Äänitorvi ja kuiskaaja - Mistä Trumpin ja Putinin kuherrus kumpuaa?

Kun nykyisen maailmanpolitiikamme kaksi kenties keskeisintä ja kaikissa epäselvyyksissään epäilemättä myös nöyhtäisintä napaa tapasivat, olin itse Budapestissa syömässä elämäni parhaita tomaatteja. (Tomaatti tarkoittaa unkariksi myös paratiisia - osoitus siitä, että aina on ainakin jotakin, joka arvomaailmoja yhdistää. Tässä tosin pitää tietää, että tomaatteja himoitsen enemmän kuin mitään.)

Kun pallomme johtavin "hups", Donald J. Trump, ja aikamme merkittävin "ähäkutti", Vladimir Putin, kokoustivat Helsingissä, kaikki olivat hetken täällä. Kaikilla oli kamera (The Nationin toimittajalla myös yksi kyltti, mutta hänet jo sitten poistettiinkin lehdistötilaisuudesta), lapset vilkuttivat, aikuiset hikoilivat, bussit seisoskelivat, Putin antoi Trumpille jalkapallon ja äkkiä kaikki olikin jo ohi ja Sauli Niinistö meni hyvin ansaitulle bisselle. (Tai terassille, juomavalintaa ei ole vahvistettu.)

Kiinnostavimmaksi ja ehkä merkittävimmäksi yksityiskohdaksi nousi lopulta Trumpin hitusen odottamatonkin pienuus sen miehen rinnalla, joka helposti muistuttaa kuivaa ja rasittunutta selleriä, mutta tarpeen tullen hymyilee lyhyesti ja kääntää kaiken vitsiksi,  väärinymmärrykseksi tai pois päivänjärjestyksetä - tai päiviltä. Trump oli pikkupoika, sanottiin. Fani, joka uskoi mieluummin coolia etäistä setää kuin johtamansa maan tiedustelupalvelua. Se oli jo tönäisy uskollisimpienkin kannattajien palleaan.  Myös Putinin lipsautus osallistumisesta Itä-Ukrainan separatistien kansanäänestyksen järjestämiseen oli herkullinen.

Minusta huippukokouksen - tai lounastapaamisen, kuten toimittajat Euroopassa ovat todenneet - järjestäminen Helsingissä oli ihan suotavaa. Boikotointi toimii harvoin niin kauan kun se ei aiheuta boikotoinnin kohteille erityisempää haittaa, vaan vain yhden vaihtoehdon vähemmän. Hyvänä esimerkkinä toimii tapaus, jossa sekä Lidlin että muistaakseni S-ryhmän tuonnissa oli kyseenalaisissa oloissa lapsityövoimaa teettävä ulkomainen yritys. Lidl katkaisi suhteet kokonaan, jolloin yritys saattoi vain etsiä paremman diilin. S-ryhmä taas neuvotteli jopa entistä paremman sopimuksen ehtonaan, että työolot korjataan, ja ne korjattiin. (Ikävä kyllä en muista tarkempia tietoja enkä ajankohtaa, mutta Hesarissa oli juttu tästä.)

Keskusteluyhteys, vaikka sitten näennäinen, on minusta niitä harvoja asioita, jotka politiikassa ja vaikuttamaan pyrkivässä toiminnassa tulisi mahdollistaa viimeiseen asti. Keskustelu ei ole automaattisesti hyvittelyä. Keskustelun mahdollistamisesta kieltäytymällä Suomi olisi saanut sanoa yhden sanan, ja hyvin lyhyesti. Olisimme välittäneet viestin, jossa emme hyväksy Trumpia ja Putinia tai heidän toimiaan millään tasolla, ja menemme mieluummin kotiin murjottamaan kuin takaisin hiekkalaatikolle argumentit valmiina kurahaalarin hihassa. Koska sitähän tämä kaikki on ollut jo pitkään, pihaleikkiä. Leikkiä siitä, kuka saa rakentaa, rikkoa, rajata ja leipoa, ja seuraako vastatoimena hyvä vai paha kakku. Jos Suomi olisi sulkenut ovensa, presidentit olisivat menneet Wieniin ja myhäilleet sitten siellä, eikä Porin Suomi-Areenassa sote olisi SILTIKÄÄN mennyt yhtään mihinkään.

Vakavasti puhen, ajat ovat valtavan kiinnostavat. Kylmän sodan hengitys heikkenee, ja maailmankirjat ovat sekaisin, kun Yhdysvaltoja kiinnostaa äkkiä kaveerata ennemmin Venäjän kuin EU:n kanssa. Olen kaikkea muuta kuin politiikan tuntija, mutta haluan silti pohtia, miksi.

Trumpilla ja Putinilla on paljon yhteistä. Molemmat arvostavat autoritäärisyyttä, vahvuutta ja karismaa. Autoritääristen johtajien tavoin kumpikin uskoo, että mihin tahansa voi päästä, kunhan tarpeeksi tahtoo ja on muita parempi kaikessa, mihin ryhtyy. Molemmilla on jatkuva tarve nopeaan muutokseen, jota ohjaa kaiken yhteisen ja rauhassa rakennetun halveksunta. Tuntuu, että molempien halu järkyttää vallitsevia asetelmia on niin voimakas, että muutoksen tavoittelu ylittää voimakkuudessaan lopputuloksen tavoittelun. Luova tuho kiinnostaa, ilmeisesti.

Molempien ulkopolitiikkaa yhdistää myös mentaliteetti, jota tavataan sanoa uhriutumiseksi, vaikka kumpikaan ei halua olla uhri, vaan epäkonventionaalinen sankari. Che Guevara tai Peter Pan. Ratkaiseva ero on kuitenkin mielestäni tavassa, jolla presidentit sankarikuvaansa rakentavat.

Trump pyrkii olemaan aina ensin äänessä. Hän tuntuu uskovan, että kunhan suu on auki, sieltä tulee kyllä jotain, ja kunhan sieltä tulee jotain ennen kuin muilta, erä on voitettu. Ja silti - täysin ristiriitaisesti - Trumpin tapa tehdä politiikkaa on populistien tavoin ennen kaikkea reaktiivinen, ei aktiivinen. Trump reagoi todellisiin, liioiteltuihin ja täysin keksittyihin uhkiin ja kehittää järisyttäviä vastatoimia vain vetääkseen ne pois. Hän toimii ja poukkoilee koko ajan, mutta ei ole aloitteellinen, vaan reagoi ja saa ylimitoitetut reaktionsa näyttämään kannattajien silmissä rohkeilta pelinavauksilta. Teräksen ja alumiinin tuontitullit olivat reaktio Kiinan kasvaneen terästuotannon vaikutuksiin - ilmiöön, joka harmittaa yhtä lailla Eurooppaa. EU:nkin tarjoamiin uusiin vapaakauppasopimuksiin Trump ei kuitenkaan suostu, koska muitakin kuin Yhdysvaltoja hyödyttävä ratkaisu ei olisi voitto, vaan yhteinen strategia. Sanoja "yhteinen" ja "strategia" Trump tuntuu inhoavan eniten, koska yhteisyys laimentaa kilpa-asetelmaa, ja stretegia on hidas prosessi ja vaikea sana.

Putin taas näyttäytyy - silloin, kun nyt avoimesti näyttäytyy - aktiivisten ratkaisujen tekijänä. Hänellä ei ole tarvetta olla ensimmäisenä kukkulalla huutamassa, vaan halu kaivaa tunneli kukkulan ali kaikessa hiljaisuudessa. Putin pitää strategioista ja salamyhkäisyydestä. Kuten Trump, Putinkin haluaa kunniaa, mutta ei oman henkilönsä, vaan kuin luonnonvoimana maailmaa myllertävän Venäjän valtion lävitse. Putinkin vaihtaa suuntaa, mutta ei siksi, koska töppäilee lehdistötilaisuuksissa, vaan koska haluaa hämmentää.

Tietenkin lähes kaikki politiikka on reaktiota johonkin, mutta Trump ei innovoi. Hän panssaroi, huutelee ja käpristyy kuin siili. Kunnian saaminen on Trumpille niin tärkeää, että hän ei edistä mitään, mikä saattaa mennä pieleen, vaan uhkaa ensin ja vaihtaa suuntaa sitten. Trump haluaa pitää koko muun maailman varpaillaan ympärillään siinä missä Putinkin, mutta Trump tuntuu haluavan sitä siksi, koska rakastaa valokeilaa. Putinia taas ei haittaa kadota hetkeksi, kunhan asiat jatkavat hiljaista kytemistään ja langat pysyvät käsissä.

Trump on asemassaan ja viestinnässään onnistunut luomaan itselleen täysin muusta maailmasta irrallisen normiston sekä törkeyden ja järjettömyyden uuden nollatason. Hänen epäjohdonmukaisuutensa suojelee häntä. Kun on osoittanut voivansa sanoa mitä tahansa, voi sanoa mitä tahansa ilman, että joutuu siitä tilille - toisaalta myös ilman, että kukaan ympärillä voi rentoutua. Pekka ja susi -ilmiö ei toteudu, koska Yhdysvaltain presidentillä yksikin oikea susi on liikaa.

Putin taas on luonut itselleen salamyhkäisyyden normiston, jossa kukaan ei oletakaan häneltä rehellisyyttä. Kaikki ympärillä pysyvät alttiina reagoimaan, koska aina, jos jossain on heikko kohta, Putin on jo siellä.

Äänekkyyden ja aktiivisen tai reaktiivisen toiminnan erot tekevät Putinista ja Trumpista vaarallisen kaksikon. Kun toinen melskaa, toinen edistää strategioitaan. Pahimmillaan vielä siten, ettei melskaavalla osapuolella ole hajuakaan - tai maailmalla, joka juoksee siivoamassa melskaajan jälkiä. Trump pitää Putinista kuin coolista isoveljestä, joka pelkällä olemuksellaan tyhjentää pihan luusereista. Trump ihailee Putinia kuin kovista, koska ei itse ole kovis, vaan kantelija. Putin taas näkee Trumpissa huvittavan, mutta varsin hyödyllisen hölmön.

Miten meemit tekevät meistä totta

Enkä kirjoitakaan - meemit ovat niin iso sosiologinen ilmiö, että niistä analyyttisesti kirjoittaakseen pitäisi hankkia riittävä aineisto. Mutta haluan käyttää meemejä havainnollistajana arvotuksille ja sopimuksille rakentuvasta todellisuudesta. Meemit, nimittäin - netissä ja livenä - ovat aikamme, mutta myös koko ihmisyytemme ilmiö, joka kertoo meistä enemmän kuin arvaisi. Ne ovat kiehtova sosiaalisen vuorovaikutuksen väline, jota haluan käyttää esimerkkinä sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta - ajatuksesta, joka mielestäni tärkeältä osaltaan mahdollistaa vuorovaikutuksemme ja sitä myöten myös käsityksemme todellisuudesta.

Meemejä on ollut kautta aikain. Kuvia ja lentäviä lauseita, jotka perustuvat yksinomaan kontekstiin. Kun tiedät, mihin juttu viittaa, voit nauraa sille - tai sitten et tiedä ja paikkasi on kyseisen ryhmän ulkopuolella. Itse meemi harvoin on yhtä hauska kuin tunne siitä, että tiedän, mihin se viittaa. Meemin ymmärtämisen myötä olen osa aikaani, osa ryhmääni, osa todellisuutta. Poliittiset pilakuvat, sanaleikit ja arvoitukset ovat meemejä. Niillä on kansallisia, kielellisiä ja arvopohjaisia yhteisöjä sisältäpäin vahvistava vaikutus.

Luonteeltaan nopeat, äärimmäisen kontekstuaaliset meemit sopivat 2010-luvun sometodellisuuteen hyvin. Ne tarraavat vikkelästi loppuun palaviin ilmiöihin, kohuihin ja trendeihin - ja kuolevat yhtä nopeasti. Meemeissä, tai ehkä ennemmin meemikulttuurissa, on sisäänrakennettu turvajärjestelmä, joka räjäyttää meemin ennen kuin siihen ehtii kyllästyä. Meemit ovat liukkaita, kuten vahva ironisointi aina on - niitä ei voi juuri kyseenalaistaa, koska ne ehtivät kyseenalaistaa itsensä ensin. Se on turvallista, sillä se säästää meemin ympärille kerääntyvän, usein toisilleen entuudestaan tuntemattoman yhteisön erkaannuttavalta häpeältä. Meemit ovat yleensä niin ohuita, etteivät ne kestä pitkällistä syventymistä, mutta juuri siksi niillä on niin helppo murtaa jää ja tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan.

Meemit liittyvät käsitykseemme todellisuudesta laajemminkin kuin vain osoituksena ajan hermoilla olemisesta. Erityisesti 2010-luvun nettimeemien ilotulituksessa tutuiksi ovat tulleet meemit, joissa ei ole mitään älyllistä: kuvasarjailmiöt, videoklipit ja Youtube-persoonat, joiden tavoitteena ei ole kommentoida, referoida eikä uudelleenvalottaa mitään ajankohtaista, vaan yksinomaan härvätä - tosin usein yltäkylläisen aikamme ironisoinnin varjolla. Päättömyyden ja turhuuden ironisointi on kuitenkin mennyt niin pitkälle, että ironia on kääntynyt päälaelleen. Älyttömistä meemeistä on tullut aikuisten leikkiä, paluu viattomaan hölmöilystä intoutumiseen, jonka kuitenkin voi peittää ironiaan heti, jos viattomuus alkaa tuntua liian vaaralliselta.

Kun älyttömät meemit löytävät faninsa, niiden ympärille muodostuu hetkellisiä nettiyhteisöjä, joiden ytimessä ei ole enää eksklusiivinen ajatus tietyn kontekstin ymmärtämisestä, vaan pelkkä tunne kuulumisesta, yhteydestä toisiin. Älyttömyyttä ei kuitenkaan koskaan myönnetä täysin, koska se rikkoisi yhteeenkuluvuuden tunteen. Ollaan henkimaailmassa, jota ei haluta selittää, mutta johon halutaan uskoa. Jokin tässä vaan puree, juuri meihin.

Tilanteissa, joissa meemi elää omaa elämäänsä sitoutumatta muuhun kuin itseensä ja kuluttajakuntaansa, puhutaan mielestäni sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta: tärkeästä vuorovaikutuksemme välineestä, joka on nähtävissä välillämme kaikkialla, ja jonka avulla rakennamme merkityksiä - tai todellisuuttamme.

Vanha ja hyvä kysymys kuuluu, onko mikään todellista itsessään. Vai onko todellisuus ite asiassa sama asia kuin kokemus - konsepti, joka on riippuvainen kokijasta ja kokemuksesta, havainnosta ja tulkinnasta? Lähteekö kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa?

Kukaan ei oikein tiedä, koska ainakaan vielä meidän ei ole mahdollista havaita kuin itsemme kautta. Asetelma voi muuttua, kun teknologia ja tutkimus kehittyvät. Ehkä joskus pystymme havainnoimaan itsemme ulkopuolisen havaitsijan - tekoälyn tai vaikkapa eläimen - havaitsemista niin tarkasti, että todellisuutemme järkkyy - tai katoaa.

Kiinnostavaa on pohtia paitsi todellisuuden kokemussidonnaisuutta, myös todellisuuden riippuvaisuutta arvotuksista. Meemit ovat hyvä esimerkki välittömästi ja ainakin osin tiedostamatta tapahtuvasta arvottamisesta, joka luo todellisuutta ennemmin kuin perustuu siihen. Meemit ja some liikkuvat niin nopeasti, että yksittäiset tykkäykset ja postaukset rakentavat ensin illuusioita massoista ja vetävät sitten massat mukanaan, kun esimerkiksi perinteiset mediat  luovat ilmiöitä niistä uutisoimalla. Kiinnostava kysymys on, onko olemassa todellisuutta kokonaan ilman havaitsijansa sille antamaa arvoa ja merkitystä? Lakkaako jokin todella olemasta kuin Joulupukki, jos siihen ei usko? Ja onko uskominen, arvostaminen ja merkitysten luominen edellytyksenä todellisuuden kokemiselle? Jos arvottaminen katoaisi, ja kaikki näkisivät äkkiä kaiken yhtäläisesti tärkeänä, katoaisiko samalla kykymme havaita todellisuutta?

Voi olla, koska havaintokykymme on rajallinen. Me havaitsemme sen, minkä koemme merkitsevän meille jotakin - vievän meitä eteenpäin, sopivan aikaisempaan, muodostavan kehityskulkuja. Aivomme rakentavat tarinoita ja muokkaavat muistomme ja havaintomme loogisiksi jatkumoiksi, joissa me itse olemme päähenkilö. Toisin sanoen, jos merkityksen tunne häviäisi, kohtaisimme ehkä jonkin objektiivisen todellisuuden, mutta siinä todellisuudessa "minä" lakkaisi olemasta ja samalla havaitsija - todellisuuden muodostaja - katoaisi. Todellisuus katoaisi.

Merkityksellisyyden tunnehan on kuin valuutta - se vahvistuu, kun siihen uskoo ja on sitä vahvempi, mitä useampi sen allekirjoittaa. Arvostus on joukkopsykoosi, jota ilman ihmiskuntamme olisi ajautunut lopulliseen tuhoon jo ennen kuin kunnolla pääsi alkamaan. Sillä vaikka me sodimme, kilpailemme, tuhoamme ja hyväksikäytämme, me teemme sen juuri siksi, koska uskomme saavuttavamme sillä suurempaa arvoa ja merkitystä. Jos ihmiskunta kollektiivisesti luopuisi arvon ajatuksesta, me emme kuolisi toistemme luoteihin vaan omiimme.

Olen alkanut ajatella, että ihmielämän edellytyksenä on pakeneminen. Me pakenemme toisiamme, jotta yhteiselomme olisi mahdollista. Sosiaalinen vuorovaikutuksemme perustuu pitkälti sovittuihin salaisuuksiin. Merkityksellisyyden tunne syntyy ja on todellinen, kun sitä rakennetaan yhdessä. Ja yhdessä rakentaminen edellyttää, ettei todellisuuksien tai arvotuksien rajoja tuoda näkyviin. Sovittuja salaisuuksia ovat kaikki tapamme kommunikoida, sanallisesti ja sanoitta. Välittäessämme viestejä toisillemme me annamme ymmärtää ja teemme tulkinnalle tilaa, koska rikkoisimme tulkintoihin perustuvan yhteiselomme kysymällä liian tarkasti, miksi.

Totta kai me kysymme, miksi. Mutta kysymme sitä yhteisen salaisuutemme sisällä, meemin maailmassa, todellisuuttamme kyseenalaistamatta. Jos olemme rohkeita, kysymme toisiltamme, mitä meidän välillämme on. Jos olemme helvetin rohkeita, kysymme, keitä me olemme toisillemme. Mutta emme kysy toisiltamme, keitä me ylipäätään olemme tai varsinkaan, olemmeko ollenkaan. Me emme kyseenalaista sitä, havaitseeko toinen meitä alkuunkaan, kun kysymme yhteisen salaisuutemme sisällä, mitä minä sinulle merkitsen. Yhteinen salaisuus on illuusio yhteisestä todellisuudesta. Viihdymme niin hyvin samoin asioita arvottavien kanssa, koska todellisuutemme perustuu niin pitkälti arvotuksiin, emmekä halua lakata olemasta.

Rakastamme inside-läppiä, meemejä ja eksklusiivisia hetkiä keskenämme, koska tunne siitä, että meillä on tässä jotain yhteistä ja meille ainutlaatuista, pelastaa meidät eksistentiaaliselta kriisiltä, turhuuden ajatukselta ja loppumattomalta yksinäisyydeltä. Jos kaikki olisi jaettua kaikkien kanssa, lähestyisimme taas ajatusta objektiivisesta todellisuudesta, jossa minä en ole kukaan, eikä kukaan ole minua varten.

Jos minä en ole kukaan, maailma on täynnä "ei keitäkään", ja ihmiskunta on vain yksittäinen jätös universumin pöntössä. Se on fakta, jonka myönnämme, mutta fakta, johon todellisuutemme ei perustu. Niin kauan, kun arvotamme näkemämme, teemme itsemme todellisiksi - ja niin kauan, kun rakastumme älyttömiin meemeihin, olemme ihmisiä, sillä merkityksellisyyden tarvitseminen taitaa olla ihmisyyden mitta.

Vihoviimeisen iho kiireinen, venaas

Vihoviimeisiä värssyjä rivissä.

Niin vaaterääsyjä yks kaks narulla, hylsyjä juhannuksesta lanteilla, kun helma helmaa vasten tyystin tyngässä tyrskyssä alla tämän ilman, nyt pyykkipoikain hampaissa, kas, sateessa.

Nytkö jo sataa.

Vihoviimeisellä ratikalla vihoviimeiseen junaan, kun auringon älytön suu punaa taivaan luukut ja luut selässä sen sileän, siliän tien, jolla yö yötä lupaa - suutut, jos kysyn mukaan, sillä tänään, täällä, etenkään ikinä, me emme ole kukaan.

Vihoviimeinen aurinko ajaa omaa häntäänsä. Ja valo ei säiky mitään, paitsi haaleutta, koska haaleuteen se ei pysty. Haaleus on aina, aina välillä ja väleissä, koska auringonkin täytyy pysähtyä nielaisemaan ennen uutta vihoviimeistä.

Kahdesta molemmilla on mikrofoni. Tässä kohtaa, kun kerrankin jännittää niin, että silmiin pesii typertyneitä sakkaumia, sen kuuluisi kiertää. Vihlojan vinkua vielä vihoviimeisensä ennen kuin hassu tärkeä "tahdon" tekee hiljaisuudesta tarpeellista. Saivat toisensa, sanotaan. Saivat seikkailun, sanoisin.

Tähän aikaan vuodesta yö kiipeää niin kuin hyönteinen. Ei pääse pitkälle ja jos pääseekin, niin putoaa heti. Tiet vihoviimeistä tyhjyyttään kiiltävät kuun puolesta ihan kuin jossain pilvellä joku ukko olisi, katsomassa kuka ansaitsi ja mitä. Muka.

Sanovat, että luota. Luota vaistoon, huomiseen, elämään, viimeiseen käyttöpäivään ja reseptivapaisiin valmisteisiin, vaikka luotasi lähtisi luominen mukanaan huominen, ja luodoilla vaan pasianssia pelaisivat paskaiset pääskyset.

Luota haaleuteesi, sanoisin. Luota siihen, ettei haaleus voi haalistua, vaan väkevöityä yksinomaan, väkevöityä villiksi vihoviimeisten lomaan, kunnes uusi viimeisesi on vasta syntynyt.

Ehkä jäädäkseen. Siten, kuten nyt viimeiset jäävät. Moikkaamaan, uudestaan. Kellumaan. Morjens.

Kun RAM-muisti ei riitä, pitää odottaa

Gigantin myyjä oli töykeä. Joten kiitin sitten vaan ja lähdin pois. Olisin kävellyt ovea päin, mutta vähemmän töykeä vartija pysäytti. Se oli väärä ovi, ja lukossa.

Mä olen kova kävelemään ovia päin. Metaforisesti ja konkreettisesti. Mutta onneksi on kova pää. Ja permanenttikaan ei suoristunut, vaikka pesin hiukset. Eikä sada, vieläkään. Voisi jo sataa.

Tänään on oikeastaan hyvin neutraali sää. Neutraali kuin hajusteeton suihkugeeli tai puutarhatonttu, jonka ilmeen sade on raapinut pois. Mä en vieläkään tiedä, mitä mieltä mä olen puutarhatontuista. Kun mä tykkään tontuista. Mutta puutarhatontuissa on jotain sellaista vilpillistä vibaa. Sellaista, että kun niille kääntää selän, niin ne menee ja murhaa jonkun muovilapiolla ja sanoo sitten vaan oikeudessa, että se oli Punakuonon Pete eikä sekään tarkottanu.

Kerran joku oli pursottanut pullollisen ketsuppia meidän vajan kadunpuoleiseen seinään. Tyhjän pullon se oli jättänyt siihen viereen lojumaan. Mä en tiedä, mitä se sillä haki.

Ehkä sillä oli hirveä aggressio. Ehkä se oli just jätetty snägärin edessä. Tai irtisanottu snägäriltä. Tai sitten se oli irtisanonut itsensä sen omalta snägäriltä ja vasta meidän vajan kohdalla tajunnut, että ei niin voi tehdä, kun pitää hakea konkurssia ja alistua kaikenlaiseen byrokratiaan. Ja sitten sitä, ymmärrettävästi, vitutti.

Mä en lakkaa pöllämystymästä tästä maailmasta. Enkä haluakaan lakata. Sitten, kun elämästä tulee ymmärrettävää, niin on joko Buddha tai Timo Soini tai jostain muusta syystä kokonaan lakannut yllättymästä, eikä sellainen ole suositeltavaa.

Kello käy. Mä en ole nyt moneen viikkoon oikein saanut nukutuksi. Mutta pää on kuitenkin sen verran kirkas, että sydänkin pysyy paikallaan. Vaikka jännittää, moni. Ja pelottaa tietysti myös. Ensi-ilta mun ekasta ohjauksesta Ilves-teatterilla lähestyy, ja innostuttaa. Mulla on mieletön työryhmä. Sellainen, että kun niitä kohtaa, niin niiden silmiin vähän uppoaa, koska niiden tavassa kohdata on jotain tosi aseistariisuvan rehellistä. Tarkoin omaa ja toisaalta yhteistä.

Lakkiaiset menivät ohi järjettömän nopeasti. Ensin seistiin Kulttuuritalon lavalla toistemme niskavilloissa ja sitten jo juostiin ulos sieltä, ja kuvaaja hymyili kuin olympiavoittaja tai Teletappi, ja sitten halasi tuhat ihmistä ja tyhjeni piha ja sitten jo voileipäkakut loppuivat ja istuin puun alla Tokoinrannassa katsomassa lokkeja parhaimman lokinkatseluystävän kanssa, jota kuvitella saattaa, ja aamuyö oli sininen ja haisi falafelilta ja kotona olin seitsemältä ja Ikeassa klo 14. (Piti ostaa kaksi penkkiä proggikseen - ostin tv-tasoja, sai halvemmalla.)

Mun kone ei pyöritä Photoshopia, koska mulla on liian vähän RAM-muistia. Mutta sille ei kuulemma voi mitään, vaikka ohjekirja sanoo, että voi. Nyt mun pitää vaan odottaa. Mutta maanantaina mä menen johonkin huoltoliikkeeseen ja sanon, että tää ei voi mennä näin. Ja sitten ne saa sanoa mulle jotain hyödyllistä tai kaunista. Me voidaan vaikka juoda teetä sen huoltoliikkeen täyteen ahdetun tiskin ääressä ja harmitella sitä, miten 4 gigaa RAM-muistia on ihan liian vähän. Miten maailma on ihan liian vähän, ja me ihan liian paljon. Mun mielestä kaikissa huoltoliikkeissä pitäisi olla sellainen palvelu.

Itse asiassa musta tuntuu välillä, että mussa on liian vähän RAM-muistia. Mä muistan vaan, että Harry Potterissa RAM oli Regulus Arcturus Musta, Siriuksen veli. Mä en ole edes Siriuksen serkku.

On aika ähky. Henkinen ruotsinlaivan buffet. Ja pallomeri. En saa sanoja suusta ja sitten kun saan, niin ne on väärässä järjestyksessä. On hyvä olo ja heti perään huono. On hiljakseltaan pölyttyvä lattia ja kauppakuitteja ja kakkapusseja ja vähemmän keskimääräinen isä, joka ei enää pysty kääntymään itse tai ihan heti tunnista mua tyttärekseen, jos ihmiseksikään, ja mä olen alkanut yhtäkkiä pelätä kaikkia maailman jäähyväisiä. Alkuja ja loppuja.

Mä en tiedä, missä mä olen kahden kuukauden päästä. Tai kolmen. Tai vuoden. Se on ikävaiheelle tyypillistä, mutta myös yksinäistä, äkkinäistä, hätäistä ja häilyväistä.

Vaikka mä en osaa, enkä tahdo koko maailmaa ymmärtääkään, mä alan ymmärtää sitä ketsuppipullonlevittäjää.

Tulevaisuudessa hiekkakasassa mistä tahansa

Ennen taivaat taipuivat koskettamaan nenää, kun vaan taivutti takaraivoa taakse ja siristi silmät. Syreenit ja koristekirsikkapuut ja ruusunmarjat ja piharatamoiden nahkeat sormet ja nurmet ja mätälammikot haisivat kovaa ja taipuivat jalan alla, ja tuuli huusi kutsuvasti kuin ryövärintytärään syömään kutsuu ryövärintyttären isä. Lahkeet vetivät niljaisina kohti pohjaa, kun ui joessa ja heitti kengät keinusta, vauhdissa, päin kaikkea eikä yhtään mitään. Golfkentät vierivät ruskeiksi puroiksi ja kantoivat pehmoisilla pohkeillaan koko kulmakunnan koppavimmat lippalakkiluupäät, jotka huusivat kurkku suorana ja töksähtelivät kuin kellot aamusta iltaan. Minä vietin aikaa sillalla ja syötin sorsia, ja irtokarkkeja yksi kerrallaan yhteisestä pussista koskella söimme me, minä ja Pinja, vaikka oli keskiviikko ja myöhä. Isä nukkui enemmän kuin isät keskimäärin nukkuvat, ja jouluna me puimme sille keijunsiivet ja otimme kuvan.

Nyt taivaat väistävät, kun niitä yrittää ymmärtää. Liejuiset uomat ja maan märät rypyt ja toscakakut ja muoviset purkkakiekot ja Mp3-soitin ovat hiljaa ja tiessään, ja minä vietän aikaa ihan toisella sillalla enkä syötä sorsia, vaan punnitsen ja kysyn. Minulla on uusi kyselyikä. Etsin toisista itseni kuvaa, pelkään yksin jäämistä ja väärin ymmärtämistä ja toistaiseksi tiedostamattomia totuuksia ja uusia kysymyksiä, ja kaikkein eniten pelkään, että lakkaan kysymästä. Väsyn. Sammun. Lakkaan, mutta en lempeästi ja ajallaan niin kuin sade, vaan niin kuin hammastahna. Littanana ja kesken. On niin ähky. Ja vähemmän keskimääräinen isä ei enää pysty kääntymään itse tai tunnista minua ihan heti tyttäreksi, jos ihmiseksikään, ja minä pelkään yhtäkkiä kaikkia maailman jäähyväisiä.

Tulevaisuudessa taivaat mahtuvat pilvien lomaan. Kaikista korkeimmat talot piirtävät kaupungin horisontin selkään ja minä katson ja hengitän mentospastillinsinistä ilmaa enkä pelkää. Tai pelkään, mutten pelkäämistä. Ja pelosta on tullut tunne, tunne niin kuin haukotus on tai tahto. Ja minulla on hansikkaat kädessä ja hiukset auki ja venekangastakki ja varsikengät. Ja minulla on koira ja koiralla minut. Ja nauru. Ja minä nauran itsekseni, itselleni, ja karvaisille toukille ja painovirheille ja ajatukselle tontuista. Ja minä vaellan. Vaellan ja vaellan ja kiipeilen mäkiä ja vuoria ja harjuja ja kiviä ja soramonttuja ja suppia ja onsiloita ja poljeita. Vaellan, kunnes en enää vaella ja sitten vaellan taas. Jossain vaiheessa istun jossain laella, niin korkealla, että taivas yltää taas koskettamaan nenää, ja varpuja ja liejua on sydän täynnä. Ja sitten joskus, kun minulla on lapsi ja lapsella minut, me istumme kumpareella kumppareissa ja keskustelemme transformersista. Tai mistä tahansa. Ja jossain takaraivossa on aina myös vähemmän keskimääräinen isä, joka tiesi, että kävelemällä pääsee, ja ratikalla, kun vaan menee eikä meinaa, tai jos meinaakin ensin, niin menee silti.

Novelli: Kahlaus

Kaikki oli kypsynyt liian nopeasti. Mättäät ja polunvarret ja hiekkateiden reunat puskivat äyräitään ähkyisinä kuin väsyneet sukulaiset, ja valkovuokot nyrjäyttivät niskansa jonottaessaan ohitse. Joki makasi ruskeana ja liikkumattomana, kun sen törmää pitkin kiikkuvat voikukat aukoivat pörröisiä nielujaan kaikille, jotka vähääkään suostuivat kuuntelemaan. Maksaruoho ei sanonut mitään.

Minä ronklasin puolisääreen asti yltävässä vedessä ja syljin sääskiä, kun istuivat naamalle. Vesi oli sen verran kylmää vielä, että ranteet turtuivat ja sormet - suljin nyrkin toisen sisään ja yritin lämmittää. Jalalla ei uskaltanut hirveämmin naarata, kun oli niin liejuinen pohja. Upotti ja maiskahteli, nautiskeli sotkuissaan kuin mutakylvyssä emäsika. Seisoin hetken vielä ja työnsin sitten käden uudestaan melkein mustaan veteen.

Mutta ei siellä ollut kuin hädin tuskin kämmenen kokoisia kiviä. Ja liejuista rihmaa ja karkkikääreen repale, entinen Snickers. Teki mieli kirota, mutta annoin olla, kun oli niin rasvatyyni vesi. Hiki meni selkää pitkin, vaikka jalat olivat jo kylmästä tukkoiset.

Potkaisin vettä askeleen eteenpäin. Lahje kastui. Kiskoin toisen jalan perään ja iskin pohjaan niin kuin isketään, kun halutaan tosissaan eteenpäin niin että kolahtaa ja kolahtikin - kolahti niin että vesi humahti, kohahti kuin katsomo, kun joku jalkapalloilja tekee tyhmästi. Kolahti ja sattui. Ei, vihloi - kipu räjähti päkiästä ylöspäin kuin ammus, mihin helvettiin se kolahti, kipinöi, räiskyi, pisti tähtisäteitä polvesta kylkeen ja niskaan ja silmät niin vetisiksi, että näkö meni hetkeksi, teki mieli kirota ja kirosinkin, kun ei se vesikään enää ollut tyyni. Mihin helvettiin se iski?

Pyyhin sumun silmistä ranteen syrjään ja kokeilin terveellä jalalla. Mikä olikin, oli iso. Pitkittäinen ja pyöreä, sileä kuin varsi. Hetken jo luulin, että sittenkin löysin, mutta tämä oli isompi. Ja tässä oli säikeitä ja ei, rengas, toinen. Tämä oli polkupyörä.

"Tarviikko apua siellä?"

Käännyin niin, että nisahti.

Töyräällä seisoi sälli. Ei minua vanhempi, tai ehkä korkeintaan kaksi vuotta. Hiukset silmillä ja kädet taskuissa.

"Kuulin, kun huusit", se sanoi, eikä ottanut edes käsiä taskuista. "Osaakko uida?"

Seisoin säärtä myöten joessa. Sillä oli naama niin sileä, että se ei vitsaillut, se piruili.

"En", heitin vastaan. "Mutta tässähän sitä oppii."

Se maleksi lähemmäs, kädet taskuissa niin, että joka askeleesta tuli omituinen kokovartalokäännös. Pysähtyi vasta, kun oli ihan reunalla. Sillä oli pisamia niin paljon, että naama näytti muurahaisten kestikievarilta. Juhannuksena.

"Mitä sää sieltä kaivat?"

"Minä mitään kaiva."

Nyt se jo kehtasi nauraa.

"Kaivathan."

Minä käänsin selkäni sille ja siirsin jalkaa liejussa, mutta kipu iski taas niin, että oli pakko irvistää.

"Ja irvistelet. Kaivat ja irvistelet, vaikka on näin kaunis päivä."

Käännyin taas niin, että nisahti.

"No mitä itse? Maleksit ja vinoilet niin että sääskiä lentää suuhun."

Sitä nauratti.

"Mikä noin pistää vihaksi?"

En heti keksinyt vastausta. Tarkemmin kun ajatteli, niin vastausta ei ehkä ollut. Mutta oli kuuma - ja kylmä -  aurinko paistoi silmään, jalkaan sattui ja hävetti. Vedin henkeä keuhlot täyteen ja sain jonkun siitepölyhiukkasen sieraimeen. Yskitti.

"Niin kenellä lentää sääskiä suuhun?"

Ei se piruillutkaan, se veisteli. Käänsin sille selän ja jatkoin syvemmälle.

Aurinko meni pilveen. Tervalepässä itki västäräkki, ja joen pintaa niisti parvi järjettömän pieniä hedelmäkärpäsiä. Selän takana oli niin pitkään hiljaista, että oli pakko kääntyä ja katsoa, oliko se siinä vielä.

Oli se. Istuutuneena törmälle kuin valtaistuimelle.

"Mitä sinä vielä tahdot?"

"Mitä itse? Kyllä täällä saa ihminen olla."

"Ole pois."

Aurinko tuli pois pilvestä ja meni heti seuraavaan.

"Sellasta tässä mietin, että jos ehkä kalahaavia kaipaat."

Minä menin siltä seisomalta niin liikkumattomaksi, ettei sitä voinut enää perua.

"Niin että jos kaipaat, niin mulla on se tuolla. Oli takertunu osmankäämipuskaan tossa vastarannalla."

Minä en voinut kuin kääntyä katsomaan sitä taas. Mikään ei nisahtanut, kun käännyin rauhassa. Myönnyin.

"Mistä tiedät, että se on mun?"

"Mää näin, kun sää viskasit sen tonne jokeen eilen illalla ja lähit heti pois, ettei kukaan huomaa."

Minä kahlasin sen luokse törmälle. Se ei noussut ylös enkä minä istunut sen viereen.

"Ja nyt sä sitten kysyt, että miksi mä sen sinne heitin. Että olinko perhosia pyydystämässä."

Se virnisti niin, että muurahaiset menivät ruttuun.

"Enkä kysy. Kyllä mää tiedän, että sää käyt täällä vaan uimassa. Tai mitä nyt joskus kaivamassa ja irvistelemässä."

Irvistin, tahallani. Se katseli horisonttiin ja uikuttavaan västäräkkiin.

"Kun sitähän määkin täällä vaan teen. Kaivan ja kahlaan. Mää hukkasin mun fillarin tänne jo viime kesänä. Eikä oo tullu vastaan."

Odotin niin kauan, että se katsoi taas ja sanoin vasta sitten.

"Tuolla pohjassahan se makaa. Mursi mun jalkani melkein. Että herra on hyvä vaan ja hakee."

Sen kasvoilta hävisi kaikki vinoilu. Kulmakarvat katosivat, kun se nosti niitä niin kuin lapsi.

"Piruilekko?"

"En."

Se nousi ylös ja sen kasvoille levisi hölmö virne. Ja sitten se kahlasi jokeen niin että roiskui, vaikka sillä oli pitkät housut jalassa. Ja hihkui.

"Täm on ihan täynnä vettä! Siis runko. Tule nyt auttamaan, hyvä mies!"


--


Aurinko tuli aikanaan ulos pilvestä ja haukotteli sitten koko vastarannan leveydeltä, vei tilaa. Pyörä kuivui koivua vasten pystyssä. Sen rungosta valui vettä yksi pisara kerrallaan.

Minä lojuin mahallani pistelevässä ruohikossa, ja se lojui aika lähellä selällään, vihelteli.

"Mitä varten toi pyörä edes meni jokeen?"

Se oli hetken hiljaa. Mutta sitten taas - virnisti.

"Piti yrittää BMX:ää."

"Mitä?"

"Temppupyöräilyä. Mutta oli vääränlainen pyörä. Ja vääränlainen mies selässä."

Kuivuva pyörä piti jatkuvaa tiputusta. Aurinko painui. Tuuli tuli jostain. Västäräkki itki vieläkin.

"Sinä tiedä mitään siitä, mikä on vääränlainen mies", minä sanoin ihan yhtäkkiä.

Se kääntyi kyljelleen, silmäsi minua suorassa kulmassa. Tuijotti.

"Miksikä en?"

"Sä olet oikeanlainen mies. Ihan kaikessa."

"Ja sää et ole vai? Sikskö vai, ettet osaa kalastaa? Vai sikskö, ettet kehtaa myöntää sitä?"

"Kyllä voin myöntää. Mutta ei se siitä muutu."

"Kalastaminen vai?"

"Mikään."

Tuijotettiin hetki. Ja sitten tuijotettiin taivasta. Se yritti aloittaa monta kertaa, minä kuulin.

"Muuttuuhan", se sanoi lopulta. "Koko ajan."

Minä en katsonut sitä.

"Mää en ole kysyny sulta edes sun nimee."

En katsonut vieläkään. "Ei sitä ole."

"Ehkä ei vielä."

Jokin sen äänessä pakotti mut kääntymään. Taas niin, että nisahti. Sillä oli silmissä jotain töhnää.

"No mikä se sun nimi sitten on?" minä kysyin.

Se hymähti.

"Sanotaan vaikka, että Ihan kohta."

Västäräkki oli lakannut uikuttamasta. Pyörä kuivui. Oltiin hiljaa taas. Tuijotettiin, muttei taivasta.

"Meinaatko?"

"Meinaan meinaan."


Aurinko painui oikeasti, tahallaan. Nurmilauha, se se kai oli, nuokkui heinikossa olematta kenenkään sormissa sen kummemmin kukko kuin kana. Osmankäämin ainoa sormi sojotti koilliseen - väitti tietävänsä, mitä oli tulossa.

Yhden naurun maailma

Kirjastossa seinätkin sähähtivät, kun minusta karkasi äkkiä nauru. Niin ääretön, harkitsematon ja hälyisä, niin pian ja niin estoitta, että katon tyyneyteen tottunut variskin tulehtui. Ja lensi pois.

Nauroin niin kertakaikkisen väärässä paikassa, että jo se oli jokseenkin hauskaa. Ja kun en sitten enää nauranut, niin mietin jo, miksi. Miksi minusta melkein kaikki, mikä on vähän epäsovinnaista tai erikoista, on yleensä myös niin vaivattoman hulvatonta? Mistä huumori keneenkin kasvaa? Ja miksi? Miksi juuri huumori versoo ulos juroimmankin meistä nenästä kunhan niikseen sattuu, kukkii ja kasvattaa painavia, mehuisia hedelmiä roikkumaan korvista ja silmäkulmista? Miksi naurattaa niin, että itkettää? Ja ennen kaikkea: miksi minusta on alkanut tuntua siltä, että huumori on paitsi parasta, myös vaarallisinta, mitä meille on tapahtunut?

Vitsiä ei ole ilman kontekstia. Huumorissa on usein kyse jo varhain opitusta "yhteisestä huijauksesta". Hassun jutun maailmaan pitää sitoutua, jotta hassuus pääsee syntymään, mutta vitsin kuulijalle on alusta asti selvää, että jokin tulee rikkomaan rakennetun kehyksen. Stand up -numerossa, Pikku-Kalle -vitsissä ja illanvieton virnuilevassa anekdootissa on kaikissa kyse "punch linesta" , kullanarvoisesta kliimaksihetkestä, jossa jokin tarinassa alustettu lunastetaan. Usein kliimaksi kääntää jotakin päälaelleen. Vitsissä suomalainen toimii aina ratkaisevasti eri tavalla kuin ruotsalainen ja norjalainen. Tarinan kohokohta nauraakin siten koko aikaisemmalle tarinalle, kun taiten tehty rakennelma hajotetaan tyylikkäästi yhdellä iskulla, ja kuulijat saavat oivaltaa ja yllättyä odotetusti. Missä muualla kuin hyvässä vitsissä kuulija sekä odottaa yllättyvänsä että yllättyy?

Alustetuista odotuksista johtuen huumori on valtavan kulttuurisidonnaista. Jotta yleisö voi sitoutua vitsin maailmaan, kertojan ja yleisön välillä tulee vallita riittävä yhteisymmärrys. Vaikka huumori kärjistää asioita, osuakseen maaliin sen täytyy noudattaa yleisönsä käsitystä vallitsevasta maailmasta, ajasta ja ihmisluonnosta. Juuri siksi huumorilla on niin paljon helpompi vahvistaa stereotypioita kuin rikkoa niitä. Huumorille tietoisesti altistuva ihminen haluaa itseään huvitettavan, ei opetettavan. Jos vitsin tarjoama oivallus onkin kivulias tai aivan odottamaton, tilanne ei enää palvele kuulijan itsetuntoa ja yhteisöä. Epätoivottu opetus kääntää katseen omaan itseen, pois yhteisestä voimantunnosta kohti yksilön valintoja. Tästä syystä "muista" on usein niin paljon helpompi vitsailla kuin "meistä".

Kaikkeen huumoriin, myös itseironiaan, liittyy olennaisesti ajatus itsetunnon vahvistamisesta. Toimiva vitsi ei ole yllätys, vaan tietoinen teko. Yhteisössä vitsin on tarkoitus vahvistaa jo yhdessä tunnistettuja asioita ja ilmiöitä. Itseironiaa viljelevä saa yhteisönsä hyväksynnän tunnistamalla ja kärjistämällä itsessään niitä piirteitä, jotka muut ovat jo havainneet tai ainakin voineet kuvitella. Itseironia on oman statuksen nostamista sitä näennäisesti laskemalla. Kun osoittaa olevansa ihminen, joka ei pidä itseään liian erinomaisena, on heti vähän erinomaisempi.

Myös erikoisuus, outous ja poikkeavuus ovat naurattaneet aina. Historian friikkisirkuksista banaaninkuoreen kompastuvaan kadunkulkijaan meitä on naurattanut ja naurattaa, kun joku poikkeaa normista. Juuri tämä huumorin ominaisuus tekee huumorista mielestäni sekä kaikista uudistuskykyisimmän että konservatiivisimman voiman, jota yhteiskunta voi pitää sisällään.

Parhaimmillaan huumori tekee vallitsevat normit näkyviksi, mikä on valtavan terveellistä. Kun poliittinen satiiri kärjistää vallanpitäjien toimintaa, se auttaa meitä havaitsemaan, mitä kohti yhteiskuntamme on menossa, sillä kärjistys on aina äärimmäinen versio mahdollisesta. Kun jotakin ilmiötä kärjistetään, mahdollistetaan parhaimillaan terve, lempeä kritiikki omaan itseen ja nykyisellään hyväksyttyyn maailmaan. Yhteisö vahvistuu lopulta paremmin, kun yhdessä todetaan, miten hölmöjä me olemmekaan, sen sijaaan, että taivasteltaisiin toisten oletettua hölmöyttä.

Kun huumori nostaa esiin poikkeavia tapoja elää, se tarjoaa kaksi mahdollisuutta: joko nauraa normista poikkeavalle tai itse normille. Poikkeavalle nauraminen on helpompaa, koska ihminen haluaa pysyä koossa, ja koossa pysymistä helpottaa, kun maailma mahtuu lokeroihin. Tutun normin kyseenalaistaminen on kuitenkin ainoa keino edistyä. Poikkeavan esilletuominen mahdollistaa tärkeän kysymyksen: mitä jos? Mitä jos me kaikki toimisimme noin? Loppuisiko maailma vai muuttuisiko se?

Huumorin tekeminen on vaikeaa, koska toisten loukkaaminen on helppoa. Nettimeemi toisensa perään vitsailee kontekstistaan irrotetuilla kuvilla, joiden sisältämät uudet merkitykset elävät omaa elämäänsä. Kansalaisuuteen, sukupuoleen, uskontoon ja varallisuuteen liittyvät stereotypiat ruokkivat vain niiden yhteisöllisyyttä, jotka eivät vitsailtuihin määreisiin asetu. Ihmisen tarve luoda ympärilleen yhteisö, nykyään yhä useammin netissä ja muiden mollaamisen kautta, ajaa kaikista muista tarpeista ohi ja aiheuttaa paljon tuhoa. Ihmisryhmissä, jotka ovat vitsien kohteina kaikkein räikeimmin, puolustusstrategiaksi nousee helposti vitsien ja stereotypioiden tekeminen omiksi ja niiden kautta esiintyminen. Toiminta vertautuu myös vihapuheen kääntämiseen voimavaraksi, siis siihen, kun joku on esimerkiksi "ylpeä suvakki". Selviytymiskeinona vitsin kääntäminen voimavaraksi kaventaa kuitenkin ikävimmillään valtavähemmistössä olevista nousevaa kuvaa. Harva tajuaa, miten palon valtaa stereotypisoivalla vitsailulla on.

Minusta ratkaisu ei ole, että aletaan vitsailla vain homogeenisena nähdystä (ja siten siksi tehdystä) omasta ryhmästä. Ilman vertailukohtaa on vaikea asettaa mitään kyseenalaiseksi. Minusta satiiri, kärjistäminen ja musta huumori ovat oivallisia keinoja kyseenalaistaa oma elinpiiri ja betonisimmat asenteet. Toki positiivisenakin vertailukohtana esitettävä "toinen" on kärjistys ja stereotyyppi, jos toiseksi asetetaan kuva kokonaan toisesta, olemassaolevasta ihmisryhmästä. On tietysti helpompaa vitsailla jostakin olemassaolevasta kuin keksiä olentoja tyhjästä. Jokainen representoimamme "todellisen olevan kuva" on kuitenkin aina pelkkä kuva ja oman näkemyksemme rajoittama ja värittämä. Toisin sanoen, me emme koskaan representoi mitään todellista, vaan kuvan jostakin, jonka olemme itsemme lävitse jonkinlaiseksi käsittäneet. Kun me siis joka tapauksessa kuvittelemme, tietoisesti ja tiedostamatta, luodessamme kuvaa jostakin toisesta, miksi emme samantien kuvittelisi lisää ja loisi ominaisuuksien kombinaatioita, itsenäisiä, normista poikkeavia hahmoja, joiden avulla kritisoida ja kyseenalaistaa sitä, minkä miellämme meiksi?

Minusta vitsin voi nimittäin rakentaa toisin. Vitsin voi rakentaa helläksi hämmästelyksi, teräväksi iskuksi varjelluimpaan asennevammaan tai yhteisön omaksi rakkauslapseksi ilman toisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Valtaapitäviä, historiaa ja myös toisia ihmisiä tulee voida kritisoida. Mutta "toiset ihmiset" ovat paljon heterogeenisempi ryhmä kuin yleensä annamme itsemme ymmärtää. Siksi "toisia ihmisiä" ei kannattaisi typistää aseeksi myöskään omaan ryhmään kohdistuvaan kritiikkiin. Esittämällä stereotypinen maahanmuuttajahahmo voidaan kritisoida Suomen maahanmuuttopolitiikkaa, mutta se tehdään tällöin oikean, monimuotoisemman ihmisryhmän kustannuksella ja valtaapitävän näkökulmasta. Jos halutaan nostaa esiin Suomen maahanmuuttopolitiikan ongelmia, painopiste on tarkoitus pitää Suomen toimintatavoissa. Tavoitteeseen ei päästä representoimalla realistiseksi tarkoitettu maahanmuuttajahahmo vastavoimaksi kritisoidulle systeemille, koska silloin puhutaan taas jonkun toisen äänellä omista asioista. Kun kysymys on halutuista ja ei-halutuista ominaisuuksista yhteisössä ja kanssaihmisissä, ei ongelmaa kannata tuoda esiin oikean ihmisen kuvan kautta, vaan tekemällä todellisista ominaisuuksista rehellisesti epätodellinen hahmo.

Utopioita, dystopioita ja hyvää vitsiä on mahdollista luoda ilman stereotypioita, kun ominaisuudet irrotetaan ihmisestä, koska kun kritisoimme ihmistä, kritisoimme hänen ominaisuuksiaan. Yleensä jotakin, mitä pelkäämme, halveksumme tai emme ymmärrä. Sen sijaan, että maalaamme kuvan varastelevasta romanista tai luksustuotteita rakastavasta venäläisestä, voisimme maalata kuvan ihmisestä, joka varastelee tai havittelee luksusta ja lisäksi vaikkapa harrastaa painia ja fanittaa Justin Bieberiä. Implisiittinen persoonallisuuskäsitys, eli taipumus yhdistää ominaisuuksia toisiinsa aiemmin opitun perusteella, saa meidät luomaan stereotypioita. Kun tarkasteltavaksi tarkoitettu ominaisuus irrotetaan stereotypisestä alkuperäisajatuksestaan, avautuu mahdollisuus ajatella itse ominaisuutta. Mistä se kenties juontaa juurensa? Mikä siinä inhottaa tai pelottaa ja miksi?

Tarinoiden ja hahmojen esittäminen ja etenkin huumori ovat älyttömän isoja voimia ja voimavaroja. Huumori helpottaa. Parhaimmillaan se muistuttaa isosti ja lämmöllä siitä, miten järjettömän pieni ja itsestään tärkeä ihminen pohjimmiltaan on. Nauru taas on luontainen huume: se lohduttaa, vapauttaa, rentouttaa, yhdistää ja villitsee. Siis niin kuin jokin uskonto parhaimmillaan.

Naurusta olisi, ihan vakavissaan, ihmiskunnan ensimmäiseksi yhteiseksi uskonnoksi, koska ihmiskunnalla on, vaihtelevista syntytavoistaan riippumatta, vain yksi yhteinen nauru.