Surun mentävä nisäkäs

Jalkakäytävällä oli tänäänkin se sama, tyhjä siili.

Mä olen katsellut sen tyhjenemistä nyt viikon verran. Se lojuu siinä Subwayn ja entisen Siwan parkkipaikan reunassa, melkein keskellä tietä, ja on joka päivä litteämpi. Mä mietin, mikä sitä syö. Syö nimittäin siististi kuin turisti osteria. Ruohikolla sen alla ei ole edes verta, pelkkää syksyn lähmää ja pakokaasun värjäämää lätäkköä. En muista nähneeni yhtä puhtoista raatoa kuin Luonnontieteellisessä museossa.

Jostain syystä mua aina vähän puristaa sen siilin kohdalla. Se näyttää pudonneelta rukkaselta. Sellaiselta, jonka joku ehkä nostaa aroniapensaaseen törröttämään, mutta jota kukaan ei koskaan hae. Se muistuttaa myös sellaista litteäksi halattua ja kuolattua unilelua, jonka kainalosta roikkuu vanua ja silmistä heijastuu keltainen, pyöreä kattovalo, kunnes on pakko painaa katkaisijaa ja uskaltaa ottaa yö ylle.

Mä kaipaan unileluja. Ja isoja, kosteita rukkasia. Mä kaipaan aikaa, kun toinen hanska oli hävinnyt, ja se tuntui. Tuntui niin mielettömästi, että kitalakeen nousi yksittäisiä itkuja, jotka menivät polviin astI ja saivat hetken veteläksi ja upottavaksi. Niin raskaaksi, että oli kai väistämätöntä, että oli joku äiti tai joku isä, joka nosti ylös tai ainakin otti vastaan, tuhahteli sillä lailla, ettei aikonut kuitenkaan lähteä menemään, vaikka ehkä sanoi, kaksikin kertaa, että Kotikatu alkaa ja Kuningaskuluttaja meni jo.

Mä kaipaan sitä tunnetta, kun uskaltaa surra.

Se on sellainen väpättävä, reunoiltaan pehmeä olo, joka peittää kuin viltti. Sellainen tunne, että kohta mä purskahdan, aivastan tai lakoan, menen sijoiltani, tärähdän, päästän äänen, mutta en, missään nimessä sittenkään, häviä mihinkään.

Suru on hidas, painava ja läpitunkematon. Kaikessa piinaavassa verkkaisuudessaan se on tunteista turvallisimpia, koska se seisoo omilla jaloillaan. Se ei vaadi enempää eikä vähempää kuin antautumista. Luottamista siihen, että vaikka rintakehän läpi tuulee, ja mistään ei saa kiinni, minä en mene katki. Jään vain hetkeksi väliin.

Se vaatii aluksi kai kaiken, hapenkin. Saa tuntemaan, ettei minua jää, koska suremani on tehnyt minuun reiän. Siksi suruun suostuminen pelottaa. Mua pelottaa, että jos annan itseni ikävöidä, ikävöin itseni upoksiin, kelvottomaksi. Mä pelkään, että suremalla sitä, mitä mulla ei enää ole, suljen rakkauteni käytettynä mukaan jo menetettyyn, enkä jaksa tai osaa rakastaa, edes nähdä, enää mitään uutta.

Mä en ole oikein osannut myöntää, että isä ei enää koskaan lähde mun kanssa kävelylle tai soita mun kanssa kitaraa. Että mä en voi istua sen polvelle ja leikkiä sen kanssa Haluatko Miljonääriksi. Että me ei voida vetää pussilakanaa pään yli ja olla "installaatiossa". Että aina, kun se putoaa sängystä, sen on odotettava seuraavaa kotihoitajaa vatsallaan lattialla. Ja aina, kun mä yritän katsoa sitä silmiin, se valuu, katsoo pois tai hengittää väärin.

Ihmisiä, joita mä olen rakastanut ja tarvinnut kuin heitteillä oleva heinä tarvitsee maata, on pudonnut mun elämästä kuin syksy putoaa talveen. Enkä mä sano, että niin kuuluu käydä, mutta kun niin käy, niin kuuluu saada käydä. Suru kertoo, että siellä mä ihan totta olin, kaikkien teidän kanssa.

Uskaltaakseen surra on ehkä uskallettava olla vähän avuton. Uskallettava pyytää. Mä olen nyt taas tyhjennyt siili. Voisitko sä olla mun kanssa hetken tässä, että mä vähän täyttyisin taas?

Lopulta kaikki on sitä samaa, hidasta, vaivalloista, räkäistä aikuistumista. Se kummallinen rajapyykki, jossa pitää opetella ottamaan itse itseään kädestä ennemmin kuin niskasta. Koska vasta siitä, mihin loppuu pärjääminen, alkaa selviäminen.  Ja vasta siitä, mihin sinä loput, alan minä.

Elämäni yhteisissä sohvissa

Hihityttää hetkittäin taas todella. Yllätän itseni pyörittelemästä ranteitani ja hölkkäämästä paikallani yleisessä vessassa tai jossain ahtaassa eteisvälikössä, jossa musta muovinen rengasmatto on mutkalla, ja ilma haisee levottomasti kurahousuilta. Pienestä asti mun on ollut pakko loikkia isoimmat ilot ulos itsestäni tai ainakin järjestykseen, laskoksiksi pallean alle. Muuten tuntuu, että pakahtuminen menee nenään ja päälakeen asti kuin wasabitahnan jälkipotku. 

Mun ei tarvitse olla humalassa hymyilläkseni niin, että poskilihakset menee hapoille ja ylähuuli alkaa täristä. Viime yönä lauloin kaksi kertaa karaokea kahden eri Tommin kanssa ja sain kaljaa päälleni kolmesta eri kulmasta (vahingossa), mutta ennen muuta uskalsin jo vähän hengata. 

Hengaaminen on aina ollut mulle tosi vaikeaa. Oon usein miettinyt, missä kohtaa multa on mennyt ohi se jokin olennainen hengaamisen oivallus. Sellainen suuri hiffaamisen hetki, joka sijoittuu ehkä seiskaluokan puoliväliin, ja jonka jälkeen sitä osaa rekisteröidä ja hallita sellaisiakin mahdollisuuksia kuin tuntemattomaan tutustuminen luontevasti yhteisellä sohvalla. 

Yhteiset sohvat ovat yhtä kiehtovia ja kaukaisia kuin tuntemattomien rappukäytävien summeritaulut, joiden kellertävien muovilaattojen sukunimistä ei tiedä mitään. Onko Forsströmillä lapsia? Asuuko Kehvelin luona kissa? Onko ehkä Kurkisen munuaisissa jotakin vikaa? Entä se Marimekon kappaverho, joka on toisen kerroksen kadunpuoleisessa ikkunassa väärin päin? Onko se niin vahingossa vai mielenosoituksena verhon lahjoittanutta passiivis-aggressiivista anoppia kohtaan? Tarjotaanko taloyhtiön talkoissa vegaanimakkaraa ja jos tarjotaan, niin käytiinkö aiheesta yhtiökouksessa vääntö vai ei? Millaista rappukäytävässä olisi käydä virpomassa? Avaisiko Tunturi-Takala oven? 

Sohva, joka näyttää melkein tyhjänäkin täydeltä, koska sen tyynyissä on jo niin monen aikaisemman istujan jäljiltä tutuiksi muhvaantuneita koloja, tuntuu jo kaukaa melkein kivuliaan kiinnostavalta. Mitä yhteisempi jokin on, sitä painavampi kaipaajan on siihen kahlata. Miten istutaan käsinojalle tai nojataan selkä kiinni puolitutun polviin? Miten toiset vain tuntuvat kulkevan paikasta toiseen halaus, hulvattomuus ja hartiahieronta edellä, kun itse vedän pelkän tervehdyksenkin helposti väärään kurkkuun?

Jossain vaiheessa harjoittelin hengaamista niin tosissani, että tein ajatuksiini listaa hyvän hengaajan ominaispiirteistä ja toimintamalleista. Hyvällä hengaajalla oli hyvä ryhti, mutta yhteistä sohvaa lähestyttäessä, sohvalle rojahdettaessa ja lähiminuutteina rojahtamisesta tämän selkäranka tuntui pehmenevän. Hyvä hengaaja ojensi säärensä ja haukotteli oikeissa kohdissa, muhjusi itsensä keräksi jonkun toisen hyvän hengaajan kainaloon ja tiesi heti, mistä meemistä oli kyse. (Havaintoajankohtana hengailuympäristöissäni oli väistämättä aina jostakin meemistä kyse.) Oikein hyvän hengaajan ei tarvinnut korottaa ääntään naurunremakan ylikään, koska hyvät hengaajat käänsivät huomiota toisilleen joka tapauksessa kuin heittelehtivää ulkomerta tyynen pehmeästi pyyhkivät majakan keilat.

Olin kateellinen. Olin tyytymätön itseeni ja maailmaan. Jotenkin jäin aina kiinni, kun yritin kopioida yhteisillä sohvilla nojailua. Minusta siirryttiin kauemmas. Jos sain puheenvuoron, käytin sen tyhmästi. En uskaltanut pitää oikean mittaista taukoa ennen kulloisenkin läppäni keskeisintä kohtaa, koska pelkäsin hengaajien huomiokeilojen pyyhkäisevän ohitseni, ja niin hörähdysvarmoina pitämäni keskustelunavaukset jäivät hörähdyksittä. Oppini valuivat hukkaan, ja ajauduin lähestymään hengaajia kuin kettu, jonka pitäisi lajiylpeytensä nimissä hyökätä kanalaan, mutta joka ei saa kanoja kiinni, vaan hankkii nugettinsa läheisen McDonald'sin Drive In -kaistan jäteastiasta.

Olen edelleen yhtä kuutamolla yhteisistä sohvista. Edelleen huomaan purevani huultani ja näyttäväni syylliseltä, vaikka haluaisin vain heittäytyä pitkin pituuttani hengailijajoukkoon ja pyytää laturia lainaksi yhtä ohimennen kuin konkarit. Nykyään heitän läppää itsevarmemmin kuin ennen, mutta edelleen takeltelen uusissa whatsapp-ryhmissä ja puhun huulet suikerolla kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Riemastun huomiosta kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Silti häkellyn liiallisesta huomiosta kuin, no, mikä tahansa hiiri.

Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut sisäistää, ettei mun ehkä tarvitse sisäistää koko hengailijan oppimäärää. Sellaista ei välttämättä sittenkään ole. On lähinnä ihmisröykkiöitä, takkeja, iltaisen raskasta sisäilmaa, jatkuvaa kahvinkeittimen sorinaa, päällekkäin tallustelevia keskustelunpalasia ja lepattavaa, kutsuvaa kattovaloa. On ihmisiä, joilla on paljon sanottavaa, sydän kurkussa, pää tukossa ja vaikkua korvissa. Onneksi etenkin teatteri, elämäni rakkaus, on paikka, jossa kaikki se töhnä on kiinnostavaa. Se on nimittäin niin kovin totta.

Äskettäin mun elämään kellahti taas yksi uusi yhteinen sohva. Sellainen niin kaikesta kokemastaan kuhmurainen, että se puhuisi kaikkien päälle, jos sillä vain olisi suu. Mä en vieläkään tiedä, miten sellaiseen sohvaan mahdutaan, mutta oon ehkä tajunnut, ettei tietäminen oo siinä se juttu. Tällä kertaa, ainakin, tahtominen on.  Ja siihen luottaminen, että luottamus on kuin Länsimetro: se rakentuu valtavan hitaasti, mutta kuljettaa sitten lopulta paikkoihin, joihin sillä ei ehkä koskaan olisi uskonut pääsevänsä.

Mä en malta odottaa.

Nurkissa pyörivä minä - omistamissadusta jakamistalouteen

"Minun" saattaa olla ensimmäinen sanan "minä" sijamuoto, jonka lapsi oppii. Sitä kuulee hiekkalaatikolla ja kauppajonossa. Heti, kun lapsi ymmärtää olevansa muista erillinen yksilö, ajatus asioiden kuulumisesta juuri minulle alkaa kiehtoa.

Omistamisen ihanuus piilee pitkälti geeneissämme; meillä on tarve varmistaa, että tulemme toimeen eikä kukaan syö hankkimaamme ravintoa nenämme edestä. Lisäksi haluamme näyttää itsellemme ja muille, keitä olemme. Eläinmaailmassakin esiintyy jonkinlaista omistamisella rakennettavaa imagoa: elinympäristöä ja reviiriä muokkaamalla etsitään kumppania ja pidetään loitolla vihollisia. Minun alueeni viestii minusta. Siksikin meistä tuntuu turvalliselta voida rakentaa ympäristömme sellaiseksi, että se peilaa sisintämme mahdollisimman hyvin.

Ihmisen rakentamissa yhteisöissä omistamisen merkitys on vaihdellut pröystäilyn ihannoinnista sen halveksuntaan. Pääsääntöisesti omistamalla on kuitenkin pönkitetty omaa asemaa ja vaikutusvaltaa sekä turvattu taloudellisesti nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Erilaiset statussymbolit kodinsisustuksessa, pukeutumisessa, huveissa ja hyödykkeissä ovat eri aikoina toimineet vahvana indikaattorina omistajansa varallisuudesta ja siten myös esimerkiksi sosiaalisesta elämänpiiristä, perhetaustasta ja mahdollisuuksista. Myös muoti ja trendit rakentuvat omistamiselle; yksilön omia valintoja korostavassa yhteiskunnassamme ne viestivät toteuttajansa arvomaailmasta ja kiinnostuksenkohteista. Omistaminen on kautta aikojen ollut merkittävimpiä ihmisten keskinäisen viestinnän välineitä.

Nykyhetken individualistisia menestystarinoita ihannoivassa yhteiskunnassa ihminen harvoin jää asuttamaan sukutaloa ja viljelemään isoisänsä peltoa. Esimerkiksi Pohjoismaissa kotoa muutetaan maailman mittakaavassa hyvin nuorina, alle 25-vuotiaina. Kotinsa sisustamalla ja kulutusvalintansa räätälöimällä ihminen rakentaa ympärilleen turvallista pesää, jota katsomalla voi muistaa, kuka on.

Omistamisen rooli ihmiselämässä on niin suuri, että puhe jakamiseen perustuvasta talousjärjestelmästä tuntuu ymmärrettävästi kaukaiselta ja hankalalta. Sosislistinen ajatus kaiken jakamisesta tasapuolisesti on niin vaikea siksi, että ihmiset ovat yksilöitä. Eri ihmiset tavoittelevat ja kaipaavat eri asioita. Jotta edes näennäinen tasapuolisuus voitaisiin saavuttaa, pitäisi jonkun määritellä kaikille yhteinen hyvinvoinnin laatu ja taso. Tällainen romuttaisi systeemin alkuunsa, koska se, joka hyvinvoinnin kriteerit määrittelisi, olisi jo muita ylempänä asettamalla kriteerit väistämättä omasta näkökulmastaan.

Silti jakamistaloudesta puhutaan nyt enemmän kuin vielä vähän aikaa sitten. Ennen kaikkea siksi, että kapitalistisen kulutushysterian jatkuminen polttaa maapalloamme loppuun kiihtyvällä tahdilla. Laskennallinen päivämäärä, jona ihmiset ovat kuluttaneet vuoden luonnonvarat loppuun ja elävät loppuvuoden velaksi maapallon ja sen köyhimpien väestönosien kustannuksella, on aikaistunut vuosi vuodelta.Vaihtoehdot ovat nykyisenkaltaisesta kulutuksesta luopuminen tai maailmanloppu.

Onneksi kulutuksen vähentämisen ei tarvitse tarkoittaa kolhooseja ja viisivuotissuunnitelmia tai nälkää näkevää kansaa, jolle ei ole leipää eikä leivoksia. Ajatus jakamistaloudesta ei perustu tasapäistävään omaisuuden kollektivisointiin, jossa kaikkien omistamista rajoitetaan. Se perustuu jakamiseen ja vaihtoon, eli on lähempänä vaihdantataloutta kuin sosialismia. 

Jakamistalouden ytimessä on yhteiskäyttö, siis lainaaminen. Omistamisen ei tarvitse poistua, vaikka uusi tuotanto vähenisi radikaalistikin. Kuten vaihdantataloudessa, jokainen omistaa sen, mitä osaa, on tehnyt tai on saanut. Näin jakamistalous laventaa pääoman käsitettä. Arjessa, jossa kaikki mitataan rahassa, on vaikea muistaa, että arvokasta pääomaa ovat esimerkiksi aika, taidot ja tiedot sekä sosiaaliset verkostot.

Rahan ollessa nykyisessä järjestelmässämme keskeisin arvon määrittäjä, moni arvokas asia jää huomiotta. On ironista, että nykyinen talousjärjestelmämme perustuu niin voimakkaasti tuotettuun arvoon, siis rahaan, vaikka Suomen elinkeinorakenteessa suurin osa ammateista on jo palvelualoilla, eli tuottamassa jotakin aineetonta. Palvelujen arvon mittaaminen taas on kansantalouden näkökulmasta vaikeaa ja epävarmaa, koska toisin kuin pala juustoa tai mutteri, palvelu tuotetaan aina räätälöitynä vastaanottajalleen. Palvelun tuottama taloudellinen hyöty riippuu siis aina palvelun sisällöstä suhteessa sen kuluttajaan. On vaikeaa määritellä standardia arvoa palvelulle, jonka "onnistumiseen" subjektiivinen vastaanottaja vaikuttaa niin ratkaisevasti. 

Myönnän, että raha on kätevä. Sen avulla on helppo konkretisoida niinkin abstrakti käsite kuin arvo. Jos olen valmis maksamaan vaelluskengistä 50 euroa tietäen, että saisin samaan hintaan kahdet ohutpohjaiset fläpyskät, määritän itse, että kengän laadulla on minulle arvoa. Kun kaikki arvotetaan saman rahan kautta, kuluttamiaan, omistamiaan ja arvottamiaan asioita on helppo vertailla. Teoriassa. Ongelmana vain on, ettei maailma ole typistettävissä niin yksinkertaiseksi. Hyvä esimerkki on työn arvo: miten vertailla lääkäriä, joka pelastaa potilaan tähystysleikkauksessa ja tähystyslaitteen valmistajaa? Potilasta ei olisi pelastettu ilman kumpaakaan. Lisäksi on kiintoisaa, että oikeistoliberaalia menestyjämyyttiä ihannoivissa valtioissa menestyksen mittarina tuijotetaan niin tiiviisti bkt:tä, joka vasta tasapäistääkin, sillä keskiarvoisuudessaan se ei kerro juuri mitään edes niistä suurimmista menestyjistä, puhumattakaan valtion sisäisestä hyvinvoinnista tai esimerkiksi tuloeroista, jotka kasvaessaan ovat uhka valtion toimintakyvylle.

Jakamistaloudessa arvo ei ole samalla tavalla sidoksissa uuden tuottamiseen, eli käsitykseemme menestymisestä esimerkiksi uuden tuotteen innovoimisella. Onnistuneimmillaan kyse on siitä, että arvoa syntyy ilman tarvetta uudelle tuotteelle. Arvo nähdään aineettomassakin pääomassa nykyistä paremmin, kun omistaminen ei ole enää keskiössä. Ne, jotka omistavat, saavat tuottoa lainaamalla omistamaansa tuotetta rahaa vastaan. Näin toimii esimerkiksi majoituspalvelu Airbnb. Kun ansaittua rahaa ei enää tarvitse käyttää uuden omistettavan ostamiseen, palvelujen kuluttamiseen jää enemmän rahaa ja palvelusektori monipuolistuu. Pitkälle viedyssä jakamistaloudessa jokainen on "yrittäjä" perimällä maksua lainaamastaan tuotteesta tai tarjoamastaan palvelusta. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat helposti sosiaalisen median sovellusten ja big dataa analysoivien tietokoneiden ansiosta. Hyödykkeet kiertävät ja maapalloa kuormittavia tuotantomääriä voidaan pienentää.

Työmarkkinoiden murrosta jakamistalous vaatii, mutta myrsky on edessä joka tapauksessa tekoälyn vallatessa alaa. On kestämätöntä, että omistamiseen perustuvassa kulttuurissamme tuotetaan tietoista ylituotantoa suoraan roskiin, jotta hintoja voitaisiin pienentää ja kilpailija selättää. Jakamistaloudessa kilpailun merkitys parhaimmillaan vähenee, kun jokainen on sekä kuluttaja että tuottaja. Riippuvuussuhteet taloudessa muuttuvat, kun tuottavan ja kuluttavan osapuolen väliin syntyy välittävä, "lainaava" osapuoli.

Miten ihmisen luonto sitten voi taipua järjestelmään, jossa minun on maksua vastaan myös sinun ja jopa kaikkien meidän? Eikö ole liian pelottava ajatus luopua minuutta rakentavasta omaisuudesta siten, että seinäni Iron Maiden -juliste tai kamerani teleobjektiivi onkin yhtäkkiä tärkeä, jopa oma, myös jollekin toiselle? Tai, että jokin, johon kiinnyn ja jonka tunnen omakseni, olikin alunperin jonkun toisen oma ja on itseasiassa edelleen.

Minä uskon, että omaisuuden jakaminen tekisi meistä onnellisempia. Huomaamalla, että minulle rakas ja muistoja täynnä oleva esineeni voi olla rakas myös jollekulle toiselle, saa vaivihkaa vahvistuksen siitä, että minulla on oikeus ja syytä rakastaa sitä, mitä rakastan. En siis ole kummajainen, vaan itseasiassa aika cool. Lainatessa pääsee näyttämään, miten tätä käytetään. Vinkkaamaan, että paina tuosta ja että tämä nimenomainen yksilö on tuosta saranasta vähän jäykkä, mutta näin sen voi kiertää. Kertomaan, mikä tämän tarina on. Muistuttamaan, että sitä pitää kohdella kunnioittavasti. Osoittamaan, että siinä on muuten pala meikäläistä, pala minun elämääni ja historiaani. Lainaamalla pääsee toista ihmistä ihan lähelle ja vielä lähemmäksi itseään, kun joutuu selittämään, miksi tämä on minulle rakas, siis mitä se kertoo minusta.

Tavaroihin kiintyminen ei ole väärin. Enemmän olen huolissani siitä, ettei tavaroihin enää kiinnytä. Kun puhelin uusitaan heti tuoreemman mallin tullessa markkinoille, ja kaikki on korvattavissa uudella ja hienommalla, ihminen jää lopulta hyvin yksin. On pelottavaa huomata, että kaikki kilpistyy pelkkään minään. Jos tavarat ovat vain minän jatkeita, jotka voi nipsaista pois kuin nenäkarvat silloin, kun ne eivät enää palvele minää, ihminen on tilanteessa, jossa mistään ei voi tarkistaa, kuka minä halusin olla vielä eilen. Kun ympäristö muuttuu merkityksettömäksi, ihminen muuttuu vähän tuntemattomammaksi itselleen. Silloin on helppo olla hätäinen ja hätäisyyksissään julma, etsiä itseään vain itsestään ilman ketään tai mitään, jolta kysyä. Tuijottaa ankarasti peiliin, aktiivisuusrannekkeeseen, työtodistukseen, ruokalautaseen ja someprofiiliin. Odottaa, että toisten silmistä heijastuu se tyyppi, joka haluaisin olla juuri nyt. Kuvitella, että kaikki on tässä ja jos mokaan, hukkaan itseni itseltäni.

Minä on väistämättä elämän tärkein henkilö. Siksi on julmaa, jos omaa tärkeyttään on todisteltava itselleen puunaamalla itseään ja julkisivuaan vereslihalle asti, koska ei ole mitään muuta puunattavaa. Jos puunaa vaikka itselleen tärkeää moottoripyörää, sitä, jolla on huristellut halki parkkipaikkojen, pettymysten ja pakahtumisten, ei tarvitse katsoa itseään itsensä löytääkseen, vaan voi katsoa ympärilleen. Silloin voi näyttää itselleen ja muille, että tällaista minä teen. Totta nimittäin on, että jos pystyy näkemään elämää ja asioita ympärillään sekä olemaan niistä jotakin mieltä, on olemassa. Tutustumalla ja rakastumalla ympäristöönsä voi siis hyvin löytää itsensä. Ja jakamalla, sitä jotakin rakastamaansa, voi sitten löytää vielä toisetkin.

Minä siis kävelen

Jossain vaiheessa tässä, ei niin kovin kauan aikaa sitten, uskalsin ajatella, että tässähän minä olen.

Se oli joku ilta ulkona, sen verran myöhään, että Suutarilantien liikennevalot olivat jo sammuneet kuin lapsi kesken lauseen - yllättäen, mutta odotetusti. Oli juuri ja juuri hämärää ja sellainen tuuli, joka puskee poskia litteiksi ja silmiä kosteiksi kuin ranskanbulldogilla. Minulla oli varmaan reppu ja siellä rahiseva läppärinretaleeni, jolla on äänen perusteella vähintään keuhkoahtauma ja karies, mutta joka silti puhisee läpi vaikka maantiedon sähköisten ylioppilaskirjoitusten. Varmasti minulla oli ainakin kuulokkeeni, jotka olen nyt teipannut ikkunateipillä kasaan kahdesta kohtaa, ja niissä mitä tahansa minulle rakasta aina Jari Sillanpäästä The Animalsiin ja Apulannasta Loverecordsin 70-luvun kultakauteen. Jos olin käynyt kaupassa, olin ostanut vähintään noin 1,25 kiloa ulkomaisia terttutomaatteja (1,99e/kg, vaakanumero 41) sekä Pirkan pakastettuja "kukkavihanneksia" (89 senttiä pussi). Mistä tahansa olinkaan tulossa, olin kävellyt Puistolan asemalta noin kaksi kilometriä ja pitänyt edelleen Lyhtytiestä Lampputietä enemmän. Minulla saattoi olla se violetti anorakki, jonka kiristysnauhoihin kompastuu, jollei niitä solmi.

Suutarilantien kulmassa tulin sitten ajatelleeksi, että taivas muistuttaa sellaista vaaleanpunaista hattaraa, jota ei kukaan ei jaksa syödä, mutta joka tuoksuu huumaavasti sekä turvalliselta että vastuuttomalta. Tulin ajatelleeksi, miten monta kertaa olen ehtinyt jo kävellä Puistolan asemalta ja miten monta kertaa enemmän Pitäjänämen asemalta sitä ennen ja miten olenkaan elämäni halki kävellyt. Huvikseni Mustikkamaalle, moottoritien vartta Suomenojalle, mäkeä ylös Lontoon eläintarhaan, vahingossa Otaniemeen, tahallani Myyrmäkeen, spontaanisti Oulunkylään, salaa Pasilaan, pakoon Leppävaaraan, vihaisena Munkkiniemeen, itkuisena Konalaan, ahdistuneena Kannelmäkeen, epätoivoisena Pyynikille, karanneena Mecheliininkatua, umpihangessa Eteläistä Hesperiankatua, väärään suuntaan Mannerheimintietä, rakastuneena Maununnevalle, hurmioituneena Lauttasaareen, myöhässä Munkkivuoreen, sateessa Kamppiin, lumimyrskyssä Töölöön, yksinäisenä Kallioon, päättäväisesti Fuengirolaan, innoissani Samarian rotkon halki, uteliaisuuttani niin pitkälle kuin pääsen. Tuhansia kertoja, kilometrejä ja tunteja.

Siinä Suutarilantien ja Sateenkaarentien kulmassa tuntui tosi turvalliselta seistä päkiöillään ja haistella päivänkakkaroista, pujosta ja piharatamoista raskasta ilmaa, kun hetken aikaa muistin taas, miten pitkälle olenkaan jo tullut.

Tärkein

Tähän aikaan vuodesta ulkona törmäävät tuoksuista kukkaisimmat ja kakkaisimmat. Pesukoneen rummussa kierähtävät valmiiksi pyykeistä nukkaisimmat ja sukkaisimmat. Ulkona käsi toisen kevyttoppatakkisessa kynkässä kulkevat naapuruston ukkoisimmat ja akkaisimmat. On siis oltava toukokuun puolenvälin ilta, puolipehmeä niin kuin se tyynyn viileämpi puoli, joka puoliksi kutsuu ja puoliksi puistattaa.

Minä syön nykyään ketsuppia liiaksi asti. Purkillisen päivässä. Joskus jopa puolitoista.

Nyt toivon, että nukuttaisi. Toivon, että nukuttaisi niin, ettei mitään muuta tekisikään. Niin, että pään tyynyyn painaminen tekisi tyytyväiseksi ja tyyneksi vielä edellään kiirivän yönkin, sen sinisen, joka laskostuu alas taivaasta haaleana ja hartaana kuin virkattu kalalankainen kauppakassi.

Paras nukahdus on suun sulkumerkki ja sydämen välilyönti. Paras heräys taas on se, kun suuta pitää maiskauttaa, koska unen raskas tahma on liimannut sen kiinni, ja alaluomilla on vielä ohut paino, viivähdyksen jälki, niin kuin jonkin maailman pienimmän uuteen nurmikkoon painama kuoppa.

Tänään(kään) en oikein tiedä, mikä minäni haluaisin olla ja osaanko, joten kokeilen olla vain minänä, matkustaa siinä kaksijalkaisessa, joka kuitenkin minua ympäröi ja usein minua onkin tai ainakin mielellään olisi. Kokeilen katsella silmistä kuin ikkunoista, joiden verhot ovat juuttuneet yläasentoon. Leikin olevani päässäni kylässä. Ja vahvasti tuntuu, että olenkin. Olen niin kylässä, etten kehtaa mennä peremmälle, joten katselen vain ulos. Toivoakseni niin haaveellisen ja viattoman näköisenä, ettei minua voi syyttää mistään - ei, vaikka kengistäni valuu kuraa kitalakeen, tahrii ja saa nielun (ei kuitenkaan sielun, sillä sitä ei ehkä, ainakaan tänään, ole) maistumaan kylmältä metallilta.

Mieluummin kuin minä, tämä tai tietty haluaisinkin olla muu. Muu, joka on sanana lempeä kuin aamu, mutta vieläkin utuisempi. Siinä on vain kolme pehmeää kirjainta kuin unista niittyvillaa sikinsokisessa rivissä, sellaisen ojan penkereeellä, joka ei vietä pois eikä juhannusta, korkeintaan iltaa ja sitäkin ihan hiljaa. Ei se ensisijaisesti ole viaton, vaan tuntematon. Vain siten se on turvassa kaiken ulottumattomissa, itsensäkin.

Laitoin liikaa huuhteluainetta. Vessassa haisee nyt siltä kuin joku olisi pissannut sitruunan.

Minun on todettava, etten ole rikki. En ole kukka, joka tahtoisi itseään kasteltavan tai lukko, jonka avain on jonkun toisen kädessä pyöriteltävänä, peukalon ja etusormen välissä kuin tikka, jonka heittämisellä ei lopulta ole enempää väliä kuin että olisihan se kiva saada täysosuma, koska palkintona on kahvipaketti ja kaikkihan nyt kahvia juovat.

Minun on todettava, etten ole sen enempää valmis kuin keskenkään. Usein väitän olevani molempia. Oikeasti taidan olla ennen kaikkea matkalla. Ennemmin vaeltaja, joka eksyy itsepäisyyttään kuin tie, joka johtaa harhaan, koska joku on sen siihen rakentanut.

Minun on myös todettava, etten jaksaisi enää jatkaa putoilemistani siihen matalaan kaivoon, jossa en ole hengenvaarassa, mutta josta en myöskään pääse itse ylös. Siinä kaivossa pyydän anteeksi aina, kun haluaisin, että minulta pyydetään anteeksi. Käännän toisen posken niin monta kertaa, että tulen pudistaneeksi päätäni. Odotan, että minut ymmärretään, koska en ymmärrä itseäni, mutta suren, kun minua ei ymmärretä niin kuin toivon itseni ymmärrettävän. Olen häviävän vähän ja koko ajan liikaa, mutten koskaan tarpeeksi ollakseni varma siitä, että olen tarkoituksella.

Ennen kaikkea minun on todettava, etten ole syypää. En yksin. En ole yksin syy enkä yksin seuraus, vaikka monesti tahtoisin olla. Kaikki olisi helpompaa, jos itseään voisi aina vain syyttää tai kiittää. Silloin vääryydet korjaantuisivat itsesyytöksin ja hyvät asiat saisi tallentaa vitriiniin oman nimen alle ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta sellainen joku, joka yksin väittää olevansa syy ja vielä seurauskin, ei koskaan kohtaa ketään toista. Sellainen joku on aina olevinaan niin paljon muita edellä, että joutuu joka kolhussa halaamaan itse itseään.

Helposti kuvittelisi, että mitä enemmän itseään syyttää, sitä enemmän lohtua ja lupauksia saa osakseen. Todellisuudessa se, joka lyö itse itseään, antaa muillekin luvan tehdä niin. Ja se, joka toisten tahtoon täysin myöntymällä lopulta hukkaa itsensä, ei tule myöskään toisten löytämäksi.

Minussa kupruilee uhmakkuutta kuin liian ohuessa alumiinivuoassa, joka sittenkin sulaa, vaikkei sen mikrossa pitänyt. Kupruilee myös pelkoa siitä, että olen tekemässä aika suuren päätöksen. Allekirjoittamassa valtakirjaa, joka siirtää vastuun itsestäni itselleni, kävi miten kävi.

Yhä silti pelkään, etten kaiken ytimessä ole mitään muuta kuin jokseenkin kuvottava. Niin pihalla, että jo pilalla.

Minä pelkään tietää, ettei lopulta ole ketään, joka tietäisi minut paremmin kuin tiedän itse. Tähän asti sen tietäminen on tehnyt minut yksinäisemmäksi, kauhistuneemmaksi ja itselleni inhottavammaksi kuin mikään. Mutta ehkä, ihan ehkä, jos nousen näille koivilleni, päkiöilleni asti, kuiskatakseni omaan korvaani, huomaankin, että osaan seistä. Yksin, tarvittaessa. Koska pelottavin, ja samalla tärkein, tulee tässä:

Elämän tärkeimmät ihmiset eivät tahdo tietää, kuka sinä olet. He tahtovat kysyä sitä.

Älä laihduta, tänäänkään

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, ettei sellaista sanaa kuin "syöjä" juuri käytetä? Että "menenpäs tästä nyt kotiin syömään, kun olen tämmöinen syöjä". Syy saattaa olla siinä, että me kaikki tarvitsemme ja kulutamme elintarvikkeita, joten meidän ei tarvitse erikseen pohtia, ketkä meistä nyt ovat "syöjiä" ja ketkä eivät. Sen sijaan "laihduttaja" on sanana tutumpi. Se on tuttu siinä missä diabeetikko, keliaakikko tai allergikkokin, koska samoin kuin elintoimintoja muokkaava diagnoosi, myös laihduttaminen vaikuttaa siihen, miten joku syö.

Ruuan merkityksestä elämässämme ja kulttuurissamme kertoo jotain se, että nimenomaan syömiseen vaikuttavat asiat muuttuvat puheessakin heti osaksi identiteettiä - osaksi sitä, kuka ja millainen joku on. Keliaakikko on keliaakikko, vegaani on aina vegaani, mutta Mercedeksen omistaja ei automaattisesti ole mersuilija. Koiranomistajakaan ei ole kaikkialla ennen kaikkea koiraihminen, vaan ihminen, jolla on koira.

Sen sijaan laihduttaja kyllä tietää olevansa laihduttaja, vaikka voissa ruokansa hetken trendien mukaan paistaisikin. Laihduttaminen istuu tiukassa ihmisessä, joka on kerran ryhtynyt laihduttajaksi. Siis iskostanut mieleensä, jääkaappiinsa ja kauppareissuihinsa sen yhden päämäärän, joka on kylmempi ja yksinäisempi kuin yksikään kaupan kauimmaiselle seinustalle sijoitettu laihdutustuotteiden pakastelokero.

Laihduttajaksi ryhtyminen on mitä kattavin sosiaalisen häpeän starter-pack. Laihduttava ihminen sijoittaa itsensä janalle, jossa laihduttamattomat ovat jo kaukana edessä, koska laihduttaja tekee työtä, jota muiden ei kai ole koskaan tarvinnut tehdä. Muut saavat siis maireasti hymyillen haukata Subway-patonkejaan tv-mainoksissa ja maistella profeel-rahkojaan uimahallien pukuhuoneissa (mainoksissa energiaksi tanssitunnille näyttää riittävän yksi lusikallinen), koska heillä on elämänsä päättötodistuksessa jo valmiiksi suoritettuna eräs hyvin keskeinen pakollinen kurssi: yleinen hyväksyntä.

Laihduttamiseen on olemassa tarkka kulttuurinen normisto, jota noudattamaan laihduttaja sitoutuu. Normeihin kuuluvat pälyily pussikeittohyllyllä, takarivin paikka ryhmäliikuntatunnilla ja anteeksipyytävä katse ylioppilasjuhlien kakkupöydässä. On hyvin eri asia kieltäytyä kakusta, koska välttää valkoista viljaa tai treenaa triathlonille kuin kieltäytyä, koska laihduttaa. Valkoisten viljojen välttely tähtää "kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin" (johon kuuluvat  yleensä olennaisesti instagram-tykkäykset), kun taas laihduttaminen tähtää painon laskuun.

Laihduttaminen on niin kokonaisvaltainen eikä vähiten sosiaalinen ponnistus, että se syö pois muun elämän. Se on ajatusmalli, joka tarvitsee toimiakseen kaiken sen energian, mitä ohutsuoli ikinä saa imeytettäväkseen. Siksi se syrjäyttää helposti intohimot, taidot ja vahvuudet. Se vaikuttaa kaikkeen: sosiaalisiin suhteisiin, aikatauluihin, suunnitelmiin, unelmiinkin. Kun ihminen muuttuu laihduttajaksi, kaikki muu saa odottaa. Laihduttaminen hoidetaan nyt ensin.

Naistenlehtien kevään kevennysnumeron kestoaihe, ikuiset laihduttajat - siis käytännössä naiset, jotka pudottavat viittä kiloa kuin harrastuksena joka vuosi - on todellisuutta siksi, että laihduttaminen on kulttuurissamme projekti, jonka on tarkoitus, mutta joka ei käytännössä koskaan saa tulla valmiiksi. Kun kerran ryhtyy laihduttajaksi, on jo sijoittanut itsensä hyvinvointiyhteiskunnan matkustamoon, pois siitä bisnesluokasta, joka istuu mukavasti ja syö pieniä leivoksia ilmaiseksi lihomatta koskaan mihinkään. Laihduttajaksi ryhtyvä saa elämänsä passiin laihduttajan leiman eikä koskaan pääse istumaan bisnesluokkaan, koska on onnistuttuaankin vain kakkoslaatua, jotenkin vähän pilalla. Siksi laihduttaminen on ikuista. Siihen ei halua palata, mutta tietää palaavansa.

Kun ryhtyy laihduttajaksi, myöntää ennen kaikkea itselleen olevansa jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta voivansa ehkä kompensoida epäonnistuneisuuttaan joillakin muilla elämän meriiteillä, kunhan on ensin saanut laihduttamisensa valmiiksi. Siksi laihduttamisesta tulee kokonaisuutena muun elämän ulkopuolinen rääkkikuuri, jonka lopussa siintää kaivattu - ja hetkellisesti ansaittu - paluu laihduttamista edeltäneeseen aikaan. Kun tavoite on saavutettu, laihduttaminen jää hyllylle odottamaan taas sitä päivää, kun vaa'assa on pari desimaalilukua liikaa ja muu elämä joutuu laatikkoon laihduttamisen astellessa arjen estradille kuin ärsyttävästi hymyilevä Vitaepro-mainoksen Nicke Lignell.

Laihduttajan kamppailusta on helppo tehdä vitsi. Jokaisessa nuortensarjassa ja romanttisessa komediassa yksi kaveriporukasta on "ikuinen läski", joka ehkä jossain jaksossa yrittää laihduttaa, mutta päätyy lopulta sohvalle syömään Ben&Jerry's:iä mallinmallisten kavereidensa kanssa. Kaverit eivät hylkää epäonnista lihavaa ystäväänsä, mutta se johtuu siitä, että kaverit ovat hyviä ihmisiä ja lihava on sen verran sympaattinen, rehti ja hauska, että ylipaino näin kompensoituu. Sami Hedbergin keikalla yleisössä nauretaan jutun spinning-tunnilla hikoilevalle ylipainoiselle, koska onhan se nyt niin hassua, kun joku sellainen yrittää, joka kuitenkin epäonnistuu. Lihavista kertovassa huumorissa on jotain hyvin samaa kuin klovnissa, joka kerta toisensa jälkeen kompastuu, mutta nousee yhä sinnikkäästi ylös. Kyseessä on vahingonilon ja ylhäältäpäin katsovan myötätunnon erikoinen coctail.

Kulttuurissamme lihava on aina suhteessa hoikempiin ympärillään: joko kamppailemassa heidän hyväksynnästään tai nousemassa heidän yläpuolelleen manifestina aitodelle ja itsetunnolle kuin Hairsprayn Tracy. Kulttuurituotteissamme lihava hahmo ei ole koskaan edustamassa juuri muuta kuin lihavuuttaan. Hän on uhri, sankari tai kevennys. Aina enemmän lihava ihminen kuin ihminen, joka on lihava.

Tänään vietetään kansainvälistä "Älä laihduta"- päivää. Olen lukenut jo kymmenittäin Facebook-kommentteja, joissa ihmetellään bodypositivity-liikettä ja päivän tarpeellisuutta. Kommentteja, joissa suoraan syytetään liikkeeseen omilla kasvoillaan mukaan lähteneitä itsekurittomiksi luovuttajiksi, laiskoiksi ja saamattomiksi, jopa "terveysterroristeiksi". Näistä kommenteista jokainen on osoitus "Älä laihduta" -päivän tarpeellisuudesta. Ihmiset tietävät liian vähän ja tuntuvat haluavan tietää vielä vähemmän.

Laihduttaminen siinä kehyksessä ja merkityksessä, jossa se kulttuurissamme nyt ymmärretään, ei ole koskaan hyväksi. Itsesyyttelyn ja -vähättelyn kierre, jossa pakkausmerkintöjen syynääminen. suunnitelmien tekeminen, jatkuva epäonnistumisen pelko ja muihin vertaaminen vievät mielestä kaiken tilan, ajaa uupumiseen, itseinhoon ja mielenterveyden häiriöihin. Laihduttaminen on suoritus, joka vie elämästä ilon ja hapen.

En kiistä, etteikö merkittävä ylipaino olisi merkittävä terveysriski. On kuitenkin valtavan lyhytnäköistä väittää, että pelkän painon korjaaminen korjaisi ihmisen terveyden. Terveyteen vaikuttavat lukemattomat fysiologiset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, joista kaikki eivät vielä ole edes lääketieteellisessä tiedossa. Jos ihminen on vakavasti yli- tai alipainoinen, on hänen painonsa aina seuraus, ei syy.

Laihduttaminen taas on suoritus, joka pyrkii korjaamaan vain näkyvintä osaa vyyhdistä, joka todellisuudessa ulottuu paljon syvemmälle. Siksi laihduttamalla hankitut tulokset harvoin ovat kestäviä. Saavutettu painolukema ei jää pysyväksi, mutta nöyryyttämisestä ja kurittamisesta aiheutuneet vahingot usein jäävät. Laihduttajan identiteetistä ei ole pitkä matka anorektikon identiteettiin, jossa laihdutteminen muuttuu tiedoiksi ja taidoiksi, luo muistoja ja sisältää merkityksiä. Lopulta minäni on sitä todellisempi, mitä vähemmän minua minuun jää.

Kyllä, ylipaino on myös kansanterveysriski ja valtiollinen kuluerä. Niin on ylinopeuskin ja alkoholismi. Mutta toisin kuin rattijuoppoudesta kärytessä, painoindeksin ylittäessä 25 ei voida vielä suoraan sanoa, että kyseessä on riski. Lääketiede kehittyy koko ajan, ja painoindeksi on vanhanaikainen, erittäin suuntaa-antava laskentakaava, joka ei ota huomioon yksilöllisiä eroja luustorakenteessa, kehon nestepitoisuudessa ja lihaksistossa, noin esimerkiksi. Painoindeksin mittaamiseen vaikuttaa valtava määrä häiriötekijöitä.

Mainitsen muutaman.

- Vaa'at ovat erilaisia. Kalibroinnista riippuu, kuinka tarkasti vaaka mittaa. Painoindeksiin kuitenkin vaikuttaa jo kilon kymmenysten vaihtelu.

- Painolukemaa ohjaa merkittävästi punnitusajankohta - illalla ihminen voi painaa kaksikin kiloa enemmän kuin aamulla.

- Lihas on tiheämpää kuin rasvakudos, eli painaa enemmän. Lihaskudoksen kasvaessa kehoon kerääntyy myös enemmän nestettä.

- Naisilla kehon nestepitoisuuteen vaikuttaa kuukautiskierto.

Onneksi on olemassa käsite "biologinen normaalipaino". Se on täysin yksilöllinen luku tai lukuhaarukka, jossa keho voi hyvin. Mikä parasta, biologisen normaalipainon saavuttaakseen ei yleensä tarvitse tehdä ollenkaan töitä. Kun elämässä muut asiat ovat kunnossa, ennen kaikkea pään sisällä, paino etsii kyllä sen kolon, jossa sillä on mukavinta. Psykkinen tasapaino (sitä kutsutaan myös onnellisuudeksi) antaa perusterveelle ihmiselle unen, liikkeen, tahdon, halun, ilon, surun, nälän ja janon. Siinä sivussa tulevat myös tavoitteet, suuret ja pienet, joista yhdenkään ei tarvitse olla viisi kiloa kevyempi kuin toisen.

Paino vaihtelee. Se on tosiasia, jonka hyväksymällä elämään tulee lisää tilaa ja iloa. Myös päivät ovat erilaisia. Yksi munkki tai vihersmoothie ei pilaa eikä pelasta mitään. Elämä vaihtelee ja vaikuttaa painoon enemmän kuin pelkkä paino ikinä elämään.

Voisiko tämä päivä siis olla vielä enemmän kuin "Älä laihduta" -päivä? Vaikka "Elä, älä laihduta!". Tai "Ole, älä laihduta!". Laihduttaminen toimintana ja ajatusmallina vie pois sen, mitä olen, koska minusta tulee laihduttaja. Se vie pois myös sen, miten elän, koska en elä, vaan laihdutan. Laihtuminen kyllä tapahtuu, jos sen tarvitsee tapahtua, lopulta muuta kautta kuin aktiivisesti laihduttamalla. Puhutaan (muodikkaasti, mutta todesti) elämäntavan muutoksesta. Syömishäiriöosastolla yksi harvoista diggaamistani asioista oli se, ettei koskaan puhuttu laihtumisesta tai lihomisesta. Puhuttiin painon korjaantumisesta.

Painoni on oma asiani ja yksilöllinen ominaisuuteni. Syöminen vaikuttaa painoon, muttei yksin siihen, joten erotetaan syöminen ja paino käsitteinä toisistaan. Syöminen on elämys ja rutiini, kohtaaminen pöytäkumppanien kanssa. Ruuasta saa irti ideoita, onnistumisia, kommelluksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kiinnostavaa keskustelua. Ruoka on läsnä häissä ja hautajaisissa. Siihen leivotaan muistoja paitsi omasta, myös sukupolvia ja kokonaisia kansoja kuljettaneesta elämästä.

Rakkaus on puoli ruokaa. Tie sydämeen käy AIVOJEN kautta. Ruoka ei ole pikkujuttu. Siksi, ei annettaisi laihduttamisen tulla ja viedä sitä meiltä, kun se ei oikeasti tiedä, mitä on tekemässä.

.

Keltainen

Olohuoneen sohvasänky on painunut sillä tavalla kasaan, että romahtaa vasemmasta laidastaan, vaikka se olisi vain koira, joka sille istahtaa. Minä istun oikealla, joten ei haittaa. Koira käänsi minulle selkänsä, kun sängyn pohja vinkaisi.

Ikkunassa kukkii raidallista valoa, ja kuistin oven ilma on viiltävän haaleaa. Kaiken kananmunankeltaisuus on niin lempeää, että pelottaa. Haluaisin ehtiä ottaa tunnelman helmasta kiinni ennen kuin alkaa hämärtää.

Olen enemmän lapsi kuin haluaisin, painavampi kuin tahtoisin ja aikuisempi kuin osaan. Sormissa on pieniä halkeamia kuin olisin ollut koko päivän veistämässä jotakin, vielä hyvin luultavasti jotakin sellaista, joka ei koskaan tule valmiiksi, mutta jää lojumaan keskimmäiselle hyllylle siihen kohtaan, johon katse aina sisään astuessa hetkeksi pysähtyy. Olisin istunut verstaassa, jossa valo sukeltaa sisään oven alta ja saa sahanpurun tuoksumaan samealta kuin seissyt vesi saavissa.

Jostain syystä haluaisin uittaa kättä lammessa. Muistan joskus istuneeni polvet sumpussa niin umpeenkasvaneen poukaman reunalla, että lumpeetkin näyttivät melkein roskilta. Nenäliinatupoilta tai ohimeneviltä roiskeilta siitepölystä täplikkäässä vedessä. Lumpeen varsi on paksu kuin veden sormi, joka ei osoita minnekään.

Minä rakastan ulpukankeltaista. Se on melkein samaa sävyä kuin ne muoviset pääsiäistiput, joita sai Tiimarista muovikotelossa ja joiden terävät jalat sojottivat kummallisiin suuntiin. Niiden harittavat silmät olivat niin mustat ja pienet, että saivat tiput näyttämään matalan kilohinnan kiinalaisilta pakasteravuilta, niiltä, joita kerätään lautasen reunalle elokuussa, tuijottamaan tyhjyyteen kuin hirvenpäät salongin seinällä tai humaltuneet kylmästä kovettuneessa nahkatakissa. Tiedättehän sellaisessa, joka jää paksuille uomille kyynärtaipeesta ja haisee vanhaksi menneeltä tupakalta.

Vanhaksi mennyt on muuten eri asia kuin vanhaksi tullut. (Tämä ajatus pistää jostain syystä hymyilyttämään.) Vanhaksi mennyt on jotenkin viallinen tai ainakin hapan ja vihainen, kun taas vanhaksi tullut on tullut vanhaksi kuin tulisi kotiin, omin jaloin ja omilla avaimilla. Vaikka molemmathan taitavat tapahtua vahingossa. Väistämättä, mutta huomaamatta, jääkaapissa tai elämässä.

Tuntuu, että tunnen itseni tänään huonommin kuin muistan tunteneeni aiemmin, mutta mahdollisesti en kuitenkaan huonommaksi. Huoli on ehkä se, joka minussa ajaa omaa häntäänsä. Sillä on huonouden kanssa yhteistä ainakin etutavu.

Toisaalta en tiedä, mikä minua niin huolettaa. Ehkä huominen. Ehkä sen huomaaminen, etten tiedä huomisesta, en yli- enkä alihuomisesta, en tästä enkä tuosta. En ole tottunut luottamaan, olen tottuneempi tietämään, tai ainakin uskottelemaan tietäväni. Huomisen huomaan en ole oikein koskaan uskaltanut itseäni jättää. Mieluummin otan huomistakin kädestä ja selvitän sen puolesta, mistä sille lähtee seuraava bussi. Ei sinun, hyvä huominen, tarvitse tänne jäädä ja täksi päiväksi itseäsi kompastaa. Mene, sen sijaan, mene Huomenta Suomeksi studioon, ensimmäiseksi raitiovaunuksi Munkkiniemeen ja uimahallin pukuhuoneeseen unohtuneiksi sukiksi sinne, missä sinua tarvitaan, niin minä voin sijaistaa sinua täällä. (Ehkä sitten olen turvassa iltapäivän ylikypsyydeltä, joka saa minut tuntemaan itseni leveäksi ja julmaksi kuin katujyrä, jonka ohjaamossa haisee itsekäs hiki.)

Olen aina ajatellut, ettei huominen kanna huolta itsestään, koska minä kannan sen puolesta, päästän sen menemään. Tuntuisi hölmöltä viivyttää luonaan jotain sellaista, jonka kontolla on niin paljon muutakin. Huomen on siitä ainutlaatuinen hetki, että se sekä kantaa selässään eilistä että tervehtii tätä päivää. Sellainen kun on, ei kai voi olla kovin äkkiväärä. Huomisen on oltava loiva, yhtä laimea kuin taivas silloin, kun ei tiedä, onko se haalistumaan päin vai ei. Siksi minä pidän aamuista eniten. Niissä on jotain sellaista, mikä saa minut tuntemaan itseni vähemmän tärkeäksi hyvällä tavalla. Aamu ei kritisoi, se katselee pää kallellaan.

Luottamisen vaikeus tekee minusta välillä kipakamman ja välillä häilyvämmän kuin haluaisin olla. Kiukkuisena kaipaan kiinteämpiä lihaksia ja kantavampaa ääntä, häilyvämpänä haluaisin olla hauras ja läpinäkyvä kuin uloshengitys pakkasella. Koko ajan pelkään, että koska en koskaan ole täysin kumpaakaan, häviän kokonaan kuin aukeama, joka vihosta jää vahingossa täyttämättä. Se on lopultakin turvassa kansien välissä, mutta kuuluu ympärillään levittäytyvään tarinaan yhtä vähän kuin lammikon lapanen, jota kukaan ei muista omistaneensa. Vaikka enhän minä koskaan ole halunnut tulla kenenkään omistamaksi, vaan kirjoittaa itseni itse. Silti pelkään, että teen kirjoitusvirheitä, kumitan paperin rikki enkä vastaa tehtävänantoa, koska saatoin olla käymässä vessassa juuri silloin, kun ohjeet annettiin. Sanon itselleni ääneen, ettei ole olemassa ohjeita, joita noudattamalla kaikki olisi varmasti hyvin, kyllähän minä sen tiedän. En kuollaksenikaan myöntäisi, että itse asiassa etsin elämälleni hyväksyttävää ja valmista kaavaa melkein henkeni kaupalla, koska haluan vain olla hyvis, mallioppilas ja tarpeeksi. Sen myöntäminen on vaikeaa, koska toisaalta haluaisin olla ihminen, joka vähät välittää esikuvista ja luo nahkansa aina uudestaan silkasta riippumattomuuden ideaalista.

Lopulta kahden ovat kuitenkin aina vain minä ja häpeäni, joka tulee sisään kutsumatta ja syö kaapeistani lupaa kysymättä, mutta jonka annan tehdä niin, koska se tuntuu tietävän jotakin, mitä minä en. Jonkin tärkeimmän, rumimman totuuden minusta, sen, jonka pelkään vielä joskus paljastuvan itselleni ja romuttavan aivan kaiken.

Jossain vaiheessa tajusin, että olen alkanut olla itse se, joka kääntää selkänsä ensin. On helpompaa katsoa tyhjää, kuin toista, joka loittonee. Ja on helpompaa ympäröidä itsensä tyhjällä kuin rakkaudella, jos haluaa varmistua siitä, ettei joku toinen huomaa mätänemistäsi ennen kuin huomaat itse ja joudu pahoitellen huomauttamaan hajusta. Pahoitellen, koska on jo pahoitteluetäisyydellä: siinä kohtaa, jossa välittäminen muuttuu kohteliaisuudeksi.

Aina olen tahtonut olla itsenäinen, mutten tiedä, olinko vai tahdoinko ensin. Aina olen halunnut tehdä yöstäni aamun ihan itse ja hampaatkin pestä ennen kuin kukaan edes herää.

Peilikuvaani pelkään silti. Pelkään, että se menee minulta salaa veltoksi reunoiltaan, valahtaa onnettomaksi kasaksi jotakin, josta en saa selvää, ja lopulta minun on vain otettava itseäni niskasta ja ripustettava naulakkoon, mielellään jonnekin pois näkyvistä. Pelkään, että vielä tulee se päivä, kun en enää yksinkertaisesti siedä. Hukun siihen tuntemattomaan mönjään, joka tekee minusta iljettävän itselleni.

Hiljaisuus.

Nyt on jo hämärää. Sohvapöydän narsissit, jotka saattavat olla Prismasta, työntyvät esiin harmaudesta kidat ammollaan kuin linnunpoikaset. Keltainen on oikeasti väreistä se, joka erottuu pimeässä pisimpään, valkoinenkin haalistuu näkyvistä aiemmin. Se on minusta kaunis ajatus. Ei kaikki ole niin mustavalkoista. On keltaistakin.

Näppäimistö näkyy huonosti. Koira heiluttaa nukkuessaan suupieltään kuin yleisellä paikalla silmät kiinni kuulokkeisiinsa painautunut ja kyynärpäät edellä seinään nojautunut ihminen, jonka suonissa virtaavan musiikin erottaa vain housuntaskuista ulos jäävistä rytmikkäistä peukaloista. Muuten on hiljaista.

Eikun ei. Kuistilla joku pieni ja sitkeä livertää.

'