Itseluottamustoimia ja ystävyyslupahakemusten asteittainen vähentäminen.

Ihan ensiksi kiitos tästä lukuvuodesta kaikille, erityisesti Quun ja Kallion väelle. Ei sanat riitä.

Sitten syventävälle kurssille aiheesta oma napa ja naukuminen.

Aina sormenpäiden levottomuudesta vatsaan jäähtyneeseen järkytykseen siitä, miten nopeasti aika vierikään, minä olen olemassa. Siitä voitaisiin lähteä nyt liikkeelle.

Aina laminaatille koirasta varisseista multahiutaleista liesituulettimen päättäväiseen joogahengitykseen, minä olen tässä. Se on toinen hyvä pointti.

Kolmannesta pääkohdasta saan vain pääni kipeäksi, muotoilu heittää ajatuksen hallituksen linjauksiin, kananlihaa kasvissyöjäniholleni kauppaaviin kuvotuksiin. Sanottavaa riittäisi kyllä, liikaakin, niin uskon. Mutta en tahdo vielä tässä kohtaa laskea irti sinusta, lukija, heittää kesää ja kinuskin makua ulos omasta leppeydestäni, alkaa käristä kuin makkara grillikauden mainoksessa, alkaen äänestä ja päättyen käsiin, väännellen mielipiteitä kuin pyykkiä ja päätyen kihisemään pelkkää väritöntä voimattomuutta - tämän grillin sytytysneste on voipunut liikaa voidakseen vakuuttaa.

Hypätään siis neljänteen kohtaan. Kohta kohdalta minulle valkenee, etten tahtoisi luopua kohtaamisista. Asioista kohkaaminen, se on minulle tyypillistä. Mutta tuskin edes niin aina kohkaisin, säntäilisin ja kompuroisin kanssakäymiseni kulisseissa, jos uskaltaisin enemmän luottaa minulle tärkeisiin kohtaamisiin.

Kohtauksella on kuulemma alku ja loppu. Jossain vaiheessa kohtaus pitää osata viedä loppuun, motivoida oma poistumisensa. Ei ole reilua jäädä ikävystyttämään yleisöä loputtomasti.
Kohtauksen suola on usein kohtaaminen, kaksi erilaista, joiden maailmat ovat hetken yhtä aikaa siinä - vaikka vähän väkisinkin tulemassa toimeen. Jos kohtaus liiaksi venyy, voidaan menettää fokus. Jos kaikki sanottava on jo sanottu.

Minun ongelmani on pelko siitä, että kohtaus on venynyt. Että jollen heti, varmuuden vuoksi, pyydä hetkessä anteeksi ihmisen viivyttämisestä tässä elämän olotilassa minun kanssani, niin pian huomaan kuinka katsomossa joku kriitikko tuomitsee; hienosti otit aidon tunteen peliin, mutta viivytit kohtausta turhaan. Et antanut kanssanäyttelijän mennä, siirtyä eteenpäin.

Mutta kun ei tämä elämä ole näytelmää. Tai jos on, niin minä en osaa sitä ohjata, enkä tiedä näytteleväni. Minä en HALUA siirtyä eteenpäin ja hahmottaa kokonaisuutta, en yksin, haluan pitää kiinni niistä elämistä, jotka olemassaolollaan ovat antaneet minullekin merkityksen, syyn olla iloinen, hikata naurusta ja päästää kauan kuhnailleita kyyneleitä muuttamaan pois kotoa, silmänurkkien pölystä.  Minä haluan jäädä vielä hetkeksi, vaikka voin minä mukaankin tulla, jos se vain käy. Pelko hylkäämisestä saa varmistelemaan omia varpaitaankin. Kelpaanko? Uskotko, että osaan olla kaikkea sitä, mitä ystävyyden ohjekirjassa edellytetään ja lisäksi vielä minä? Saanko näyttää, mihin pystyn?

Se on hämmentävää käytöstä ja voi saada aikaan aivan toisenlaisen tulkinnan kuin tarkoitus oli. Hämmentävyys voi pitkään jatkuttuaan jähmettyä klimpeiksi epämukavuutta, luotaantyöntävyyttä, luonnottomuutta, ärsyttävyyttäkin. Se on ymmärrettävää.

Mutta minä en ole ruikuttaja, oikeasti olen vahva tyyppi. Sanojen ja epävarmojen eleiden seittiverkkoon sukeltaminen ei ole laskelmointia, tyhmyyttä tai edes oikeaa itseinhoa. Se on juurtunut toimintamalli, vähän hiertävä haarniska, joka pamahtaa päälle, kun pelkään saavani vahinkoa, joko aikaan tai itseeni.  Mutta minä olen hyvä tyyppi ja kivijalkani vankkenee askel askeleelta. Toistan itseäni ja innostun inspiroituessani, minulla on toisinaan ikävän kimeä nauru ja erikoinen huumorintaju, jonka voi ymmärtää raskaan sarjan vittuiluna. Mutta kun minulle antaa aikaa, saa bonukset tuplana. (Tai ainakin rahat takaisin.) Kyllä minä osaan olla ihmisiksi ja kavereiksikin aikaa myöten. Mennyt vuosi on ollut sellainen harppaus, että haarakiila oli housuissa revetä. Housuja saa kuitenkin uusia helpommin kuin teitä ainutlaatuisia, korvaamattomia ihmiseliöitä. En tahtoisi antaa kesän, sen kauneudesta huolimatta, kaivaa kuiluaan siihen maaperään, jolla alan vihdoinkin uskaltaa seistä. Tahtoisin uskaltaa sanoa ja vielä enemmän vaan olla se, kuka olen. Teidän kanssanne. Minua ei ole kutsuttu yksiinkään kemuihin, vaikka pakotetuissa koulu- ja harrastusyhteyksissä meillä on ollut älyttömän hauskaa yhdessä. Minusta tuntuu, että se johtuu siitä, että minua pelätään, koska minä pelkään. Olen epäluonteva. Mutta en minä pure. Enkä myöskään ole lälly. 😊😆 Osaan elää, olen nähnyt paljon ja monenlaista. Olkoonkin, että minulla on omituisia piirteitä. Meissä on niitä kaikissa. Omituinen on minusta kaunis adjektiivi.

Ja mitä tämän postauksen punaiseen lankaan tulee, tänään tykkään enemmän vihreästä.

Kaikesta pakahdun, mutta haihtua en aio

Osaisinko, edes kerran, vain todeta jotain? Töksäyttää ulos niin kuin naula lyödään lautaan. Eipähän enää törrötä.

En taida osata. Kaikki elämässä pitää analysoida, skannata ja pistää pinoon. 

Älä nyt, herranjumala, kuvittele vieväsi sitä pinoa kellariin! Etkö näe, että kaikki sivut ovat hiirenkorvalla niin kuin ikkunan takana taipuvat koivut, ne, joiden oksilla jo nykymittapuun mukaan jälkeenjäänyt räntä on kuin räkää, valuvaa ja talvimaista, vanhaa sesonkia, kylmää ja epähygieenistä, missä on kevät, pitäisikö jo ottaa parasta ennen kesää 2013 aurinkorasvatuubi esiin ja haistella sitä tunnelman luomiseksi, mutta tietysti mieleen johtuvat liimaa haistelevat lapset slummeissa, mistä kaikki johtuu ja miksen voi muuttaa mailmaa edes jotenkin, miksi kaikissa äidin ostamissa margariineissa on maitoproteiinia, vaikka yritän olla vegaani ja silti syön kermajuustoa yhdeltätoista yöllä ennen nukkumaanmenoa ja laktoosi-intoleranssinkin piti olla ohi jo ala-asteen puolivälissä, niin sanoivat lääkärit, mutta silti teatteriharjoituksissa voin pahimmassa tapauksessa pieraista kolmesti niin, että kaikki kuulevat sen ja sitten puren peukaloni verille, jotta en häpeäisi, mutta ehkä he kuvittelevat, että sekin on huomionkerjäämistä, miksen uskalla sanoa jotakin tärkeää ja vaarallista sellaiselle ihmiselle, joka ehkää lipuu muuten pois elämästäni kuin laiva, kuin kaarnavene, mikä on olosuhde ja miten se liittyy suhteeseen, mitä on epätoivo ja miten kaukana se on rakkaudesta, missä olen minä ja jos olen tässä, niin kuinka kauan olen, kuinka kauan voin taistella tuulenpuuskaa vastaan, NYT on tarpeeksi hyvä, elämä on mukavaa, kaunista, humoristisen hersyvää ja hengitettävän vaaleanvihreää, en halua, että kaikki taas kääntyy päälaelleen, koska EN TIEDÄ, mihin kulmaan tällä kertaa törmään.

Toisin sanoen, pidä se paperipinkka siinä pöydän kulmalla, jossakin voi olla jotakin tarpeellista. Sekaista täällä on muutenkin, sillä olemme muuttamassa.

Kun identiteetin viikkaaminen ei onnistu

Minusta on lähiaikoina tuntunut siltä kuin kantaisin valtavia määriä kankaita sylissäni paikasta toiseen. Koko sylin täyttävää, ahdasta, paksua, tukalan lämmintä fleeceä, yskittävää, purkautuvaa, karheaa säkkikangasta, hämärän, yksinäisen iltapäivän jäämistöstä raahattua, hengitystiet tukkivaa samettia. 

Minun käsivarteni puutuvat, puristan myttyjä ja yritän mahtua ovista ja ehtiä bussiin pudottamatta kääröistä ainuttakaan. Farkkukangas ei sovi joukkoon, se ei suostu viikkaantumaan kainaloon. Yritän sysiä sen muiden alle piiloon, samaan koloon muovikelmun kanssa; minä sanoin kantavani kankaita, en synteettisiä syntejä.

Silloin, kun minulla ei ole kiire mihinkään, jään istumaan kankaineni ja yritän löytää niistä sen pehmeyden ja lämmön, joka tuntuu turvalliselta, tukkii vatsan uumeniin jäävät jääkylmät laikut. Painan naaman kankaisiin, yritän unohtaa pölyisen sametin aiheuttaman hengenahdistuksen. 

Etsin tuoksua, jotakin niistä muistoista, joka ei ole muisto, tai ainakaan en voi sanoa varmuudella muistavani, mutta joka vie minut kauas. Kauas valoon ja hiljaisiin, humiseviin maisemiin, joita en ehkä ole koskaan nähnyt enkä ehkä haluaisikaan, sillä monesti elämä vie yksinkertaisimmista hetkistä kaiken tyhjän tilan, haluaa esiintyä, mennä eteenpäin ja toteuttaa itseään.

Minä kaipaan tuoksua pieneen pakkaseen, aikaisen aamun hengitykseen, kiireettömään odotukseen jostakin odottamattomasta. Bensiini, merivesi, sitten sellainen paksu pehmeä muovi, josta päiväkodin lattialle rakennettiin päällä käveltäviä pehmopalapelejä. Jotkin nopeasti haipuvat hajuvedet, tuore ruoho, joidenkin ihmisten hiukset, etenkin aamuisin, silloin, kun valo on vielä vaaleaa.

Ennen niitä oli enemmän. Mutta ne katoavat niin nopeasti, turvatuoksut, mielikuvat niistä. Soramonttu sateen jälkeen, kardemumma tai kirjan sivut eivät enää tuoksu onnellisuudelta. Jos tuoksu tuoksuu liian usein, se saa mukaansa niin monia muistoja ja toisiaan kumoavia merkityksiä, että muuttuu kasvottomaksi. Eihän oman kotinsakaan ominaistuoksua haista ennen kuin pitkän poissaolon jälkeen.

Toisinaan tuoksu, ääni, tuntuma tai näköhavainto voi muuttua kerrasta päinvastaiseksi tai saada uuden merkityksen. Toiset tuoksut taas eivät koskaan enää palaa. En muista, miltä ne tuoksuivat.

Nyt tuntuu, että tummanliilaa, raskasta, ruskeaa ja kiristävää on joka kulman takana ja tässä, kangasmytyn sisällä, aina jossakin povitaskussa huolellisesti kuivattuna, ilman viimeistä käyttöpäivää. Auringonlasku, vettynyt, pimeä, liikennevaloissa kiiltävä katu, käpristyneitä ranskanperunoita huoltoaseman paperilautasella. Auton jäljet loskassa, tukkoinen tunnelma, lasiovi, jonka läpi ei kuulu, jos huutaa.

Jos minä haluan edetä, pysyä mukana ja edistyä, minun täytyy juosta kankaineni, pää huojuu, koska käsien tasapainottava tuki on kankaita varten. Minun täytyy todistaa itseni ja varmistaa, etten ainakaan ole se, joksi minua varmaankin luulet, Minun täytyy tunkea puolet kankaistani väliaikaisesti toisen ihmisen suuhun, jotta varmasti ehdin saada kaikki asioideni näkökulmat esilletuoduiksi. Minulla ei ole varaa loukata ketään tai tulla väärinymmärretyksi.

Minä nauran, puhun nopeammin, yritän ehtiä, en edes tiedä mitä, ennen kuin on liian myöhäistä. Paksujen kankaiden välistä valuu silkkiä, liukasta kuin virtaava jää, minä olen takertua laskoksiin ja kaatua rähämlleni.

Ja kun sattuu niin, että minuun sattuu ja osa itsestäni pakottaa sen näkyväksi; silloin kankaat eivät toimi panssarina.

"Sinä kuitenkin kannat kankaita. Ne lisäävät voimaasi, tuuli ei kaada sinua niin helposti. Ja jos kaataakin, niin ainakin sinulla on pehmusteet mukana. Mieti nyt, toiset kantavat piikkilankaa."

"No laske ne kankaat käsistäsi! Hupsu, ei kukaan kehota sinua niitä mukana raahaamaan."

"Ei kukaan pelkää kankaita, sen kuin tunget mukaan, kyllä ihmiset osaavat väistää."

Niin. Niin he osaavat. Minä vain olen heikentymässä hetki hetkeltä. Tuntuu kamalan väärältä tunkea mukaan kaipaamiini elämiin ja kohtaamisiin, kankaani vievät niin paljon tilaa. En osaa myöskään enää pudottaa niitä; pelkään, että niistä on tullut osa minua. Mitä minä sitten tekisin, paljaampana ja horjuvampana kuin vielä koskaan?

Eikä oikeasti, en minä syytä ketään, en tällä kertaa edes itseäni. Kyllä minun annetaa tulla mukaan kankaineni, ne ovat usein sympaattinen suihkuverho minun ja maailman välissä. Minä olen kiva, jotenkin säälittävällä tavalla suloinenkin. Kun kova farkkukangas tulee eteen, olen jopa pelottava, voimakas; ihailtavaa, mutta nyt pitää mennä. 

Minä halaan kankaitani, mutta niiden lämpö on omaa ruumiinlämpöäni eivätkä ne halaa takaisin. Jos halaan kankaitteni läpi jotakuta toista, niin pian kaadun itse taaksepäin. Ei ihminen; minä tai kukaan muukaan, halaa mielellään toista, jos välissä on vuorenkorkuinen kasa ilmeetöntä ja silti kamalan agressiivista tekstiiliä. 

Minä kompastun kankaisiini, niiden kantamisen organisointi vie aina aikaa paikasta toiseen siirryttäessä. Ne odottavat minua tukalina, kun kaikki muut ovat jo menneet, mutta vain siksi, että ilman minua niitäkään ei olisi.

Kuka täällä? Uuden blogin "eka postaus"

Minä olen huomannut, että tässä blogissakaan en ole täysin oma itseni. Olen vain osa itsestäni, riesakuoriainen. Se tyyppi, joka saa ajatuksissa ja alkusoinnuissa vipeltämisestä elämiseen tarvittavan energian. Se hieman lässähtänyt kaveri, tiedättehän, sillä tavalla sympaattisesti kuin lumiukko suojasään tullen, porkkananenä vinossa.

Se on ehkä alter ego. En minä kirjoita riesakuoriaisena muita tekstejäni. Mutta tähän blogiin se luiskahtaa aina kuin pala mäntysuopaa laiturin alle matonpesupäivänä. Huomasitteko, taas se luiskahti. Vertauskuva ja vielä ylipitkäksi venähtänyt (kuin keskenkasvuinen teinihujoppi, nyt lopetat saakeli). Riesakuoriaiselle ei koskaan riitä, että jokin luiskahtaa kuin pelkkä saippua. Sillä niinhän on kai joku muukin joskus sanonut. Riesakuoriainen ei ole joku muu. Se haluaa olla juuri kuka on ja kuuluttaa sen kaikille. Se on omanlaistaan itsetunnon ruokkimista, loputonta sumopainia epävarmuuden kanssa. Riesakuoriainen haluaa kaikista vähiten saada kuulla olevansa jonkun kopio, varas, kunnian kierrättäjä. Tai sitten mikä tahansa muu ikävä adjektiivi. Tai tietyssä valossa tietyllä ilmeellä esitetty adjektiivi, jonka voi tulkita ikäväksi.

Nyt mennään aralle alueelle, jonnekin sinne, missä riesakuoriainen loppuu ja se Maija, jonka psykologi ja muut vieraat, yleensä virkaansa toimittavat aikuiset, tunnistavat. Se Maija on vakavampi, matalaäänisempi, hidasliikkeisempi ja (vielä)pohdiskelevampi. Sekin tyyppi puhuu paljon, usein aivan liikaa ja usein enimmäkseen itsestään. Se heittää suuria syviä analyyseja elämästä ja elämästään, kuuntelee vastauksen ja nyökkäilee hyväksyvästi. Sitten se vierittää väliin jonkin, usein lakonisen vitsintapaisen, ettei vastaan puheleva aikuinen säikähtäisi. (Vaikka eiväthän ne säikähdä, ammatti-ihmiset. Korkeintaan aikuisuus laskee heidän osaamistaan.) Tämä Maija myös hymähtelee paljon, mutta raikuvasti se ei naura koskaan.

Sitten on se pöljä, jonka useimmat ystävät tuntevat. Se ei oikein muuta teekään kuin nauraa. Usein se vitsailee itsestään ja sittten vasta muista. Se hymyilee jatkuvasti vedet silmissä, mutta itke se ei koskaan. Se innostuu yleensä nollasta sataankahteenkymmeneenviiteen noin neljässä sekunnissa. Se ei luovuta helposti, saa suuruudenhulluja ideoita, nauraa taas, pyytelee sitten itseään anteeksi ja ideoi tai vänkyttää tärkeistä asioista loppuun asti. Joskus se sammahtaa yhtä nopeasti kuin tarvittaessa innostuu. Sammahtaessaan sen leuka putoaa ja se näyttää säälittävältä, on korostetun hiljainen ja pitää käsiään vatsansa päällä, koska vatsassa myllertää tuskaa ja kauhunsekaista pelkoa siitä, että kohta se kuitenkin taas hylätään. Se tekeytyy pienemmäksi ja avuttomammaksi kuin on ja yrittää pakottaa itsensä itkemään todistaakseen aitoutensa. Vielä se ei ole siinä onnistunut.
Mikä sammahduksen sitten aiheuttaa? Väsymys, verensokerin putoaminen, terävä kommentti itsevarmuuspanssarin porsaanreiästä (niitä on ainakin 428) sisään tai kommentti, jota ei ole tarkoitettu teräväksi, mutta jonka lausujaa tämä Maija ihailee, jopa kadehtii tai kaipaa mukaan elämäänsä. Tämä Maija toistelee usein mielessään sellaisia lauseita kuin "Älä ota pois. Älkää menkö. Älä anna niiden käsittää väärin." Ei se edes tiedä, kenelle se niitä hokee, ei se usko varsinaiseen Jumalaan.
Tätä Maijaa läpi eläessään Maija on usein onnellisimmillaan, hurmokseen asti, tai sitten aivan kuilun pohjalla. Tähän tyyppiinsä hän ei ole vielä aivan tottunut.

On myös lapsuudenkaveri-Maija, se, joka ei enää, ainakaan jatkuvasti, pelkää menettävänsä kahta lapsuudesta mukaan raahaamaansa ystävää. Se uskaltaa käyttäytyä kahden lapsuudenystävänsä kanssa TIETOISESTI tyhmästi ja lapsellisesti. Se rakastaa tyhjentää aivonsa, sydämensä ja keuhkonsa heidän seurassaan. Se ei luule itsestään liikoja kuin ajoittain ja silloinkin se palautetaan aika nopeasti maan pinnalle. Mutta maan pinnalla on kaunista ja mielenkiintoista. Tämä Maija myös vähättelee itseään harvoin.

On vielä sisarus-Maija, ainakin kaksi eri serkku-Maijaa, äiti-Maija ja isi-Maija. Mutta niitä on oikeastaan aika turha eritellä, koska ette tule kohtaamaan nittä kuitenkaan jollette jo ole kohdanneet.

Minä pyrin olemaan näyttelijä, rakastan näyttelemistä. (Jos haluat tietää miksi, käännä sivulle "Elä, älä rapise." Se on postaus teatteri-intohimostani. Löytyy myös jollakin hiton tunnisteella.)
En kuitenkaan ole vielä onnistunut vaihtamaan toista "olomuotoani" päälle silloin, kun toisen olosuhteet hyrräävät ympärillä. Sanoisin, että kaikki muu tuntuu helpommalta.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että nämä ovat minä, aidoimmillani. Oikeastaan jokaiselle tuntemalleni ihmiselle löytyy oma Maija-tyyppinsä, mutta se menee jo niin spesifiksi, että keskustelemme aiheesta vasta kurssilla kahdeksan.

Ja tosiaan, outoa. Minun piti kirjoittaa taas pitkä ja tunteentäyteinen kirjoitus (Maija-tyyppi: Mitä saa kun riesakuoriainen ja psykologi-Maija tekevät kirjoitustyyli-lapsen?) liittyen mielenilmaukseeni (Tunniste --> Mielenilmaus), mutta nyt tuli tämä. Ehdin kirjoittaa myöhemmin lisää siitä. Sitä paitsi, ehkä tälläkin oli tarkoitus. Minä ainakin haluaisin tietää hieman enemmän tyypistä, jonka intohimoiseen yhteiskunnalliseen keskustelunavaukseen olen lähdössä mukaan.
(Siellä he juoksevat tiehensä alkusoinnut kengänkoroissaan kopsahdellen.)
(Jumankauta. Mä olen kehittänyt brändin. Ehkä alan painattaa T- paitoja. "Aamu ammuu - Genius! Liity sinäkin!")


Nyt nukkumaan, sinä tuhannen ja yhden persoonallisuustyypin vinonenäinen lumiukko.

Lapasen kohtalosta

Minun sormissani on taas miljoona pientä halkeamaa. Lapaseni, joista vasen putosi tänään ilmeisesti loskaiselle koulutielle ja jätti oikean yksin olemaan oikeassa, imevät vettä. Imivät. Tai kyllä vasenkin luultavasti yhä imee. Ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Ehkä vasen lapanen putosi haalean loskalämmön synnyttämään lätäkköön ja innostui niin imemisestä, että huljuu nyt turpeana ja kylmissään jossakin Helsinginkadun asfalttipainaumassa. Minun käy sitä niin sääliksi.

Minä tarvitsen tällaista. Minun täytyy saada sääliä lapasta, joka oli jo valmiiksi alapuolelta likaantunut, blogissani, jonka nimen vaihdoin Pöllöfanista elämäntilannettani paremmin kuvaavaan. (Tahto Tuuletin on uusi supersankarinimeni. Fan, nähkääs. Menneisyyttään ei voi täysin kieltääkään.) Minun täytyy saada kompuroida adjektiiveissa ja omassa vaikeudessani, kieriä paikoilleen juurtuneissa kielikuvissani niin kauan kunnes se kielletään. Nyt on jo myöhä, ja istun puoliksi salaa virkatun etanan vieressä sängyllä, jossa minun halutaan uskoa olevan nukkumassa. Minun täytyy päästä uudelleen vauhtiin.

Vihreän tuolin aika on tosiaan ohi. Minun isäni istuu siinä nykyään aina, maali halkeilee ja selkänojan puomeja voi halutessaan nitisyttää. Rainbow:n salmiakkipurkka on vaihtunut Sisun samanlaiseen, mustaa teetä menee edelleen muumimukista ja tomaatit luövät tahtia. Hetken minä luulin, että elämä on jo kokonaan toisin. Joululomalla minun ei tehnyt mieli purkkaa eikä EDES tomaatteja! Ahdistus oli tiessään, vatsassa kupli kuin boolimaljassa ja välillä oli ihan pakko vain hihittää ja väännellä käsiä, purra hammasta ja hypähdellä. (Minä olen sellainen, kun olen innoissani. Ihmiset säikkyvät sitä toisinaan.)

Luultavasti minulle kävi niin kuin vasemmalle lapaselleni tänään. Sain maistaa vapautta kaikesta, liitää halki ilman ja olla kevyt, nuori, ajattelematon, ahdistumaton ja hilpeä ennen putoamistani lammikkoon, joka sekin vaikutti aluksi entistä elämää virkistävämmältä.  Vasta jokin aikaa sitten tajusin olevani yhä kaulaani myöten vedessä, josta kuplat ovat jo haihtuneet. En voi paeta meritähtimäisiksi klönteiksi vatsaan kiinnittynyttä vanhaa ahdistusta. Minun täytyy jotenkin kaapia se pois, en voi jatkaa näin. Mielialanvaihtelut ovat nyt radikaalimpia kuin vielä koskaan ennen. Tunnin ajan hengitän plusasteiden hikoileman rännän läpi ruohon ja Escadan kesäeditionin kepeyttä, seuraavan tunnin etsin taas kyyneleitä kaikkialta, mutten löydä kuin paloja häpeästä ja hiljaisesta epätoivosta, joka nykii ja tempoilee, muttei pääse ulos, vaan lähtee leviämään suonistoon. Totta puhuen pelkäsin ja odotin tätä jo Onnelan ja Joulumaan porttien välillä Petteri Punakuonolla ratsastellessani.

En ole tottunut tuntemaan. Siitä on kolme vuotta, kun henkinen oli viimeksi näin fyysistä. Äänihuulten alle loukkuun jäävät suru, kateus, epävarmuus, häpeä, pelko ja pettmys painuvat vatsaan ja potkivat kuin syytöksenä siitä, etteivät voi syntyä ulos endorfiinintäyteisenä aitoudenosoituksena, valua poskia pitkin pois ja jättää kehnoa äitiään selviytymään tulevista haasteista vahvempana.

Minä en tiedä kuin, että haluan jatkaa yrittämistä. Vuosi on uusi ja MeNaisten vuosihoroskoopin mukaan tähänastisen elämäni paras. Jos siihen en voi luottaa, niin sitten en mihinkään. Haluan vain olla valmis olemaan kesken murtumatta.

Ps. Edellinen oli Pöllöfanin hautauspostaus, tämä välitaantuma puoliltaöin, jota ei voida vielä kutsua edes uuden blogin kansilehdeksi. Uusi tulee käsittelemään enemmän muita asioita, yritän luopua tyylistä, joka saa jo omatkin korvani surisemaan ikävystyksestä.

Sillä hetki hetkessä hetken on

 Mahtista.

Jotenkin tuntuu kauhean pöhnäiseltä, pönöttävältä ja pöhköltä aloittaa tämä kirjoitus sanomalla, että on tullut aika. Ei aika tule eikä mene, tässä maailmassa aika on ja säilyy, toisin kuin me ihmiset, meidän ajatuksemme, muistomme, tunteemme ja tuhahtelumme. Toiset asiat pysyvät pitempään, jopa ihmisiän halki, kuten minun rakkauteni alkusointuihin. Useimmat kuitenkin putoavat pois ennen pitkää ja hyvä niin.

Ei sitä jaksa olla loputtomiin onneton. Eikä liioin onnellinenkaan. Toisinaan on pakko murista, viskoa käsivarsia suoriksi, törmäillä seiniin, nauraa silmiin kyyneleitä ja itkeä, kunnes tulee hikka ja jalkoihin iskee vapiseva lamaannus. Toisinaan tuntuu oikealta vain hyräillä, hymyillä, tuijottaa tyhjää tyhjin silmin, hihitellä itselleen ja muille, laulaa puille. Olla luvallisesti tyhmä, tökerö, itsepäinen, epävarma, innokas. Luottaa itseensä ja muihin, tietää kuka on ja mitä arvostaa, mihin tahtoo elämässään vaikuttaa ja minkä jättää mahdollisimman koskemattomaksi.

On ihan jees (kuten Demi-lehdessä aina sanotaan) leikkiä välillä olevansa hirrrrrmuisen älykäs ja erityislaatuinen, yksi iso maailman napa, sellainen arktinen, jota pingviinitkin palvovat. Joskus, kun tuntee olonsa kovin yksinäiseksi, saattaa leikkiä kuolevansa ja käydä läpi jokaisen läheisen ilmeen uutisen vastaanottamisen jälkeen. On ihan okei kuvitella kamaluuksia ja yhtä okei hävetä niitä syvästi myöhemmin.

On okei vihata ja rakastaa itseään vuorotellen ja välissä vain olla ja tuijottaa hupsuja Youtubevideoita pää tyhjänä. Se on okei myös perjantaisin, kun monet vetävät päänsä täyteen. On oikein rakastaa elämää ympärillään ja raivostua sille aika ajoin. On oikein olla välillä "väärin", koska jos kaikki olisivat aina vain oikein, ei oikeutta koskaan kyseenalaistettaisi tai vahvistettaisi.

Minun on nyt tarkoitus puhua itsestäni tässä kontekstissa viimeistä kertaa. Olen muuttunut tämän blogin alkuajoista, uudistunut ulkopuolelta kuin minkä tahansa brändin päivittynyt logo. Tärkein muutos on kuitenkin tapahtunut jossain aivojen hermoratojen seassa, silmien takana, varpushupparin helmaa puristavissa kämmenissä. Sydän sykkii taas kuten sen kuuluu, luut ja ääni kantavat. Ajatukset jaksavat paremmin. Olen  kasvanut muutakin kuin kokoa. Ymmärrän nyt, että on suurta ja tärkeää pystyä pohtimaan omia motiivejaan, arvojaan ja ajatuksiaan elämässä, myös vähän sitä, mitä muut ehkä ajattelevat ja tekevät. Yhtä tärkeää on kuitenkin uskaltaa elää ja olla riittävästi ajattelematta. Uupumaton itseanalysointi auttoi minut ulos itse nikkaroimastani hiirenloukusta, mutten olisi päässyt pinnalle asti luopumatta vellomisesta tietoisesti aika ajoin ja luottamatta siihen, että elämä kantaa, painoinpa sitten kymmenen tai yhdeksänkymmentä kiloa.

Tärkeitä kulmakiviä ovat rakkaus ja vapaus. Onni ei ole itseisarvo, vaan tekijöittensä summa. Onnellisuus ei ole minusta edes tärkein tavoite. Voin olla onnellinen, tavallaan, olematta onnellinen. Kun tiedän asioiden olevan kuten parasta on, voin luopua joistakin oman onneni palasista ja tulla siten onnellisemmaksi, mikä on kiistatta hassua. Tällä hetkellä olen aika kyllästynyt minuudessani myllertämiseen. Tiedän tähän mennessä tarpeeksi voidakseni suunnata huomioni tärkeisiin asioihin ympärilläni.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vapaus on avain moneen. Olen nyt lopullisesti vapaa osastoista, polikontakteista, painonmittauksista, hoitajien katseista ja epäluuloista, lähes kaikista mielialalääkkeistä ja yleisestä mielenterveysbyrokratiasta. Ennen kaikkea olen vapaa omaan kehooni ja ajatteluuni kohdistuvasta vihasta, koulun ja elämisen pelosta, pahimmasta yksinäisyydestä ja kaikesta kulminoituvasta kalvavasta kylmyydestä vatsan sisällä.

Konkreettisesti, oksennus ei enää maistu suussa, eivätkä nutrien pakkausmateriaalit pauku sulaessaan jäästä jääkaapissa. Saan syödä ihan niin monta luumua kuin huvittaa tai olla syömättä ainuttakaan. Saan kävellä sateessa tunteja joutumatta selittelemään mitään kenellekään ja laiskotella olohuoneen omaperäisessä tavarakaaoksessa kuin lapsi kehdossa, huoletta. Osaan taas rakastaa, vihata, itkeä, nauraa ja ahdistua aidosti, helpottua ja hymistä niin, että posket hytkyvät. Osaan näytellä taas silloin tällöin. Puhua kieliä, laskea matikkaa, kirjoittaa runoja ja säveltää ja sanoittaa kappaleita. Uskallan avata suuni ja elättelen toivoa siitä, että pian opin myös sulkemaan sen tarvittaessa.

Hyväksyn melkein kokonaan sen, etten ole kuin yksi ihminen monista, en parempi enkä huonompi. Hyväksyn perfektionistisen luonteenlaatuni ja osaan nauraa sille. Suuntaan sieraimeni kohti tulevaa ja pyyhin pois kovettuneet rippeet menneisyydestä. Myönnän menneisyyteni ja uskon oppivani jatkuvasti lisää myös sen ansiosta.

BEFORE/ENNEN/WTF/ WHY

AFTER/JÄLKEEN/BECAUSE YOU'RE WORTH IT JNE. 

Blogin lopettamiseen on monta syytä. Sanotaan, että lukiossa sitä elää elämänsä parasta aikaa. En ota mitään paineita, mutta vietän varmuuden vuoksi koululla niin paljon aikaa kuin mahdollista, nuuhkin seiniä tavoittaakseni rakennuksen hengen ja yritän löytää syvällisen yhteyden kanssaopiskelijoihin. Tai no. Ehkä tämäntyyppinen orjallisuus unohtui jonnekin kuljetun matkan varrelle. Mutta lukio vie aikaa. Minä oikeasti viihdyn siellä.

Toiseksi, olen huomannut, että kaksi vuotta kestänyt vaihtelevan tiivis hoitojaksoni (johon tavallaan luen tämän blogissa avautumisen, oman korvaamattoman terapiamuotoni) on paitsi auttanut minua, myös vaikeuttanut ystävyyssuhteiden solmimista oikeassa elämässä. Käsitykseni siitä, mitä uusi tuttavuus haluaa minusta tietää, on jokseenkin vääristynyt. Usein sanotaan esimerkiksi moi, minä sanon: "Hei, olen sosiaalisesti kyvytön entinen anorektikko, tuleva vegaani, mahdollisesti myös psykologisella tasolla sadomasokisti. Mitä mieltä muuten olet ydinvoimasta?" Toisin sanoen olen niin tottunut pöpöttämään syvällistä sössöä itsestäni, etten oikein osaa sosialisoida nätisti.

Blogin nimi, Pöllöfani, ei enää oikein iske. Pöllöt ovat ihania, mutta niin ovat kaikki muutkin eläimet, joiden asiaa haluan ajaa. Tämä ei koskaan ollut varsinainen eläin- tai käsityöblogi kuten nimi voisi antaa olettaa. Pöllöjä on sitä paitsi nykyään liikaa kaikissa tekstiileissä ja muissa höröttimissä. Kallion lukion hipsteri tai sekopää (molempi parempi, kuten minä) ei voi olla liian mainstream.

En halua leimautua menneisyyteni perusteella. Luultavasti löydän melko pian uuden kanavan ilmaista itseäni sosiaalisessa mediassa. Youtuben olen löytänyt vasta, rakastan sen mahdollisuuksia...

Tämä blogi jää paikalleen, kunnes joku Bloggerin ylläpitäjistä katsoo sen poistamisen aiheelliseksi. Tämä postaus on jo liian pitkä, mutta loppuun tärkein.

Kiitos.  Ilman lukijoitani olisin luultavasti seonnut lopullisesti. Yhdessä vaiheessa kommentit ja tieto siitä, että joku lukee ajatuksiani ja miettii kirjoittamiani asioita, olivat tärkein syy jatkaa mönkimistä. Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkein keino itseni ilmaisemiseen ja arvostamiseen. Oli korvaamatonta saada siihen vastakaikua. Kiitos erityisesti Viivi, Saara, Jen, Katariina, Suvi ja Jemina. Kaikkea hyvää.

Maija, aka. riesakuoriainen. 

#happiness#healthylife#newbeginning#firstandlasttimeforhashtags#nofilter

                                                                                                                                             

Mureneva tulevaisuuteni Ikean sohvalla.

Olen kamalan tyhmä. Ihan liian ujo. Ja vielä sillä tavalla epäsöpösti. En niin kuin seitsemän käppänän Vilkas, joka ei ole koskaan puhunut, koska ei ole kokeillut. Vaan niin kuin kivi. Sellainen sammaloitunut möhkäle, jonka kaikki ohittavat matkallaan markettiin. Olen kömpelö ja karvas. Kuivahtanut ja karvainen kuin parhaat päivänsä nähnyt kookospähkinä.

Nyt en puhu siitä, miten paljon syön tai kuinka laaja tuolin pintaan piirtyvä takalistoni taas olikaan. Te tiedätte jo ihan hyvin kaiken siihen liittyvän. Te tiedätte minun vatsamakkaroistani enemmän kuin ne tietävät itsestään, joten antaa sen aiheen nyt olla. Ei minun kulmikas, ruhjeille revitty itsetuntoni hankaa elämäni liitutaulua näin korviasärkevästi siksi, että olisin läski. En minä ole läski. Juuri nyt.

Minuun sattuu, koska tunnen itseni niin riittämättömäksi. Kaikilla elämäni osa-alueilla. Miksi minun täytyy tuntea niin suurta intohimoa juuri teatteria ja näyttelemistä kohtaan, kun kerran olen vain se typerä kivi. En osaa ottaa toista näyttelijää huomioon, viedä kohtausta eteenpäin tai tuoda siihen mitään uutta. Jo lavalle astuessani olen luovuttanut. Kyllä minä tietenkin väitän itselleni, niin kivenkovaa kuin kivi vain voi, että teen kaikkeni. Mutta minä pelkään yleisöä, vastanäyttelijää ja ennen kaikkea itseäni niin paljon, ettei edes yrittämisestä tule mitään.

Ensin minä siis luovutan, jo ennen kuin kohtaus on päässyt alkuun. Kesken kaiken minun tekee mieli juosta pois koko teatterista, pois maailmasta, purskahtaa raikuvaan, vapauttavaan itkuun. Vaan ei. En minä itke, vaikka kuinka rutistaisin naamani kätevään matkakokoon. Tuska jää rintalastan alle, jonnekin lähelle palleaa. Se vaikeuttaa hengittämistä, puhumista, nukahtamista. Se muuttaa muotoaan kun aikaa kuluu, kasvaa ja märkii, hyllyy kuin ykkösviili. Se muuttuu vihaksi, sisäänpäin kääntyneeksi viiltävän teräväksi piikiksi.

Ensimmäistä kertaa edes kirjoittaminen ei auta. Minä vihaan jokaista tavua tällä sivulla, jokaista ontuvaa kielikuvaa. Minä olen paha ihminen, koska en osaa rakastaa itseäni. En taida siis osata rakastaa ketään toistakaan. Olen tuomittu yksinäisyyteen, ikea-sohvan nurkkaan murustamaan  kevytlevitteellä voideltuja Vaasan ruispaloja siinä yksiössä, joka hamaan tulevaisuuteeni, johonkin maailman laidan sateiseen kortteliin, piirtyy.

Minusta ei koskaan tule näyttelijää. Vaikka toisaalta, ei minusta koskaan tule hyönteistutkijaakaan. Eikä sulkapallomailanvalmistajaa. Minulla on vain yksi suuri intohimo, taide, ja kun en saa rakkauteeni vastakaikua, lopulta tukehdun niihin perkeleen ruispaloihin. Vaikka vapaaehtoisesti.