koskematon
Valkoiset lakit ja lakanat lainehtii
Tahdon pois alta ja sateenvarjon.

Uitettu koira.

Mä oon taas tänään tää. Taas mä oon tää tänään.

Pelkään, ettei kukaan enää kompastu muhun
Otan itseni kiinni ja ripustan pois
Pelkoni selkä ei kuule kun puhun, olen virraton piiri, nyt katketa vois

Pulu päin seinää.

Rakennan kotini tikusta asiaks
Olen taas itseni ainoa osakas
Yksittäinen, räätälöity, munaton munakas
Syyttäjä, tuomari, poliisi ja varas
Elämänmittaisen vakuutuslupauksen vakioasiakas.

Rahat takas,
rakas.
Taivas,
pysy paikallas.

Silti olen salaa aggressiivisesti toiveikas.

Kissa pöydälle.

Mä oon taas tänään tää. Taas mä oon tää tänään.

Mun keskellä on kohta, jonka oon tuntenu tunnottomaksi
Se oli niin lähellä, et oli tehtävä
se tuntemattomaksi
Ja nyt kun mun pitäisi elättää itseni edes hengittämällä
En osaa kuin selittää selittämistäni tahallaan häviämällä

Usko mua, usko
Mä kallistun, mutten kaadu, usko
Luota, että mä luonnistun
ja lupaa, et oot jossain siellä, '
mikä tyhjäksi jää, muttei koskaan oo tyhjä.

Mä oon taas tänään tää. Taas mä oon tää.

Minä alan vasta siitä,
mihin sinä loput.
Ja jos ja kun jään kesken, aion silti pitää loput.
Mä en tahdo mitään niin kovaa
kuin et jäisit reunaani kii.
Mutta mun keskellä tyhjä tietää,
et ei se vaan mene niin.

Surun mentävä nisäkäs

Jalkakäytävällä oli tänäänkin se sama, tyhjä siili.

Mä olen katsellut sen tyhjenemistä nyt viikon verran. Se lojuu siinä Subwayn ja entisen Siwan parkkipaikan reunassa, melkein keskellä tietä, ja on joka päivä litteämpi. Mä mietin, mikä sitä syö. Syö nimittäin siististi kuin turisti osteria. Ruohikolla sen alla ei ole edes verta, pelkkää syksyn lähmää ja pakokaasun värjäämää lätäkköä. En muista nähneeni yhtä puhtoista raatoa kuin Luonnontieteellisessä museossa.

Jostain syystä mua aina vähän puristaa sen siilin kohdalla. Se näyttää pudonneelta rukkaselta. Sellaiselta, jonka joku ehkä nostaa aroniapensaaseen törröttämään, mutta jota kukaan ei koskaan hae. Se muistuttaa myös sellaista litteäksi halattua ja kuolattua unilelua, jonka kainalosta roikkuu vanua ja silmistä heijastuu keltainen, pyöreä kattovalo, kunnes on pakko painaa katkaisijaa ja uskaltaa ottaa yö ylle.

Mä kaipaan unileluja. Ja isoja, kosteita rukkasia. Mä kaipaan aikaa, kun toinen hanska oli hävinnyt, ja se tuntui. Tuntui niin mielettömästi, että kitalakeen nousi yksittäisiä itkuja, jotka menivät polviin astI ja saivat hetken veteläksi ja upottavaksi. Niin raskaaksi, että oli kai väistämätöntä, että oli joku äiti tai joku isä, joka nosti ylös tai ainakin otti vastaan, tuhahteli sillä lailla, ettei aikonut kuitenkaan lähteä menemään, vaikka ehkä sanoi, kaksikin kertaa, että Kotikatu alkaa ja Kuningaskuluttaja meni jo.

Mä kaipaan sitä tunnetta, kun uskaltaa surra.

Se on sellainen väpättävä, reunoiltaan pehmeä olo, joka peittää kuin viltti. Sellainen tunne, että kohta mä purskahdan, aivastan tai lakoan, menen sijoiltani, tärähdän, päästän äänen, mutta en, missään nimessä sittenkään, häviä mihinkään.

Suru on hidas, painava ja läpitunkematon. Kaikessa piinaavassa verkkaisuudessaan se on tunteista turvallisimpia, koska se seisoo omilla jaloillaan. Se ei vaadi enempää eikä vähempää kuin antautumista. Luottamista siihen, että vaikka rintakehän läpi tuulee, ja mistään ei saa kiinni, minä en mene katki. Jään vain hetkeksi väliin.

Se vaatii aluksi kai kaiken, hapenkin. Saa tuntemaan, ettei minua jää, koska suremani on tehnyt minuun reiän. Siksi suruun suostuminen pelottaa. Mua pelottaa, että jos annan itseni ikävöidä, ikävöin itseni upoksiin, kelvottomaksi. Mä pelkään, että suremalla sitä, mitä mulla ei enää ole, suljen rakkauteni käytettynä mukaan jo menetettyyn, enkä jaksa tai osaa rakastaa, edes nähdä, enää mitään uutta.

Mä en ole oikein osannut myöntää, että isä ei enää koskaan lähde mun kanssa kävelylle tai soita mun kanssa kitaraa. Että mä en voi istua sen polvelle ja leikkiä sen kanssa Haluatko Miljonääriksi. Että me ei voida vetää pussilakanaa pään yli ja olla "installaatiossa". Että aina, kun se putoaa sängystä, sen on odotettava seuraavaa kotihoitajaa vatsallaan lattialla. Ja aina, kun mä yritän katsoa sitä silmiin, se valuu, katsoo pois tai hengittää väärin.

Ihmisiä, joita mä olen rakastanut ja tarvinnut kuin heitteillä oleva heinä tarvitsee maata, on pudonnut mun elämästä kuin syksy putoaa talveen. Enkä mä sano, että niin kuuluu käydä, mutta kun niin käy, niin kuuluu saada käydä. Suru kertoo, että siellä mä ihan totta olin, kaikkien teidän kanssa.

Uskaltaakseen surra on ehkä uskallettava olla vähän avuton. Uskallettava pyytää. Mä olen nyt taas tyhjennyt siili. Voisitko sä olla mun kanssa hetken tässä, että mä vähän täyttyisin taas?

Lopulta kaikki on sitä samaa, hidasta, vaivalloista, räkäistä aikuistumista. Se kummallinen rajapyykki, jossa pitää opetella ottamaan itse itseään kädestä ennemmin kuin niskasta. Koska vasta siitä, mihin loppuu pärjääminen, alkaa selviäminen.  Ja vasta siitä, mihin sinä loput, alan minä.

Elämäni yhteisissä sohvissa

Hihityttää hetkittäin taas todella. Yllätän itseni pyörittelemästä ranteitani ja hölkkäämästä paikallani yleisessä vessassa tai jossain ahtaassa eteisvälikössä, jossa musta muovinen rengasmatto on mutkalla, ja ilma haisee levottomasti kurahousuilta. Pienestä asti mun on ollut pakko loikkia isoimmat ilot ulos itsestäni tai ainakin järjestykseen, laskoksiksi pallean alle. Muuten tuntuu, että pakahtuminen menee nenään ja päälakeen asti kuin wasabitahnan jälkipotku. 

Mun ei tarvitse olla humalassa hymyilläkseni niin, että poskilihakset menee hapoille ja ylähuuli alkaa täristä. Viime yönä lauloin kaksi kertaa karaokea kahden eri Tommin kanssa ja sain kaljaa päälleni kolmesta eri kulmasta (vahingossa), mutta ennen muuta uskalsin jo vähän hengata. 

Hengaaminen on aina ollut mulle tosi vaikeaa. Oon usein miettinyt, missä kohtaa multa on mennyt ohi se jokin olennainen hengaamisen oivallus. Sellainen suuri hiffaamisen hetki, joka sijoittuu ehkä seiskaluokan puoliväliin, ja jonka jälkeen sitä osaa rekisteröidä ja hallita sellaisiakin mahdollisuuksia kuin tuntemattomaan tutustuminen luontevasti yhteisellä sohvalla. 

Yhteiset sohvat ovat yhtä kiehtovia ja kaukaisia kuin tuntemattomien rappukäytävien summeritaulut, joiden kellertävien muovilaattojen sukunimistä ei tiedä mitään. Onko Forsströmillä lapsia? Asuuko Kehvelin luona kissa? Onko ehkä Kurkisen munuaisissa jotakin vikaa? Entä se Marimekon kappaverho, joka on toisen kerroksen kadunpuoleisessa ikkunassa väärin päin? Onko se niin vahingossa vai mielenosoituksena verhon lahjoittanutta passiivis-aggressiivista anoppia kohtaan? Tarjotaanko taloyhtiön talkoissa vegaanimakkaraa ja jos tarjotaan, niin käytiinkö aiheesta yhtiökouksessa vääntö vai ei? Millaista rappukäytävässä olisi käydä virpomassa? Avaisiko Tunturi-Takala oven? 

Sohva, joka näyttää melkein tyhjänäkin täydeltä, koska sen tyynyissä on jo niin monen aikaisemman istujan jäljiltä tutuiksi muhvaantuneita koloja, tuntuu jo kaukaa melkein kivuliaan kiinnostavalta. Mitä yhteisempi jokin on, sitä painavampi kaipaajan on siihen kahlata. Miten istutaan käsinojalle tai nojataan selkä kiinni puolitutun polviin? Miten toiset vain tuntuvat kulkevan paikasta toiseen halaus, hulvattomuus ja hartiahieronta edellä, kun itse vedän pelkän tervehdyksenkin helposti väärään kurkkuun?

Jossain vaiheessa harjoittelin hengaamista niin tosissani, että tein ajatuksiini listaa hyvän hengaajan ominaispiirteistä ja toimintamalleista. Hyvällä hengaajalla oli hyvä ryhti, mutta yhteistä sohvaa lähestyttäessä, sohvalle rojahdettaessa ja lähiminuutteina rojahtamisesta tämän selkäranka tuntui pehmenevän. Hyvä hengaaja ojensi säärensä ja haukotteli oikeissa kohdissa, muhjusi itsensä keräksi jonkun toisen hyvän hengaajan kainaloon ja tiesi heti, mistä meemistä oli kyse. (Havaintoajankohtana hengailuympäristöissäni oli väistämättä aina jostakin meemistä kyse.) Oikein hyvän hengaajan ei tarvinnut korottaa ääntään naurunremakan ylikään, koska hyvät hengaajat käänsivät huomiota toisilleen joka tapauksessa kuin heittelehtivää ulkomerta tyynen pehmeästi pyyhkivät majakan keilat.

Olin kateellinen. Olin tyytymätön itseeni ja maailmaan. Jotenkin jäin aina kiinni, kun yritin kopioida yhteisillä sohvilla nojailua. Minusta siirryttiin kauemmas. Jos sain puheenvuoron, käytin sen tyhmästi. En uskaltanut pitää oikean mittaista taukoa ennen kulloisenkin läppäni keskeisintä kohtaa, koska pelkäsin hengaajien huomiokeilojen pyyhkäisevän ohitseni, ja niin hörähdysvarmoina pitämäni keskustelunavaukset jäivät hörähdyksittä. Oppini valuivat hukkaan, ja ajauduin lähestymään hengaajia kuin kettu, jonka pitäisi lajiylpeytensä nimissä hyökätä kanalaan, mutta joka ei saa kanoja kiinni, vaan hankkii nugettinsa läheisen McDonald'sin Drive In -kaistan jäteastiasta.

Olen edelleen yhtä kuutamolla yhteisistä sohvista. Edelleen huomaan purevani huultani ja näyttäväni syylliseltä, vaikka haluaisin vain heittäytyä pitkin pituuttani hengailijajoukkoon ja pyytää laturia lainaksi yhtä ohimennen kuin konkarit. Nykyään heitän läppää itsevarmemmin kuin ennen, mutta edelleen takeltelen uusissa whatsapp-ryhmissä ja puhun huulet suikerolla kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Riemastun huomiosta kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Silti häkellyn liiallisesta huomiosta kuin, no, mikä tahansa hiiri.

Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut sisäistää, ettei mun ehkä tarvitse sisäistää koko hengailijan oppimäärää. Sellaista ei välttämättä sittenkään ole. On lähinnä ihmisröykkiöitä, takkeja, iltaisen raskasta sisäilmaa, jatkuvaa kahvinkeittimen sorinaa, päällekkäin tallustelevia keskustelunpalasia ja lepattavaa, kutsuvaa kattovaloa. On ihmisiä, joilla on paljon sanottavaa, sydän kurkussa, pää tukossa ja vaikkua korvissa. Onneksi etenkin teatteri, elämäni rakkaus, on paikka, jossa kaikki se töhnä on kiinnostavaa. Se on nimittäin niin kovin totta.

Äskettäin mun elämään kellahti taas yksi uusi yhteinen sohva. Sellainen niin kaikesta kokemastaan kuhmurainen, että se puhuisi kaikkien päälle, jos sillä vain olisi suu. Mä en vieläkään tiedä, miten sellaiseen sohvaan mahdutaan, mutta oon ehkä tajunnut, ettei tietäminen oo siinä se juttu. Tällä kertaa, ainakin, tahtominen on.  Ja siihen luottaminen, että luottamus on kuin Länsimetro: se rakentuu valtavan hitaasti, mutta kuljettaa sitten lopulta paikkoihin, joihin sillä ei ehkä koskaan olisi uskonut pääsevänsä.

Mä en malta odottaa.

Nurkissa pyörivä minä - omistamissadusta jakamistalouteen

"Minun" saattaa olla ensimmäinen sanan "minä" sijamuoto, jonka lapsi oppii. Sitä kuulee hiekkalaatikolla ja kauppajonossa. Heti, kun lapsi ymmärtää olevansa muista erillinen yksilö, ajatus asioiden kuulumisesta juuri minulle alkaa kiehtoa.

Omistamisen ihanuus piilee pitkälti geeneissämme; meillä on tarve varmistaa, että tulemme toimeen eikä kukaan syö hankkimaamme ravintoa nenämme edestä. Lisäksi haluamme näyttää itsellemme ja muille, keitä olemme. Eläinmaailmassakin esiintyy jonkinlaista omistamisella rakennettavaa imagoa: elinympäristöä ja reviiriä muokkaamalla etsitään kumppania ja pidetään loitolla vihollisia. Minun alueeni viestii minusta. Siksikin meistä tuntuu turvalliselta voida rakentaa ympäristömme sellaiseksi, että se peilaa sisintämme mahdollisimman hyvin.

Ihmisen rakentamissa yhteisöissä omistamisen merkitys on vaihdellut pröystäilyn ihannoinnista sen halveksuntaan. Pääsääntöisesti omistamalla on kuitenkin pönkitetty omaa asemaa ja vaikutusvaltaa sekä turvattu taloudellisesti nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Erilaiset statussymbolit kodinsisustuksessa, pukeutumisessa, huveissa ja hyödykkeissä ovat eri aikoina toimineet vahvana indikaattorina omistajansa varallisuudesta ja siten myös esimerkiksi sosiaalisesta elämänpiiristä, perhetaustasta ja mahdollisuuksista. Myös muoti ja trendit rakentuvat omistamiselle; yksilön omia valintoja korostavassa yhteiskunnassamme ne viestivät toteuttajansa arvomaailmasta ja kiinnostuksenkohteista. Omistaminen on kautta aikojen ollut merkittävimpiä ihmisten keskinäisen viestinnän välineitä.

Nykyhetken individualistisia menestystarinoita ihannoivassa yhteiskunnassa ihminen harvoin jää asuttamaan sukutaloa ja viljelemään isoisänsä peltoa. Esimerkiksi Pohjoismaissa kotoa muutetaan maailman mittakaavassa hyvin nuorina, alle 25-vuotiaina. Kotinsa sisustamalla ja kulutusvalintansa räätälöimällä ihminen rakentaa ympärilleen turvallista pesää, jota katsomalla voi muistaa, kuka on.

Omistamisen rooli ihmiselämässä on niin suuri, että puhe jakamiseen perustuvasta talousjärjestelmästä tuntuu ymmärrettävästi kaukaiselta ja hankalalta. Sosislistinen ajatus kaiken jakamisesta tasapuolisesti on niin vaikea siksi, että ihmiset ovat yksilöitä. Eri ihmiset tavoittelevat ja kaipaavat eri asioita. Jotta edes näennäinen tasapuolisuus voitaisiin saavuttaa, pitäisi jonkun määritellä kaikille yhteinen hyvinvoinnin laatu ja taso. Tällainen romuttaisi systeemin alkuunsa, koska se, joka hyvinvoinnin kriteerit määrittelisi, olisi jo muita ylempänä asettamalla kriteerit väistämättä omasta näkökulmastaan.

Silti jakamistaloudesta puhutaan nyt enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ennen kaikkea siksi, että kapitalistisen kulutushysterian jatkuminen polttaa maapalloamme loppuun kiihtyvällä tahdilla. Laskennallinen päivämäärä, jona ihmiset ovat kuluttaneet vuoden luonnonvarat loppuun ja elävät loppuvuoden velaksi maapallon ja sen köyhimpien väestönosien kustannuksella, on aikaistunut vuosi vuodelta.Vaihtoehdot ovat nykyisenkaltaisesta kulutuksesta luopuminen tai maailmanloppu.

Onneksi kulutuksen vähentämisen ei tarvitse tarkoittaa kolhooseja ja viisivuotissuunnitelmia tai nälkää näkevää kansaa, jolle ei ole leipää eikä leivoksia. Ajatus jakamistaloudesta ei perustu tasapäistävään omaisuuden kollektivisointiin, jossa kaikkien omistamista rajoitetaan. Se perustuu jakamiseen ja vaihtoon, eli on lähempänä vaihdantataloutta kuin sosialismia. 

Jakamistalouden ytimessä on yhteiskäyttö, siis lainaaminen. Omistamisen ei tarvitse poistua, vaikka uusi tuotanto vähenisi radikaalistikin. Kuten vaihdantataloudessa, jokainen omistaa sen, mitä osaa, on tehnyt tai on saanut. Näin jakamistalous laventaa pääoman käsitettä. Arjessa, jossa kaikki mitataan rahassa, on vaikea muistaa, että arvokasta pääomaa ovat esimerkiksi aika, taidot ja tiedot sekä sosiaaliset verkostot.

Rahan ollessa nykyisessä järjestelmässämme keskeisin arvon määrittäjä, moni arvokas asia jää huomiotta. On ironista, että nykyinen talousjärjestelmämme perustuu niin voimakkaasti tuotettuun arvoon, siis rahaan, vaikka Suomen elinkeinorakenteessa suurin osa ammateista on jo palvelualoilla, eli tuottamassa jotakin aineetonta. Palvelujen arvon mittaaminen taas on kansantalouden näkökulmasta vaikeaa ja epävarmaa, koska toisin kuin pala juustoa tai mutteri, palvelu tuotetaan aina räätälöitynä vastaanottajalleen. Palvelun tuottama taloudellinen hyöty riippuu siis aina palvelun sisällöstä suhteessa sen kuluttajaan. On vaikeaa määritellä standardia arvoa palvelulle, jonka "onnistumiseen" subjektiivinen vastaanottaja vaikuttaa niin ratkaisevasti. 

Myönnän, että raha on kätevä. Sen avulla on helppo konkretisoida niinkin abstrakti käsite kuin arvo. Jos olen valmis maksamaan vaelluskengistä 50 euroa tietäen, että saisin samaan hintaan kahdet ohutpohjaiset fläpyskät, määritän itse, että kengän laadulla on minulle arvoa. Kun kaikki arvotetaan saman rahan kautta, kuluttamiaan, omistamiaan ja arvottamiaan asioita on helppo vertailla. Teoriassa. Ongelmana vain on, ettei maailma ole typistettävissä niin yksinkertaiseksi. Hyvä esimerkki on työn arvo: miten vertailla lääkäriä, joka pelastaa potilaan tähystysleikkauksessa ja tähystyslaitteen valmistajaa? Potilasta ei olisi pelastettu ilman kumpaakaan. Lisäksi on kiintoisaa, että oikeistoliberaalia menestyjämyyttiä ihannoivissa valtioissa menestyksen mittarina tuijotetaan niin tiiviisti bkt:tä, joka vasta tasapäistääkin, sillä keskiarvoisuudessaan se ei kerro juuri mitään edes niistä suurimmista menestyjistä, puhumattakaan valtion sisäisestä hyvinvoinnista tai esimerkiksi tuloeroista, jotka kasvaessaan ovat uhka valtion toimintakyvylle.

Jakamistaloudessa arvo ei ole samalla tavalla sidoksissa uuden tuottamiseen, eli käsitykseemme menestymisestä esimerkiksi uuden tuotteen innovoimisella. Onnistuneimmillaan kyse on siitä, että arvoa syntyy ilman tarvetta uudelle tuotteelle. Arvo nähdään aineettomassakin pääomassa nykyistä paremmin, kun omistaminen ei ole enää keskiössä. Ne, jotka omistavat, saavat tuottoa lainaamalla omistamaansa tuotetta rahaa vastaan. Näin toimii esimerkiksi majoituspalvelu Airbnb. Kun ansaittua rahaa ei enää tarvitse käyttää uuden omistettavan ostamiseen, palvelujen kuluttamiseen jää enemmän rahaa ja palvelusektori monipuolistuu. Pitkälle viedyssä jakamistaloudessa jokainen on "yrittäjä" perimällä maksua lainaamastaan tuotteesta tai tarjoamastaan palvelusta. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat helposti sosiaalisen median sovellusten ja big dataa analysoivien tietokoneiden ansiosta. Hyödykkeet kiertävät ja maapalloa kuormittavia tuotantomääriä voidaan pienentää.

Työmarkkinoiden murrosta jakamistalous vaatii, mutta myrsky on edessä joka tapauksessa tekoälyn vallatessa alaa. On kestämätöntä, että omistamiseen perustuvassa kulttuurissamme tuotetaan tietoista ylituotantoa suoraan roskiin, jotta hintoja voitaisiin pienentää ja kilpailija selättää. Jakamistaloudessa kilpailun merkitys parhaimmillaan vähenee, kun jokainen on sekä kuluttaja että tuottaja. Riippuvuussuhteet taloudessa muuttuvat, kun tuottavan ja kuluttavan osapuolen väliin syntyy välittävä, "lainaava" osapuoli.

Miten ihmisen luonto sitten voi taipua järjestelmään, jossa minun on maksua vastaan myös sinun ja jopa kaikkien meidän? Eikö ole liian pelottava ajatus luopua minuutta rakentavasta omaisuudesta siten, että seinäni Iron Maiden -juliste tai kamerani teleobjektiivi onkin yhtäkkiä tärkeä, jopa oma, myös jollekin toiselle? Tai, että jokin, johon kiinnyn ja jonka tunnen omakseni, olikin alunperin jonkun toisen oma ja on itseasiassa edelleen.

Minä uskon, että omaisuuden jakaminen tekisi meistä onnellisempia. Huomaamalla, että minulle rakas ja muistoja täynnä oleva esineeni voi olla rakas myös jollekulle toiselle, saa vaivihkaa vahvistuksen siitä, että minulla on oikeus ja syytä rakastaa sitä, mitä rakastan. En siis ole kummajainen, vaan itseasiassa aika cool. Lainatessa pääsee näyttämään, miten tätä käytetään. Vinkkaamaan, että paina tuosta ja että tämä nimenomainen yksilö on tuosta saranasta vähän jäykkä, mutta näin sen voi kiertää. Kertomaan, mikä tämän tarina on. Muistuttamaan, että sitä pitää kohdella kunnioittavasti. Osoittamaan, että siinä on muuten pala meikäläistä, pala minun elämääni ja historiaani. Lainaamalla pääsee toista ihmistä ihan lähelle ja vielä lähemmäksi itseään, kun joutuu selittämään, miksi tämä on minulle rakas, siis mitä se kertoo minusta.

Tavaroihin kiintyminen ei ole väärin. Enemmän olen huolissani siitä, ettei tavaroihin enää kiinnytä. Kun puhelin uusitaan heti tuoreemman mallin tullessa markkinoille, ja kaikki on korvattavissa uudella ja hienommalla, ihminen jää lopulta hyvin yksin. On pelottavaa huomata, että kaikki kilpistyy pelkkään minään. Jos tavarat ovat vain minän jatkeita, jotka voi nipsaista pois kuin nenäkarvat silloin, kun ne eivät enää palvele minää, ihminen on tilanteessa, jossa mistään ei voi tarkistaa, kuka minä halusin olla vielä eilen. Kun ympäristö muuttuu merkityksettömäksi, ihminen muuttuu vähän tuntemattomammaksi itselleen. Silloin on helppo olla hätäinen ja hätäisyyksissään julma, etsiä itseään vain itsestään ilman ketään tai mitään, jolta kysyä. Tuijottaa ankarasti peiliin, aktiivisuusrannekkeeseen, työtodistukseen, ruokalautaseen ja someprofiiliin. Odottaa, että toisten silmistä heijastuu se tyyppi, joka haluaisin olla juuri nyt. Kuvitella, että kaikki on tässä ja jos mokaan, hukkaan itseni itseltäni.

Minä on väistämättä elämän tärkein henkilö. Siksi on julmaa, jos omaa tärkeyttään on todisteltava itselleen puunaamalla itseään ja julkisivuaan vereslihalle asti, koska ei ole mitään muuta puunattavaa. Jos puunaa vaikka itselleen tärkeää moottoripyörää, sitä, jolla on huristellut halki parkkipaikkojen, pettymysten ja pakahtumisten, ei tarvitse katsoa itseään itsensä löytääkseen, vaan voi katsoa ympärilleen. Silloin voi näyttää itselleen ja muille, että tällaista minä teen. Totta nimittäin on, että jos pystyy näkemään elämää ja asioita ympärillään sekä olemaan niistä jotakin mieltä, on olemassa. Tutustumalla ja rakastumalla ympäristöönsä voi siis hyvin löytää itsensä. Ja jakamalla, sitä jotakin rakastamaansa, voi sitten löytää vielä toisetkin.

Minä siis kävelen

Jossain vaiheessa tässä, ei niin kovin kauan aikaa sitten, uskalsin ajatella, että tässähän minä olen.

Se oli joku ilta ulkona, sen verran myöhään, että Suutarilantien liikennevalot olivat jo sammuneet kuin lapsi kesken lauseen - yllättäen, mutta odotetusti. Oli juuri ja juuri hämärää ja sellainen tuuli, joka puskee poskia litteiksi ja silmiä kosteiksi kuin ranskanbulldogilla. Minulla oli varmaan reppu ja siellä rahiseva läppärinretaleeni, jolla on äänen perusteella vähintään keuhkoahtauma ja karies, mutta joka silti puhisee läpi vaikka maantiedon sähköisten ylioppilaskirjoitusten. Varmasti minulla oli ainakin kuulokkeeni, jotka olen nyt teipannut ikkunateipillä kasaan kahdesta kohtaa, ja niissä mitä tahansa minulle rakasta aina Jari Sillanpäästä The Animalsiin ja Apulannasta Loverecordsin 70-luvun kultakauteen. Jos olin käynyt kaupassa, olin ostanut vähintään noin 1,25 kiloa ulkomaisia terttutomaatteja (1,99e/kg, vaakanumero 41) sekä Pirkan pakastettuja "kukkavihanneksia" (89 senttiä pussi). Mistä tahansa olinkaan tulossa, olin kävellyt Puistolan asemalta noin kaksi kilometriä ja pitänyt edelleen Lyhtytiestä Lampputietä enemmän. Minulla saattoi olla se violetti anorakki, jonka kiristysnauhoihin kompastuu, jollei niitä solmi.

Suutarilantien kulmassa tulin sitten ajatelleeksi, että taivas muistuttaa sellaista vaaleanpunaista hattaraa, jota ei kukaan ei jaksa syödä, mutta joka tuoksuu huumaavasti sekä turvalliselta että vastuuttomalta. Tulin ajatelleeksi, miten monta kertaa olen ehtinyt jo kävellä Puistolan asemalta ja miten monta kertaa enemmän Pitäjänämen asemalta sitä ennen ja miten olenkaan elämäni halki kävellyt. Huvikseni Mustikkamaalle, moottoritien vartta Suomenojalle, mäkeä ylös Lontoon eläintarhaan, vahingossa Otaniemeen, tahallani Myyrmäkeen, spontaanisti Oulunkylään, salaa Pasilaan, pakoon Leppävaaraan, vihaisena Munkkiniemeen, itkuisena Konalaan, ahdistuneena Kannelmäkeen, epätoivoisena Pyynikille, karanneena Mecheliininkatua, umpihangessa Eteläistä Hesperiankatua, väärään suuntaan Mannerheimintietä, rakastuneena Maununnevalle, hurmioituneena Lauttasaareen, myöhässä Munkkivuoreen, sateessa Kamppiin, lumimyrskyssä Töölöön, yksinäisenä Kallioon, päättäväisesti Fuengirolaan, innoissani Samarian rotkon halki, uteliaisuuttani niin pitkälle kuin pääsen. Tuhansia kertoja, kilometrejä ja tunteja.

Siinä Suutarilantien ja Sateenkaarentien kulmassa tuntui tosi turvalliselta seistä päkiöillään ja haistella päivänkakkaroista, pujosta ja piharatamoista raskasta ilmaa, kun hetken aikaa muistin taas, miten pitkälle olenkaan jo tullut.

Tärkein

Tähän aikaan vuodesta ulkona törmäävät tuoksuista kukkaisimmat ja kakkaisimmat. Pesukoneen rummussa kierähtävät valmiiksi pyykeistä nukkaisimmat ja sukkaisimmat. Ulkona käsi toisen kevyttoppatakkisessa kynkässä kulkevat naapuruston ukkoisimmat ja akkaisimmat. On siis oltava toukokuun puolenvälin ilta, puolipehmeä niin kuin se tyynyn viileämpi puoli, joka puoliksi kutsuu ja puoliksi puistattaa.

Minä syön nykyään ketsuppia liiaksi asti. Purkillisen päivässä. Joskus jopa puolitoista.

Nyt toivon, että nukuttaisi. Toivon, että nukuttaisi niin, ettei mitään muuta tekisikään. Niin, että pään tyynyyn painaminen tekisi tyytyväiseksi ja tyyneksi vielä edellään kiirivän yönkin, sen sinisen, joka laskostuu alas taivaasta haaleana ja hartaana kuin virkattu kalalankainen kauppakassi.

Paras nukahdus on suun sulkumerkki ja sydämen välilyönti. Paras heräys taas on se, kun suuta pitää maiskauttaa, koska unen raskas tahma on liimannut sen kiinni, ja alaluomilla on vielä ohut paino, viivähdyksen jälki, niin kuin jonkin maailman pienimmän uuteen nurmikkoon painama kuoppa.

Tänään(kään) en oikein tiedä, mikä minäni haluaisin olla ja osaanko, joten kokeilen olla vain minänä, matkustaa siinä kaksijalkaisessa, joka kuitenkin minua ympäröi ja usein minua onkin tai ainakin mielellään olisi. Kokeilen katsella silmistä kuin ikkunoista, joiden verhot ovat juuttuneet yläasentoon. Leikin olevani päässäni kylässä. Ja vahvasti tuntuu, että olenkin. Olen niin kylässä, etten kehtaa mennä peremmälle, joten katselen vain ulos. Toivoakseni niin haaveellisen ja viattoman näköisenä, ettei minua voi syyttää mistään - ei, vaikka kengistäni valuu kuraa kitalakeen, tahrii ja saa nielun (ei kuitenkaan sielun, sillä sitä ei ehkä, ainakaan tänään, ole) maistumaan kylmältä metallilta.

Mieluummin kuin minä, tämä tai tietty haluaisinkin olla muu. Muu, joka on sanana lempeä kuin aamu, mutta vieläkin utuisempi. Siinä on vain kolme pehmeää kirjainta kuin unista niittyvillaa sikinsokisessa rivissä, sellaisen ojan penkereeellä, joka ei vietä pois eikä juhannusta, korkeintaan iltaa ja sitäkin ihan hiljaa. Ei se ensisijaisesti ole viaton, vaan tuntematon. Vain siten se on turvassa kaiken ulottumattomissa, itsensäkin.

Laitoin liikaa huuhteluainetta. Vessassa haisee nyt siltä kuin joku olisi pissannut sitruunan.

Minun on todettava, etten ole rikki. En ole kukka, joka tahtoisi itseään kasteltavan tai lukko, jonka avain on jonkun toisen kädessä pyöriteltävänä, peukalon ja etusormen välissä kuin tikka, jonka heittämisellä ei lopulta ole enempää väliä kuin että olisihan se kiva saada täysosuma, koska palkintona on kahvipaketti ja kaikkihan nyt kahvia juovat.

Minun on todettava, etten ole sen enempää valmis kuin keskenkään. Usein väitän olevani molempia. Oikeasti taidan olla ennen kaikkea matkalla. Ennemmin vaeltaja, joka eksyy itsepäisyyttään kuin tie, joka johtaa harhaan, koska joku on sen siihen rakentanut.

Minun on myös todettava, etten jaksaisi enää jatkaa putoilemistani siihen matalaan kaivoon, jossa en ole hengenvaarassa, mutta josta en myöskään pääse itse ylös. Siinä kaivossa pyydän anteeksi aina, kun haluaisin, että minulta pyydetään anteeksi. Käännän toisen posken niin monta kertaa, että tulen pudistaneeksi päätäni. Odotan, että minut ymmärretään, koska en ymmärrä itseäni, mutta suren, kun minua ei ymmärretä niin kuin toivon itseni ymmärrettävän. Olen häviävän vähän ja koko ajan liikaa, mutten koskaan tarpeeksi ollakseni varma siitä, että olen tarkoituksella.

Ennen kaikkea minun on todettava, etten ole syypää. En yksin. En ole yksin syy enkä yksin seuraus, vaikka monesti tahtoisin olla. Kaikki olisi helpompaa, jos itseään voisi aina vain syyttää tai kiittää. Silloin vääryydet korjaantuisivat itsesyytöksin ja hyvät asiat saisi tallentaa vitriiniin oman nimen alle ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta sellainen joku, joka yksin väittää olevansa syy ja vielä seurauskin, ei koskaan kohtaa ketään toista. Sellainen joku on aina olevinaan niin paljon muita edellä, että joutuu joka kolhussa halaamaan itse itseään.

Helposti kuvittelisi, että mitä enemmän itseään syyttää, sitä enemmän lohtua ja lupauksia saa osakseen. Todellisuudessa se, joka lyö itse itseään, antaa muillekin luvan tehdä niin. Ja se, joka toisten tahtoon täysin myöntymällä lopulta hukkaa itsensä, ei tule myöskään toisten löytämäksi.

Minussa kupruilee uhmakkuutta kuin liian ohuessa alumiinivuoassa, joka sittenkin sulaa, vaikkei sen mikrossa pitänyt. Kupruilee myös pelkoa siitä, että olen tekemässä aika suuren päätöksen. Allekirjoittamassa valtakirjaa, joka siirtää vastuun itsestäni itselleni, kävi miten kävi.

Yhä silti pelkään, etten kaiken ytimessä ole mitään muuta kuin jokseenkin kuvottava. Niin pihalla, että jo pilalla.

Minä pelkään tietää, ettei lopulta ole ketään, joka tietäisi minut paremmin kuin tiedän itse. Tähän asti sen tietäminen on tehnyt minut yksinäisemmäksi, kauhistuneemmaksi ja itselleni inhottavammaksi kuin mikään. Mutta ehkä, ihan ehkä, jos nousen näille koivilleni, päkiöilleni asti, kuiskatakseni omaan korvaani, huomaankin, että osaan seistä. Yksin, tarvittaessa. Koska pelottavin, ja samalla tärkein, tulee tässä:

Elämän tärkeimmät ihmiset eivät tahdo tietää, kuka sinä olet. He tahtovat kysyä sitä.

Älä laihduta, tänäänkään

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, ettei sellaista sanaa kuin "syöjä" juuri käytetä? Että "menenpäs tästä nyt kotiin syömään, kun olen tämmöinen syöjä". Syy saattaa olla siinä, että me kaikki tarvitsemme ja kulutamme elintarvikkeita, joten meidän ei tarvitse erikseen pohtia, ketkä meistä nyt ovat "syöjiä" ja ketkä eivät. Sen sijaan "laihduttaja" on sanana tutumpi. Se on tuttu siinä missä diabeetikko, keliaakikko tai allergikkokin, koska samoin kuin elintoimintoja muokkaava diagnoosi, myös laihduttaminen vaikuttaa siihen, miten joku syö.

Ruuan merkityksestä elämässämme ja kulttuurissamme kertoo jotain se, että nimenomaan syömiseen vaikuttavat asiat muuttuvat puheessakin heti osaksi identiteettiä - osaksi sitä, kuka ja millainen joku on. Keliaakikko on keliaakikko, vegaani on aina vegaani, mutta Mercedeksen omistaja ei automaattisesti ole mersuilija. Koiranomistajakaan ei ole kaikkialla ennen kaikkea koiraihminen, vaan ihminen, jolla on koira.

Sen sijaan laihduttaja kyllä tietää olevansa laihduttaja, vaikka voissa ruokansa hetken trendien mukaan paistaisikin. Laihduttaminen istuu tiukassa ihmisessä, joka on kerran ryhtynyt laihduttajaksi. Siis iskostanut mieleensä, jääkaappiinsa ja kauppareissuihinsa sen yhden päämäärän, joka on kylmempi ja yksinäisempi kuin yksikään kaupan kauimmaiselle seinustalle sijoitettu laihdutustuotteiden pakastelokero.

Laihduttajaksi ryhtyminen on mitä kattavin sosiaalisen häpeän starter-pack. Laihduttava ihminen sijoittaa itsensä janalle, jossa laihduttamattomat ovat jo kaukana edessä, koska laihduttaja tekee työtä, jota muiden ei kai ole koskaan tarvinnut tehdä. Muut saavat siis maireasti hymyillen haukata Subway-patonkejaan tv-mainoksissa ja maistella profeel-rahkojaan uimahallien pukuhuoneissa (mainoksissa energiaksi tanssitunnille näyttää riittävän yksi lusikallinen), koska heillä on elämänsä päättötodistuksessa jo valmiiksi suoritettuna eräs hyvin keskeinen pakollinen kurssi: yleinen hyväksyntä.

Laihduttamiseen on olemassa tarkka kulttuurinen normisto, jota noudattamaan laihduttaja sitoutuu. Normeihin kuuluvat pälyily pussikeittohyllyllä, takarivin paikka ryhmäliikuntatunnilla ja anteeksipyytävä katse ylioppilasjuhlien kakkupöydässä. On hyvin eri asia kieltäytyä kakusta, koska välttää valkoista viljaa tai treenaa triathlonille kuin kieltäytyä, koska laihduttaa. Valkoisten viljojen välttely tähtää "kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin" (johon kuuluvat  yleensä olennaisesti instagram-tykkäykset), kun taas laihduttaminen tähtää painon laskuun.

Laihduttaminen on niin kokonaisvaltainen eikä vähiten sosiaalinen ponnistus, että se syö pois muun elämän. Se on ajatusmalli, joka tarvitsee toimiakseen kaiken sen energian, mitä ohutsuoli ikinä saa imeytettäväkseen. Siksi se syrjäyttää helposti intohimot, taidot ja vahvuudet. Se vaikuttaa kaikkeen: sosiaalisiin suhteisiin, aikatauluihin, suunnitelmiin, unelmiinkin. Kun ihminen muuttuu laihduttajaksi, kaikki muu saa odottaa. Laihduttaminen hoidetaan nyt ensin.

Naistenlehtien kevään kevennysnumeron kestoaihe, ikuiset laihduttajat - siis käytännössä naiset, jotka pudottavat viittä kiloa kuin harrastuksena joka vuosi - on todellisuutta siksi, että laihduttaminen on kulttuurissamme projekti, jonka on tarkoitus, mutta joka ei käytännössä koskaan saa tulla valmiiksi. Kun kerran ryhtyy laihduttajaksi, on jo sijoittanut itsensä hyvinvointiyhteiskunnan matkustamoon, pois siitä bisnesluokasta, joka istuu mukavasti ja syö pieniä leivoksia ilmaiseksi lihomatta koskaan mihinkään. Laihduttajaksi ryhtyvä saa elämänsä passiin laihduttajan leiman eikä koskaan pääse istumaan bisnesluokkaan, koska on onnistuttuaankin vain kakkoslaatua, jotenkin vähän pilalla. Siksi laihduttaminen on ikuista. Siihen ei halua palata, mutta tietää palaavansa.

Kun ryhtyy laihduttajaksi, myöntää ennen kaikkea itselleen olevansa jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta voivansa ehkä kompensoida epäonnistuneisuuttaan joillakin muilla elämän meriiteillä, kunhan on ensin saanut laihduttamisensa valmiiksi. Siksi laihduttamisesta tulee kokonaisuutena muun elämän ulkopuolinen rääkkikuuri, jonka lopussa siintää kaivattu - ja hetkellisesti ansaittu - paluu laihduttamista edeltäneeseen aikaan. Kun tavoite on saavutettu, laihduttaminen jää hyllylle odottamaan taas sitä päivää, kun vaa'assa on pari desimaalilukua liikaa ja muu elämä joutuu laatikkoon laihduttamisen astellessa arjen estradille kuin ärsyttävästi hymyilevä Vitaepro-mainoksen Nicke Lignell.

Laihduttajan kamppailusta on helppo tehdä vitsi. Jokaisessa nuortensarjassa ja romanttisessa komediassa yksi kaveriporukasta on "ikuinen läski", joka ehkä jossain jaksossa yrittää laihduttaa, mutta päätyy lopulta sohvalle syömään Ben&Jerry's:iä mallinmallisten kavereidensa kanssa. Kaverit eivät hylkää epäonnista lihavaa ystäväänsä, mutta se johtuu siitä, että kaverit ovat hyviä ihmisiä ja lihava on sen verran sympaattinen, rehti ja hauska, että ylipaino näin kompensoituu. Sami Hedbergin keikalla yleisössä nauretaan jutun spinning-tunnilla hikoilevalle ylipainoiselle, koska onhan se nyt niin hassua, kun joku sellainen yrittää, joka kuitenkin epäonnistuu. Lihavista kertovassa huumorissa on jotain hyvin samaa kuin klovnissa, joka kerta toisensa jälkeen kompastuu, mutta nousee yhä sinnikkäästi ylös. Kyseessä on vahingonilon ja ylhäältäpäin katsovan myötätunnon erikoinen coctail.

Kulttuurissamme lihava on aina suhteessa hoikempiin ympärillään: joko kamppailemassa heidän hyväksynnästään tai nousemassa heidän yläpuolelleen manifestina aitodelle ja itsetunnolle kuin Hairsprayn Tracy. Kulttuurituotteissamme lihava hahmo ei ole koskaan edustamassa juuri muuta kuin lihavuuttaan. Hän on uhri, sankari tai kevennys. Aina enemmän lihava ihminen kuin ihminen, joka on lihava.

Tänään vietetään kansainvälistä "Älä laihduta"- päivää. Olen lukenut jo kymmenittäin Facebook-kommentteja, joissa ihmetellään bodypositivity-liikettä ja päivän tarpeellisuutta. Kommentteja, joissa suoraan syytetään liikkeeseen omilla kasvoillaan mukaan lähteneitä itsekurittomiksi luovuttajiksi, laiskoiksi ja saamattomiksi, jopa "terveysterroristeiksi". Näistä kommenteista jokainen on osoitus "Älä laihduta" -päivän tarpeellisuudesta. Ihmiset tietävät liian vähän ja tuntuvat haluavan tietää vielä vähemmän.

Laihduttaminen siinä kehyksessä ja merkityksessä, jossa se kulttuurissamme nyt ymmärretään, ei ole koskaan hyväksi. Itsesyyttelyn ja -vähättelyn kierre, jossa pakkausmerkintöjen syynääminen. suunnitelmien tekeminen, jatkuva epäonnistumisen pelko ja muihin vertaaminen vievät mielestä kaiken tilan, ajaa uupumiseen, itseinhoon ja mielenterveyden häiriöihin. Laihduttaminen on suoritus, joka vie elämästä ilon ja hapen.

En kiistä, etteikö merkittävä ylipaino olisi merkittävä terveysriski. On kuitenkin valtavan lyhytnäköistä väittää, että pelkän painon korjaaminen korjaisi ihmisen terveyden. Terveyteen vaikuttavat lukemattomat fysiologiset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, joista kaikki eivät vielä ole edes lääketieteellisessä tiedossa. Jos ihminen on vakavasti yli- tai alipainoinen, on hänen painonsa aina seuraus, ei syy.

Laihduttaminen taas on suoritus, joka pyrkii korjaamaan vain näkyvintä osaa vyyhdistä, joka todellisuudessa ulottuu paljon syvemmälle. Siksi laihduttamalla hankitut tulokset harvoin ovat kestäviä. Saavutettu painolukema ei jää pysyväksi, mutta nöyryyttämisestä ja kurittamisesta aiheutuneet vahingot usein jäävät. Laihduttajan identiteetistä ei ole pitkä matka anorektikon identiteettiin, jossa laihdutteminen muuttuu tiedoiksi ja taidoiksi, luo muistoja ja sisältää merkityksiä. Lopulta minäni on sitä todellisempi, mitä vähemmän minua minuun jää.

Kyllä, ylipaino on myös kansanterveysriski ja valtiollinen kuluerä. Niin on ylinopeuskin ja alkoholismi. Mutta toisin kuin rattijuoppoudesta kärytessä, painoindeksin ylittäessä 25 ei voida vielä suoraan sanoa, että kyseessä on riski. Lääketiede kehittyy koko ajan, ja painoindeksi on vanhanaikainen, erittäin suuntaa-antava laskentakaava, joka ei ota huomioon yksilöllisiä eroja luustorakenteessa, kehon nestepitoisuudessa ja lihaksistossa, noin esimerkiksi. Painoindeksin mittaamiseen vaikuttaa valtava määrä häiriötekijöitä.

Mainitsen muutaman.

- Vaa'at ovat erilaisia. Kalibroinnista riippuu, kuinka tarkasti vaaka mittaa. Painoindeksiin kuitenkin vaikuttaa jo kilon kymmenysten vaihtelu.

- Painolukemaa ohjaa merkittävästi punnitusajankohta - illalla ihminen voi painaa kaksikin kiloa enemmän kuin aamulla.

- Lihas on tiheämpää kuin rasvakudos, eli painaa enemmän. Lihaskudoksen kasvaessa kehoon kerääntyy myös enemmän nestettä.

- Naisilla kehon nestepitoisuuteen vaikuttaa kuukautiskierto.

Onneksi on olemassa käsite "biologinen normaalipaino". Se on täysin yksilöllinen luku tai lukuhaarukka, jossa keho voi hyvin. Mikä parasta, biologisen normaalipainon saavuttaakseen ei yleensä tarvitse tehdä ollenkaan töitä. Kun elämässä muut asiat ovat kunnossa, ennen kaikkea pään sisällä, paino etsii kyllä sen kolon, jossa sillä on mukavinta. Psykkinen tasapaino (sitä kutsutaan myös onnellisuudeksi) antaa perusterveelle ihmiselle unen, liikkeen, tahdon, halun, ilon, surun, nälän ja janon. Siinä sivussa tulevat myös tavoitteet, suuret ja pienet, joista yhdenkään ei tarvitse olla viisi kiloa kevyempi kuin toisen.

Paino vaihtelee. Se on tosiasia, jonka hyväksymällä elämään tulee lisää tilaa ja iloa. Myös päivät ovat erilaisia. Yksi munkki tai vihersmoothie ei pilaa eikä pelasta mitään. Elämä vaihtelee ja vaikuttaa painoon enemmän kuin pelkkä paino ikinä elämään.

Voisiko tämä päivä siis olla vielä enemmän kuin "Älä laihduta" -päivä? Vaikka "Elä, älä laihduta!". Tai "Ole, älä laihduta!". Laihduttaminen toimintana ja ajatusmallina vie pois sen, mitä olen, koska minusta tulee laihduttaja. Se vie pois myös sen, miten elän, koska en elä, vaan laihdutan. Laihtuminen kyllä tapahtuu, jos sen tarvitsee tapahtua, lopulta muuta kautta kuin aktiivisesti laihduttamalla. Puhutaan (muodikkaasti, mutta todesti) elämäntavan muutoksesta. Syömishäiriöosastolla yksi harvoista diggaamistani asioista oli se, ettei koskaan puhuttu laihtumisesta tai lihomisesta. Puhuttiin painon korjaantumisesta.

Painoni on oma asiani ja yksilöllinen ominaisuuteni. Syöminen vaikuttaa painoon, muttei yksin siihen, joten erotetaan syöminen ja paino käsitteinä toisistaan. Syöminen on elämys ja rutiini, kohtaaminen pöytäkumppanien kanssa. Ruuasta saa irti ideoita, onnistumisia, kommelluksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kiinnostavaa keskustelua. Ruoka on läsnä häissä ja hautajaisissa. Siihen leivotaan muistoja paitsi omasta, myös sukupolvia ja kokonaisia kansoja kuljettaneesta elämästä.

Rakkaus on puoli ruokaa. Tie sydämeen käy AIVOJEN kautta. Ruoka ei ole pikkujuttu. Siksi, ei annettaisi laihduttamisen tulla ja viedä sitä meiltä, kun se ei oikeasti tiedä, mitä on tekemässä.

.