Sinireppuinen alakulo

It's a lovely day.
If I was okay, I could dream myself away.
But the silence inside my head,
It rips out my teeth, it cuts my hair.
I've got my cheek against the pillow,
the sun is getting low.
Why do I feel so sad?
Why do you always look at my hat? Not me.

I try so hard, believe me.
I just want to be free.
Be free with you when in the air
the birds and shadows just don't care.

I want to be like all the others,
happy, angry, that's what matters.

I don't want to try to be.
I just want to see and feel.
The loneliness eats me while I
eat everything that I can find.
I wish that someday someone could
love me
not something
I should be.



Sehän on minun oma vikani. Jokin sääntö, jonka olen itseeni kirjoittanut. Yritän tehdä vaikutuksen jokaiseen vitun pensaaseen, joka tielleni osuu. Ihmiset taas saavat minut niin tolaltani, etten tiedä miten päin seisoisin. Yleensä päädyn tunkemaan pääni kahden sellaisen olkapään välistä, jotka mieluummin tutustuisivat toisiinsa kaikessa rauhassa. Ilman minua. Ihastuisivat. Nauraisivat. Riitelisivät. Luottaisivat. Uskoutuisivat. Lupautuisivat. Sillä aikaa, kun minä vedän sinisen kånkenin selkääni ja valun kotiin purkamaan pahaa oloani äitiini (johon minulla on psykologisesti liian tiivis suhde - se kuulemma oli osasyy anoreksiaani) sekä tomaatteihin. Joskus blogiin. Joskus luovaan toimintaan. Liikuntaa en ole voinut harrastaa pitkään aikaan, koska olen paskonut vasemman lonkkani ja kärsin pitkittyneestä kuumeettomasta flunssasta.

Nyt en jaksa edes kirjoittaa enempää. Minä olen vain minä. Kunpa se riittäisi.

Minä en pysty. En pysty mihinkään.

Makaan ojassa, jonka liepeillä humiseva tyhjyys hakkaa tärykalvoihin kuoppia. Takaraivon alla on viileää, litisevää, turhaa, kipeää. Ohimoilla kaikki maailman pakotteet tunkevat läpi, minä jään alle. Vajoan jään alle, kylkiä pistelevään kylmään, seitinohueen, kovaan veteen. Joka paikkaan sattuu. Paitsi etten enää tunne itseäni, tunnoton ylimääräisyys hyllyy ympärilläni aaltojen tahtiin, en voi hallita sitä. Miksi en tee mitään?

Olen umpikujassa, nenä vasten pölyistä seinää. Lattialla hiukset, koirankarvat, kivensirut ja ne ajatukset, jotka eivät enää jaksa nousta seisomaan, vievät tilaa toisiltaan. Minä pelkään. Vihaan ja olen väsynyt. En silti pysty nukkumaan enempää.

Ikkuna on muurautunut umpeen. Minä hengitän sitä vasten ja saasta saostuu entisestään. Minä pusken, puren, lyön ja kiskon, jotta ikkuna aukeaisi. Suussa maistuu hiki ja veri, loputon, tunteeton ruoka ja kaikki, mitä se minussa aikaansaa.

Lopulta ikkuna aukeaa, hiljaa naristen, valittaen kuin vanhus, jonka suu ja sieraimet on pakotettu kiinni hengityslaitteeseen, vaikka kaikki elämässä on jo kuollut. Minä jään tuijottamaan ulos, ikkunankamanoiden välissä pääni on kuin kehystetty varoituskyltti elämän, ruuan ja elämättömyyden vaaroista.

Ikkunan takana ei ole mitään.

Täyttä ja painavaa asiaa.

On olemassa satayksi asiaa ja tomaatti, jotka minun pitäisi, kannattaisi, olisi suotavaa, järkevää ja miltei välttämätöntä tehdä ennemmin kuin kirjoittaa postaus. (Eikun anteeksi, kyllähän minä sen tomaatin jo hoidinkin. Melkein kilon tomaatteja. Ja kurkun, salaattikerän sekä jääkaappikylmää suklaakakkua. Hups.)

Mutta minkäs teet. Minä haluan kirjoittaa. On perjantai, mekon vyötärö kiristää ja taivaalla harmahtavat pilvenpökäleet tukkivat valon reitin kosteaan maahan. Minä olen pyöreä kuin aurinko, joka on nukahtanut taivashattaroiden pehmeään syliin. Tai ainakin kasvoni ovat. Ja vatsani. Kenties myös silmäni, ne yleensä suurenevat sitä mukaa, kun ahdistus lisääntyy ja mielenmaisema tummuu kuin luumu.

Siitä minä tänään ajattelinkin puhua. Ahdistuksesta ja tietenkin syömisestä. Ruoka on minulle yhä suurin pahan mielen, murheen ja vaivastuksen aiheuttaja.

Minä en koskaan ollut "hyvä anorektikko". En kadu sitä enää, en kanna kaunaa rasvasoluilleni tai vanhemmilleni, jotka veivät minut hoitoon ajoissa. Syömishäiriöni jätti minuun silti syvät jäljet. Seitsemän ja puoli kuukautta minä vietin osastohoidossa, milloin vapaaehtoisella syömishäiriöpuolella vertailemassa huonetoverini solisluita ja hänen lautasellaan olevaa perunaa omiini, milloin pakkohoidossa yleispuolella kuuntelemassa toisten harhaisten raivoa, television hiljaista ääntä ja hoitajien kahvilusikoiden kilinää kupissa. Silloin tällöin, oikeammin kahdesti, somaattisella puolella sydänmonitoriin kytkettynä, askartelutarvikkeet rivissä sängyllä, jolta ei saanut nousta.

Minä en kanna kaunaa hoitajille, enkä lääkäreille, vaikka kavahdankin joka kerta, kun muistelen osastoilla viettämääni aikaa. Vain kliinisessä valkoisessa huoneessa Lastenklinikalla minä viihdyin. Olin turvassa maailmalta, pieni ja särkyvä. Minusta pidettiin huolta ja kaikkea sanomaani kuunneltiin, minua ymmärrettiin ja käytiin katsomassa, jopa ihailtiin, joskaan ei onneksi sairauden takia, vaan sen, mitä sanoin, mitä tein. Olin kuin pieni... no, anoreksiaprinsessa. Laitostumisen vaara olisi toki ollut olemassa, jollen olisi niin kovin pian kaikesta huolimatta alkanut kaivata elämää. Tässä blogissa on postauksia yli vuoden takaa, joissa listaan oikeaan elämään kuuluvia asioita ja pakahdun kaipuusta.

Nyt olen ollut "vapaa" jo vuoden ja kuukauden. Tai kahdeksan kuukautta, riippuu mistä sen laskee. Ehkä vain huhtikuusta, jos vapauden katsotaan alkaneen normaalipainon saavuttamisesta. Tai kesäkuusta, jos raja on biologinen normaalipaino. Oikeastaan en ole vapaa vieläkään. Kaikkea muuta.

Syömishäiriöni on muuttanut muotoaan. Olen antanut itselleni luvan syödä. Jopa sellaista mistä tykkään. Jopa niin, että tulen täyteen. Jopa niin, että tulen ähkyyn. Jopa niin, että oksennan.

Rauhoitu, äiti. Minä olen jo lopettanut sen. Siitä on yli kuukausi, kun viimeksi oksensin, ja olen kertonut siitä sinulle jo silloin. Minä säikähdin itse. Minun polihoitajani säikähti ja piti minulle vakavaluonteisen puheen. Minä tiedän nyt, miksi se ei kannata ja tiedän, kuinka helposti siitä voi tulla elinikäinen riesa. Siksi lopetin. Yhdellä päätöksellä. Olin niin alussa vielä, että saatoin astua pois jyrkänteen reunalta. Taemmas.

Mutta en kokonaan turvaan. Oksentaminen jäi, mutta ahmiminen istuu yhä sisälläni tiukasti kuin ruoka, joka vatsaani jää. Se jää sinne. Reisiin, kylkiin, lanteille. Poskiin, sisäelinten ympärille, rintoihin ja kainaloihin. En voi enää käyttää hihattomia paitoja, koska kainaloni pursuavat yli.

Se inho. Se on suurempaa kuin muistan sen olleen alipainoisena osastolla. Kyllä minä silloinkin kehoani vihasin, mieltäni erityisesti, kun en pystynyt pakottamaan itseäni jumppaamaan enempää, vaikka letut ja mansikkahillo tekivät hidasta itsemurhaa suolistossani, samaan tahtiin kanssani.

Miksi en vain voi päättää, että alan syömään niin kuin tavalliset ihmiset? Ilman häpeää, joka kurnii elimistössäni silloin, kun se on ahdettu niin täyteen kaikkea moskaa, ettei nälkä enää edes tiedä, miten kurnitaan. Minä päätin olla oksentamatta ja onnistuin. Tänäänkin päätin, kamalan aamiaiskohtauksen jälkeen, etten enää ahmi. Lounas meni koulussa hyvin. Mutta heti, kun olen yksin, se alkaa. En minä siitä nauti. Se on hirveää.

Anoreksia on yhä ihanne aivan liian monen nuoren ja vähän vanhemmankin elämänkollaasissa. Anoreksiasta on helppo kertoa blogissa, ainakin minun oli. Siinä asettaa itsensä uhriksi, lasienkeliksi ikkunaan. Valo kuultaa sinertävän ihon läpi ja luut, lanugo, kaikki kuvastaa täydellistä itsekuria, tämän maailman voittajien suurinta hyvettä. Koskaan en ole kuullut kenenkään kilpailevan siitä, montako palaa kylmää suklaakakkua saa ahdettua sisäänsä pää jääkaapissa.

Tämä häpeä on niin suuri ja murskaava, että minä jään alle. Tässä fitnessyhteiskunnassa tekoni ovat lähestulkoon rikollisia. Haluan silti kirjoittaa, koska se on minun tapani purkaa pahaa oloa. Kiipeän vapaaehtoisesti maalitauluksi, minua saa painaa nyt sanoilla matalaksi, jos todella itse on niin puhdas, ettei toisen lyttääminenkään naarmuta omaatuntoa.

Minä kirjoitan siksi, että haluan kertoa muille ahmimisesta kärsiville olevani täällä. Siksi, että näin minä julkisesti lupaan parantua. Taas tästäkin.

Kerrankin ahdistaa joku muu kuin oma napa

Viime postauksen oli tarkoitus sisältää kesäloman viimeiset blogivikinät. Mutta kai minä tavallaan jo sitä kirjoittaessani tajusin, etten voisi pysytellä erossa näppäimistöstäni loman loppuun saakka. Kun lukio huomenna alkaa, en varmaankaan enää ehdi kirjoittaa yhtä usein. Ja koska kirjoittaminen auttaa minua aivojen solmujen purkamisessa ja sisäisten sukkien etsimisessä, tahdon kirjoittaa. Mieluiten julkisesti blogiin. Koska, rehellisesti, kommentteja on mukava saada. Muiltakin kuin äidiltä.

Äiti muuten oli koko viikonlopun Ikaalisissa ystävänsä rapujuhlissa ja soitteli sieltä kännykkääni kuin maaninen maaorava. Tai kuin minä olisin eskari-ikäinen, joka ei osaa edes kuoria perunoita. (Minä en muuten koskaan kuori perunoita. Vaikka kyllä minä varmaan osaisin. Mansikatkin syön töyhtöineen.)
Mitenköhän sitten käy, kun muutan omilleni? Johonkin vähän litisevään yksiöön, jossa tuoksuu vieraalta, ja jonka astiakaapissa asuva henki ei ole tottunut minuun. Soittaakohan äiti sinnekin kolme kertaa päivässä, illalla kenties lukeakseen minulle sadun? Milloinkohan hän oppii ymmärtämään, että minäkin kasvan aikuiseksi?

Aikuiseksi. Siinäpä juhlava sana. Kahden vuoden päästä minä olen teknisesti aikuinen. Toisaalta se innostaa minua. Toisaalta kammottaa. En tiedä tarkkaan, mitä aikuisuudelta toivon. Tiedän vain, mitä en tahdo.

Minä en suostu muuttumaan kyyniseksi ja katkeraksi, itseään realistiksi nimittäväksi ylpeilijäksi, joka kulkee hartiat jäykkinä, katse tiukasti eteen suunnattuna ja ajatukset vain seuraavassa lounastauossa ja/tai pian erääntyvässä sähkölaskussa. Sellaiseksi ihmiseksi, joka vähät välittää äänestää, koska joku puupää voittaa kuitenkin tai levittää roskia luontoon, koska maailma nyt tuhoutuu joka tapauksessa pian.

Minä en suostu köyristymään valtionvelan painon alla tai puhumaan lähtökohtaisesti yhteisöllisyyden merkityksestä perhesurmien ennaltaehkäisyssä. En suostu hokemaan vittua työpaikan tupakkapaikalla, upottamaan suruani koskenkorvapulloon perjantai-iltana, perustamaan vauvablogia, jossa esittelen vatsaani ja Yves Saint Laurentin peppupyyhkeitä, oksentamaan toisten ihmisten päälle anonymiteetin suojassa internetissä tai sullomaan lapsiani lelumereen voidakseni tehdä lisää töitä.

Olen lapsellinen, huomaan sen. Idealistinen hölmö. Luulen itsestäni liikoja. Kuka muka tämän yhteiskunnan sekavassa hulluudessa pystyy pitämään luontaista hyvyyttään elämänsä ohjenuorana? Sillä se jokaisessa on. Suuri hyvä. Toki on myös paljon pahaa. Mutta jokaisen pitäisi pyrkiä tukahduttamaan paha hyvän sijaan. Miksi kukaan ei usko siihen, että maailmassa voi vaikuttaa hyvyydellä? Miksi kaikkien pitää kovettaa itsensä tunteettomiksi möykyiksi?

Se varmaan tapahtuu vahingossa. Uutisissa näytetään pommi-iskuja ja huutavia, itkeviä ihmisiä.
Se on primitiivinen puolustusmekanismi. Jotta emme itse sortuisi, meidän on pystyttävä tuijottamaan kuolemaa ja tuhoa silmiin ja sitten ohittamaan se. Se on ymmärrettävää. Jos vain keskittyisimme kaikkeen pahaan, alkaisimme vihata entistä enemmän, kaikki pysähtyisi ja hyvyys kuolisi. Liike eteenpäin on välttämätöntä, jotta maailma voisi muuttua. Tuloerojen kasvu sen sijaan EI ole välttämätöntä, se on tuhoisaa.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa, olen niin täynnä sekavia lauseenpätkiä ja purkautumatonta tunnetta, että tekstin laatu kärsii pahasti. Siksi on viisainta lopettaa ja jatkaa myöhemmin. Sillä minähän jatkan. Minä jatkan, vaikka sitten sekoaisin yrittäessäni. Olen vihdoinkin ymmärtänyt, ettei itsensä vihaamisella saavuta mitään. Täytyy luottaa hyvään. Ja puskea vaikka läpi harmaan kiven.

Minä tiedän, etteivät nykyiset aikuiset juuri jaksa kiinnostua maailman pelastamisesta. Suurin osa on luovuttanut ja käpristynyt katkeraan kuoreensa. Mutta en minä syytä heitä siitä. Pelkään, että niin käy minullekin.

Mutta siis. Minä tahdon pelastaa maailmaa. Pala palalta. Minä vain tarvitsen apua. Itse asiassa joka ikisen teistä apua. En väitä, että olisin ainoa, jolla on tällaisia ajatuksia tai että minä olisin joku ensimmäinen nuori idealisti. Miten minä voin edes olla idealisti, kun en ole keksinyt mitään suurta ideaakaan? Tahdon vain sanoa, että positiivisuudella pääsee pitkälle. Kunpa kyynisyyden ja katkeruuden voisi kaivaa kuoppaan ja hävittää. Mitä me lopultakaan niillä teemme? Koska kaikki on mahdollista. Meitä on täällä yli seitsemän miljardia. Sellainen porukka muuttaisi kaiken. Ihan kaiken.

Ja tiedän, tiedän senkin, etten ole kokenut sotaa tai nälänhätää ja että olen oikeasti TOSI hyväosainen, joten minun on helppo puhua tällaista. Mutta, koska kirjoittaminen ja pälättäminen ovat melkein ainoita intohimojani, en voi olla yrittämättä.


// Tästä postauksesta jäi tosi ristiriitainen olo. Mitä minä oikein hain? Maailman asiat ovat niin suuria käsiteltäviksi, että pääni halkeaa.

Kesäloman viimeisiä vikinöitä

On kuuma. Koira makaa mustalla nahkasohvalla, jonka turpea selkänoja halkeilee kuin kuiva iho tai naurava nakkimakkara, täytettä tursuaa ulos. On jotenkin likaista, mutta minä olen menettänyt joskus kiivaana roihunneen mielenkiintoni siivoamiseen. Ei se varmaan mikään mielenkiinto ollutkaan. Vaan pakko.

Isä katsoo DVD:ltä Mr.Beania, äiti on vielä töissä. Suussa maistuu vadelmamaitojäätelöltä ja vatsassa tuntuu tomaateilta. En tunne oloani kovin kauniiksi, vaikka puistonpenkillä istunut keski-ikäinen mieshenkilö totesikin: "Siinä vasta kaunis nainen." Hänen kaksi ystäväänsä, kaljatölkki ja nukahtanut toveri, eivät sanoneet mitään.

Ehkä minun pitäisikin rakastua puliukkoon. Tai lumiukkoon. Jälkimmäisessä tulisi ainakin harjoiteltua luopumista. Ehkä minun pitäisi lakata pohtimasta ja elää enemmän. Mutta kyllä minä kaikkea teen, pohdin vain siinä sivussa.

Jos minä tahdon menestyä, minun täytyy tehdä töitä sen eteen. Ei vain laatia kilometrin mittaisia sepustuksia blogiin, jolla on 26 lukijaa. Minun pitää kirjoittaa toinen kirja, Kaneliini ei ollut tarpeeksi hyvä. Vaikka kyllä me äidin kanssa sitäkin kirjoitamme puhtaaksi koneelle. Käsinkirjoitettu versio on jo valmis. Ihan oikea kirja se on, vaikkakin kummallinen. Niin kuin minä.

Musiikkiteatterileirillä Tampereella oli ihanaa. Siitäkin huolimatta, että lauluääneni muistutti seitsenvuotiaan pissiksen, kaljuhiiren ja kuiskaussyndroomaisen vanhuksen efekteistä koostettua hirviömäistä raitaa. Itse asiassa siitäkin huolimatta, että sain palautteessa kuulla, että ylinäyttelen, enkä keskity olennaiseen, näyttelijän tärkeimpään taitoon. Ajattele, mitä teet.

Toisaalta sain kuulla myös olevani ohjaaja-, ja käsikirjoittaja-ainesta sekä sen verran kypsä, että osaan ottaa negatiivisen palautteen oikein. Niin, ja sainhan minä monta uutta arvokasta kaveria. Siis muuallekin kuin facebookkiin.

Minä odotan ja pelkään koulun alkua. Odotan uutta tekemistä, uusia ihmisiä, mahdollisia kaverustumisia (ystävystymisiä toivon, mutta en uskalla odottaa), uuden oppimista, harrastusten alkamista ja henkistä kypsymistä.(Toisaalta liiallinen itsensä kypsyttäminen voi johtaa mädäntymiseen, nk. ylimielisyyteen - siksi pitää yrittää elää vähemmän pelkästään minä-itse-tässä-kypsyn- periaatteella.)
Pelkään koeviikkoja, epäonnistumista, ahdistusta, ahmimista, yksin jäämistä ja harrastusten tai koulun laiminlyömistä, laiskuutta. Pelkään pelkäämistä, sillä se saa sydämen lyömään nopeammin, polvet tärisemään ja vatsanpohjan kirpistelemään. Se heikentää toimintakykyä.

Minä nimittäin tahdon toimia. Tahdon olla vahva, mutta myös herkkä. En tahdo olla pelottava, enkä itsekäs. Tahdon olla hyvä. Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mitä minä TEEN, jos taidealalla työskentely ei onnistu? Mihin minä suuntaudun? Eräs tuttuni sanoi, ettei lukiota kannata käydäkään, jos ei ota pitkää matikkaa.

Miksi minä stressaan tätä jo nyt? Miksen vain voi elää hetkessä, niin kuin tuo koira, joka juuri siirtyi läähättämään aurinkoon. Minähän elän. Se riittää. En ole osastolla, voin nauttia elämästäni, syödä, juoda ja taiteilla kaikessa rauhassa. Tämähän on elämän onnellisinta aikaa.