perjantai 21. maaliskuuta 2014

Politiikka = Avohoidon piirissä oleva tiikka


Nyt täytyy paljastaa jotakin.

Minä en tajua isoista asioista mitään. Tykkään lukea Hesaria aamupuuron kanssa, koska se rapisee ja tuoksuu tutulta ja turvalliselta ja koska minun on aina lehteiltävä jotain, kun syön. (Ihan oikeasti, vaikka sitten puhelinluetteloa.) Silmäillessäni uutisotsikoita, ajattelen kuitenkin yleensä jotain ihan muuta. Toisinaan yritän keskittyä tajuamaan, mistä puoli yhdeksän iltatunnarin jälkeen ruudussa oikein poristaan, mutta en onnistu. Toisinaan yritän tajuta yhteiskuntaopin kirjastani edes jotakin, lause kerrallaan, mutta en onnistu. Useimmiten tyydyn osaani, ajattelen pääni sisään oikeasti mahtuvia käsitteitä ja haen jääkaapista lisää tomaattia. (Kärsin kroonistuneesta tomaattimaniasta. Jos minut tahtoo löytää, niin ensin kannattaa etsiä kaikista paikoista, joissa on saatavilla MeNaiset ja tuoreita tomaatteja.)

Siis. Minusta ei tule yhteiskuntatieteilijää eikä filosofia, hyväksyn sen. Silti jonkinlainen yleissivistys olisi syytä rakentaa. Olisi hyvä tajuta edes palasia yhteiskuntamme rakenteesta tai päivänpolttavista poliittisista kysymyksistä.

Minullahan on mielipiteitä. En vain oikein osaa pukea niitä eduskunnan edustuskieliseksi palikkapuheeksi. Siksi en myöskään ymmärrä. Hesarin uutisotsikot hyppivät silmille ja juoksevat tiehensä, ennen kuin ehdin tarttua niihin. Yritän kovasti vaikuttaa tiedostavammalta kuin olen. Kun joku sanoo Ukraina, minä vastaan, että kriisi, painokkaasti ja syvällä äänellä. Enempää minun ei tarvitse sanoakaan - enkä osaisi.

Ihan totta. Minäpä havainnollistan. Politiikka - Maija - sanakirja.

Kehysriihi = Riihikuivasta materiaalista valmistettu valokuvakehys tai paja, jossa niitä yhteisöllisesti valmistetaan.

Pakote = Tunne, joka kehossa vallitsee ennen aamukakalla käymistä.

Rakenneuudistus = Tapahtuu rikottaessa raa'an kananmunan rakenne ja vatkattaessa se sokerin kanssa vaahdoksi.

Optio = Opossumin sukuinen eläin.

Menotaso = Viikonlopun häppeninkien laadukkuus

Liikevaihto  = Ryhmäliikuntatunnilla tapahtuva siirtymä liikkeestä toiseen

Etyj = Ranskalainen kuohkea leivos

Ulkoasiainvaliokunta = Päiväkodissa valittu ryhmä, joka päättää, mitkä hiekkalelut otetaan pihalle mukaan.

Tukilainaerä =  Erävaelluksessa käytetty, lainattu jalkatuki.

Luottoluokittaja = Apulaisrehtori tai vastaava luottohenkilö, joka vastaa oppilaiden jaottelusta luokkiin koulussa.

Yritysliiketoiminta = Ryhmäliikuntatunnilla liikkeiden puhdas suorittaminen jää yritykseksi.

Likviditeetti = Limetin sukuinen pieni hedelmä.

Päätöslauselma = Kokeen esseetehtävän viimeinen lause, jossa epätoivoisena yrityksenä on saada kaikki olennainen tiivistettyä sanamäärään kuulostamatta tunteettomalta sanelukoneelta. TAI Romaanin epilogin viimeinen lause, jossa kirjailija yrittää riipiä itsensä irti hahmojen maailmasta ja päätyy liian usein venyttelemään kuin liisteri.

Sote = Lausutaan So? Te. Vastareaktio "Ettekö te tiedä, kuka minä olen?" - argumenttiin.

Inflaatio = Influenssa-mutaatio.


Siinä muutamia. Menen nyt nurkkaan häpeämään.









maanantai 10. maaliskuuta 2014

Normaali


Maali, mikä maali. Normaali.

Tänään minä olen se. Normaalipainoinen, grammalleen. Ehkä olin sitä jo eilen, en tiedä. Tänään olen sitä todistettavasti, kirjoissa ja kansissa. Oma vaakamme makaa yhä kellarikomeron nurkassa tarkalleen siinä, mihin äiti sen toimitti kuukausia sitten. En ole päässyt pelaamaan numeropeliä kylppärin kätköissä, ja se on ollut ihan hyvä. Se tosin aiheuttaa järkytyksen häivähdyksen takaraivossa. Nytkö se jo tuli? Hupsis.

Aurinko paistaa. Hoitohuoneen lattialla kuplii valoa kuin sitruunalimonadia. Minä tarkastelen itseäni peilistä ja mietin, kuinka tässä näin kävi. Tunnustelen mieleni reunoja varovasti, valmiina hypähtämään sivuun heti, kun jyrä tulee. Kuulostelen rousketta, jonka sen panssarivaunumaiset telaketjut aiheuttavat painautuessaan mielen polkujen sorasepeliin. Valmistaudun kestämään jyrän ankaran, painavan voiman, tukehduttavan hiekkamyrskyn, jonka se nostattaa. Painaudun kyyryyn, hengitän syvään, odotan.

Mikään ei tule. Kukaan ei istu ohjaamossa jalka kaasulla ja julma hymy kovilla poskipäillä, jyrää armotta ylitseni. On hiljaista. Hoitaja naputtaa tietojani tietokoneelle. Jossakin laulaa lintu.

Jokin minussa sen teki. Jokin minussa kävi laittamassa ahdistushirviön päiväkahviin nukutustippoja tai laksatiiveja niin, ettei se ehtinyt jyränsä selkään ajoissa. Minä jatkoin jo matkaani. Kananmunankeltaisessa iltapäivän valossa, radio Sun:in ikivanhat klassikot täysillä kuulokkeissa, kevään kutkutus sieraimissa.

Minä jatkoin matkaani. Suljin oven, kohteliaasti, mutta napakasti.

Pöntöllä puoliunessa kituva anoreksia'mörkö' sai jäädä taakse jäädäkseen. Minä olin jo kaukana.





// Tästä tulee syvällisempää pohdintaa tulevaisuudessa. Erityisesti käsitteestä normaali, ja siitä, mitä ajatuksia se meikäläisessä herättää. Nyt halusin vain jakaa kanssanne tämän etapin. :)


perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kun ajatus ei ole vielä oppinut itse pukeutumaan.


En tahdo, osaa, ymmärrä,
pelkään näitä päiviä,
kun tuima tuuli puhaltaa
ja valon usvaan sekoittaa.

On kuin onni väärin ois,
mieli vaatii palan pois,
tukijalan kiskoo alta,
hajottaa, kuin sattumalta.

Kuulen tuulen ohimoilla,
sadat turhat sanat, joilla
merkitys on yksi sama:
olen pelkkä tyhmä kana.

Sääliä en kaipaa nyt,
oletkin varmaan jo ärsyyntynyt,
vain paha olo kiertää kehää,
mistä se lähti, tiedä en enää.

Olen varmaan kiittämätön,
kun tunnen olevani riittämätön,
ja kirjoitan tästä runoa vain,
jotta löytäisin onneni palasittain,
säe säkeeltä hiljalleen,
luottamukseni uudelleen.

On myöhä, hiljainen pimeä,
ja seesteinen ajatus himmeä,
ehkä uni kaiken korjata voi,
kunhan hiipii taivaalle aamunkoi,
ja osaan taas oikein arvostaa,
elämää tätä pientä ja hankalaa.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Mitä minulle kuuluu?


Töttöröö! Ajattelin kirjoittaa pitkästä aikaa postauksen siitä, mitä minulle itselleni kuuluu maailmaa vaivaavien epäkohtien ruotimisen sijaan. :D

No. Suurimman osan ajastani hymyilen niin leveästi, että korvia kutittaa. Ainakin sisäisesti. Tunteeni ovat vielä sen verran jäissä, että hymyn kohottaminen kasvoille asti ei aina onnistu - näytän pikemminkin syviin mietteisiin uponneelta vilijonkalta. Silti sisälläni kuplii; olen kuin tölkki iloista colajuomaa. Kärsin lähes kroonistuneen harmonisesta hihitysmielentilasta.

Ilo. Se on lähiviikkoina hypellyt rintalastan alla kuin pieni superpallo. Enkä osaa selittää miksi. Ei minulle mitään erityistä ole tapahtunut. En ole voittanut lotossa, rakastunut, keksinyt ratkaisua nälänhätään tai edes täysin ymmärtänyt, mitä eroa on osingolla ja optiolla. (Yhteiskuntaoppi, mäki sua.) Olen jopa saanut buuauksia säärunolleni.

Ei. En minä ole seonnut. Olen vain löytänyt auringonvalon, pitkästä aikaa. Ja valion pehmeän raejuuston. Olen saanut yhteishaun tehtyä ja kaikki lippulappuset (lomakkeet, harrastustodistukset, suositukset, hakemukset...) postitettua. Olen viettänyt aikaa parin uuden ja muutaman vanhan ystävän kanssa, käynyt nautinnollisen syviä keskusteluja elämästä, maailmasta, moraalista ja muumeista. Olen heittänyt antaumuksella läppää saamatta sitä kiinni itsekään. Näytellyt sydämeni halusta. Itkenyt ja huutanut ja riidellyt niin, että seinät raikuivat. (Se muuten virkisti.) Kuunnellut Loop:ia ja Spin fm:ää ja jammaillut pitkin katuja. Saanut tuntemattomilta kehuja punaisista kengistäni ja pöllöpipostani. Lukenut kokeisiin ja laulanut stemmoissa. Syönyt pitsaa. Höperrellyt nelikuiselle vauvalle. Seissyt päälläni. Kirjoittanut kirjaani. Päntännyt reploja ja rustannut pääsykoemonologia.

Olen saavuttanut merkityksellisen painon ja saanut liikuntaluvan pitkästä, pitkästä aikaa. (Korostan, että painoindeksini on sallinut liikunnan jo kuukausia, lääkärini ei.) Ensi lauantaina minä menen Elixian ryhmäliikuntatunnille. Pelottaa. Mutta yllättäen, ensimmäistä kertaa, myös odotuttaa. Kihelmöi. Innostaa.

En voi olla suunnittelematta tulevaisuuttani. Kumpa pääsisin Kallion lukioon. Kumpa pääsisin Kellariteatteriin. Kumpa pääsisin, hitto soikoon, Teatterikorkeakouluun. Kumpa saisin hyvän, toimivan, monipuolisen ja tasapainoisen liikuntasuunnitelman ja lisää lihasta. Tahdon aloittaa sirkuksen uudestaan, se oli superkivaa.

Enää en surkuttele. Minä aion. Minähän muuten selviän. Ja enemmän. Tätäkö se on, mistä minä osastolla ollessani niin haikein kielikuvin kirjoitin? Luulen, että on.

Minä elän.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Kun mikään ei riitä


Ihmiskuntaa vaivaa jokin. On aina vaivannut, kuin pullataikinaa. Enkä edes tiedä, onko se vaiva, vaiko hyvä vain. Varmaankin vähän monimutkaisempi juttu.

Puhun kunnianhimosta. Ihmisolentojen silmissä kiiltelevästä toiveesta, enemmästä, pakottavasta tarpeesta. On oltava parempi, vahvempi, rikkaampi, kauniimpi, tehokkaampi, älykkäämpi, enemmän ja nopeammin. Tarve kasvaa kokoa yhdessä muropakettien, autojen ja isojen ihmisten egojen kanssa.

Ihmisen mielessä on sisäänrakennettuna synnynnäinen uteliaisuus. Jos rakennamme tornin, tahdomme kokeilla, olisiko mahdollista rakentaa siitä vielä korkeampi. Uteliaisuutemme on edellytys kehitykselle. Tuskin yksikään hienoista keksinnöistämme olisi syntynyt ilman sitä.

Erityisesti pienissä lapsissa uteliaisuus uutta maailmaa kohtaan on miltei käsin kosketeltavissa. Kaikkea halutaan maistaa, haistaa, koskettaa ja kokeilla. Aikuistuessa maailma tulee tutummaksi ja mieli täyttyy arkisista velvollisuuksista ja Emmerdalen juonikäänteistä. Uteliaisuuden virta tyrehtyy. Ihminen kyynistyy.

Eläimetkin ovat uteliaita. Koira nostaa korvaansa uudelle äänelle ja menee mieluusti selvittämään sen lähteen.

Ihmisen erottaa eläimestä uteliaisuuden rankempi aste: kunnianhimo. Meille ei riitä, että rakennamme tornista korkeamman, meidän täytyy rakentaa siitä korkeampi kuin kaverilla. Mieluiten kaikista korkein. Sitten olisi kiva, jos tornimme huomioitaisiin ylemmältä taholta ja saisimme siitä jonkin palkinnon.

Usein palkinnoksi riittää yleinen kunnioitus. Ihmisten ihailu, kunnia, jota himoitsemme. Tahdomme loistaa estradilla ja saada aplodeja. Tahdomme lytätä kilpailijamme.

Kunnianhimo on alun perin varsin hyödyllinen tunne siinä missä uteliaisuuskin. Kuten kapitalismissa on huomattu, kilpailu tuottaa parempia tuloksia. Kun on vaarana, että kaveri varastaa kunniasi, pyrit tekemään hommasi entistä paremmin. Parhaassa tapauksessa työsi tulos on hyödyksi, iloksi ja edistykseksi suurelle joukolle ihmisiä.

Ikävä kyllä, kuten useimpien ihmiseen liittyvien asioiden kohdalla, myös kunnianhimomme on paisunut äärimmäisiin mittasuhteisiin. Tiikeriäidit kouluttavat armotta kaksivuotiaistaan maailmanluokan voimistelijoita ja pianisteja. Ihminen ruoskii itseään taukoamatta, kunnes sairastuu, sekoaa, palaa loppuun. Porhallamme läpi elämämme pysähtymättä. Kun yksi tavoite on saavutettu, seuraava pongahtaa horisonttiin härnäämään, eikä mikään, mikä taakse jää, ole enää merkityksellistä.

Mihin me pyrimme? Miksi mikään ei riitä? On aivan kuin ihmiset juoksisivat kohti loppuaan kuin kilpailun maaliviivaa. Aivan kuin odottaisimme jonkin kaiken nielevän voiman asettavan meidät paremmuusjärjestykseen taivaan porteilla. Paras pääsee etupenkille istumaan, itse Jumalan viereen.

Entä, jos se ei menekään niin? Entä, jos kuoleman porteilla kaikki onkin jo ohi? Toki silloin on lupa levätä. Mutta mitään muuta se tuskin sitten sisältääkään.

Nyt mennään uskon asioihin. Niistä kirjoittaessaan on aina oltava varovainen, sillä usko on ihmisten keskuudessa arka aihe. Minä en voi todeta kuin että mikään ei ole todistettavissa. Faktatieto loppuu maailman rajalla. Minä, eikä kukaan muukaan, voi todistaa taivaan, helvetin tai jumalten olemassaoloa tai olemassa olemattomuutta.

Henkilökohtaisesti uskon, että meillä on vain tämä yksi elämä. Uskon, että vaikka syntyisimme uudestaan, emme koskaan saa toista täysin samanlaista mahdollisuutta. Eilinen meni jo. Minä en koskaan saa toista kertaa olla juuri minä 1.3.2014. Siksi on tärkeää keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Nauttia siitä.

Usein, kun saattohoidossa olevilta vanhuksilta kysytään, mitä he katuvat tai kaipaavat elämästään, mitä he olisivat tehneet toisin, vastaan tulee juuri hetkestä nauttiminen. He olisivat halunneet viettää enemmän aikaa perheen kanssa, vähemmän töissä. He olisivat halunneet antaa itselleen luvan olla onnellisia.

Minä yritän opiskella tätä. Tahdon oppia rakastamaan itseäni juuri niin paljon, että voin sallia itselleni onnen, vaikken saisi kokeesta kymppiä tai kirjoitelmani pointtia esille. Minun ei tarvitse joka päivä todistaa itselleni olevani tarpeeksi, vaikka teen sitä nytkin koko ajan. Kirjoitan mielipidekirjoitusta vaikuttaakseni viisaalta, saadakseni hyväksyviä kommentteja, tykkäyksiä ja arvostusta. Toisaalta kirjoitan tajutakseni asian itse.

Kumpa ihmiset tajuaisivat, miten pienistä asioista onni koostuu. Minä keskityn päivittäin kiittämään elämää siitä, että minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kättä. Vaikka jalat eivät jaksa juosta, eivätkä kädet osaa piirtää mestariteoksia. Minulla on ne silti. Voin olla onnellinen niistä.

Voin olla onnellinen luonnosta ympärilläni, vaikka talven sää paskoo itsensä. Voin olla onnellinen koirastani, vaikka se on ylipainoinen ja vähän ylimielinen tapaus. Voin iloita sunnuntai-aamun hiljaisuudesta, lempisalmiakkipurkasta suussa, pörräävistä ajatuksista ja siitä, että saan olla juuri minä. Minun ei tarvitse olla enempää. Minun ei tarvitse aina voittaa. Saan kehittää itseäni, mutta jos epäonnistun, se ei riistä minulta oikeuttani olla onnellinen.

Tämä voi kuulostaa tekopyhältä. Tämä voi kuulostaa siltä, että olen vetänyt jotain. Tässä yhteiskunnassa ihmisen pitää vaatia itseltään ja ympäristöltään paras mahdollinen, joka hetki. Minä vain mietin.... Mihin me sillä oikein pyrimme?