Novelli: Kahlaus

Kaikki oli kypsynyt liian nopeasti. Mättäät ja polunvarret ja hiekkateiden reunat puskivat äyräitään ähkyisinä kuin väsyneet sukulaiset, ja valkovuokot nyrjäyttivät niskansa jonottaessaan ohitse. Joki makasi ruskeana ja liikkumattomana, kun sen törmää pitkin kiikkuvat voikukat aukoivat pörröisiä nielujaan kaikille, jotka vähääkään suostuivat kuuntelemaan. Maksaruoho ei sanonut mitään.

Minä ronklasin puolisääreen asti yltävässä vedessä ja syljin sääskiä, kun istuivat naamalle. Vesi oli sen verran kylmää vielä, että ranteet turtuivat ja sormet - suljin nyrkin toisen sisään ja yritin lämmittää. Jalalla ei uskaltanut hirveämmin naarata, kun oli niin liejuinen pohja. Upotti ja maiskahteli, nautiskeli sotkuissaan kuin mutakylvyssä emäsika. Seisoin hetken vielä ja työnsin sitten käden uudestaan melkein mustaan veteen.

Mutta ei siellä ollut kuin hädin tuskin kämmenen kokoisia kiviä. Ja liejuista rihmaa ja karkkikääreen repale, entinen Snickers. Teki mieli kirota, mutta annoin olla, kun oli niin rasvatyyni vesi. Hiki meni selkää pitkin, vaikka jalat olivat jo kylmästä tukkoiset.

Potkaisin vettä askeleen eteenpäin. Lahje kastui. Kiskoin toisen jalan perään ja iskin pohjaan niin kuin isketään, kun halutaan tosissaan eteenpäin niin että kolahtaa ja kolahtikin - kolahti niin että vesi humahti, kohahti kuin katsomo, kun joku jalkapalloilja tekee tyhmästi. Kolahti ja sattui. Ei, vihloi - kipu räjähti päkiästä ylöspäin kuin ammus, mihin helvettiin se kolahti, kipinöi, räiskyi, pisti tähtisäteitä polvesta kylkeen ja niskaan ja silmät niin vetisiksi, että näkö meni hetkeksi, teki mieli kirota ja kirosinkin, kun ei se vesikään enää ollut tyyni. Mihin helvettiin se iski?

Pyyhin sumun silmistä ranteen syrjään ja kokeilin terveellä jalalla. Mikä olikin, oli iso. Pitkittäinen ja pyöreä, sileä kuin varsi. Hetken jo luulin, että sittenkin löysin, mutta tämä oli isompi. Ja tässä oli säikeitä ja ei, rengas, toinen. Tämä oli polkupyörä.

"Tarviikko apua siellä?"

Käännyin niin, että nisahti.

Töyräällä seisoi sälli. Ei minua vanhempi, tai ehkä korkeintaan kaksi vuotta. Hiukset silmillä ja kädet taskuissa.

"Kuulin, kun huusit", se sanoi, eikä ottanut edes käsiä taskuista. "Osaakko uida?"

Seisoin säärtä myöten joessa. Sillä oli naama niin sileä, että se ei vitsaillut, se piruili.

"En", heitin vastaan. "Mutta tässähän sitä oppii."

Se maleksi lähemmäs, kädet taskuissa niin, että joka askeleesta tuli omituinen kokovartalokäännös. Pysähtyi vasta, kun oli ihan reunalla. Sillä oli pisamia niin paljon, että naama näytti muurahaisten kestikievarilta. Juhannuksena.

"Mitä sää sieltä kaivat?"

"Minä mitään kaiva."

Nyt se jo kehtasi nauraa.

"Kaivathan."

Minä käänsin selkäni sille ja siirsin jalkaa liejussa, mutta kipu iski taas niin, että oli pakko irvistää.

"Ja irvistelet. Kaivat ja irvistelet, vaikka on näin kaunis päivä."

Käännyin taas niin, että nisahti.

"No mitä itse? Maleksit ja vinoilet niin että sääskiä lentää suuhun."

Sitä nauratti.

"Mikä noin pistää vihaksi?"

En heti keksinyt vastausta. Tarkemmin kun ajatteli, niin vastausta ei ehkä ollut. Mutta oli kuuma - ja kylmä -  aurinko paistoi silmään, jalkaan sattui ja hävetti. Vedin henkeä keuhlot täyteen ja sain jonkun siitepölyhiukkasen sieraimeen. Yskitti.

"Niin kenellä lentää sääskiä suuhun?"

Ei se piruillutkaan, se veisteli. Käänsin sille selän ja jatkoin syvemmälle.

Aurinko meni pilveen. Tervalepässä itki västäräkki, ja joen pintaa niisti parvi järjettömän pieniä hedelmäkärpäsiä. Selän takana oli niin pitkään hiljaista, että oli pakko kääntyä ja katsoa, oliko se siinä vielä.

Oli se. Istuutuneena törmälle kuin valtaistuimelle.

"Mitä sinä vielä tahdot?"

"Mitä itse? Kyllä täällä saa ihminen olla."

"Ole pois."

Aurinko tuli pois pilvestä ja meni heti seuraavaan.

"Sellasta tässä mietin, että jos ehkä kalahaavia kaipaat."

Minä menin siltä seisomalta niin liikkumattomaksi, ettei sitä voinut enää perua.

"Niin että jos kaipaat, niin mulla on se tuolla. Oli takertunu osmankäämipuskaan tossa vastarannalla."

Minä en voinut kuin kääntyä katsomaan sitä taas. Mikään ei nisahtanut, kun käännyin rauhassa. Myönnyin.

"Mistä tiedät, että se on mun?"

"Mää näin, kun sää viskasit sen tonne jokeen eilen illalla ja lähit heti pois, ettei kukaan huomaa."

Minä kahlasin sen luokse törmälle. Se ei noussut ylös enkä minä istunut sen viereen.

"Ja nyt sä sitten kysyt, että miksi mä sen sinne heitin. Että olinko perhosia pyydystämässä."

Se virnisti niin, että muurahaiset menivät ruttuun.

"Enkä kysy. Kyllä mää tiedän, että sää käyt täällä vaan uimassa. Tai mitä nyt joskus kaivamassa ja irvistelemässä."

Irvistin, tahallani. Se katseli horisonttiin ja uikuttavaan västäräkkiin.

"Kun sitähän määkin täällä vaan teen. Kaivan ja kahlaan. Mää hukkasin mun fillarin tänne jo viime kesänä. Eikä oo tullu vastaan."

Odotin niin kauan, että se katsoi taas ja sanoin vasta sitten.

"Tuolla pohjassahan se makaa. Mursi mun jalkani melkein. Että herra on hyvä vaan ja hakee."

Sen kasvoilta hävisi kaikki vinoilu. Kulmakarvat katosivat, kun se nosti niitä niin kuin lapsi.

"Piruilekko?"

"En."

Se nousi ylös ja sen kasvoille levisi hölmö virne. Ja sitten se kahlasi jokeen niin että roiskui, vaikka sillä oli pitkät housut jalassa. Ja hihkui.

"Täm on ihan täynnä vettä! Siis runko. Tule nyt auttamaan, hyvä mies!"


--


Aurinko tuli aikanaan ulos pilvestä ja haukotteli sitten koko vastarannan leveydeltä, vei tilaa. Pyörä kuivui koivua vasten pystyssä. Sen rungosta valui vettä yksi pisara kerrallaan.

Minä lojuin mahallani pistelevässä ruohikossa, ja se lojui aika lähellä selällään, vihelteli.

"Mitä varten toi pyörä edes meni jokeen?"

Se oli hetken hiljaa. Mutta sitten taas - virnisti.

"Piti yrittää BMX:ää."

"Mitä?"

"Temppupyöräilyä. Mutta oli vääränlainen pyörä. Ja vääränlainen mies selässä."

Kuivuva pyörä piti jatkuvaa tiputusta. Aurinko painui. Tuuli tuli jostain. Västäräkki itki vieläkin.

"Sinä tiedä mitään siitä, mikä on vääränlainen mies", minä sanoin ihan yhtäkkiä.

Se kääntyi kyljelleen, silmäsi minua suorassa kulmassa. Tuijotti.

"Miksikä en?"

"Sä olet oikeanlainen mies. Ihan kaikessa."

"Ja sää et ole vai? Sikskö vai, ettet osaa kalastaa? Vai sikskö, ettet kehtaa myöntää sitä?"

"Kyllä voin myöntää. Mutta ei se siitä muutu."

"Kalastaminen vai?"

"Mikään."

Tuijotettiin hetki. Ja sitten tuijotettiin taivasta. Se yritti aloittaa monta kertaa, minä kuulin.

"Muuttuuhan", se sanoi lopulta. "Koko ajan."

Minä en katsonut sitä.

"Mää en ole kysyny sulta edes sun nimee."

En katsonut vieläkään. "Ei sitä ole."

"Ehkä ei vielä."

Jokin sen äänessä pakotti mut kääntymään. Taas niin, että nisahti. Sillä oli silmissä jotain töhnää.

"No mikä se sun nimi sitten on?" minä kysyin.

Se hymähti.

"Sanotaan vaikka, että Ihan kohta."

Västäräkki oli lakannut uikuttamasta. Pyörä kuivui. Oltiin hiljaa taas. Tuijotettiin, muttei taivasta.

"Meinaatko?"

"Meinaan meinaan."


Aurinko painui oikeasti, tahallaan. Nurmilauha, se se kai oli, nuokkui heinikossa olematta kenenkään sormissa sen kummemmin kukko kuin kana. Osmankäämin ainoa sormi sojotti koilliseen - väitti tietävänsä, mitä oli tulossa.

Yhden naurun maailma

Kirjastossa seinätkin sähähtivät, kun minusta karkasi äkkiä nauru. Niin ääretön, harkitsematon ja hälyisä, niin pian ja niin estoitta, että katon tyyneyteen tottunut variskin tulehtui. Ja lensi pois.

Nauroin niin kertakaikkisen väärässä paikassa, että jo se oli jokseenkin hauskaa. Ja kun en sitten enää nauranut, niin mietin jo, miksi. Miksi minusta melkein kaikki, mikä on vähän epäsovinnaista tai erikoista, on yleensä myös niin vaivattoman hulvatonta? Mistä huumori keneenkin kasvaa? Ja miksi? Miksi juuri huumori versoo ulos juroimmankin meistä nenästä kunhan niikseen sattuu, kukkii ja kasvattaa painavia, mehuisia hedelmiä roikkumaan korvista ja silmäkulmista? Miksi naurattaa niin, että itkettää? Ja ennen kaikkea: miksi minusta on alkanut tuntua siltä, että huumori on paitsi parasta, myös vaarallisinta, mitä meille on tapahtunut?

Vitsiä ei ole ilman kontekstia. Huumorissa on usein kyse jo varhain opitusta "yhteisestä huijauksesta". Hassun jutun maailmaan pitää sitoutua, jotta hassuus pääsee syntymään, mutta vitsin kuulijalle on alusta asti selvää, että jokin tulee rikkomaan rakennetun kehyksen. Stand up -numerossa, Pikku-Kalle -vitsissä ja illanvieton virnuilevassa anekdootissa on kaikissa kyse "punch linesta" , kullanarvoisesta kliimaksihetkestä, jossa jokin tarinassa alustettu lunastetaan. Usein kliimaksi kääntää jotakin päälaelleen. Vitsissä suomalainen toimii aina ratkaisevasti eri tavalla kuin ruotsalainen ja norjalainen. Tarinan kohokohta nauraakin siten koko aikaisemmalle tarinalle, kun taiten tehty rakennelma hajotetaan tyylikkäästi yhdellä iskulla, ja kuulijat saavat oivaltaa ja yllättyä odotetusti. Missä muualla kuin hyvässä vitsissä kuulija sekä odottaa yllättyvänsä että yllättyy?

Alustetuista odotuksista johtuen huumori on valtavan kulttuurisidonnaista. Jotta yleisö voi sitoutua vitsin maailmaan, kertojan ja yleisön välillä tulee vallita riittävä yhteisymmärrys. Vaikka huumori kärjistää asioita, osuakseen maaliin sen täytyy noudattaa yleisönsä käsitystä vallitsevasta maailmasta, ajasta ja ihmisluonnosta. Juuri siksi huumorilla on niin paljon helpompi vahvistaa stereotypioita kuin rikkoa niitä. Huumorille tietoisesti altistuva ihminen haluaa itseään huvitettavan, ei opetettavan. Jos vitsin tarjoama oivallus onkin kivulias tai aivan odottamaton, tilanne ei enää palvele kuulijan itsetuntoa ja yhteisöä. Epätoivottu opetus kääntää katseen omaan itseen, pois yhteisestä voimantunnosta kohti yksilön valintoja. Tästä syystä "muista" on usein niin paljon helpompi vitsailla kuin "meistä".

Kaikkeen huumoriin, myös itseironiaan, liittyy olennaisesti ajatus itsetunnon vahvistamisesta. Toimiva vitsi ei ole yllätys, vaan tietoinen teko. Yhteisössä vitsin on tarkoitus vahvistaa jo yhdessä tunnistettuja asioita ja ilmiöitä. Itseironiaa viljelevä saa yhteisönsä hyväksynnän tunnistamalla ja kärjistämällä itsessään niitä piirteitä, jotka muut ovat jo havainneet tai ainakin voineet kuvitella. Itseironia on oman statuksen nostamista sitä näennäisesti laskemalla. Kun osoittaa olevansa ihminen, joka ei pidä itseään liian erinomaisena, on heti vähän erinomaisempi.

Myös erikoisuus, outous ja poikkeavuus ovat naurattaneet aina. Historian friikkisirkuksista banaaninkuoreen kompastuvaan kadunkulkijaan meitä on naurattanut ja naurattaa, kun joku poikkeaa normista. Juuri tämä huumorin ominaisuus tekee huumorista mielestäni sekä kaikista uudistuskykyisimmän että konservatiivisimman voiman, jota yhteiskunta voi pitää sisällään.

Parhaimmillaan huumori tekee vallitsevat normit näkyviksi, mikä on valtavan terveellistä. Kun poliittinen satiiri kärjistää vallanpitäjien toimintaa, se auttaa meitä havaitsemaan, mitä kohti yhteiskuntamme on menossa, sillä kärjistys on aina äärimmäinen versio mahdollisesta. Kun jotakin ilmiötä kärjistetään, mahdollistetaan parhaimillaan terve, lempeä kritiikki omaan itseen ja nykyisellään hyväksyttyyn maailmaan. Yhteisö vahvistuu lopulta paremmin, kun yhdessä todetaan, miten hölmöjä me olemmekaan, sen sijaaan, että taivasteltaisiin toisten oletettua hölmöyttä.

Kun huumori nostaa esiin poikkeavia tapoja elää, se tarjoaa kaksi mahdollisuutta: joko nauraa normista poikkeavalle tai itse normille. Poikkeavalle nauraminen on helpompaa, koska ihminen haluaa pysyä koossa, ja koossa pysymistä helpottaa, kun maailma mahtuu lokeroihin. Tutun normin kyseenalaistaminen on kuitenkin ainoa keino edistyä. Poikkeavan esilletuominen mahdollistaa tärkeän kysymyksen: mitä jos? Mitä jos me kaikki toimisimme noin? Loppuisiko maailma vai muuttuisiko se?

Huumorin tekeminen on vaikeaa, koska toisten loukkaaminen on helppoa. Nettimeemi toisensa perään vitsailee kontekstistaan irrotetuilla kuvilla, joiden sisältämät uudet merkitykset elävät omaa elämäänsä. Kansalaisuuteen, sukupuoleen, uskontoon ja varallisuuteen liittyvät stereotypiat ruokkivat vain niiden yhteisöllisyyttä, jotka eivät vitsailtuihin määreisiin asetu. Ihmisen tarve luoda ympärilleen yhteisö, nykyään yhä useammin netissä ja muiden mollaamisen kautta, ajaa kaikista muista tarpeista ohi ja aiheuttaa paljon tuhoa. Ihmisryhmissä, jotka ovat vitsien kohteina kaikkein räikeimmin, puolustusstrategiaksi nousee helposti vitsien ja stereotypioiden tekeminen omiksi ja niiden kautta esiintyminen. Toiminta vertautuu myös vihapuheen kääntämiseen voimavaraksi, siis siihen, kun joku on esimerkiksi "ylpeä suvakki". Selviytymiskeinona vitsin kääntäminen voimavaraksi kaventaa kuitenkin ikävimmillään valtavähemmistössä olevista nousevaa kuvaa. Harva tajuaa, miten palon valtaa stereotypisoivalla vitsailulla on.

Minusta ratkaisu ei ole, että aletaan vitsailla vain homogeenisena nähdystä (ja siten siksi tehdystä) omasta ryhmästä. Ilman vertailukohtaa on vaikea asettaa mitään kyseenalaiseksi. Minusta satiiri, kärjistäminen ja musta huumori ovat oivallisia keinoja kyseenalaistaa oma elinpiiri ja betonisimmat asenteet. Toki positiivisenakin vertailukohtana esitettävä "toinen" on kärjistys ja stereotyyppi, jos toiseksi asetetaan kuva kokonaan toisesta, olemassaolevasta ihmisryhmästä. On tietysti helpompaa vitsailla jostakin olemassaolevasta kuin keksiä olentoja tyhjästä. Jokainen representoimamme "todellisen olevan kuva" on kuitenkin aina pelkkä kuva ja oman näkemyksemme rajoittama ja värittämä. Toisin sanoen, me emme koskaan representoi mitään todellista, vaan kuvan jostakin, jonka olemme itsemme lävitse jonkinlaiseksi käsittäneet. Kun me siis joka tapauksessa kuvittelemme, tietoisesti ja tiedostamatta, luodessamme kuvaa jostakin toisesta, miksi emme samantien kuvittelisi lisää ja loisi ominaisuuksien kombinaatioita, itsenäisiä, normista poikkeavia hahmoja, joiden avulla kritisoida ja kyseenalaistaa sitä, minkä miellämme meiksi?

Minusta vitsin voi nimittäin rakentaa toisin. Vitsin voi rakentaa helläksi hämmästelyksi, teräväksi iskuksi varjelluimpaan asennevammaan tai yhteisön omaksi rakkauslapseksi ilman toisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Valtaapitäviä, historiaa ja myös toisia ihmisiä tulee voida kritisoida. Mutta "toiset ihmiset" ovat paljon heterogeenisempi ryhmä kuin yleensä annamme itsemme ymmärtää. Siksi "toisia ihmisiä" ei kannattaisi typistää aseeksi myöskään omaan ryhmään kohdistuvaan kritiikkiin. Esittämällä stereotypinen maahanmuuttajahahmo voidaan kritisoida Suomen maahanmuuttopolitiikkaa, mutta se tehdään tällöin oikean, monimuotoisemman ihmisryhmän kustannuksella ja valtaapitävän näkökulmasta. Jos halutaan nostaa esiin Suomen maahanmuuttopolitiikan ongelmia, painopiste on tarkoitus pitää Suomen toimintatavoissa. Tavoitteeseen ei päästä representoimalla realistiseksi tarkoitettu maahanmuuttajahahmo vastavoimaksi kritisoidulle systeemille, koska silloin puhutaan taas jonkun toisen äänellä omista asioista. Kun kysymys on halutuista ja ei-halutuista ominaisuuksista yhteisössä ja kanssaihmisissä, ei ongelmaa kannata tuoda esiin oikean ihmisen kuvan kautta, vaan tekemällä todellisista ominaisuuksista rehellisesti epätodellinen hahmo.

Utopioita, dystopioita ja hyvää vitsiä on mahdollista luoda ilman stereotypioita, kun ominaisuudet irrotetaan ihmisestä, koska kun kritisoimme ihmistä, kritisoimme hänen ominaisuuksiaan. Yleensä jotakin, mitä pelkäämme, halveksumme tai emme ymmärrä. Sen sijaan, että maalaamme kuvan varastelevasta romanista tai luksustuotteita rakastavasta venäläisestä, voisimme maalata kuvan ihmisestä, joka varastelee tai havittelee luksusta ja lisäksi vaikkapa harrastaa painia ja fanittaa Justin Bieberiä. Implisiittinen persoonallisuuskäsitys, eli taipumus yhdistää ominaisuuksia toisiinsa aiemmin opitun perusteella, saa meidät luomaan stereotypioita. Kun tarkasteltavaksi tarkoitettu ominaisuus irrotetaan stereotypisestä alkuperäisajatuksestaan, avautuu mahdollisuus ajatella itse ominaisuutta. Mistä se kenties juontaa juurensa? Mikä siinä inhottaa tai pelottaa ja miksi?

Tarinoiden ja hahmojen esittäminen ja etenkin huumori ovat älyttömän isoja voimia ja voimavaroja. Huumori helpottaa. Parhaimmillaan se muistuttaa isosti ja lämmöllä siitä, miten järjettömän pieni ja itsestään tärkeä ihminen pohjimmiltaan on. Nauru taas on luontainen huume: se lohduttaa, vapauttaa, rentouttaa, yhdistää ja villitsee. Siis niin kuin jokin uskonto parhaimmillaan.

Naurusta olisi, ihan vakavissaan, ihmiskunnan ensimmäiseksi yhteiseksi uskonnoksi, koska ihmiskunnalla on, vaihtelevista syntytavoistaan riippumatta, vain yksi yhteinen nauru.

Tämän kevään jää

Tämä kevät on taas vasta talvensa räkäinen jälkeläinen, hamuamassa taivaanrantaa hampaattomalla, happamalla suullaan kuin valas tai vauva. Tähän aikaan se on vasta joku, jolla on valta, mutta ei käsiä tai kasvoja. Ja lahdella jää potkii ja kitisee ja hiertää ja rikkoo itseensä rumia jälkiä, ja rannoilla kuolleista kierähtäneet kaislat törröttävät taivaaseen kuin keskenkasvuiset Jeesukset. On aprillia ja kuravettä ja lyttyyn imetyt rännikourut, ja kaikki on matalalla ja osuu sääriin, kun kävelee.

Tämän ilman väri satuttaa ja pelottaa ja lyö ja sitten heti jännittää ja odottaa ja puskee rintalastaa kuin rapsutettava eläin. Kiirii iholla ja lihaksissa kuin väärä vesi, pesii sisälle paikoin paleltuneeseen suruun ja puseroon, tönii.

Vasen silmä itkee aina ensin. Tänään jo aamussa pihalla, kun puhelinmyyjä soitti ja sanoi, että Apu-lehti tulee nyt, kuule, kun tämä on arpajaisvoitto, ja ihan sama mitä sanot, mutta kokeilujakso on jo matkalla ja sinähän maksat, kahdessa erässä, ja kaupan päälle saat lahjakortin risteilylle, menet sinne, kato, kaveri kainaloon, halpaa viinaa ja auringonlaskuja ja katkarapuleipä.

Ja sitten itki jo oikeakin silmä. Tuli olo ja löi yli ja soitti korvasta toiseen kohahduksia kuin kello, joka ei ole enää lehmän eikä kissan eikä kirkon, mutta kimmahtelee aina vaan, itkua soittaa, tyhjään keuhkoon.

On vasta tämän kevään tämä päivä, syljenvalkoiset aamut ja illat, ja minä olen jo nyt niin sisältä kipeä, että haluan lakata olemasta, vaikken ole vielä kunnolla alkanutkaan.

Olen itkenyt tässä lähiaikoina bussissa, junassa, portaissa, vatsa vasten karvalankamattoa ja kuusimetsässä: siellä, missä katulamput eivät syty ja ohi viistävät kokovartalojuoksijat hohtavat suuren maailman valoa.

Minä toivon, että itkustani on jotain hyötyä. Että mättäät saavat siitä niitä tärkeitä suoloja, jotka sulava lumi on raapinut mennessään. Tai että silmäni karaistuvat nyt niin, että voin vastaisuudessa aina sukeltaa ne auki ja nähdä ihan kaikki kalat. Tai että minussa vihdoin jokin sisältä terävä sulaa ja valuu tiehensä niin kuin nyt alituiseen räystäiltä tippuva, vinkuva jää.

Mussa on taas muodoton pelko. Haluan istua alas ja käydä hyvän keskustelun vaikka Venäjän informaatiovaikuttamisesta, mutta sit taas toisaalta haluan vaan jäädä jälkeen ja tulla jonkun tapaamaksi, havaitsemaksi ja halaamaksi kesken lauseen. Pelkään, että itkuisuuteni näyttäytyy ulospäin epätasapainottomuutena, johon tehoaa vain pakkopaita tai body&mind -hyvinvointivalmennus, ei suinkaan toinen sekopäinen, tavallinen, todellinen ihminen ja jälleen uusi vuosi.

Pelkään, ettei mua jostain syystä voi rakastaa. Ja että hassu rakkauteni muita kohtaan on siksi vain kauhean vaivaannuttavaa. Että se nostaa sääliä kohtaamieni kitalakiin kuumina, epämiellyttävinä kimpaleina ja jättää pään kylmäksi.

Tänään pelottaa tämän kevään jää. Jokainen vetistelevän maan reuna ja teiden kaljuiksi käyneet päälaet.

Kevät on aina ollut mun lemppari, koska se ei piittaa mistään: pyyhkii vaan kyynisillä kämmenillään puhtaaksi kaiken, mikä vielä hetki sitten oli ledvalojen ja joulupukkien peitossa. Ja silti se on niin äärillensä täynnä toivoa ja uutta ja uskomatonta, että siihen ei halua kuin kaatua ja siinä kieriä ja antaa sen salvata suun ja sieraimet kaikilla pajunkovilla lihaksillaan. Kevät on ällikällä lyövä, älytön, rikkova ja rellestävä vuodenaikaradikaali. Se on joka kerta yhtä nuori ja levoton ja hajallaan ja niin ruma, ettei ikinä uskoisi, että vielä se puhkeaa tuhansiksi valkovuokoiksi ei kenenkään mättäisiin ennen kuin se sen jo tekee. Kevään selkään on aina ollut helpottavaa ja läkähdyttävää kiivetä, koska se ei vaadi mitään. Se on niin pasmat sekaisin itsekin, ettei sillä ole aikaa jäädä kyhnäämään toisten virheitä.

Nyt en tiedä enää, mitä jää, kun ei ole enää tämä kevät ja tämän kevään tämä jää. Validi kysymys kuuluu, onko sitten enää tämä minäkään. Luultavasti ei. Todennäköisesti ei.

Minä mietin, mitä minuun jää, kun nyt jo muistoiksi kasvaneet, totiset asiat ja ytimet ja ihmiset ovat menneet ja menneet ja menneet.

Nyt ikkunalla jääpuikko sulaa ja joku pieni lintu tuijottaa sitä intensiivisesti, mutta etäältä.

Bizarre birds - spoken word in English

I want to fall in love
and out of it, immediately
keenly fight the scenery with my heaving, leaning inquiry
slippery floor under my thigs evenly, high skies over the eyes of the wise
nice
I want to fall ill and found a rattling, aching mill and keep twitching my fingers until they will
lose their meaning and lose the thrill
of playing and saying and laying still

I want to become the one I've never been
the one who has seen without being seen
the one who HAS the sea and all of its means
(the waves and the brave haze and the bizarre birds with all whom they amaze)
days after days, unfolded by the bold ways of the rays of the sun and its mates
I want to be
the one who has to be

And again I realise how I disguise everything from my own eyes
how I cry and hide from my own mighty mind
and want to be more than I can ever reach
and less than the beaming beats of my own, childish needs
(who linger in the deeps of my hot, stupid cheeks)

I want to be fully independent: render, but not to be affected by the tender
(they're better at breaking than any kind of bender)
I want to enter the world of an endless surrender where everyone accepts they're not bigger than their heads
I want to let the weaving, gleaming, mature nature get us pushed against our barriers and hushed us silent until we stop weeping, until we start feeling
all the things we haven't felt due the pity that has melt inside our brain and all the things we want to gain before it's too late
mate
we're still here
and we're never independent, dear
but hear
hear how the birds keep shouting
there's something warm inside there
mounting the ladders to everywhere

Let's go climbing.

Jahtaamisen arvoinen mahdottomuus

Tänään vietetään valtakunnallista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Liput saloissa haukkovat ilmaa kuin uppeluksista kala suussaan nousevat silkkiuikut, Hesari listaa rutiininomaisesti sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmia, lunta pyryttää, kaikilla on ainakin vähän nuha, eikä maailma ole vieläkään valmis.

Tasa-arvo on sanana kuin biohajoava jätekassi: tuttuudessaan jo tylsäksi käynyt, mutta tarpeellinen, ajamassa isompaa edistystä ja arvomaailmaa kuin ensikatsomalta uskoisi. Paljon on jäljellä tehtävää, ääneen sanottavaa, myönnettävää ja uskallettavaa.

Demokratiassa keskeisimpiä konflikteja on kautta aikojen ollut kysmys tasa-arvon määrittelemisestä. Mitä me tavoittelemme, kun tavoittelemme tasa-arvoa?

Minä kysyn sitä itseltäni nyt.

Minulle täydellinen tasa-arvo on utopia, jonka konkreettisen toteutumisen näen inhimillisessä maailmassamme mahdottomana, mutta jonka jatkuva tavoitteleminen on mielestäni elintärkeää. Koska me emme koskaan lakkaa pyrkimästä toistemme yläpuolelle, emme myöskään saa lakata pyrkimästä keskenämme tasoihin. Maailma pysyy liikkeessä vain edistystä tavoittelemalla. Sillä hetkellä, kun todetaan, että kaikki on jo tehty, aletaan valua taaksepäin.

Sunnuntain Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ruotsalainen menestyskirjailija Lena Andersson toteaa jotakuinkin, että #metoo antaa ymmärtää naisten asian olevan Suomessa yhtä huonosti kuin Saudi Arabiassa, ja on siksikin tyhmä kampanja.

Argumentti on paitsi liioiteltu, myös vailla pohjaa, koska tasa-arvoa voi joko tavoitella tai olla tavoittelematta. Kehittyvissä maissa tavoiteltava tasa-arvo on ihan samaa tasa-arvoa kuin esimerkiksi metoo-kampanjan myötä länsimaissa tavoiteltava tasa-arvo. Ei ole olemassa mitään pistettä, jossa esimerkiksi naisten, lasten, rodullistettujen tai vammaisten ihmisten asiat ovat "jo ihan tarpeeksi hyvin", elleivät ne ole täsmälleen yhtä hyvin kuin kaikilla muilla. Se, mihin paikkaan, kehoon, yhteisöön, tulotasoon ja elämän lähtöpisteeseen synnyt, ei saa uhata henkeäsi tai mitään muutakaan, mitä haluat elämässäsi tavoitella.

On raakaa saivartelua ajatella, että pitäisikö luonnonlahjakkaan pianistin sormia nyt sitten lyhentää, kun muilla ei ole samankaltaisia synnynnäisiä etuja. Ei tietenkään, vaan lyhytsormisemman pitäisi antaa halutessaan harjoitella niin paljon kuin sielu sietää ja saavuttaa unelmansa. Ei tasa-arvo poista taistelua. Mutta täydellisessä tasa-arvossa ihminen saisi taistella itseään vastaan sokeiden rakenteiden ja ylhäältäpäin katsovien ennakkoluulojen sijaan.

Lena Andersonin mukaan #metoo on vaarallinen massaliike, jota seuraavat ihmiset lopettavat itsenäisen ajattelun ja demonisoivat miehiä sokeasti.

Olen samaa mieltä siitä, että miessukupuolta ei tulisi demonisoida. Ei ole mitään järkeä väittää, että "miehet ovat sitä ja tätä", kun eivät he ole. Ei ole olemassa sellaista ihmisryhmää kuin miehet tai naiset, joka toimisi, ajattelisi ja reagoisi samalla tavalla. Siksi myöskään kaikki miehet eivät ole sikoja tai naiset sankareita. Itse en usko, että kukaan on pelkästään sika tai sankari, paitsi Nalle Puhin Nasu, joka on molempia.

On täysin totta, että myös miehiä ahdistellaan. Se ei ole yhtään naisten ahdistelua mitättömämpää ja on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa miehen kokema ahdistelu otetaan tosissaan. Se ei ole hassua, se ei ole uhrin heikkoutta tai feminiinisyyttä, se on väärää vallankäyttöä ja rikos.

Binäärisen sukupuolijaottelun ulkopuolella olevat ja muut yhteiskunnan vähemmistöt, joiden ääni jää liian usein kuulumatta, kokevat hekin ahdistelua ja itseensä kohdistuvaa julmuutta, välinpitämättömyyttä ja nöyryyttämistä ja avun hakeminen vaikeutuu entisestään, kun apua tarjoava taho voi kyseenalaistaa paitsi kertomuksen, myös avun tarvitsijan koko identiteetin.

Minusta #metoo ei ole tämän kaiken esilletuomisesta pois. Uskon, että #metoon vahvuus on nimenomaan sen massaliikkeisyydessä. Massojen liikuttaminen vaatii napakan iskulauseen ja pelkistetyn sanoman. Mutta kun massa on saatu liikkeelle, massassa on voimaa pakottaa keskustelu paitsi laajemmalle, myös syvemmälle.

Minusta #metoon ytimessä ei alun alkaenkaan ole ollut mies- tai naissukupuoli, vaan vallankäyttö. Kieroutunut, epäreilu vallankäyttö, joka on traditiossa pesiytynyt kohdistumaan naisiin ylhäältä alaspäin. Vaikka #metoo lähti naisista, sen ei tarvitse jäädä naisiin. Intersektionaaisen feminismin tavoin #metoo voi laajeta kyseenalaistamaan väärän vallankäytön kipupisteitä kaikkialla. Manipulaatiota, nöyryyttämistä, kiusaamista. Toisen mahdollisuuksien viemistä toiselta pois. Siis tasa-arvon vastaisuutta.

"Sanotaan, että kaikki mitä naiset sanovat on pyhää. He eivät voi valehdella. He eivät voi sanoa asioita saadakseen etuja. Ja mitä tahansa miehet sanovat, se ei ole kiinnostavaa, koska nyt naisten pitää puhua", sanoo Lena Andersson Helsingin Sanomissa.

En tiedä, missä on sanottu, että kaikki naisten sanoma on pyhää, mutta ei ainakaan siinä ainoassa paikassa, missä mitään pyhänä enää pidetään, eli uskontojen yhteydessä.

Minusta on aika lapsellista antaa ymmärtää, että naisten kuunteleminen on sama asia kuin kaiken heidän sanomansa hyväksyminen kiistattomana totuutena. Julkisessa keskustelussa on hyvä muistaa oikeuslaitoksissa käytössä oleva syyttömyysolettama - jokainen syytetty on syytön, kunnes toisin todistetaan. Kaikkia todistajia kuunnellaan. Muutos aikaisempaan on #metoo:ssa vain se, että nyt myös naiset lukeutuvat kaikkiin.

Miehet saavat edelleen sanoa. Heidän sanomisensa kyllä joutuvat tiukkaan syyniin ja usein kyseenalaistetuiksi, mikä kuuluu yhteiskunnallisesti kiihkeään keskusteluun. En kiistä, etteikö mukana olisi varmasti myös ylilyöntejä, mutta ei yksittäisistä moukkamaisuuksista #metoo:ta tule syyttää. Sen sijaan miesoletetun keskustelijan syyttämistä ja erottelemista pelkkään sukupuoleen vedoten pidän vaarallisena.

Lena Andersson sanoo pelkäävänsä, että #metoon myötä naisten ja miesten väliin jää loputon kuilu, jota ei enää uskalleta ylittää.

Minullekin tasa-arvon tavoitteleminen perustuu nimenomaan avoimeen keskusteluyhteyteen. Siksi
intersektionaaliseen feminismin kuuluva safe space -kulttuuri, jossa etuoikeutetussa asemassa olevat eivät saa esimerkiksi osallistua johonkin keskusteluun, vaan tila varataan aiheen asianomistajille, mietitytti minua aluksi kovasti.  Perehdyttyäni olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei safe spacen tarkoitus ole eristää ihmisryhmiä toisistaan ja kieltää keskustelua, vaan antaa tilaa MYÖS oman ryhmän sisällä tapahtuvalle, täysin muiden perusteluista, selittämisestä ja kotikentistä vapaalle keskustelulle. Esimerkiksi suomalaiset, valkoiset heterot eivät tarvitse turvatilaa Facebook-ryhmässä, koska heidän turvatilansa on teoriassa koko Suomi.

Haluan kuitenkin nostaa esiin, että vain teoriassa. Minusta on oikeastaan aika törkeää, että valkoisia heteromiehiä syytetään monesti syntymisestä valkoisiksi heteromiehiksi niiden taholta, jotka vastustavat syntyperän perusteella erottelua. Ei valkoinen hetromies automaattisesti pääse helpolla, vaikka hänen ongelmansa ovatkin erilaisia kuin toisten. Valkoinen heteromies voi olla yksinäinen, kiusattu, nöyryytetty ja ohitettu sekä joutua lisäksi elämään sen kanssa, että ne muut kovia kohdanneet, joihin hän voisi parhaiten tunteen tasolla samaistua, näkevät hänessä vain helpolla päässeen, rajoittuneen sortajan. Valkoisesta heteromiehestä on tullut jonkin sortin Sauron tai Voldemort, etäinen pahis ja myyttinen hahmo, jonka voi huijata ansaan hyödyntämällä sitä, mitä se ei ymmärrä.

Minusta omat syntyperäiset etuoikeutensa pitää tiedostaa, mutta niistä ei todellakaan tarvitse ruoskia itseään, jos asemansa ottaa toiminnassaan huomioon ja pyrkii kohtaamaan toiset niin kuin ihminen. Mikään syntyperäinen syy ei saa estää kohtaamasta muita.

Lena Anderson ei ymmärrä myöskään kuukautisista puhumista, koska kuukautiset ovat yksityisasia. Hän ei piilota kuukautisiaan miesten alistavan katseen takia, vaan itsensä. Se on täysin okei. Oikeastaan kuukautisista puhutaan juuri nyt niin paljon siksi, että kaikki voisivatkin rauhassa ja helposti pitää kuukautisensa vain luonnollisena osana arkeaan, yhtenä henkilökohtaisen hygienian osa-alueista.

Että kuukautisia ei tarvitsisi hävetä ja piilotella ja pyydellä anteeksi. Että kuukautissuojia ei verotettaisi ylellisyystuotteina hygieniatuotteiden sijaan. Että kuukautisia ei käytettäisi verukkeena jättää ottamatta naisten sanomisia tai tunnetiloja tosissaan. Ja että kuukautiskipujen voimakkuus ja tosiasiallisuus toisaalta ymmärrettäisiin. Että kuukautiset eivät olisi kamala ja likainen, vaan ihan tavallinen, joskus vähän läppä ja oikeasti tosi tärkeä asia.

Lena Andersson sanoo haastattelussaan myös, että jos nainen vasta esimerkiksi #metoo-kampanjan myötä tajuaa tulleensa vuosia sitten raiskatuksi, hän ei ole tullut raiskatuksi.

Tehdään tämä nyt kerralla selväksi. Raiskaus on sana. Ihmisten määrittelemä käsite. Ei jokin taivaasta pudonnut yksiselitteinen kivenmöhkäle. Se on rikosoikeudellinen termi, jonka määrittely muuttuu ja on muuttunut ajan myötä. Avioliitossa tapahtunut raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994. Miehen on voinut rikoslain mukaan raiskata vasta vuodesta 1998 eteenpäin. Tällä hetkellä eduskunnassa käsitellään suostumuspykälän liittämistä raiskauksen määritelmään.

Kaiken kaikkiaan tasa-arvon ajatus saa minut kaipaamaan paljon isompaa sukupuolianarkiaa. Väkivalta on väkivaltaa, rakkaus on rakkautta ja lapset ovat lapsia riippumatta siitä, kuka ne hankkii.

Ja maailma muuttuu, kun sitä muutetaan, oli muuttamassa sitten minä, sinä, Nasu tai me. Mieluiten tietysti me.

Korvat jäässä, nuoruuteni Käpylä

Eilisyön taivaalla oli perunalastun muotoinen kuu. Siellä, korkeimmassa kohdassa tyhjää se jomotti kuin kuhmu pakkasen kiristämässä ilmassa. Jossain roikkui hiuksenpaksuisia pilviä pitkin poikin, ja kylmä vihma hieroi leukaa kuin teräsvillainen hansikas. Oli yö niin täynnä yötä, että läikkyi. Kaiken vaitonaisuus painoi tärykalvoja ja nosti huuruiset kalvot silmiin.

Eilen yöllä, aikavälillä kahdesta neljään, kun valoa on vähemmän kuin pimeää ja hiljaisuus on niin suoniin asti syvää, ettei voi tietää, vaikka kaikkien sälekaihtimien takana ihmiset olisivatkin jo kuolleet tai muuttaneet pois. Kahdesta neljään Pohjois-Helsingissä maailma voi olla jo loppunut, mutta minä en vaan vielä tiedä sitä.

Olin tulossa yökerhosta. Se on eri asia kuin päiväkerho, sillä päiväkerhossa väritetään liiduilla ja yökerhossa ei.

Mulla oli tosi kylmä, koska olin joutunut odottamaan junaa Käpylän asemalla puoli tuntia. Opettelin HSL:n eri lähijunareittien pysäkkejä ulkoa, koska pelkäsin, että aivoni hyhmettyvät, jos en juoksuta niiden läpi dataa niin kuin etikkaa pitää juoksuttaa kahvinkeittimessä kerran kuussa. Enää en muista, mikä tulee Leinelän jälkeen. Huulipuna jäätyi kiinni huuliin.

Bileet ovat kanssakäymisen muoto, jossa ihmisten on tarkoitus olla hyväntahtoisella törmäyskurssilla keskenään ja kerääntyä yhteen niin kuin perunajauhon kimpaleet kasaantuvat reunaan kiisselikulhossa. Mä en ole koskaan ollut erityisen hyvä siinä kiisselissä, mutta kehityn - vapaasta ja tietoisesta pyrkimyksestäni, sillä bilettämisen arvoitus kiusaa mua. Tähän mennessä olen oppinut jopa viihtymään desibelirajoilla ja tanssimaan jalat paikallaan ahtaissa olosuhteissa.

Eilen olin jo aikeissa jättää välistä koko karaokebaarin tohkeissaan pumppaavan tahmaisuuden, mutta leuka jäässä Osmontiellä sain jonkinlaisen ateistisen enkeliherätyksen ja tulin ajatelleeksi, että tässä on paljon, mistä voin jäädä paitsi. Kun sitten vielä törmäsin juhlivan joukkomme jälkipuoliskoon, käänsin lopullisesti toppatakkini ja liityin sittenkin seuraan.

Mä kun olen aina nauttinut enemmän illanistujaisista. Sellaisista, joissa on hämärää ja rumiinlämpöistä ja hiljaista musiikkia, ja joissa ihmiset juovat hiljakseen ja syövät sipsejä yksi kerrallaan ja keskustelevat äkkinäisin käännöksin ja kiiltävin silmin kaikista tärkeistä asioista, kuten viinereistä ja koirista ja EU-politiikasta. Mulle nuoruuden impulsiivisuus, eloisuus ja ylikuumennut itsetietoisuus tulevat yhtä lailla esiin pienissä huoneissa ja tyynykasoissa kuin tärähdellessä ja välkkyessä ja huutaessa.

Silti tämä jo mainittu paitsijäämisen raapiva tunne on yhä olemassa. Mulla on hengästyttävän paljon, mutta tällä hetkellä askarruttaa taas kaikki se, mikä puuttuu. Askarruttaa siis ennemmin kuin varsinaisesti ahdistaa: olen jo hyvin kiitollinen kaikista aina oikeassa paikassa ja useimmiten myös oikeassa olevista ystävistäni ja illanistujaisistani, mutta mua mietityttää puuttuva sektori.

Multa puuttuu humaltuminen, hullaantuminen, hurjistuminen ja hellittäminen sekä näitä usein seuraavat ajautuminen, majoittuminen, mahautuminen ja havahtuminen. Multa puuttuu perseet olalta ja pää pilvistä - ja ennen muuta - kollektiivinen känni.

Mua vilpittömästi kiinnostaa, millaista humalassa on olla. Miltä oikeasti tuntuu ensiksi ja miltä sitten? Koko lapsuuteni ja tähänastisen aikuisikäni mittaisen empiirisen havaintoaineistoni perusteella humalassa on vaiheita ja tyyppejä ihmisestä, iästä, tilanteesta, seurasta sekä nautintatahdista ja -vahvuudesta riippuen. On hihityshiprakka, syvällinen pohdintahumala, provokaatiokänni (jossa keskustellaan politiikasta, uskonnosta, veganismista ja feminismistä, vaikkei ikinä muuten keskusteltaisi), anteeksipyytö- ja avautumisvaihe, väistämätön reiviepisodi tanssilattialla, halailuhumala, "nyt mennään porukalla röökille" -hetket sekä etappi, jossa bilettäjät jakautuvat yhä pienempinä ryhminä lojumaan lähelle huoneen nurkkia ja neuvomaan toisiaan hiljaisella äänellä.

On ollut hetkiä, eilenkin oli, joissa pääsen mukaan johonkin näistä vaiheista. Se on hienoa ja lämmittävää. Silti useimmiten jään auttamattomasti pihalle. Se taas on ymmärrettävää, mutta tekee alakuloiseksi.

En edes ole absolutisti. En vain tule humalaan. Olen kyllä yrittänyt. Mutta päässäni on ilmeisesti jokin pieni, panimoteollisuuden sponsoroima laite, joka liuottaa alkoholin verestäni pois, vaikka miten kittaisin. Olen sitten lakannut yrittämästä, kun se on niin kallistakin ja röyhtäilyttää.

Tämä on kaiken kaikkiaan typerä ongema, jos miettii alkoholin kaikkia haittavaikutuksia. En varsinaisesti hingu osaani suomalaisten sukupolvet ylittävästä kansanterveysongelmasta. Mutta hingun ehkä sitä, että kun lähden bilettämään biletystarkoituksella, osaisin tehdä sen. Päästää irti ja ottaa kiinni ja hihittää ja kuplia ja flirttailla ja olla niin messissä, ettei itse Messikään ole enempää ollut (olipa huono, anteeksi Messi).

Mutta vakavasti puhuen. Välillä baarissa tuntuu kuin olisin Harry Potterin basiliski, jonka keltaisten silmien kohtaaminen tappaa. Monesti ihmiset, niin tutut kuin tuntemattomat, välttelevät katsettani. Yritän miettiä, mikä minussa on pelottavaa, mutta vielä en ole ihan keksinyt. Ehkä humalattomuus huokuu minusta, ja ihmiset pelkäävät, että vesiselvyyteni lähettyvillä on pakko suoristaa kaulus ja alkaa vertailla veroprosentteja. (Koska sitähän selvänä tehdään. Veroprosentit nousevat esiin heti, kun promillet putoavat. Ei ihme, että aikuiset ovat niin mielellään humalassa.) Tai sitten silmissäni kiiluva vimmainen yhteenkuulumisen tarve antaa ymmärtää, että vaadin jokaista katseeni kohtaajaa välittömästi kanssani karaokelavalle. On se vaikeaa.

Miten kiinnostavia ihmisiä lähestytään? Mä tuppaan lähestymään joko niin hitaasti, että kiihtyvyydestäni tulee negatiivista ja hidastun, kunnes jo etäännyn tai sitten niin vauhdilla, että lähestymisestä tulee törmäys. Miten avata keskustelu? "Haluaisitko jutella kanssani maailman ilmiöistä?" (Menee ehkä liian lähelle niitä veroprosentteja.) "Onko tässä tilaa?" (Ei kuitenkaan ole, tai jos on, on liikaa.) "Hieno fleda." (Tätä olen käyttänyt, koska kiinnostavilla ihmisillä on lähes poikkeuksetta myös hieno fleda, mutta ongelma on se, että f-kirjain hukkuu helposti taustameluun, ja kerran jouduin kiusalliseen tilanteeseen, kun puhuttelemani henkilö luuli minun sanoneen "hieno Edam" ja oli kaiken lisäksi vegaani.)

Kuulemma erityisesti suomalaiset juovat niin paljon siksi, että hento humala helpottaa kanssakäymistä. Että promillet vievät turhan ujouden ja antavat sosiaalisia eväitä. Mun kokemukseni on päinvastainen. Humaltuneista ihmisistä muodostuu humaltuneiden kupla, jossa heillä on hauskaa ja jonka venynyt seinämä vääristää kasvoni heille vieraiksi ja luotaantyöntäviksi. Tietysti tarkastelen asiaa itseni ja omien kaipuitteni kautta enkä yleisen hyödyn näkökulmasta. Kansantalous elpyy, pienpanimot ja ystävyyssuhteet vahvistuvat ja rakkaudenkipuiset löytävät toisensa tosielämän Tinderistä.

En mä oikeasti ole katkera enää, koska ei mulla ole mitään syytä. Olen löytänyt ystäviä illanistujaisista, yökylistä ja aktiviteeteista sekä oppinut tulemaan toimeen myös bileympäristössä. Joskus on älyttömän hauskaa.

Siksi mä edelleen saan bileherätyksiä pakkasessa Osmontiellä ja haaveilen odottamattomista käänteistä ja kämmenistä ja katseista ja karaokesta. Olen äkkiä tullut tähän ikään, jossa mulla on sisäänpääsy yökerhoihin ja tupakkapaikoille ja etkoille ja jatkoille ja ihmisten lomaan. Se on kiinnostavaa - ja antaa odottaa itseään kuin T-juna Käpylän korvat turruttavassa pakkasessa.

(Käpylän korvat. Heh. Mikä nimi bändille.)

Vielä kerran, Lauri Törhönen

Vitsi, vitsi. Letkeä sisääntulo tukalaan tilanteeseen. Oppikirjaesimerkki vallankäytöstä asenteella. Kas näin:

Lukuisista, naispuolisiin opiskelijoihin kohdistuneista ja toistuvista seksuaalisista häirintätapauksista julkisuudessa syytetty, entinen elokuvataiteen professori Lauri Törhönen saapuu Ylellä Arto Nybergin haastateltavaksi ja kättelee itseään ohjelmassa edeltäneitä haastatteluvieraita, Valtteri Bottasta ja Tuomas Holopaista, sanoen ilmeisesti: "Nyt myös miesten." Mikkiin lause ei kuulu, mutta Arto Nyberg toistaa sen. Nyt myös miesten - ahdistelusta syytetty, siis. Kun eihän sitä kohta enää kätelläkään saa.

Vitsi vitsi, hei. Huuli, heitto, läppä, mitä näitä nyt on. Vähän keventämään tunnelmaa.

Lauri Törhösen haastattelu Arto Nybergin ajankohtaisohjelmassa oli tyylipuhdas oppitunti kaikesta siitä retoriikasta, jolla etuoikeuksiinsa nojaava voi vielä yrittää kiemurrella irti kiipelistä, oli tilanne kuinka toivoton tahansa. Törhönen pyrki käsikirjoittamaan itselleen polun pois piikkipensaikosta järjestyksessä näin:

1. vähättelemällä ja naurunalaiseksi asettamalla
2. neutraloimalla ja siloittelemalla
3. kyseenalaistamalla vallitsevan asetelman
4. painopistettä siirtämällä
5. syyttämällä ja roolit kääntämällä
6. yläpuolelle asettumalla ja "nöyrtymällä"

Minusta teatteriesitys epäonnistui. Lauri Törhönen ei poistunut studiosta herraskerhon taputukset hartioillaan. Hän ei tule nöyrtymään viisauttaan, vaan koska ei enää muuta voi.

Toisaalta ainakin Ilta-Sanomien toimituksen Törhönen näytti vakuuttaneen varsin nopeasti. Seitsemän minuuttia lähetyksen loppumisen jälkeen Ilta-Sanomat julkaisi verkkosivuillaan jutun otsikolla "Lauri Törhönen Ylellä: "Olen käyttäytynyt tyhmästi ja harkitsemattomasti". Otsikkoon nostettiin siis asiayhteydestään irrotettuna käytännössä ainoa Törhösen haastattelussa esittämä, nöyrtymistä puoltava sitaatti. Koko sitaatti kuuluu: "Olen varmasti temperamenttini ja ammattini vuoksi käyttäytynyt tyhmästi ja harkitsemattomasti." Ammatin tapoihin ja geeniperimästä kumpuavaan temperamenttiin vetoaminen vähentää merkittävästi nöyrtymisen tehoa, toisin kuin otsikko antaa ymmärtää.

Ilta-Sanomien jutussa ei myöskään mainittu esimerkiksi Törhösen toistuvasti esille nostamaa ajatusta "nykyisistä standardeista", joiden mukaan hänen entisten aikojen normistoon kuuluva käytöksensä on alkanut vasta nyttemmin näyttäytyä arveluttavana. Sen sijaan Ilta-Sanomat päätti sijoittaa juttunsa alkuun videon, jolla kerrataan lukuisia Törhösen uran ahdistelukohuun täysin liittymättömiä meriittejä ja todetaan, että hän on jo pyytänyt STT:n välityksellä anteeksi.

En missään nimessä väitä, että anteeksipyyntö tulisi jättää huomiotta. Mutta väitän, että yksi anteeksipyyntö ei saa kumota kaikkia muita - vieläpä samaan aikaan annettuja - lausuntoja.

Arto Nyberg toimi haastattelutilanteessa juuri niin kiihkottomasti kuin journalistista työtä tekevän kuuluu. Laadukas journalismi edellyttää lähes oikeuslaitosmaista tarkkuutta, neutraaliutta ja asiallisuutta, jotta huomio ei pääse kääntymään pois kohteestaan. Syytetyn on helppo ryhtyä uhriksi, jos haastattelija ryhtyy tuomariksi tai erehtyy olettamaan. Nybergin haastattelussa Lauri Törhösen pelastautumiskeinot tulivat näkyviksi.

Haluan yrittää valottaa tapoja, joilla Törhönen ja lukuisat muut samankaltaisessa tilanteessa olleet, arvovaltansa ja valtansa tiedostavat henkilöt ovat pyrkineet säilyttämään asemansa. Huomautan vielä, etten ole journalisti, ja mielipiteeni värittää myös tätä kirjoitusta. Tarkastelen Lauri Törhösen toimintaa ja sanomisia omasta näkökulmastani, rajaten ja painottaen. Silti näkökulmani on olemassa ja sille on perusteita.


1. Vähättely ja vähättelevä huumori

Huumori on paras puolustus. Etenkin silloin, kun se kohdistuu heikompaan. Jo yläasteella väittelykilpailussa oli helppo huomata, kuinka yleisön kannatus voitettiin näpäyttämällä, siis "servaamalla" vastapuolta ja tämän asiapohjaisia argumentteja. Kukaan ei halua olla tosikko. Jos muut nauravat, kannattaa nauraa mukana tai menettää ryhmään kuulumisen tunteen.

Jos joku sanoo esimerkiksi, että feministit ovat huumorintajuttomia pilkunviilaajia, joiden tiukkapipoisuus kumpuaa ehkä seksinpuutteesta, hän onnistuu olemaan monen silmissä kekseliäs ja sanavalmis sekä ajamaan samalla vastapuolen täyteen ahdinkoon. Huumoriin on vaikea vastata muulla kuin huumorilla, tai joutuu nöyryytetyksi. Tosikko on paha leima, jonka takaa tosipohjaisia väitteitä ei enää edes kuunnella.

Törhönen tokaisi myös huumorilla, että miesten "syntilistassa", josta hänen nimensä on nyt tullut julkisuuteen, voi hyvinkin olla hänen lisäkseen enää esimerkiksi Väinämöinen. Näin hän tuli viitanneeksi myös Aino-triptyykkikohuun, taas yhteen feminismiä naurunalaiseksi tekevään, pienestä suureksi lietsottuun mediamyllytykseen.

Lauri Törhösen sisääntulo, jossa hän huumorilla kumosi ahdistelukohun hysteeristen ylireagoinniksi, kuvastaa yritystä voittaa puolelleen onnistujien jengi, "me äijät", suorassa tv-lähetyksessä, jossa esiintyjät ovat kotikatsomoiden yläpuolella. Yritys onneksi epäonnistui.


2. Neutralointi ja pehmittely

Ensi töikseen Lauri Töhrönen ryhtyy puhumaan harmaan sävyistä. Tulkintaeroista, monista näkökulmista. "Jos vastaan kyllä, se ei ole koko totuus. Jos vastaan ei, niin sekään ei ole koko totuus." Koko totuutta ei ilmeisesti ole, vaikka noin 20 naista on nimellään ja kuvallaan antanut yksityiskohtaisia tietoja Törhösen teoista. Riisumiseen pakottamisesta, väkisin suutelemisesta, puhelimella vainoamisesta ja hotellihuoneeseen raahaamisesta.

Neutralointi on pehmeä keino tehdä asia tylsäksi ja särmättömäksi. Kaikki on niin suhteellista. Näkökulmia on niin monia. Neutralointi on vähättelyä, joka puetaan relativismin, suvaitsevuuden ja sananvapauden vaatteisiin. Tärkeä aate siitä, kuinka jokaisen kokemukselle on saatava ääni, palvelee näin myös jo valmiiksi äänekkäimpiä. Totuuksia ei enää ole, on vain näkökulmia ja kokemuksia. Ääneen sanomattomana tähän näennäisen suvaitsevaan lausuntoon sisältyy, että toiset kokemukset ovat enemmän huuhaata kuin toiset. Toisin sanoen, totuuksia kyllä vielä on, mutta annetaan niiden kokemustenkin nyt vähän kukkia, niin pysyvät siellä jossain tyytyväisinä.


3. Vallitsevan asetelman kyseenalaistaminen

Kun jotakuta pyydetään vastaamaan itseään koskeviin syytöksiin, tehokas keino välttää piinapenkki on heittää vastakysymys ja kyseenalaistaa koko tilanne. Erityisesti roolit saavat kyytiä. Olenko minä vastaaja ja sinä haastattelija? Eikö kysymys ole paljon laajempi? Onko syytettynä minä vai yhteiskunta? Trendit ja kampanjat? Alan oikut? Koko maailmanjärjestys?

Törhönen kyseenalaisti heti kaiken. Kun Nyberg kysyi: "Mitä vastaat?", Törhönen loukkaantui, koska kysymyksenasettelu oli hänestä niin laaja. "Toi on niin helppo kysymys esittää, että tekisi mieli ehdottaa, että vaihdetaan paikkoja", Törhönen sanoi. "Mitä vastaat" on ilmeisesti kysymys, joka on aivan liian suora ja vaativa esitettäväksi yhdelle ihmiselle, vaikka tällä olisikin vastassaan syytöksiä, joihin vastata.

Törhönen puhui paljon "nykyisistä standardeista", joiden valossa hänen toimintansa näyttäytyy eri tavalla kuin ennen. Myös taiteen perusluonne oli syynä. Hitchcockin ja Jouko Turkan hän mainitsi taiteilijapersoonina, joiden toiminta oli aikanaan hyväksyttävää. Lauri Törhönen aloitti keskustelun kulttuurisista virtauksista, kun keskustelu piti käydä hänen omasta toiminnastaan. Hän asetti itsensä osaksi vyyhtiä, josta tulikin äkkiä ison taiteen kaanon. Asetelma ei ollut enää "haastattelija haastattelee ahdistelusta syytettyä Lauri Törhöstä", vaan "paneelikeskustelijat keskustelevat taiteen tekotavoissa ja kuvastoissa nähtävistä muutoksista". Törhönen neutraloi itsensä vastaajana ja ryhtyi keskustelijaksi, jonka panos keskusteluun syntyi yksinomaan taiteellisista saavutuksista. Kun Nyberg mainitsi Törhöstä syytetyn riisumiseen pakottamisesta, tämä vastasi kirkkain silmin ohjanneensa aikoinaan elokuvan Riisuminen, ja alkoi kertoa sen kulttuurisesta sisällöstä.



4. Painopisteen siirtäminen

Toisin sanoen, puheenaiheen vaihtaminen. Törhönen vaihtoi aihetta jatkuvasti. Aihetta vaihtamalla painopiste siirtyy käsiteltävästä asiasta toiseen, usein henkilökohtaiseen ja henkilökuvamaiseen ennemmin kuin yhteiskunnallisesti tulenarkaan.

Kun Törhönen puhui ahdisteluun liittyvissä asenteissa tapahtuneesta muutoksesta, hän ei puhunut metoo-kampanjasta, vaan itsestään pikkupoikana isän kanssa koskella, katsomassa, kuinka sulavat jäälohkareet murtuvat. Elokuvaohjaaja loi kauniin kuvan, elokuvallisen ja tunteisiin vetoavan. Asetelma muuttui taas, nyt oltiinkin kuvaamassa dokumenttia Lauri Törhösestä, henkilökuvaa taiteilijasta muuttuvassa maailmassa. Ahdistelusyytökset kun eivät vain mitenkään liity jäälauttoihin.


5.  Syyttäminen

Kun pehmeät keinot eivät enää tepsi, alkaa hyökkääminen.

Arto Nyberg kysyi toistamiseen aihetta välttelevältä Törhöseltä yhä uudelleen, mitä hän vastaa suoriin syytöksiin nimellään ja kasvoillaan esiintyviltä naisilta. Lopulta Törhönen kielsi kaikkein kovimmat syytökset täysin ja siirtyi itse syyttämään: naiset muistavat väärin. Sana sanaa vastaan.

Vastasyytös on silotteluja ja maalailuja epätoivoisempi pelastautumikeino, etenkin suorassa tv-lähetyksessä. Siihen päädytään vasta, kun on ihan pakko. Se on yksiselitteinen lausunto, ei aiheenvaihto, vaan sitouttava sitaatti. Nyt kaikki voivat sanoa, että Lauri Törhönen kiistää syytökset. Ja vielä enemmän: käytännössä syyttää ulostulleita naisia valehtelijoiksi.

Törhönen vieritti syytä läheisyyttä tukevasta toimintakulttuurista myös jo edesmenneen Outi Nyytäjän hartioille. Tämä kuulemma "toi halailu- ja pussailukulttuurin elokuva-alalle". "Spontaanina ihmisenä saatan halata toisia sillä tavalla kuin jääkiekkoilijat halaavat toisiaan, mutta siitä on aika pitkä matka kielareihin, joita en tiedä harrastaneeni", Törhönen sanoi.

Syyttämään siirtyvä luottaa arvovaltaansa. Siihen, että kantti kestää. Minä, joka nyt selvin sanoin asetun uskomaan Törhöstä syyttäneitä naisia, asetan tietysti myös itseni alttiiksi. Jos kyse on valheista, olen väärässä. Arvovaltainen Törhönen on vienyt tilanteen pisteeseen, jossa puoli on valittava.

Syyttäminen kääntää myös roolit. Ensiksi syytetty onkin uhri, joka ajetaan kuseen. Törhönen mainitsi, että hänen maineensa on pilattu lopullisesti.



6.  Yläpuolelle asettuminen

Syyttämisestä voi vielä luikerrella hurskaaksi aika helpoin askelin. Törhönen syytti ensin syyttäjiään, mutta kun häneltä kysyttiin mahdollisista oikeustoimista, hän näki ne epätodennäköisinä ja esiintyi loppuun saakka maltillisena ja elämää kokeneena.

Kun ensin syyttää ja sitten perääntyy, voi saada harteilleen viisaan viitan. Sitä kasvaa kuin Jeesukseksi, joka kääntelee poskiaan aina tilaisuuden tullen. Taas ala-asteelta tuttu esimerkki: muistan itse, kun halusin mukaan johonkin peliin, johon minun ei millään annettu osallistua. Lopulta, kun joku opettaja käski päästää minut mukaan, peliväline tiputettiin maahan ja sanottiin, ettei koko peli edes ollut yhtään kiinnostava, mutta ota nyt sitten, kun niin kovasti tahdot. Minusta tuli tyhmä ja liian vaativa, joka sai itseään parempien jämät ja jonka pitäisi ymmärtää olla niistä kiitollinen.

Yläpuolelle nousemisen keinoja ovat oikeastaan kaikki edellämainitut. Toista voi painaa alas huumorilla tai nolaamalla, itseään voi nostaa käymällä eri keskustelua kuin muut. Oikeastaan vain syyttäminen on jotakin tasa-arvoista, kutsu taisteluun. Mutta toki syyttäminenkin voi olla vain osa suunnitelmaa, joka jättää tekijänsä koskemattomaksi jalustalleen.


--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Minä en ole kirjoittanut metoo-kampanjaan liittyen aiemmin. En myöskään aio kirjoittaa aiheesta enää tämän jälkeen. Tilaa pitää antaa niiden kokemuksille ja kertomuksille, jotka eivät vielä ole tulleet kuulluiksi. Ei Törhösille ja muille, joiden käsissä valta on ollut siitä asti, kun ihmiset alkoivat perustaa instituutioita.

Tämänkin kirjoituksen keskiössä on Lauri Törhönen. Valta-asemaa nauttinut ja nauttiva, yläpuolella toimimaan tottunut ja monia etuoikeuksia kantava ihminen. Se, jonka ääni on kuultu jo tosi monta kertaa.

Siispä vielä kerran, Lauri Törhönen, mutta tämän jälkeen ei enää.