Yksi kaikkia vai kaikki yhtä vastaan - mitä vapaudella tarkoitetaan?

Mitä yhteistä on eutanasiakeskustelulla, Suomen sote-malleilla, lukion uudella tuntijakokokeilulla ja ravintolassa pöytään ojennetulla ruokalistalla?

Niissä kaikissa tavoitellaan valinnanvapautta. Tilaa, jossa ihmisellä on oikeus päättää itse, mitä tehdä kehollaan, elämällään, tulevaisuudellaan ja makuhermoillaan. Ihmisellä on vapaus, eli oikeus tehdä päätöksiä itse, yksin, riippumattomasti, omaan harkintakykyynsä nojaten.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan." , sanotaan YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1. artiklassa vuodelta 1948. Yhdessä lauseessa kytketään toisiinsa neljä suurta ja perustavanlaatuista asiaa. Neljä asiaa, joiden toteutuessa jokaisen ihmisen kohdalla maailma olisi tasapainossa ja tarve konflikteihin olematon. Vapaus, tasa-arvo, ihmisarvo ja oikeus.

Kysymys vapauden toteutumisesta sisältää paljon eikä sitä voida käsitellä tasa-arvosta irrallisena. Jotta vapaus todellisessa luonteessaan toteutuisi, kaikkien tulisi voida olla syntymähetkellään, elämänsä lähtöruudussa, yhtä vapaita. Siksi, koska täydellinen vapaus sisältää rajoittamattomuuden ajatuksen. Sen, että ihminen voi tehdä valintoja itsenäisesti, ympäristönsä siihen vaikuttamatta. Jos ympäristössä muut ovat vähemmän vapaita, esimerkiksi taloudellisen tilanteensa tai jonkin hallintojärjestelmän rajoittamia, ei enemmän vapaa yksilökään voi olla täysin vapaa. Häntä rajoittavat hänen etunsa, esimerkiksi varallisuutensa tai korkea asemansa suhteessa muihin. Ne rajoittavat häntä siksi, että ilman niitä hän ei olisi vapaa tekemään asioita, jotka hän niiden avulla pystyy tekemään. Hänen vapauteensa vaikuttaa siis hänestä riippumaton ympäristö, jota hän ei syntyessään ole ollut vapaa valitsemaan.

Sen sijaan oikeasti mahdottomassa, mutta mielikuvissa mahdollisessa tilanteessa, jossa kaikki syntyisivät täysin tasa-arvoisina kaikkien itsensä ja ympäristönsä ominaisuuksien puolesta, kaikki olisivat vapaita. Elämä todella olisi se tyhjä taulu, jonka täyttäminen on yksin yksilön valintojen varassa.

Tietenkin on huomioitava myös biologiset seikat; perintötekijät, sairaudet, alttius oppia ja niin edelleen. Vapaus valita tarvitsee kumppanikseen kyvyn ajatella. Siksi täydellinen vapaus tarvitsisi seurakseen täydellisen kyvyn ajatella; rajattoman aivokapasiteetin, jonka avulla punnita jokaista mahdollista vaihtoehtoa seurannaisvaikutuksineen ja verrata niitä keskenään.

Näin ajatellen täydellinen vapaus on utopia, jota ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa. Silti myös YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1.artiklan sisältämä ukaasi yhdistää vapauden tasa-arvoon, käsitteeseen, johon se yhdistää myös kaikki muut oikeudet. Ihmisoikeuksien julistus on julistus kaikkien ihmisten oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista. Se on siis julistus tasa-arvosta. Näin ollen on mahdotonta puhua yhdestäkään ihmisoikeudesta puhumatta samalla tasa-arvosta.

Vapaus on vahvasti pinnalla poliittisessa keskustelussa globaalin markkinatalouden aikana. Siinä missä perheet, suvut, kansat, valtiot, uskonnot tai muut ryhmät ovat eri aikakausina olleet keskustelun yksikköjä, ovat palvelukulttuurin ja globaalin talouden ajassa keskiössä ennen kaikkea yksilöt. Vaikka maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, maailmanlaajuisesti hallitseva länsimainen, niin poliittinen kuin kaupallinen, puhe tarkentaa aina lopulta yksilöön; yksilön vapauksiin, oikeuksiin, mahdollisuuksiin ja elämänkaareen.

Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat moniäänisen tiedonvälityksen, jossa yksilön on mahdollista nousta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen "ohituskaistaa" - ilman pitkällistä opiskelua, varakkuutta tai edes välttämättä tasaisia ja turvallisia asuinoloja. Useimmiten mahdollista on myös vastaanottaa tietoa, trendejä ja mielipiteitä valikoiden ja muodostaa oma käsityksensä maailmasta, fyysisestä ympäristöstä riippumatta.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Ihminen on enemmän kuin fyysinen kehonsa ja ajattelevat aivonsa. Yksilö ja hänen arvonsa ja ajatuksensa ovat aina sidoksissa siihen ympäristöön, jossa hän kasvaa ja elää. Globaalin tiedonvälityksen ajassa on kapeakatseista nähdä yksilö vain ainutlaatuisena, globaalina toimijana, joka tietää aina, mitä haluaa ja etsii keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Fyysisen ympäristön merkitys ei hämärry, vaikka ihmiselämä saa uusia ulottuvuuksia. Se voi pikemminkin syventää hämmennystä ja vaikeuttaa ihmisen valintoja.

Maailmassa, jossa yhteiskunta ja yksilön toimiminen siinä on enää vain hyvin harvoin ideologisesti rajoitettua, on helppo ajatella, ettei yksilön aivopesu enää ole mahdollista. Todennäköisempää kuitenkin on, että se aivopesu, joka vielä toisessa maailmansodassa toteutettiin Hitlerin radiolähetyksinä ja kansankokoontumisina, toteutuu nykypäivänä enemmän vaivihkaa - vähemmän tarkoituksella ja vähemmän kohdennetusti, mutta silti vahvasti ja vaikutuksineen.

Globaali maailmantalous ja tiedonvälitys luo etenkin hyvinvoivassa asemassa elävälle ihmiselle illuusion siitä, että hän on täysin vapaa. Vapaa valitsemaan, mihin rahansa käyttää, mitä mediaa seuraa, miten ja missä tekee työnsä, ketä äänestää ja mihin uskoo. Silti korkeassa asemassa olevilla ihmisillä ja etenkin kasvavilla ja laantuvilla trendeillä on valtava vaikutus siihen, miten ihminen käyttää vapautensa.

Vielä esimerkiksi Hitlerin Saksassa propaganda kohdistui tiettyyn ihmisryhmään, kolmannen valtakunnan saksalaissyntyisiin ja tavoitteli tiettyä päämäärää, Saksan maailmanherruutta ja ihmisen rodunjalostusta. Nykypäivänä propagandaa tuotetaan hajanaisemmin, eri tasoilla ja välineillä. Sillä ei enää ole yhtä tarkkarajaista kohdetta tai tavoitetta. Kaupallinen propaganda, mainonta, tähtää kasvavaan kulutukseen ja myyjän kilpailuetuun. Se on kuitenkin epämääräinen tavoite, johon tähdätään kokeilemalla: josko tämä syötti purisi, josko ihmiset innostuisivat tästä. Kohderyhmän mieltymyksiä selvitetään kuluttajatutkimuksin ja netti täyttyy evästeistä, mutta kaikki tapahtuu silti silmät sidottuna. Pörssikursseja seurataan kuin sääilmiöitä, sillä tuottajalle kuluttaja ei ole enää oikea ihminen, vaan keskiarvo ja barometri. Siinä, missä raha on nollia avaruudessa, trendit ja ihmiset ovat kuin toinen laji, jonka liikkeitä pyritään ymmärtämään.

Tilanne kietoutuu vapauden ympärille. Jos ennen ihmisiä yritettiin huijata, nykyään heidät yritetään saada huijaamaan itseään. Vapauden nimissä tuotetta tai palvelua ylistävä ihminen, joka häivyttää taakseen myynnistä hyötyvän osapuolen, on paras mahdollinen mainos.

Kaupalliset tuottajat pyrkivät kasvattamaan tuotteensa menekkiä kasvattaakseen yritystään ja sitä kautta omaa hyvinvointiaan. He tavoittelevat asemaa, jossa vakaa ja muita parempi tulotaso mahdollistaisi heille vapauden. Vapaus tarkoittaa heille siis vapautta valita tarjolla olevista vaihtoehdoista paras sen hinnasta riippumatta: siis toimia osana sitä taloudellista "höynäyttämisketjua", jota he itse ovat luomassa. Ketjun huipulla kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, mutta epävarmuus ei ole kadonnut. Kaikki voi yhä muuttua, trendi keinahtaa toiselle kyljelleen, dollarin arvo heikentyä, osake menettää arvonsa ja korttitalo kaatua. Markkinatalouden sanelemassa nykyajassa ajatus hyvinvoinnista on sidottu ajatukseen tasapainottelusta tietämättömyyden rajalla - ajatukseen kilpailusta ja menestymisestä, eli kyvystä olla huijausketjussa muita ovelampi. Oveluuden kierteessä voidaan kysyä, onko ovela menestyjä vapaa vai vain rahan valtaan perustuvan haavemaailmamme sätkynukke.

Jälkiteollinen, yksityisten palveluntarjoajien pyörittämä talous, joka perustuu kilpailulle ja tarpeiden luomiselle, eli jatkuvalle vapauden nimissä toteutettavalle huijaamiselle, on järjestelmä, jossa ihminen etsii vapautta takertumalla yhä tiiviimmin itseään kahlitseviin voimiin.

Kiinnostavaa on, miten jo Ranskan vallankumouksen aikana muodostunut oikeisto-vasemmisto -akseli suhtautuu vapauden ja tasa-arvon käsitteisiin. Molemmat puolustavat ehdottomasti vapautta, ainakin sikäli, kun vapauden ajatellaan mahdollistavan yksilön hyvinvoinnin ja toimivan siten myös ihmisarvoisen elämän synonyyminä. Akselin eri laidoilla keinot vapauden tavoittamiseksi nähdään kuitenkin eri tavoin. Ero perustuu niiden näkemyksiin yhteisöstä tai laajemmin yhteiskunnasta.

Äärimmäisimmillään oikeisto näkee yhteiskunnan yksilönvapautta rajoittavana holhouslaitoksena, jossa toisten, esimerkiksi älyllisesti lahjakkaampien, vapaus menestyä tukahdutetaan pakottamalla yksilöt huolehtimaan toisistaan esimerkiksi korkean verotuksen tai tasapäistävän koulutusjärjestelmän avulla.

Vasemmistossa yhteiskunta nähdään sen sijaan yksilönvapauden mahdollistajana - elimenä, joka tukee heikoimpia ja pyrkii tasa-arvoon, jotta kaikilla olisi vapaus elää ja olla onnellisia, vapaus muodostaa itse hyvinvointinsa tasa-arvoisista lähtökohdista niin kauan kuin se ei rajoita muiden vapautta tai hyvinvointia. Vasemmistolainen ajattelutapa näkee vapauden tarpeena ja lähtökohtana hyvinvoinnille, ei ansiona, jonka yksilö voi ominaisuuksillaan saavuttaa.

Omien arvojeni ulkopuolellakin näen vasemmistolaisen ajattelutavan oikeampana, jos todella puhutaan vapaudesta. Minusta on nimittäin hyvä erottaa toisitaan vapaus ja mahdollisuus. Vapaus on arvo ja oletus, josta kasvaa mahdollisuuksia. Sen sijaan, jos ihmisellä on jo syntyessään korkeammat mahdollisuudet menestyä kuin ympäristöllään, se ei tee hänestä vapaampaa, vaan onnekkaamman.

Jos oikeisto todella ajaa yksilönvapautta, sen ei tulisi väheksyä yhteiskunnan "holhousta". Sen sijaan, jos oikeisto ajaa vain yksilön mahdollisuutta menestyä, ja samalla allekirjoittaa sen, ettei tuo mahdollisuus ilman tasa-arvoa ole kaikille mahdollinen, olkoon niin.

Oikeisto voi ajaa esimerkiksi matalaa verotusta, jotta ihmiset, joilla on jo valmiiksi mahdollisuuksia, olisivat vapaampia käyttämään mahdollisuutensa. Tämän perusteleminen yrittäjähenkisyydellä ja sillä, miten "toiset ovat vain ahkerampia ja yritteliäämpiä kuin toiset" on kuitenkin törkeää maailmassa ja maassa, jossa ihmisten mahdollisuuudet eroavat jo syntymähetkellä räikeästi toisistaan. Esimerkiksi matalan verotuksen puolustaminen yksilönvapautta peräänkuuluttamalla on paradoksi. Jos ajatellaan, että julkisten palveluiden hyvä ylläpito rajoittaa yksilönvapautta, on ajateltava samalla, että yksilönvapaus on yhteiskunnassa jo toteutunut.

Vapaus on käsite, jota tulisi käyttää harkitummin kuin sitä nykyisin käytetään. Se on tavoittelemisen arvoinen, suorastaan utopistinen tila, joka sisältää ajatuksen tasa-arvosta. Jos vapautta ajetaan ajamatta samalla tasa-arvoa, ollaan jälleen tilanteessa, jossa ihmisarvo punnitaan yksilön lähtökohtien perusteella.

Totuudenjälkeinen taika - mihin tarinaan tahdomme kuulua

Olipa kerran. Kunnes tapahtui jotakin mullistavaa. Ja sitten ei enää ollutkaan. Ei ainakaan koskaan kuten ennen. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Ihminen rakastaa tarinoita. On aina rakastanut. Oli kyseessä sitten luolan seinään maalattu metsästyssaalis, päreen palaessa kähisten kuiskittu kansantarina, valkokankaalla kiinni juostu rakastettu, laukussa kosteudesta käpristynyt dekkaripokkari tai tekstiviesti, joka pysäyttää sydämen hetkeksi. You're a wizard, Harry. Run, Forrest, run! Lahtist ja konekiväärii. Syökää kanaa! Tahdon.
Kun kyyhkyset katosivat, kuinka koulutat lohikäärmeesi, kuinkas sitten kävikään, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen ja how I met your mother.

Tarinoita on aivan kaikkialla. Paitsi, että niitä on paikoissa ja tilanteissa, joihin niitä mennään katsomaan ja kokemaan, niitä on myös hetkissä, joissa etsimme, rutiininomaisesti tai epätoivoisesti, totuutta.

Jo lapsena me opimme ja meille opetetaan, miten tunnistaa tarinan ja totuuden ero. Että keijuja ja ihmissusia ei oikeasti ole olemassa eikä se näyttelijä, jonka roolihahmo televisiossa juuri sulki seesteisenä silmänsä, oikeasti kuollut.

Silti tarinoissa nähdään tärkeä kasvatuksellinen arvo. Niihin lapsen tulisi peilata omaa elämäänsä ja käsityksiään totuudesta. Niihin sisällytetään opetuksia. Nallella on hauskempaa, kun se ottaa kaikki mukaan leikkiin. Kaveria ei jätetä. Toista ei saa satuttaa. Ei saa roskata. Toisaalta myös paha saa palkkansa.

Saako? Ja mikä sitten tekee jostakusta pahan? Mikä määrä pahaa on niin paljon, että joku ansaitsee saada siitä palkkansa? Mikä on oikea palkka?

Näitä kysymyksiä ei, ainakaan nykyisin, juuri käsitellä lastenkulttuurissa, koska ne ovat aikuistenkin maailmassa liian suuria täysin purettaviksi. Niiden pohtiminen herättää ristiriitoja ja luo konflikteja. Aikuiset ovat kysymysten äärellä usein vastakkain, vihaisia, peloissaan. Ja etsimässä totuutta.

Yhtä intohimoisesti kuin kullankaivajat, aikuiset etsivät totuutta, mutta ennen kaikkea jotakin sellaista, joka todistaisi totuuden totuudeksi. Joskus todisteeksi kelpaa vuosia opiskelleen asiantuntijan tai muun auktoriteetin lausunto, medialähteiden jutut tai oma koulutus materiaaleineen, joskus ystävien, läheisten tai suurenkin yhteisön yleinen mielipide, joka pohjautuu yhteiseen historiaan, arvopohjaan ja näkemyksiin. Yhä useammin totuutta etsitään yksin, omiin kerroksiin syventymällä, eri lähteisiin sokkona sukeltamalla ja omia tunteita ja reaktioita pikkutarkasti syynäämällä. Miltä minusta tuntuu? Kerro, kerro kuvastin, ole kiltti.

Tämä yksilökeskeinen totuusjahti ja sen seuraukset etenkin politiikassa ovat synnyttäneet käsitteen "totuuden jälkeinen aika". Sen mukaan elämme ajassa, jossa totuus on enää sivuseikka, koska ihmisiä ei kiinnosta, mikä on totta - ihmisiä kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä ja palvelee heidän omaa etuaan.

En kiistä, etteikö olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, joita ihmiset vain kieltävät. Mutta kiistän, että he kieltäytyisivät hyväksymästä totuuksia samalla kuitenkin tiedostaen, että ne ovat totuuksia. Kiistän, että totuus olisi menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä.

Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta, siis totuutta. On aina etsinyt. Vuosituhansien ajan totuus löytyi milloin mistäkin jumalasta. Kaikki maanpäälliset, jopa oman mielen sisäliset tapahtumat kyettiin selittämään uskonnon avulla. Niin tapahtuu isojen ihmismassojen elämässä yhä. Uskonnon tai jonkin muun vahvan intohimon kautta.

Hiljalleen historiassa siirryttiin vannomaan maallisten hallitsijoiden ja sukujen, sitten järjestelmien ja aatteiden nimeen. Tieteen, tutkimuksen ja teorioiden nimeen. Kaikkea on aina nimitetty totuudeksi, mutta yhä totuus päivittyy. Vain koska emme voi nähdä tulevaisuuteen tai kysyä mistään varmasti, miten asiat todella ovat tai miten niiden pitäisi olla, meidän täytyy luottaa tuoreimpaan tietoon. Toisin sanoen, totuus perustuu aina viime kädessä luottamukseen. Ja luottamus on tunne.

"Elämme totuuden jälkeistä aikaa" -fraasiin sisältyy usein ajatus, että nykypäivänä on ihmisiä, jotka ovat vain niin vihaisia ja itsepäisiä, että kieltävät totuuden, vaikka aivan hyvin tietävät, miten asiat oikeasti ovat. Että he kieltävät totuuden, kunhan vain saavat tahtonsa läpi.

On kuitenkin erotettava toisistaan aidot uskomukset ja niiden palvelemiseen tähtäävät keinot. Toisin sanoen ihminen, joka levittää netissä valeuutisia maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista edesauttaakseen esimerkiksi kaikkien Suomeen saapuneiden muslmipakolaisten palauttamista, ei välttämättä toki usko levittämiensä uutisten todenperäisyyteen itsekään. Hän siis "valitsee totuutensa" välittämättä faktoista, kuten totuudenjälkeisestä ajasta puhuttaessa usein sanotaan. Taustalla on kuitenkin vakaata uskoa johonkin sellaiseen, mitä henkilö pitää totuutena. Hänelle totuus on esimerkiksi, että pakolaisten integroiminen länsimaiseen yhteiskuntaan on mahdotonta ja aiheuttaa aina vain kestämättömiä kulttuuritörmäyksiä. Hänelle totuus on, että terrorismi tai raiskaaminen kuuluu muslimikulttuuriin. Hänelle totuus voi olla, että ihonväri tai uskonto määrittää ihmisen arvon. Ihminen voi uskoa myös asioihin, joihin uskomista ei myöntäisi itselleenkään.

Kun ihminen uskoo löytäneensä totuuden ja on onnistunut vakuuttamaan itsensä, kantaa on vaikea horjuttaa. Ihminen rakastuu totuuteensa, koska se määrittää häntä itseään. Jos minä olen ensin uskonut itse ja sitten vakuuttanut muille, että ruoho on vihreää, en halua uskoa, että se on punaista, vaikka näkisin sen omin silmin, koska silloin joutuisin järjestämään koko maailmankuvani uusiksi, kyseenalaistamaan jopa mielenterveyteni. Jos olen joskus nähnyt asian näin, mutta se ei olekaan näin, voinko luottaa itseeni? Luottamuksen menettäminen itseen on kenties järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska kukaan ulkopuolinenkaan ei voi pelastaa sellaista, joka murenee sisältäpäin.

Totuuttaan muuttaessaan joutuu myöntämään olleensa väärässä, siis tehneensä virheen, koska totuuden käsitteeseen sisältyy absoluuttisuus. Se, että totuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat ovat epätotta. Virheen myöntäminen aiheuttaa häpeää. Tunteen siitä, että olen hukannut aikaani, ollut tyhmä. Pahinta kaikista, olen ollut tyhmempi kuin ne, jotka alusta asti tiesivät totuuden.  Siis tyhmempi kuin ne, jotka ovat tässä tarinassa minua vastaan. Tyhmempi kuin pahikset. Vai onko niin, että minä olen pahis?

Lopulta ihminen etsii totuutta ennen kaikkea löytääkseen itsensä. Jos en tiedä, mikä on totta, en tiedä, olenko itsekään totta. Jos minusta ajatellaan tai sanotaan jotakin muuta kuin itse ajattelen olevani, mistä voin tietää, etteivät sanojat tiedä paremmin kuin tiedän itse? Jotta pysyn koossa enkä sorru vihaamaan ja pelkäämään itseäni, minun on tukeuduttava argumentteihin, jotka tulevat kunnioittamiltani ja arvostamiltani ihmisiltä. Siis valittava totuuteni. Vastaavasti voin yrittää selvitä yksin ja puolustautua minua tai ajatuksiani vastustavia argumentteja kohtaan vihalla ja yhä kärkevämmillä vasta-argumenteilla. Siis valita totuuteni.

Minusta ihmiset ovat siis halki historian etsineet sitä oikeaa, absoluuttisinta ja objektiivisinta totuutta niin itsestään kuin maailmastaan ja etsivät yhä. Lisäksi he ovat aina valinneet totuutensa. Ja valitsevat yhä. "Totuudenjälkeinen aika" syntyy korkeintaan uusista keinoista. Globaalista sosiaalisesta mediasta, nopeasta tiedonvälityksestä, ilotulituksen lailla syntyvistä ja kuolevista kohuista, trendeistä ja ilmiöistä sekä rahan vallasta. Siitä, miten valheella ja kärjistyksillä on yhä helpompi ansaita rahaa ja mainetta. Siitä, miten ääntään on kärjistämättä vaikea saada kuuluviin. Siitä, miten yksinäisyytensä voi unohtaa vihan lietsonnan ollessa yhteistä ja siitä, miten helppo netin äärettömyyteen on eksyä.

Asia, jota ei kuitenkaan minusta vielä sanota ääneen riittävästi, on, etteivät tarinat ja totuus oikeastaan ole erossa toisistaan. Kirjat ja elokuvat syntyvät tekijöidensä sekä aikansa ilmiöiden ja ihmisten peilkuviksi. Tarinat syntyvät unelmista ja yrityksestä ymmärtää maailmaa ja ihmistä. Hahmot ja juonenkäänteet kuvaavat ja symboloivat oikean maailman asioita.

Me paitsi rakastamme lukea, kokea ja keksiä tarinoita, myös luomme niitä arkeemme ja haluamme elää niissä. Haluamme rakentaa Facebook-aikajanallemme, Instagramiimme ja LinkedIniimme tarinan elämästä, joka kulkee kronologisesti, järkevästi ja tavoitteellisesti, koska haluamme näyttää sen tarinan muille ja uskoa siihen itse. Kun uudenvuodenraketit räjähtelevät, me haluamme tarttua toista kädestä, juoda kuohuvaa ja katsoa taivaalle, koska haluamme ajatella, että elämämme tarinassa kääntyy taas yksi merkityksellinen sivu. Kun joku vaikutusvaltainen henkilö sanoo jotakin sykähdyttävää, tartumme lauseeseen, twiittaamme ja käytämme sitä, painamme sitä paitoihin. Haluamme, että se lause on lause, jonka joskus kerrotaan muuttaneen maailmaa, ja että me olimme mukana muuttamassa sitä. Mukana elämämme, ihmiskuntamme ja maailmamme suuressa tarinassa.

Uskon, että vahva halu kuulua tarinaan aiheuttaa paitsi elintärkeän merkityksellisyyden kokemuksen, myös ylilyöntejä totuuksien tulkinnassa ja aggressiivisuutta totuuksia puolustettaessa. Siksi, koska tarinamme on kaikki, mitä meillä on.

"Totuudenjälkeinen aika" ja sen ilmiöt toistuvat aikoina, jolloin ihmiset kokevat turvattomuutta ja maailma on monin tavoin myllerryksessä. Silloin on vaikea luottaa samoihin auktoriteetteihin, joihin rauhallisempina aikoina luotettaisiin. Silloin koetaan, että tarina, johon kuulumme, on tärkeässä käännekohdassa ja on myös meidän vastuullamme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin marssitaan kaduille etsimään totuutta. Se on ylilyöntien, mutta myös äärimmäisen osallisuuden aikaa.

Koska lopulta tarinat ovat totta ja totuus on tarinoita, minusta olisi jo korkea aika muuttaa se narratiivi, jossa lapsi kasvaa aikuiseksi, kun lakkaa uskomasta taikuuteen. Arkitodellisuuden erottaminen satukirjasta on tietenkin välttämätöntä, mutta tapahtuu yleensä aivan omalla painollaan. Tärkeää olisi, että aikuiset harjoittelisivat luopumaan tiukasta rajanvedosta totuuden ja tarinan välillä. Silloin olisi helpompaa havaita, miten paljon elämässämme vaikuttaa halumme uskoa onnellisiin loppuihin ja oikeudemukaisuuteen sekä halumme kuulua tarinaan. Jos totuuden ja tarinan raja nähtäisiin yhtä häilyvänä kuin se on, ihmisten olisi helpompi olla armollisia itselleen ja toisilleen sekä antaa totuuksiensa kasvaa ja muuttua. Jos "hihhulointi" nähtäisiin ennemminkin uteliaisuutena, mielipiteen vaihtaminen etsimisenä ja viha eksymisenä, näkisimme toisemme kirkkaammin. Jos totuus olisi lähempänä tarinaa, eri vaiheineen ja intensiteetteineen, ihmisen ei tarvitsisi romahtaa huomatessaan, että nyt meni metsään.

Tietenkään väärän tiedon levittämistä ja vihasta ja epätietoisuudesta syntyneitä vääriä tekoja ei tule missään mittakaavassa hyväksyä. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, etteivät ymmärtää ja hyväksyä ole sama asia. Jos suostumme ymmärtämään itseämme, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme ja siten lopulta maailmaa.

Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä mörköä, hänelle sanotaan, ettei se ole oikeasti olemassa. Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä sotaa, hänelle sanotaan, että se on kaukana. Kun lapsi väittää nähneensä metsässä keijukaisia, hänelle sanotaan, ettei saa valehdella.

Mitä jos sanottaisiin, että kerro lisää. Kysyttäisiin, miksi sinusta? Miksi ei? Mitä jos sanottaisiin vain, että en tiedä, mutta etsitään. Etsitään yhdessä.

Vuonna 2016

Vuonna 2016 minä:

1. Makasin tosi paljon selälläni huoneeni harmaalla karvalankamatolla tekemättä varsinaisesti mitään.

2. Rakastin Kaarlenkadun pientä vintagekauppaa ja löysin siellä käydessäni aina jotain ihanaa ja kohtuuhintaista.

3. Kävin yökylässä 7 kertaa. Se on enemmän kuin olen käynyt viitenä aikaisempana vuonna yhteensä.

4. Kävin tosi monessa kahvilassa.

5. Tilasin aina (yleensä pahaa) vihreää teetä.

6. Ohjasin ja käsikirjoitin ensimmäisen kokonaisen teatteriesitykseni.

7. Lauloin (enemmän ja vähemmän kohdilleen osuneita) stemmoja.

8. Hankin hyvissä ajoin liian pienen vanhojentanssipuvun yhdysvaltalaisesta nettikaupasta.

9. Hankin sopivan vanhojentanssipuvun 2 päivää ennen h-hetkeä -50% alennuksella.

10. Kävin pizzalla vanhojentanssipuvussa.

11. Sain Kaarlenkadun pienestä vintagekaupasta valloittavat turkoosit shortsit -60% alennuksella, koska joku toinen oli käynyt vaihtamassa niihin väärän hintalapun, ja myyjä sääli pettymystäni kuullessani oikean hinnan.

12. Esiinnyin Akateemisen Kirjakaupan Kohtaamispaikka-lavalla 3 kertaa.

13. Haastattelin täyskäännöksen tehnyttä entistä uusnatsijohtajaa Esa Henrik Holappaa Helsingin Kirjamessujen KirjaKallio-lavalla.

14. Kävin Helsingin Yhdysvaltain suurlähetystössä.

15. Söin hyvää turkkilaista vegaanista tahnaa piskuisen turkkilaisen vegaanisen pikaruokapaikan ulkopöydässä Strasbourgissa.

16. Söin pahaa tahmaista juustopastaa liian kalliissa ravintolassa, jossa pidettiin syötäväksi tarkoitettuja kaloja liian ahtaassa akvaariossa ilman riittävää happea ja virikkeitä, joen rannalla Strasbourissa. En olisi halunnut tukea toimintaa. Näin kalat vasta kassalla.

17. Söin tähänastisen elämäni parasta falafelia Mikonkadun Fafa'sissa Ylioppilasteatterin pääsykokeiden jälkeen ilmaiseksi (pääsykoetoverini ei jaksanut syödä kaikkea).

18. Täytin 18. 

19. Minut teljettiin pieneen vaaleanpunaiseen vessaan kuuntelemaan juuri minulle oven läpi kerrottuja koululaisvitsejä ja odottamaan, että ystäväni saavat itsepiirretyn lahjani valmiiksi.

20. Vietin ehkä elämäni parhaat synttärit. Skoolasin.

21. Ostin alkoholia omilla papereilla. Kahdesti. En saanut ostamiani juomia koskaan juotua. Äiti auttoi.

22. Join yhden kokonaisen siiderin.

23. Nukuin vettä vuotavassa teltassa täysissä päiväpukeissa rakkaan ystävän hiuksia suussani koulun edessä olevalla hiekkakentällä. Vesiselvänä.

24. Käsikirjoitin ja esitin someaikaan päivitetyt Tiernapojat.

25. Kokeilin canyoningia Madeiralla. Rakastuin siihen. Märkäpuvussa, kypärässä, upeissa maisemissa, köysi vyötäröllä. 1,2,3 jump!

26. Kävin hyviä keskusteluita leirilasten kanssa kesätöissä. Mm. Fifasta, Marvelista, arvista ja siitä, miksi ihminen tuntee ikävää.

27. Söin paljon Härkistä. Ja Philadelphia-tuorejuustoa.

28. Leikkasin otsatukkani askartelusaksilla, kynsisaksilla ja keittiösaksilla. Askartelusaksilla tuli paras.

29. Vietin päivän EU-parlamentissa Strasbourgissa.

30. Kävin päiväreissulla Vaasassa esittämässä kompleksista ja ehdotonta poliisia anarkistisessa Peppi Pitkätossu -näytelmässä valtakunnallisilla nuortenteatterifestivaaleilla.

31. Sain monta uutta korvaamatonta ystävää.

32. Lämmittelin Bohemian Rhapsodyn tahtiin 90-luvun teinitamineissa kaltevalla näyttämöllä, josta sai tikkuja takapuoleen.

33.  Esitin Q-teatterin Nuorten Suomi 2016 -musikaalissa mansikkapipoista Virtasta, joka teki kaiken hyvää hyvyyttään ja uskoi kahvinkeiton parantavaan voimaan.

34. Vedin Finrexin-överit ja pahaa eukalyptushunajaa suoraan purkista, puhaltelin pillillä ja höyryhengittelin, mutta minusta ei silti lähtenyt ääntä yhtenä esityspäivänä Q-teatterilla.

35. Käsikirjoitimme kavereiden kanssa kahdessa tunnissa minulle uuden puheettoman roolin, jonka ansiosta roolihahmoni mm. nuoreni noin 30 vuotta.

36. Lauloin samaisessa näytelmässä "Your ass is mine" yli 20-henkisessä neliäänisessä kuorossa.

37. Pidin puheen.

38. Itkin.

39. Jätin taakseni Q-teatterin, monta rakasta ystävää, monta ihastusta ja monta haavetta.

40. Ikävöin.

41. Kävin kiipeilemässä.

42. Tein tyhmyyksiä.

43. Halusin joutua taas sairaalaan.

44. Halusin kuolla.

45. Halusin levätä.

46. Lepäsin. 

47. Olin ihan valtavan surullinen, ahdistunut ja epätietoinen.

48. Olin ihan valtavan kiitollinen.

49. Nauroin.

50. Halasin.

51. Surin.

52. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi sairas.

53. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi elämässäni vain ammattinsa edustajana ja vaitiolovelvollisena ulkopuolisena.

54. Muistelin.

55. Leikin siskontytön kanssa muumeilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

56. Leikin toisen siskontyttöni kanssa shakkinappuloilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

57. Kaipasin sisaruksiani.

58. Kaipasin entistä asuinpaikkaani.

59. Kävin hyviä keskusteluja.

60. Sävelsin ja sanoitin.

61. Menin sekaisin onnesta saamistani Facebook-tykkäyksistä ja kommenteista.

62. Hölkkäsin paikallani vessassa, koska olin niin onnellinen, etten voinut pysyä paikallani.

63. Kävin kouluni vahtimestarin hermoille, koska jäin niin usein tekemään jotain sulkemisaikaan asti ja hidastin lattioiden pyyhkimistä erinäisillä projekteillani.

64. Kävin pariakrobatiassa maailman parhaan parin kanssa.

65. Jäin suustani kiinni kotimatkalla Töölönlahden tietämillä useamman kuin kerran, useammaksi tunniksi.

64. Keskustelin suolistosta ja ihmissuhteista ja opettelin halaamaan kunnolla.

65. Halasin kunnolla ja puhuin samalla säästä.

66. Katselin tähtiä kattoikkunasta Kirkkonummella.

67. Kävin mitä ihastuttavimmalla syntymäpäiväbrunssilla, -skonssilla, -onnella ja -ilolla Ruskeasuolla.

68. Pelasin Trivial Pursuitia ainakin kolmessa eri paikassa ainakin kolmella eri ihastuttavalla porukalla.

69. Tajusin, että talvitakki päällä ja hiukset auki varjoni näyttää ihan Hagridilta.

70. Lauloin yksin huoneessani musikaalibiisejä.

71. Etsin Maol-taulukoita matikanläksyjen yhteydessä ja improvisoin samalla Maol-taulukkokirjan etsimisestä kertovan laulun, joka on vieläkin äänitettynä kännykässäni.

72. Pelkäsin epäonnistumista.

73. Nukuin viiden tunnin päiväunia.

74. Ja viiden tunnin yöunia.

75. Kävin hierojalla, jonka kanssa keskustelin rentouttavasti mm. Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

76. Kävin katsomassa monta hienoa teatteriesitystä Vaskivuoren lukiolla.

77. Kävin hyvällä keikalla Emergenza-bändikilpailun finaalissa.

78. Soitin säilykepurkkia, rumpuja, marakassia ja suutani oranssissa vankipuvussa ja lohikäärmepipo päässä kouluni musaproggiksessa.

79. Tein aivan levottoman Länsimetro-aiheisen "uutisvideon" kaverini kanssa ruotsin kurssia varten.

80. Asetin kännykkääni muistutuksen: "Tee nyt helvetti soikoon sitä matikkaa" enkä silti tehnyt.

81. Ostin maailman ihanimman korkkipuusta tehdyn keltaisen pandakäsilaukun Madeiralta.

82. Rikoin kolmet nappikuulokkeet.

83. Meditoin ripustamalla pyykkejä.

84. Olin Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena roskienlajitteluasiantuntijana Tikkurila-festareilla.

85. Unohdin palauttaa Kierrätyskeskus-huivin. Teen sen vielä.

86. Haastattelin Saara Turusta ja kuvasin Anni Sinnemäkeä Kallion lukion videojoulukalenteriin.

87. En saanut syötyä loppuun Lontoosta syksyllä 2015 ostamaani suklaasammakkoa.

88. Haaveilin. Myös yöunieni kustannuksella.

89. Opettelin käyttämään kamerani manuaaliasetuksia erilaisissa valotustilanteissa.

90. Katsoin hirveän paljon stand upia televisiosta ja Youtubesta.

91. Vaikutuin lukiolaiseni puheilmaisudiplomista.

92. Naureskelin omille vitseilleni yön pimeinä tunteina kärsiessäni unettomuudesta.

93. Olin mukana inside-läpissä.

94. Seurasin vuodenaikojen vaihtumista Puistolan asemalla.

95. Ostin Vilan aleista valloittavan villatakin. Hukkasin sen auttamattomasti. Ostin uuden samanlaisen.

96. Kerrytin tulevaisuusrahastoani pieneen ryppyiseen kirjekuoreen.

97. Kasasin muistoja pieneen keltaiseen pahvirasiaan. Erityisesti Kiva- ja Pospa-lappuja teatterista ja työpaikalta, matkalippuja ja käsiohjelmia. On siellä myös yksi pallomeren pallo.

98. Koukutuin aivan täysin Ex-onnelliset -tv-sarjaan.

99. Tajusin, että haluan tehdä töitä median, ohjauksen ja ihmisten parissa.

100. Rakastin.

Onnen mittainen me

Mun pitäisi lakata ihailemasta.

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ajatuksena kaunis. Joku on taitava, rohkea, viisas, vahva, älykäs, suurisydäminen tai jollakin muulla tapaa kunnioitusta herättävä. Mä katson ja totean, että haluaisin olla kuten hän. Katson ylöspäin. Olen aina ajatellut, että sellainen tekee nöyräksi. Pitää jalat maassa ja tavoitteet korkealla. Kannustaa ja kasvattaa.

Mutta olen joutunut huomaamaan, että useimmissa tapauksissa, ainakin mun kohdallani, ihailemisen aikaansaama nöyryys on vääränlaista. Kutistavaa ja kuristavaa. Nöyryydestä tuleekin nöyryytys -  mun itse itselleni aikaansaama piina.

Kun mä oikein ihailen jotakuta, mulla menee täysin luu kurkkuun, pasmat sekaisin ja kuppi nurin. Pahimmillaan maailma kaatuu ja päivä menee pilalle, kun katselen ihailuni kohdetta kauempaa ja mietin, miksen voi olla syntynyt häneksi. Suhteellisuudentajuni katoaa. Äkkiä kaikki ihailun kohteessa on tavoittelemisen arvoista - siis ihan kaikki. Hänen käyttämänsä shampoomerkki on taatusti parempaa kuin minun. Eikä siis edes vain parempilaatuista shampoota, vaan jotenkin eettisempää, puhtaampaa, oikeampaa shampoota. Parempien ihmisten shampoota. Joka kuitenkaan mun käyttämänäni ei tekisi musta parempaa ihmistä. Koska kyseinen shampoo on saanut sädekehänsä siitä ihmisestä, ei toisinpäin. (Jos niin olisi, hankkisin vain kyseistä shampoota ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Tai siihen asti, kunnes joku suihkugeeli aikaansaisi joitakin jollakin muulla hetkellä enemmän ihailemiani ominaisuuksia.)

Älytöntä. Sitten aina, kun huomaan olevani syvällä ihailukierteessä, muhun iskee hienoinen paniikki. Kysyn itseltäni, olenko pakkomielteinen hullu. Olenko sellainen ihminen, joille julkkikset hankkivat lähestymiskieltoja? Sellainen, joka saapuu kolme päivää etuajassa jonottamaan festarilippuja ja kirkuu vasten turva-aitoja? Toki, koska kysyn tätä itseltäni, vastaus on kyllä. Ankara päänsisäinen minäni on aina sitä mieltä, että jos on olemassa jotain sellaista pahaa, johon en vielä ole itseäni identifioinut, niin se johtuu vain siitä, etten ole vielä kuullut siitä.

Mun kohdallani ihailu on lähes aina sillä tavalla hölmöä, että se mustamaalaa mua itseäni. Kun jossain toisessa on jotakin sellaista, mitä todella kunnioitan, näen äkkiä kaikki omat ominaisuuteni täysin mitättöminä. Huippumuusikon kohdatessani olen hetkessä valmis myymään kaikki taitoni ja tietoni edes rahtusesta samaa musiikillista osaamista. Näen itseni vaihtoehtoisessa elämässä, jossa olen mennyt klarinettitunneille jo nelivuotiaana ja nyt 18-vuoden iässä voin huolettomasti todeta, että "tuohon sopisi cmaj7" ja jäädä musaluokkaan jammailemaan porukalla oikeasti.

Niin, ja annas olla, kun pääsen jollakin tapaa kosketuksiin sellaisen henkilön kanssa, johon ihailuni kohdistuu. Vedän sylkeä, säikähdystä ja huonoja vitsejä väärään kurkkuun. Punastelen. Alan kehua itseäni irrationaalisesti (ja usein kimeästi). Tämä johtuu osin tiedostamattomasta pyrkimyksestäni todistaa ihailuni kohteelle, että olen edes kaukaisesti "samaa tasoa" hänen kanssaan. Näin hän ei ehkä juokse pois heti, ja saan enemmän aikaa osoittaa, että olen oikeasti tutustumisenarvoinen tyyppi ja ota minut valokeilaasi, ottaisitko?

Minusta olisi kamalaa joutua itseni ihailemaksi. Menisin ihan puihin. Pelkäisin sitä tyyppiä, joka minua piirittää; sitä, joka pyytelee joka toisessa lauseessa itseään anteeksi ja joka toisessa minulta ymmärrystä. Ja sitten taas madaltaa ääntään uskottavuuden lisäämiseksi ja yrittää osoittaa olevansa hauska, riippumaton, cool ja aivan tilanteen tasalla.

Itse asiassa tämä ihailun ja itsevähättelyn kierre on siitä katala, että se verhoaa taakseen (usein piiloon jopa omilta kriittisiltä silmiltäni) mitä suurinta itsekeskeisyyttä (minä, minun taitoni, minun tavoitteeni ja minä, koska minä). Kaiken kukkuraksi se kytkeytyy ajatusmalleihin, joiden olen toivonut pysyvän niin kaukana minusta kuin mahdollista. Ajatusmalleihin, joissa on olemassa "parempia ihmisiä". Ei vain parempia jossakin asiassa, vaan tämän jonkin asian takia parempia, viisaampia, kauniimpia, arvokkaampia. Vähän niin kuin jumalhahmoja (ei niitä ryyppääviä kreikkalaisia, vaan sellaisia täydellisen hyvyyden tiivistymiä, jotka armahtavat ihmisiä synneistä).

Miten? Tämä on oikeasti vastoin kaikkea, mihin uskon. Mulle ihmisarvo on jakamaton. En usko eugeniikkaan tai mihinkään muuhunkaan ihmisten ihmisinä paremmuusjärjestykseen laittamiseen. Mua puistattaa ajatus siitä, miten kylmiä arvoja ihailunsekainen kateellisuuteni pitää sisällään.

Kaiken lisäksi, koska myös mulla on taitoja ja tietoja, joita kaikilla ei ole, tällainen vaikuttaa ahneelta ja kiittämättömältä. Sanon, että vaikuttaa, koska se ei ehkä ole sitä. Siksi, että mä en rehellisesti pysty näkemään, että mussa olisi mitään tavoittelemisen arvoista. En, vaikka voittaisin palkintoja ja saisin kehuja. Se on kamalaa ja väärin. Mun pitäisi olla nöyrä, tyytyä siihen, mitä mulla on ja tuntea tervettä ylpeyttä. Silloin ihailukin olisi tervettä eikä sotkisi kaikkea.

Toisaalta olen alkanut vähän ymmärtää itseäni. Vähän.

Kyse ei lopulta ole siitä, että kaipaisin punaisia mattoja, ihailua ja suitsutusta. Olen tajunnut sen, kun olen saanut osakseni kehuja ja kunnioitusta, paljonkin. Kehuminen saa aikaan lämpimän tunteen, mutta jättää olon aiempaakin tyhjemmäksi. Kun joku sanoo ihailevansa mua, mulle tulee olo, että mut työnnetään kauemmas, jonnekin, missä mulla on mun taidot, joista iloita, mutta ei muuta. Vain tyhjä hylly, jolle asettaa pokaalini, tyhjässä huoneessa, jonka oven taakse ei saavu kukaan.

Kyse on siitä, että mussa asuu pohjaton, loputon yksinäisyyden tunne. Tunne siitä, että mulla ei voi olla ketään, koska mä en ansaitse ketään. Ja jos musta tuntuu, että mulla on ketään, sen täytyy olla harhaa.

Mun yksinäisyyteni kumpuaa jostain ihan helvetin syvältä. Todella kaukaa. Ennen kaikkea se on yksinäisyyttä, joka johtuu suoraan, kuin ohutta metallilankaa pitkin, siitä, että mun luottamukseni elämään ja muhun kohdistuvaan välittämiseen on täysi nolla. Mä juuri ja juuri kykenen uskomaan, että musta voi pitää. Mutta että musta muka voisi välittää? Vaikka mulla on ystäviä nyt, mä en kykene luottamaan siihen, että mulla on. Joka hetki, kun olen yksin, olen enemmän yksin kuin muistan ikinä olleeni.

Yksinäisyyden tunne ajaa mut toivomaan helppoja ratkaisuja, joita ei tule. Ihailuun sekoittuessaan se rakentaa katkeria palatseja, haavemaailmoja, joissa kaikki olisi hyvin, jos mä vain soittaisin klarinettia, olisin taitoluistelija tai tietäisin enemmän politiikasta. Silloin mulla muka olisi takuuvarma yhteisö, paikka ja ryhmä ihmisiä, joiden keskuudessa jotain tiettyä tietoa tai taitoa näyttämällä lunastaisin ikuisen jäsenyyden. Silloin mulla muka olisi jokin takuuvarma vakuutus siitä, että on olemassa mulle rakkaita, joille olen yhtä rakas. Ja vielä enemmän; että ne ihmiset ovat mun ja mä olen niiden ikuisesti, kuin sadussa.

Alle yksitoistavuotiaana mä toivoin, oikeastaan rukoilin, että pöllö toisi mulle kirjeen Tylypahkasta. Kirjoitin itseni sisään Potter-kirjoihin, varasin rivien väliin tilaa omille repliikeilleni. Mä olisin ollut Mary. Ja sopinut täydellisesti pääkolmikon jatkeeksi, koska silloin sukupuolijakauma olisi ollut tasainen. Mietin jopa, että olen palapelin puuttuva pala, koska hiukseni olivat silloin vaaleat. Se on väri, joka Ronin, Hermionen ja Harryn kombosta puuttuu. Ajattelin, että juuri mun tulee täyttää kolo. Että mä olen sillä tavalla erityinen - ja sitten löydän kotiin. Niin kuin Harry.

Vielä pienempänä mä sijoitin itseni Puolen Hehtaarin Metsään. Asuin jossain siinä Nalle Puhin talon ja Kanin kolon välissä. Sitten katsoin VHS:iä ja itkin melkein aina, kun ne loppuivat. Siis siinä kohtaa, jossa Nalle Puh ja Risto Reipas istuvat mäen päällä auringonlaskussa, ja möreä lukijaääni sanoo: "Ja tänne me jätämme heidät, pojan ja karhun, ja täältä me löydämme heidät taas."

Siinä oli jotain sellaista pysyvyyttä, jota mä kaipasin kamalasti.

Ja West Side Story -musikaali! Siellä tapeltiin ja kuoltiin, mutta ennen kaikkea laulettiin. Olin 6-vuotias, halasin tietokoneen kaiuttimia ja rakastin. Uskottelin itselleni, että jos vain uskon tarpeeksi, herään aamulla 50-luvun New Yorkissa. Ja silloin kaduilla tanssivat Jetsit ja jossain soi Tonight.

On ihan ookoo heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi silloin, kun mielikuvitusleikit ovat ikätasoista käyttäytymistä. Leikki on lapsen työtä, tapa oppia hahmottamaan maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat merkki hyvästä mielikuvituksesta. Ja ehkä vähän yksinäisyydestä.

Aikuisena mielikuvitusleikit ovat kuitenkin usein ongelmallisempia. Niistä tulee surulliseksi. Ne sekoittuvat todellisuuteen. Jättävät kylmän kolon rintakehään ja epäilyksen kasvamaan sinne kuin ruukkuun.

Musta tuntuu yhä useammin, että mä olen vankina itseni sisällä. Että mun ajatukset poukkoilee kuin valo peililabyrintissä, kunnes en enää tiedä, mikä on totta ja mikä vain oman ylikasvaneen huolestumiseni aiheuttama heijastus.

Mä en osaa olla täysin rehellinen, koska mä en täysin tiedä, kuka mä olen ja mikä on totta. Mä olen ajatellut niin paljon liikaa itseäni, että olen oikosulussa. (Älä vello, mene lenkille! Ei auta. Ei enää tässä vaiheessa tai ainakaan juuri nyt.)

Niin rehellisesti kuin kykenen, voin kuitenkin todeta, että mulla on ikävä. Täsmälleen en osaa sanoa, mitä. Varmaan jotakin sellaista, mitä ei edes ole mahdollista saada. Ainakaan juuri nyt.

Enemmän kuin mitään, mä nimittäin kaipaan ihmistä, joka olisi mulle valtavan rakas ja tärkeä, ja jota mä ihailisin ja kunnioittaisin, ja joka lupaisi, ettei se lähde mihinkään ennen kuin kuolema meidät erottaa. Sellainen ihminen on kai lopulta joko isä tai äiti tai rakastettu. Joku, jolle sä olet aivan ainutlaatuinen, maailmaa isompi. Joku, jolle sä olet joko lapsi, jolle se haluaa antaa kaiken ja vielä enemmän tai puoliso, jonka kanssa se haluaa nähdä kaiken ja vielä enemmän.

Rakkaus on lopulta pyyteettömin voima, joka tässä maailmassa on. Koska silloin, kun oikeasti rakastetaan, toista ei tarvitse pyytää jäämään. Se jää. Ainakin niin pitkäksi aikaa, kuin on tarpeellista, totta ja tärkeää. Ja se riittää.


"Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin luulet ja älykkäämpi kuin tiedät."
"Oh, helppoa. Olet rohkeampi kuin Esko, rahkeampi kuin luulet ja älykääpiökin käy. Vai oliko se näy?"
"Hupsu vanha karhu."

Suo, kuokka ja Donald Trump - yhteiskunnallisen nöyryyden kehitys

Donald Trump on henkilö, brändi ja ilmiö, joka nousee esiin kahvipöytäkeskusteluissa jo ennen kuin kysytään, haluaako kukaan maitoa tai sokeria (koska kukaan ei kuitenkaan halua sokeria, ja makeutusaineetkin aiheuttavat vähintään laskimotukkotulehdusta ja sitä paitsi kaikilla on jo mukeissaan mantelimaitoa). Brexit on sana, jota vilautetaan lauseen keskellä jo tottuneesti kuin matkakorttia Hsl;n uudessa lukijassa, oli puheissa sitten Donald Trump, energiatehokkaamman pesukoneen ostoaikeet tai Vain Elämää.


Kaikki on vain elämää, enemmän tai vähemmän. Populismin päivitteleminen ratikassa on arki-illan rutiini siinä missä luomutomaattien latominen biohajoavaan pussiin ympyrätalon S-marketissa. Talvi yllätti autoilijat ja takasyksy taas tyylikkäät, talvitakit jo ostamaan ehtineet ja joulukuvastoja selailleet keskiluokkaiset. "Elämme totuuden jälkeistä aikaa" on lause kuin Vansin tennarit tai Pokemon Go - ensin siisti ja ajan hermoilla, mutta itse asiassa jo kokemassa inflaation ja saavuttamassa sitä vaihetta, jossa "hipsteriys" on ollut jo pidemmän aikaa. Siis vaihetta, jossa on noloa näyttää siltä, miltä hipsterin kuvaillaan näyttävän, jos käsitettä pitää selittää radiossa termiin törmänneelle isoäidille, mutta coolia olla hipsteri, jos jotenkin muka teki sen ensin (tai onnistuu paheksumaan muita hipstereitä niin äänekkäästi, että jonkinlainen autenttisen hipsteriyden aura saavuttaa lakipisteensä ja lopputuloksena on itse kiistaton hipsteriyden Mikael Agricola - joku, joka tiesi, mitä on olla cool jo ennen kuin sanasta cool tuli kahvipöytäironian kulmakiviä.)

Tiedättekö mitä? Minua suorastaan kylmää lukea uudestaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta, sillä niistä suorastaan tihkuu yritykseni olla hauska. Tuntuu nimittäin, että jos hauskuuden yritys näkyy läpi, peli on jo menetetty. Sellaista kirkonrottaa, joka vääntää vitsiä vitsinvääntämisen vuoksi, ei halua pelastaa kukaan. Se jää laskemaan viiteenkymmeneen silmät peitettyinä, ja kun se saa silmänsä auki, muut ovat jo juosseet pois, menneet piiloon ja luoneet uudet keskustelunaiheet, kiertomeemit ja klikkiotsikot.

Enemmän minua kuitenkin kylmää lukea spontaanista etusormestani syntyneet ylemmät kappaleet siksi, että kuten niissä, nykyisin hauska kolumnityyli tuntuu tarkoittavan yhä useammin sellaisesta lähtöoletuksesta puhumista, että minä olen fiksumpi kuin te. Tai vielä pahempaa, minä ja te olemme fiksumpia kuin ne. Jotkut muut. Tiedätte kyllä ketkä, No ne ne. Siis ne, Kyllä te nyt tunnistatte ne, jos näätte. Kun näätte. Niin!

Vai? Tunnistammeko me ne? Tunnistammeko me ketään?`Vai onko internetistä ja "kahvipöytäkeskusteluista" (kukaan ei ehdi kahville ja töissäkin on seisomapöydät) tullut meille vain peili, jota kiillotamme allergisoimattomalla ikkunanpesunesteellä niin kauan, kunnes emme tunnista enää itseämmekään, sillä kuvajaisemme ei ole vielä koskaan näyttänyt niin puhtaalta.

Minua ahdistaa tämän päivän täysinäisyys. Ja nopeus. Se, että uusi kohu on ovella jo ennen kuin edellinen saa edes kengät eteisessä jalkaan. Että kaikki tuntuu vain kiihtyvän ja kiihtyvän. Me tunnumme taistelevan aikaa, rahaa ja ihmissuhteita apuna käyttäen saadaksemme eteemme yhä enemmän ja yhä kompaktimmin sisäistettävää informaatiota yhä nopeammin ja tuoreempana. Koskaan ennen ei sanomalehti ole kelvannut yhtä nopeasti kalapaperiksi.

Totta kai syyllisenä näyttäytyy globaali sosiaalinen media ja yhä nopeammat verkkoyhteydet. Se, että naamalle lopulta lervahtava tabletti korvaa kaunokirjallisuuden klassikot ja kuumavesipullot lakanoiden välissä. Se, että naseva twiitti tuntuu usein kuuntelutaitoa tärkeämmältä, jopa niin tärkeältä, että twiittausnopeuden tarkistus päätynee vielä tulevaisuuden ala-asteiden terveystarkastustestiksi, sinne väärinpäin keikkuvien E-kirjaimien ja coopperin juoksemisen lomaan. Kaikki se, että vitsit vanhenevat viidessätoista minuutissa ja uutiskynnys ei ole enää kynnys, vaan kuoppa.

Trumpin voiton jälkeen olen kuullut usein toistettavan lausetta: "Trump itse ei pelota minua niin paljon kuin kaikki ne ihmiset, jotka olivat valmiit äänestämään hänet presidentiksi."

"Ne ihmiset" ovat jotakin, jossakin, iskulauseita, tyhmyyttä, veronkiertoa, itsekkyyttä, muukalaisvihaa typeryyttä, nationalismin uutta nousua, pöyristyttävää, mihin tämä maailma on menossa, tämäkin vielä, muutetaan Kanadaan, tehdään tästä kaikesta meemi. "Ne ihmiset" ovat ilmeisesti jokin voima, joka tätä maailmaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa kuin kurahousuinen lapsi, joka kaivaa kaarnalaivalle uraa soraan.

Minä mietin, miten nykypuheessa voi olla niin tarkkarajaisesti olemassa "ne ihmiset", kun taas "me ihmiset" vetelee jo viimeisiään. Voin olla väärässä, mutten ole löytänyt ympäriltäni samanlaisia valtavia yhteisöjä kuin 70-luvulla kuulemma oli. Suurmielenosoituksia syntyy kyllä somessa lyhyellä varoitusajalla, mutta niissäkin puolueet jakelevat omia pinssejään, artistit twiittaavat itseään esiin ja ilmapalloissa on teemaa tukevien yritysten logoja. Pienyhteisöjä on kuten ennenkin; harrastusseuroja, koirapuistokokoontujia, vanhempainyhdistyksiä. Ja sitten on isoja nettiyhteisöjä erilaisten ilmiöiden ympärillä, kielioppi-intoilijoita ja sipsikaljavegaaneja. Silti yksinäisyys polttaa yhteiskunnan kurkussa kuin liian nopeasti nielaistu lääke.

Koko maailma ei koskaan ole ollut yksi iso "me". Edes nationalismin kulta-aikoina Euroopassa tai Antiikin Rooman valtakunnassa kansa ei ollut yksi suuri perhe; oikeastaan kaikkein vähiten näissä autoritaarisen suljetuissa luokkayhteiskunnissa. Eikä niin ole nytkään, ei edes niiden keskuudessa, jotka antavat äänensä ja vihansa äärinationalistipuolueiden polttoaineeksi Euroopassa.

Siksi puhumalla "niistä" me annamme väärää kuvaa niin itsellemme kuin ympärillemme. Lietsomme hätää, ennakkoluuloja ja hämmennystä. Jos ei ole "meitä", ei ole myöskään "niitä" - ei mitään niin vahvaa joukkoa, ettei se koostuisi yhtä monesta ihmisenkokoisesta yksilöstä kuin sillä on huutavaa suuta.

Juuri se minua populismissa inhottaa. Populismin perusyksikkö on kansa - aina jokin sellainen kansa, joka ei ole päässyt paikalle tai saa suutaan auki. Siksi puhetta pitävät populistit ovat olevinaan olemassa, ajamassa syrjityn kansan asiaa kuin häshtägejä lanseeraavat Moosekset. Vallitsevat valtarakenteet kuten koulutetut ihmiset ja valtiorahoitteinen media ovat meri, jonka Moosekset sysäävät tieltään matkallaan kohti luvattua maata; onnea, ansaittua rahaa ja rauhaa, turvallista homogeenisyyttä.

Ajatus on kaunis, se ei vain voi pitää paikkaansa, koska sellaista kansaa, joka olisi juuri niin kuin minä, ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Ei ole sellaista kansaa eikä myöskään ole sellaista voimaa, joka haluaa tuhota juuri minun oikeuteni ja tulevaisuuteni. Se voi haluta eliminoida esimerkiksi homot, ja jos olen homo, se on erityisesti minua kohtaan väärin. Silti se ei halua tai voi eliminoida juuri minua, sitä koko minua, jollaista ei ole toista. En tarkoita, etteivätkö asiat kaipaisi kipeästi muutosta, jos vallitsevat valtarakenteet tai vaikka yhteiskunnallisen puheen narratiivi ylläpitävät syrjintää henkilöön liittyvän syyn (kuten ihonvärin, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen) perusteella. Tarkoitan, ettei muutokseen ajavan voiman pitäisi, vaikka se luonnollista onkin, kummuta halusta tuhota "ne ihmiset" jotka haluavat minulle pahaa. Sen sijaan pitäisi lähteä ajamaan alas valtarakenteita, asenteita, juurtuneisuutta, normeja. Sen oikeutetun vihan voimalla, mutta vääryyttä vastaan, ei ihmisiä.

Totta kai olen hyvin etuoikeutettu antamaan tällaisia neuvoja. Siksi puhunkin vain ajatusteni ideaalimaailmasta enkä oleta, että joku sorrettu kykenisi olemaan vihaamatta paitsi häntä sortavaa valtaa, myös vallan käyttäjiä kokonaisina ihmisinä. Erityisen vaikeaa se rehottavan populismin hallitessa julkista keskustelua onkin.

Kun populistisesti hyvä puhuja puhuu, hän puhuu juuri sinulle. Hän maalaa pahoiksi ihmiset, kokonaisina, sen sijaan, että teroittaisi aatteiden tai ajatusten vääryyttä. Hän luo kansan, josta puhuu ja jota puolustaa.

Hän rakentaa käsistään sen muurin, joka pitää sinut ja kaltaisesi turvassa sisäpuolella (ja tarvittaessa vaikkapa meksikolaiset ulkopuolella). Hän näyttäytyy jumalhahmona ja enemmän - äitinä tai isänä. Kutsuu kotiin, jonnekin tuttuun ja ansaittuun.

Taitava populisti kosiskelee rehellisen työläisen arvoja. Sitä vaatimattoman raatamisen ja toisenkin posken kääntämisen mentaliteettia, jota on ylläpidetty länsimaailmassa jo keskiaikaisesta kristinuskon levittäytymisestä lähtien.

Myös tietty kristillinen katkera vaatimattomuus on aina inhottanut minua. Kavahdan Hesarin sunnuntaisivujen kuolinilmoituksissa toistuvaa Eino Leinon runonsäettä "mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit." Elämä näyttää eletyn parhaalla mahdollisella tavalla, kun vasta haudassa pääsee lepäämään ja surevat omaiset kehuvat, ettei se eläessään kyllä leipää pyytänyt.

"Suo, kuokka ja Jussi" -ajattelu saattoi olla ainoa tapamme selvitä kylmässä ja kovassa maailmassa silloin, kun meillä vielä oli vain soita, kuokkia ja Jusseja. Maailmassa, jossa ei ollut keksitty antibiootteja, sähkövaloa tai moottoriavusteista polkupyörää, tarvittiin sisua. Lapsen kuolema oli todennäköinen, sairaus ja katovuosi mahdollinen. Sellaisessa tilanteessa ajatus kaikille yhtä ankarasta Jumalasta on lohdullinen. Silloin Jumalan nöyrä palveleminen ei välttämättä tuota katkeruutta, vaan melkein toivoa. Ainakin sitä sisua. Nöyryyttä.

Nykymaailmassa sama ei toimi. Maailma on edelleen kylmä ja kova, omalla tavallaan, ehdottomasti. Mutta tapamme elää, työstää asioita ja selvitä arjesta ovat tosissaan muuttuneet. Maailmalla varallisuus- ja elintasoerot ovat valtavia. Robotit korvaavat yhä useammin raskaat työt. Digitalisaatio myllertää maisemaa uusiksi kuin ensimmäiset teollisuuskoneet aikoinaan, suuret ikäluokat vanhenevat, some, älypuhelin ja sovellusapplikaatiot muokkaavat niin työn, vapaa-ajan, etäisyyksien, tiedonhaun kuin ajankin käsitteitä. Länsimaissa Jumala on useammin turistikaupan avaimenperässä kuin keskustelun argumenttina.

Nykymaailmassa tarvitaan nöyryyden käsitteen päivittämistä. Vanhanmallinen nöyryys, jossa Jumala palkitsee ajallaan, kunhan pidän mölyt mahassa, kasvattaa vain katkeruutta, joka purkautuu vihapuheena keskustelupalstoilla ja holtittomuutena äänestyskopissa. Uudenmallinen nöyryys on kykyä ja kärsivällisyyttä rauhoittua, myöntää pienuutensa, tutustua faktoihin ja mielipiteisiin eri puolilta ja kiinnostua asioista, olla utelias ja välillä vapaaehtoisesti alakynnessä. Sellaista nöyryyttä en ole havainnut politiikassa kunnolla oikealla enkä vasemmalla. Myös somen debateissa se loistaa poissaolollaan.

Nöyryys nähdään usein luovuttamisen esiasteena. On hyvä, että startup-yrittäjyyden ja pop up -kaupunkitapahtumien hengessä ollaan positiivisesti itsevarmoja. Sitä en missään nimessä halua kytkettävän pois. On uskallettava kokeilla, hypätä tuntemattomaan ja haaveilla suuria. Sen tehdessään on kuitenkin oltava juuri nöyrä voidakseen onnistua. Nöyrä esimerkiksi ympäristöasioissa ja erilaisten ihmisten kohtaamisessa.

Nöyrää kohtaamista minusta vaikeuttaa muun muassa alussa mainitsemani trendien ja tiedonvälityksen nopea vanheneminen sekä huumorin ironiasävytteisyys. Se, että argumentoidakseni tai vitsaillakseni minun täytyy paitsi tietää, mikä fiidissä pyörii juuri nyt, tietää se paremmin ja tuoreemmin kuin "ne muut". Hauskuus on toki osittain perustunut toisten "roustaamiseen" jo pitkään.  Standupissa tai rap battlessa tapahtuva roustaus on kuitenkin erilaista. Siinä on rakennettua show-meininkiä kuin klovnissa, joka heittää toista täytekakulla.

Sen sijaan blogeissa, kolumneissa ja facebookissa huumori tuntuu osuvan enemmän vyön alle, olevan ennemmin ase kuin yhteistä hauskanpitoa, tasavertaista nokkeluutta. On samaan aikaan alkukantaisen tyydyttävää ja kamalaa seurata pitkittyneitä kommenttiketjuja, jotka alkavat joko varomattomasta tai tarkoituksellisesti provosoivasta kommentista koskien esimerkiksi naisia, homoja tai rodullistettuja, ja päätyvät asia-argumentoinnin sijaan veriseen, kylmän huumorin siivittämään mittelöön, jossa korkeasti koulutetut käyttäjät puhuvat aloittajan yli ja ohi muistaen samalla koko ajan korostaa, miten koko keskustelu on heistä aivan yhdentekevä, koska heillä olisi parempaakin tekemistä eikä aloittaja ilmeisesti kuitenkaan koskaan tule tajuamaan mitään.

Näissä keskusteluketjuissa ristiriitaisinta on, että olen argumenteissa täysin aloittajaa piikittelevien puolella. Olen sitä mieltä, että aloitus on tökerö, konservatiivisia valtarakenteita pönkittävä, sovinistinen, rasistinen, mediakritiikitön, mitä tahansa. Aloittajan vastaukset äläkkään ovat yhtä yksipuolisia, ohipuhuvia ja aggressiivisia kuin akateemisten piikittelijöidenkin. Silti kylmä, välinpitämätön ja yläpuolelle kohoava, aloittajaa akateemisempien tai vaihtoehtoisesti vain eri puoluetta kannattavien piikittely ahdistaa minua. Haluaisin, että akateemisten argumenttien sijaan korkeakoulutetutkin ratkeaisivat räyhäämään asiastaan, repimään pelihousunsa ja hakkaamaan näppäimistöä.

Mitä? Minä? Minä, joka olen luullut kannattavani nimenomaan asiallista, faktoihin nojaavaa ja kohteliasta keskustelua. Minä, joka luulin pitäväni räyhäämistä tarpeettomana ja selvänä osoituksena toteuttajansa kypsymättömyydestä.

En minä vittupäähuorittelua kummaltakaan puolelta kaipaisi. Pahoilla sanoilla ei saavuteta mitään. Mutta kaipaisin aitoutta. Sitä, että nojauduttaisiin faktoihin eikä mentäisi niiden taakse. Kun joku on taas tehnyt viharikoksen, haluaisin, että poliitikot teeveessä ärähtäisivät, nostaisivat metelin, tekisivät selvän pesäeron vihapopulistiin.

Se, että Teuvo Hakkarainen räyhää, ei tarkoita, että räyhääminen sinänsä on väärin. Olemalla aina yhtä tunteettoman viileitä poliitikot tulevat piirtäneeksi janan, jossa "toisen ääripään" ollessa polttopulloilla vastaanottokeskuksia heittelevä viharikollinen, jää toiseksi ääripääksi poliitikko, joka kannattaa kehitysavun rahoituksen kasvattamista. "Tällainen ei vastaa Suomen arvoja" on lause, jonka voi sanoa niin monella tavalla. Joko niin, että asettaa itsensä taistelemaan avoimesti jonkin asian puolesta tai niin, että pesee koko asiasta kätensä.

Ehkä pelottavinta kuitenkin on, että enemmän kuin "niitä ihmisiä" - Trumpin kannattajia, persupoliitikkoja, Aito Avioliitto -aloitteen allekirjoittajia, Guggenheimin valtionrahoitusta puoltavia ja mieluummin Himpuloita kuin Teletappeja lapsena katsoneita, olen alkanut pelätä itseäni. Huomaan väsyneeni olemaan tiedostava. Ohitan Hesarin ulkomaan uutisia, katson mieluummin Talent Suomea kuin videoita Aleppon tilanteesta enkä voisi kuvitellakaan tykkääväni Facebookissa persu- tai kokoomusnuorista silkasta mielipiteiden avartamisen halusta ja uteliaisuudesta, koska kaverinihan saattaisivat nähdä tykkäyksen ja muuttaa käsityksiään minusta. Olen kauhuissani. Olen juuri sitä, mitä "niissä ihmisissä" vierastetaan. Vähän mediakritiikitön ja mukavuudenhaluinen. Itsetuntoani aika ajoin pönkittävä, liian monta paahtoleipää aamupalaksi syövä, salikäynnin skippaava ja Youtubesta salaliittoteoriavideoita uteliaasti tuijottava "minä vaan".

Ja sehän on juuri niin kuin pitää ollakin. Koska jos minä olen "ne" - jotain sellaista, mitä useimmat meistä välillä ovat, niin silloinhan me olemme "me". Kaikki ihmisiä, erilaisine mielipiteinemme, intohimoinemme ja suruinemme. Kaikki me haluamme joskus syliin. Kaikki me haluamme kaunista musiikkia lopputeksteihin ja blogipostauksen päätökseen maailmaasyleilevän lauseen.

Minä peräänkuulutan nöyrää riehumista, eli aitoutta. Aitoutta olla todella minä ja suostua näkemään, että sinä olet todella sinä - et minuuteni jatke tai veriviholliseni. Uskon vilpittömästi, että se aitous, uteliaisuus ja tarpeellinen tunteikkuus on meissä kaikissa.

Enkä kiistä, ettenkö pelkäisi, että aitous katoaa yksinäiseen pakotetun loukkaantumisen ja pakotetun neutraaliuden vuoropuheluun, joka tapahtuu suljettujen ovien takana hurisevan keskusyksikön välityksellä.

Koska vaikka olemme ihmisiä, ja juuri siksi, meidän pitää nähdä vaivaa ollaksemme hereillä.

Läpinäkymättömyyttäänköhän

Hiljaista, lämmintä valoa väikkyy taas läpi pakoputkien päräyksiä räksähtelevän ilman ja puolipimeän pensasaidan. Sitä tihkuu sateen täplittämiin ikkunoihin kullankeltaisiksi pyörylöiksi, pimeässä vaeltaviksi heijastumiksi jonkun keittiönpöydän yllä riippuvasta kattovalaisimesta. Sade takoo kuistin pöytää kuin lapsi, joka ei osaa vielä oikein kertoa, mikä suututtaa, mutta huomaa, että unettavaan hikkaan asti itkeminen helpottaa. Taivas irvistää. Ilta kääriytyisi jo siniseen, tippuilevaan hämärään, jos sateen paino väistyisi sen tieltä.

Yle Teemalla Shakespearen kunniaksi juhlittu esityskavalkadigaala lipuu päätökseensä arvokkaasti kuin alttarille asteleva viisikymmenvuotias. Silmät läikkyen varmaa, uhmakasta ylpeyttä, askel lyhyempänä ja vakaampana kuin joskus nuorena. Britannian arvostetuimmat näyttelijät kerääntyvät nousevaksi rykelmäksi ledvaloköynnösten keskelle kohotetulle näyttämölle. Shakespieren kasvojen tyylitellyt raamit ovat tulessa. Televisiossa ilotulitusten röykkiön ääni jää jousiorkesterin taakse. Musiikki pauhaa kohtalokkaasti, mutta nöyrästi.

On kuin maailman koko teatteria rakastava kansa asettuisi yhtä aikaa kunnioittamaan historian
vaikutusvaltaisimman näytelmäkirjailijan perintöä. Tunnelma on kuin kuiskaus pimeässä. Kiitos. Me jatkamme tästä.

Minä olen yksin kotona, kätykolu, eli kämppä tyhjänä koiraa lukuunottamatta. Katsoin Avaran luonnon. Täpläkaurisuros kuoli. Ja joku kuoriainen oli olevinaan ampiainen. Avarassa Luonnossa sitä sanottiin nerokkaaksi suojaväritykseksi. Ala-asteella sitä olisi sanottu matkimiseksi.

Tänään olen etsinyt paljon tietoa netistä. Ja ollut ihan kamalan ahdistunut. Olen ollut ahdistunut, sitten ahdistunut siitä, että olen ahdistunut enkä esimerkiksi sisuuntunut, sitten ahdistunut siitä, mitä olen tehnyt, koska olen ollut ahdistunut. Olen viljellyt itsekseni ääneen niin mustaa huumoria, etten enää ole osannut sanoa, onko se huumoria vai vain mustaa. Niin mustaa, ettei siinä enää erota omia ääriviivojaan.

Olen tehnyt suunnitelmia ja perunut niitä. Ja tehnyt uudestaan. Olen vihannut sisäänpäin, ulospäin ja toisinpäin. Olen tehnyt matikkaa. Ihan vähän. Ja maannut huoneeni matolla kuvittelemassa. Kirjoittanut, rypistänyt, suoristanut, kumittanut ja heittänyt roskiin. Ja tallettanut. Olen tökkinyt puhelimeni näytöllä 2,99 euroa maksanutta tietokilpailusovellusta lukiobiologiasta. Kysymyksiä on ehkä 20 erilaista ja niihin pitää vastata kerta toisensa jälkeen uudestaan saadakseen pieniä kuvitteellisia kolikoita pienen kuvitteellisen sivistyksen kerryttämiseen. Joskus toivon, tänään etenkin, että voisin itse olla pieni ja kuvitteellinen.

Tai vain se ampiaisennäköinen kuoriainen kuninkaantammen rungolla Avarassa Luonnossa.

Mä nään jatkuvasti kivuliaita unia. Herään hämmentyneestä sykkyrästä. Itku on kuin sisäistä verenvuotoa - paljon tuhoavampaa valuessaan sisäänpäin ja jättäessään silmänurkat kuiviksi ja epätietoisiksi.

Mulla on kamala tarve syöksyä ihmisiä kohti, tarrata kiinni, olla heikko ja silti tärkeä. Mutta mä en uskalla luottaa, että olen, koska se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Mä en uskalla sille jäälle, joka murtuessaan painaa mut kantensa alle, hievahtamattomaan pyörteeseen. Kylmä vesi ei turruta, se potkii syvälle ja sylkee päin näköä. 

Se olen minä, joka sylkee ja potkii. Minä, joka puhun itselleni rumemmin kuin suomalaisen arki-iltaisin esitettävän draamasarjan stereotypisinkään kyynis-depressiivinen nahkatakkijäärä. Jos vain voisinkin jättää itseni taakseni, sopia yhteisymmärryksessä itseni kanssa, ettemme minä ja minä ole enää tekemisissä, koska se on parempi meille molemmille. Että voimme erota ystävinä, koska se johtuu vain minusta. Jos vain voisin kieltäytyä yhteistyöstä sen itseni kanssa, joka huutaa, haukkuu, mulkoilee, syyttää, kavahtaa aina minut nähdessään. Se leijuu ympärillä, tällaisina aikoina aina vain lähempänä, vääristää maisemaa kuin saippuakupla. Kuljen kultakalamalja päässä ja uskon vilpittömästi, että se suojaa minua, vaikka oikeasti sen ainoa tarkoitus on viiltää kasvojani, kun kaadun, saada minut tuntemaan itseni tyhmäksi, arvottomaksi ja tuskaiseksi.

Teemalta tulee nyt dokumentti Queenista ja koira pyytää katseellaan, että kääntäisin sateen pois päältä. Se haluaisi työntää kuononsa mutaan kastelematta tuntokarvojaan.

Minä pelkään itseäni enemmän kuin mitään. Enemmän kuin korkeita paikkoja, vauhtia tai kipua. Enemmän kuin pimeää. Minä itse olen ainoa, joka onnistuu kääntämään kaiken nurinpäin, vääräksi ja iljettäväksi. Minä pelkään epäonnistumista niin kovasti siksi, etten pysty välttelemään itseni katsetta sen jälkeen.

Pienenä aina ihmettelin lauantai-illan romanttisten komedioiden kauniita naisia, jotka päätyivät jossain vaiheessa elokuvaa kieltämään omat tunteensa, koska olivat mielestään niin rikkinäisiä ja vaikeita eivätkä halunneet potentiaalisen kumppanin (joka yleensä oli Hugh Grant) kärsivän takiaan.

Nyt ymmärrän heitä vähän paremmin. Eivät he varmaan oikeasti kumppanin tunteita varoneet. He saattoivat kyllä väittää itselleen niin, mutta oikeasti he varoivat itseään. Odottivat ja pelkäsivät sitä hetkeä, jolloin ovat olleet liian pitkään mahdottomia ja epävarmoja, ja kumppani kyllästyy todistelemaan rakkauttaan. He odottivat murskautumistaan. Sitä omista tunteista koostuvaa jyrää, joka jättää jälkeensä vain muodotonta tohjoa. Ja niitä omista tunteista koostuvia räyhähenkiä, jotka saapuvat tohjon ylle ilkkumaan ja syyttelemään. Oma vika! Kehtaatkin olla noin itsekäs! Nouse ylös!

Minä olen nyt ensimmäistä kertaa uskaltanut ottaa yhteyttä rakkaimpiin ystäviini jyrän alta. Minun jyräni alla on ensimmäistä kertaa toiminut wifi. Tai sitten se on toiminut ennenkin, mutten koskaan ole uskaltanut kokeilla.

Kun he vastaavat kauniisti, minä pakahdun niin, että minun tekee mieli tukkia heidän suunsa. Liian kauniit sanat saavat minut tolaltani, etsimään epätoivoisesti säröä, sitä kohtaa, joka todistaa, että kaikki särkyy pian eikä ole enää mitenkään korjattavissa, sillä kaapissa oleva superliima on kuivunut tuubiinsa eikä uutta enää saa mistään, koska kaupat ovat kiinni.

Aivoni kiusaavat minua unilla, joissa osaan luottaa. Unilla, joissa nukahdan halaukseen. Herään tyynyliina kaulan ympärillä ja peittonikin vieroksuu minua.

Äskettäin eräissä näytösluonteisessa tilaisuudessa tapahtui niin, että minä menin paniikkiin. Vajosin kokonaan itseni sisään ja olin tukehtua sinne. Koko syvään vyöryvän tapahtumasarjan käynnisti silkka havahtuminen siihen, että olen joskus ollut yhden noista katsojista verkkokalvoilla ja se on varmasti pitänyt minua pähkähulluna. Koin tarvetta todistaa, etten ole. Olin varma, että olen raadin silmissä iljettävä, pelottava ja sekava, mielistelevä etana, joka kuvittelee olevansa jonkinlainen sensuelli, vilpitön karitsa, mutta onkin susi lampaan puvussa. Tietenkin tulin esittäytyneeksi juuri sellaisena, koska pelkäsin niin kovasti. Pelkäsin, että minun ajatellaan yrittävän nuoleskella, joten varoin ja yritin todistella, että ei, olen itsenäinen taiteilija. Tietenkin seurauksena oli pakokauhunomaista, nuoleskeluksikin helposti tulkittavaa säntäilyä, anteeksipyytelyä ja pakottamista, unohtelua, sulkeutuneisuutta ja suunnatonta, polttavaa häpeää. Kadotin kaiken koskaan vähääkään valmiiksi ajattelemani, koko kykyni olla olemassa itse ja havaita. Olin vain sekava, henkeä haukkova, itse itsensä traumatisoiva ihmisraunio, joka kaikessa luotaantyöntävässä kamppailussaan ei ollut edes säälittävä, vaan ruma.

Ruma tavalla, jota en juuri ole suostunut itsessäni näkemään. Ruma sisältä, rujo ja rikkinäinen. Kuin eläin, joka on valmis raatelemaan vain siksi, ettei tiedä ollenkaan, mitä tapahtuu. 

Tunsin itseni uhatuksi, ennen kaikkea sisältäpäin. Tiesin, että joka ikinen teko vie minut syvemmälle nöyryytykseen, mutten enää voi perääntyä. Samaan aikaan nöyryytyksen repivyys esti minua rikkomasta kaikkia raja-aitoja, jätti minut kellumaan kiehuvaan veteen vailla mahdollisuutta pelastautua kummallekaan rannalle. Halusin pyytää anteeksi ja poistua, unohtua, mutta samaan aikaan mennä lopullisesti sijoiltani, osoittaa raadille, etten luule itsestäni liikoja, osoittaakseni itselleni, etten anna raadin luulla, että luulen itsestäni liikoja, koska se tarkoittaisi sitä, että ehkä luulen itsestäni liikoja. 

Kadotan itseni, koska en enää osaa uskoa olemassaolooni ilman toisten mielipiteitä. Kun olen yksin, olen pois päältä. Se on surullista, koska vuosia aiemmin minulla oli kokonainen maailma ympärilläni, minne meninkin. Oma maailma matkakoossa. Mielikuvitusrengas, suunniteltu arjen kuohuista selviämiseen.

Nykyään se rengas tyhjenee sitä mukaa, kun sitä yrittää täyttää. Pihisee itsensä hämmennyksiin. Tukehtuu omaan uloshengitysilmaansa. 

Nykyisin tarvitsen hyväksyviksi tulkitsemiani katseita renkaan täyttämiseen, kun ennen siihen riitti kiehtova tuoksu tai tienposkessa hyppivä valovoimainen varpunen.

Välillä saan kyllä tunnelmista kiinni. Etenkin aamubussissa, jossa käy kollektiivinen aamutuhina, ihmiset painuvat toisiaan vasten kaarteissa ja Käpylän kohdalla ison toimistorakennuksen ikkunoista heijastuu korkeaa, jylhää valoa. Tai Vallilan kohdalla, kun pienet puiset talot ovat ihan karnevaalikeksien värisiä ja näyttävät vain aavistuksen palelevaisilta isoa tummanpuhuvaa kaupunkikaarretta vastapäätä. Tai Tuomarinkartanon niittyjä viistävällä asfalttitiellä, kun heinän yllä riippuva usva näyttää auringon untuvapatjalta.

Minä saan tunnelmista kiinni, kun tunnen itseni kokonaiseksi. Suurimman osan ajasta tunnen kuitenkin kuin keskiössäni olisi reikä; aukko, josta kaikki hyvä valuu pois. Kuin pahvikahvimuki, joka jättää renkaita jälkeensä ja väljähtyy sisältä. Tai aita, johon revenneestä aukosta joku on jo ryöminyt tiehensä.

Postaukseni toistavat itseään, koska elämäni pyörii kuin kasetti edestakaiskelauksella. Se on tietysti oma vikani. 

Tapahtuu paljon hyvää. Enemmän kuin osaan ottaa vastaan. Takerrun pahaan, ettei hyvä pääse niskan päälle, tekemään minusta helpottunutta. Helpottuneena en ole varuillani, en saa jalkoja alle, kun putoan.

Postaukseni eivät toistaisi itseään niin paljon, jos uskaltaisin sanoa ääneen ne asiat, joita nyt yritän puoliksi itseltäni salaa sirotella rivinväleihin. Se huuto, jonka pelkään murustuvan kelmeän merkityksettömäksi ironiaksi, kyyniseksi kihinäksi tai loppumattomaksi pimeäksi. Huuto, joka menettää voimaansa, kun sen antaa valua ulos sen sijaan, että sen huutaisi menemään. Rikkoisi lasin, jota vasten on tottunut painautumaan.

Minä hengitän hädissäni huuruun sen ruudun, joka on ikkunani ulos tästä. Se on lohdutonta, ihon rusinaksi puristavaa vesihöyryä, jonka läpi en pian enää näe. Huurusta tehty, painava huntu, jonka takaa ääriviivat eivät erotu.

Yritän saada itseni uskomaan, että olen täällä yhä.

Sillä on oltava väliä.