"Minä" pelkää aina toista itsessään

Eilisiltana, kun kävelin pitkin sellaista pientä kinttupolkua, suunnilleen lapsijättiläisen olkavarren paksuista - pilkkopimeässä - tulin ajatelleeksi, että minä tosissani pelkään ennemmin pimeää kuin korkeita paikkoja tai kovaa vauhtia. En tiedä, miksi. En ollut aktiivisesti valmistautunut säikkymään vierata, kaukaisia koiria ja takapihallaan jouluiltaisen tarmonpuuskan yllättäminä haravoivia setiä. Kesken kaiken oli pakko pysähtyä ja melkein painua kyykkyyn, kun pelko juoksi ylös selkää kummallisina, kohmeisina aaltoina. Lopulta löysin komiikkaa köyrystä hahmostani ja tienposkessa nököttävistä ruohonokareista, jotka toivat mieleen siilit, elefantit ja keskikokoiset kummitukset. Puhuin itselleni englanniksi (se kuulosti kaikkein itsevarmimmalta) ja yritin saada teollisuusalueelta kantautuvat kirahdukset kuulostamaan vähän enemmän valaiden vatsanväänteiltä kuin siltä, että jotakuta hyvin suurta ja sitkeää hirtetään.

Tietysti asiaan vaikutti vieras polku vieraine taloineen, vieras maa ja vieraat puut, vieras kanervakin, kantapäitä pyyhkimässä kuin jokin, joka tahtoo itseään paijattavan. Mutta silti. En olisi odottanut pelkääväni pimeää enää tässä iässä, ainakaan näin räikeästi. Sydämeni oli vinossa, sille ei rittänyt kurkku hypättäväksi, kun se meni ajelulle suolistoon, parkkeerasi lopulta vasempaan lahkeeseen ja tutisutti tohjoksi koko systeemin. Minä vähän häpesin sitä. Olin aina luullut olevani Pocahontaksen salattu kaksoisidentiteetti Koillis-Helsinkiläisessä viitekehyksessä. Totta kun on, että tulen eläinten kanssa toimeen aina paremmin kuin ihmisten ja menen kertakaikkiaan pilalle, jos en saa vähään aikaan tarpoa.

Pöhkö vapinani sai minut pohtimaan itse pelkoa, kaikkine kylmäävine ulokkeineen. Sitä, miten se saa isoimmankin meistä etsimään ensin omia polviaan, keskeyttämään kaiken, takeltelemaan. Joka kerta toivomaan ennemmin kuin tietämään. Pelko on ehkä nöyrin tunne, joka ihmisellä on.

Kun nyt oikein kerää kaikki raajansa, istuu, juo teetä ja ajattelee (miten riemukas aktiviteetti näin joululomalla), niin pelkohan on tunteista kiehtovimpia. Se perustuu kokonaan tietämättömyyteen. Vaikka tietäisi täsmälleen, mitä pelkää (kohti juokseva gnu) ei tiedä varmasti, miten pelastautua. Jos tietäisi, ei pelkäisi, vaan toimisi. Pelkäävä ihminen ei osaa asettaa itseään valta-asemaan, tietäjäksi ja toimijaksi, vaan alistuu, jolloin tunne tulee tiedon jättämään tilaan, asettuu niskaa vasten kuin viileällä vedellä täytetty kertakäyttöinen hansikas. Erityisesti silloin, kun ei tiedä, mitä pelkää, on täysin avuton. Päämäärättömään pälyilyyn uupuu nopeasti. Siksi, jos uhriaan ei jaksa juosta kiinni, se kannattaa väsyttää pelolla. Tämän tietävät terroristit, internet-trollit ja karismaattiset diktaattorit kautta aikojen.

Jos mietin kaikkia niitä kertoja, kun minua on pelottanut tehdä jotakin, se on johtunut pelosta menettää valta. Valta itseen, toiseen, koko käsitettävissä olevaan todellisuuteen. Urheilukilpailu pelottaa, koska vaikka omaan vauhtiin voi periaatteessa vaikuttaa, ympäristön muuttujat ja muut kilpailijat ovat pelkääjän toimivallan ulottumattomissa. Autossa on pelkääjän paikka hyvästä syystä - mikä kuvaisikaan paremmin kohtalon kulkuun alistumista kuin istua kytkettynä ärisevään purkkiin kovassa vauhdissa ilman valtaa vaikuttaa siihen koneistoon, joka hurjastelusta vastaa.

Äiti vei minut ensimmäistä kertaa Linnanmäelle, kun olin 3-vuotias. Hän ajatteli, että siellä olisi paljon välkkyvää ja värikästä tutkailtavaksi etäältä (olin jo varhaislapsuudessani haka tutkailemaan asioita etäältä). Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen. Seisoin kädet puuskassa keskellä kaikkea ja halusin esittää vain yhden kysymyksen. Kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Oli aika, kun pelkäsin kovasti myös korkeita paikkoja, kovaa vauhtia, ahtaita käytäviä ja vieraita ihmisiä. Jos olisin saanut valita, olisin istunut vuorokaudesta toiseen suorakulmaisessa huoneessani järjestelemässä huopakyniä ja lehdistä leikkaamiani naamoja. Päiväkodin retkipäivät olivat kamalinta, mitä tiesin. Jokaista retkeä edeltävänä iltana minun oli käytävä monta kertaa läpi retken kulku askel askeleelta. Entä, jos myöhästyisin bussista? Entä, jos kenkäni vaihtuisivat eteisessä joihinkin toisiin? Entä, jos unohtaisin eväsrasiani hattuhyllylle? Enemmän kuin mitään, pelkäsin tuntemattomia aikuisia. Olin varma, että he eivät mitään muuta tehneetkään kuin suuttuivat. Aikuiset olivat mielessäni aina korkeita, kulmikkaita ja vihaisia.

Neljävuotiaana sain kohtuuttoman itkukohtauksen, kun en ymmärtänyt, miten kahvinkeitin toimii. Minusta oli väärin, että vesi muuttui ruskeaksi ja väkeväksi ilman, että tiesin miten. Vielä ala-asteen alkuvuosina aloin aina itkeä, kun en saanut matematiikan laskua oikein. En niinkään siksi, että epäonnistuminen tuntui pahalta, vaan siksi, että ymmärtämättömyys sai minut täysin tolaltani. Pelkäsin vieraita merkkejä ja numeroita, koska minusta tuntui, että todellisuuteni hajoaa, jos en ymmärrä, miten se toimii.

Pelko hallinnan menettämisestä on, paradoksaalisesti, hallinnut koko tähänastista elämääni. Tietenkään se ei ole estänyt hallintaa katoamasta, pikemminkin se on ruokkinut erilaisia kummallisia päähänpinttymiä ja mielenterveydellisiä kulminaatioita. Ala-asteella pelkäsin, että jollen noudata täsmälleen itse itselleni laatimaani kunto-ohjelmaa, elämältäni putoaa pohja. En niinkään pelännyt lihomista tai hengästymistä väärissä paikoissa, mutta olin varma, että jos joudun keskeyttämään juoksulenkin hetkeksi kompastuttuani kengännauhoihini, maailma suuttuu minulle.

Enemmän kuin mitään, olen pelännyt, ja pelkään yhä, katoavani itseltäni. Suurin pelkoni on, että yhtäkkiä, jostain taikaiskusta, herään todellisuuteen, joka on minulle aivan tuntematon, ja jossa minä olen itselleni vieras. Pienestä asti olen pelännyt, että jokin yksittäinen tapahtuma saa minut tajuamaan, miten kamala, kummallinen olento olen koko elämäni ollut ja miten olen toiminnallani pelottanut, ällöttänyt ja satuttanut muita. Se on irrationaalista. Mutta se summaa hyvin pelon koko luonteen. Vain sellainen pelottaa, mikä jää hallinnan reunan taakse, tuntemattomaksi. Tuntematon on julma, koska tuntematonta ei voi ennustaa, lahjoa eikä käskyttää. Se yllättää, muuttaa muotoaan ja menee näkymättömäksi juuri, kun sitä luuli jo koskettavansa.

Minusta kun ihminen pelkää tuntematonta, hän pelkää lopulta pelkästään itseään. Kun Suomi Ensin -ihmiset vaativat Suomen monikulttuuristumisen välitöntä pysäyttämistä, he eivät pelkää maahanmuuttajia, vaan sitä, että löytävät maahanmuuttajan itsestään. He pelkäävät, että Suomi muuttuu paikaksi, jossa  on tilaa. Tilaa vaalia, synnyttää ja tutkailla erilaisuutta ja siten myös ainutlaatuisuutta. Siis yksilöllisyyttä, joka taas kääntyy helposti yksinäisyydeksi. Voi olla, etten minä ole enää tavallinen suomalainen mies tai nainen, kun tavallinen suomalainen katoaa - tai vielä pahempaa, ei ole koskaan todella olemassa ollutkaan.

Tuntemattomaan vihamielisesti suhtautuvat yrittävät epätoivoisesti suojella sitä, mikä heille on tuttua, koska he pelkäävät menettävänsä sen sitä mukaa, kun kaikesta löytyy uusia sävyjä. He pelkäävät, että se, joka heitä määrittää, ei äkkiä enää pädekään ja heidän täytyy rakentaa itsensä uudelleen. Minä en voisi olla rehellisempi, kun sanon, että tiedän, miltä se tuntuu.

Pelko on ihmisessä, jotta ihminen selviäisi hengissä. Se ei ole vihamielinen tunne. Vihaksi pelko muuttuu vasta, kun ihminen ei anna itsensä pelätä, siis alistua ja luopua vallasta. Viha on epätoivoinen yritys kääntää pelko tilaksi, jossa valtaa ei menetetäkään.

Minä olen ihminen, joka on pelännyt ja pelkää kaikkea turhaa ja kummallista. Minun ei koskaan ole tarvinnut pelätä oman tai läheisteni elämän puolesta pitkäkestoisesti. Olen niin onnekas, että vielä pelkään pelkkää pimeää.

Minä toivon - uskon - että vain antamalla itsensä pelätä, on mahdollista suostua tuntemattomaan. Ja vain suostumalla tuntemattomaan sen pelosta voi päästä. Pelko voi olla utelias tunne. Ainakin se on aina vihaa uteliaampi.

Räyskäisy

Haluan irti tän tympeän ikävän. Ujon, hajuttoman tunteen, joka saa kuuntelemaan Ultra Brata pissalta haisevassa lähijunassa ja etsimään ikkunasta omat silmät. Ensin toisen, sitten toisen.

Haluan valkoisen, viluisen valon ja väärässä kohtaa laulavat linnut, jotka eivät lakkaa niin kuin sade lakkaa satamasta ja käytävässä tapaajat tapaamasta ja halaajat halaamasta, kun käsi selällä taputtaa tyhjää kuin epäpätevä elvyttäjä.

Haluan laeltaan liukkaat rännän jäämät tien räkäisillä poskilla ja Hercule Poirotin loppuratkaisulta haisevan hämärän. Haluan keuhkot täysinään rätisevää, kiirivää, hormonaalista hurjaa ja leukaan asti lehahtavan älyttömän lämmön. Haluan tumput, rinkat, rukkaset. Haluan rustata sormet mustana liian pienellä lyijykynällä tahmealla penkillä Pukinmäessä. Haluan sut ja tuulihousut ja erääntyvät laskut. Joo, toisinaan haluan asuntolainankin ja lapsen.

Haluan rungon, pihkaa, lähmää. Ja keltaiset sukkahousut. Haluan uuden kameran kennon! Ja John Lennon saa soida, oli kuinka kornia tahansa.

Haluan mä vaan ollakin. Olla joku jossain luodolla tai pihalla. Yhtä pyöreä ja tarkoituksenmukainen kuin keilapallonmuotoinen pulu. Vaikka mieluummin olisin kuitenkin lokki. Tai hirvi.

Haluan tietää suoneni niin kuin ihminen tietää, kun se pelkää henkensä edestä. Haluan rakentaa lumiukon. Ja raapia soraa saappaalla niin kuin ihminen raapii, kun se ei tiedä, mitä sanoa.

Haluan laulaa ja tanssia. Ja pysyä hereillä. Haluan tehdä piparitaikinasta ison eläimen, koristella ja syödä sen. Haluan nukahtaa kesken lauseen. Ja herätä kesken unen.

Haluan olla niin aikuinen, että se on jo tylsää. Ja niin nuori, että se tuntuu kylkivälilihaksissa.

Mä haluan helvetinmoisen haaveiluherkän anturin, joka tekee tiistaista vähemmän tiistain. Ja toki haluan myös ihan tavallisen tiistain. Sinisen, mielellään.

Haluan, että kävellään. Niskaan haluan puolihuolimatonta lunta.

Rakkaudentunnustus ikävälle

Valo ei jaksa ihan taivaan katolle asti. Syksystä tippuu vettä kuin vasta sukeltaneen silmäripsistä. Lipputankoa hakkaa ohimennen isänpäivä. Maa kasvaa ohutta nuhaa.

Ikävä on kääntynyt alakuloksi silmäluomien alle. Sellaiseksi, joka valuttaa katsetta ohi kaikesta. Ruusunmarjapensas on kuollut kesken kaiken. Aamua yöttää, kun näin marraskuussa yö vyöttää sen itseensä kiinni.

Isänpäiväisyys tarkoittaa tänään muovikuoren alta huurtunutta Pullavaa, Rainbow-jaffaa ja auton ikkunaan nojaavia pakkauksia, scart-johtoja ja kitaroita, laatikollista Tinttejä ja toista täynnä poltettuja cd:itä. Ajokilometrejä tyngässä sateessa.

Tyhjäksi jäävä haisee kuselta ja pölyltä, uusi on vasta muovipatjainen sänky, laatikoittain eilistä ja ikkunanäkymä melkein ei mihinkään. Seinällä tuijottaa Jeesus, mutta ei meidän.

Isän kerroksessa haisee SebaMed-saippua. Muovipinnoitteet, liukuesteet ja automaattioven katkattava rumina tekevät sairaala-asuisen kotitalon tutuksi. Minulle sairaalassa on aina asunut tuntu turvasta silloinkin, kun missään muualla ei. Se on anonyymi, valkoiseksi tuputeltu universaali umpio, joka on olemassa ollakseen olemassa kaikille. Siksi siellä ei tarvitse olla kukaan.

Täällä ovissa on kuitenkin lukot ja nimet. Nakkikastikkeen ja muovin yhteishaju on kuin painaisi poskensa kovaksi pestyyn lakanaan. Minä vikisin itsekseni kuullakseni, miltä se kuulostaa, kun ei ole lapsi eikä vainaa, mutta silti kaipaa hoivaa.

Etäisesti tuttu on enää se, joka luisuu pyörillään muistamatta oliko menossa eteen- vai taaksepäin, hengittää jotenkin väärin, katsoo jotenkin kohti, mutta aina sittenkin vähän tyhjää. Joku, jonka taakse ei enää kunnolla nää, ja joka niin pitkään oli isää. Kämmenet ovat eniten samat.

Me pelasimme shakkia seinältä tuijottavan Jeesuksen vieressä ja söimme pullaa, hampailla ja ilman. Minä menetin heti kuningattareni, kun erehdyin jotenkin olettamaan, että ei se enää tajua. Kannoin sen pieneen huoneeseen kaikki kitarat ja paksun tietokoneen näytön, jolla se hypomaniassa pyytää aina julkisuuden henkilöitä Facebook-kavereiksi. Ostin hetken mielijohteesta sille suklaajoulukalenterin, ja kun se sai sen, se hymyili hetken niin kuin vuosien päähän, taakse ja eteen.

Sisko saa ihan kohta vauvan. Se näyttää onnelliselta silloinkin, kun se kiroilee. Veljellä on tietokoneessa niin iso näyttö, että se tuo mieleen elokuvateatterin tai liitutaulun. Se näyttää onnelliselta, kun se käyttää hiirtä eikä sen tarvitse kysyä keneltäkään, miksi joku ei joskus toimi.

Isän keskimmäinen ex-vaimo pakkasi kaikki isän tavarat hoivakotia varten. Se näyttää onnelliselta, kun se puhuu, että voisi ommella vanhan yksiön verhoista isälle päiväpeiton. Äiti ajoi kolme kertaa edestakaisin isän vanhan ja uuden kodin väliä ja istui autossa odottamassa, kun kannettiin. Se näytti onnelliselta, kun pääsi rollaattorilla hyvin hissiin ja istui kaikkien keskellä kahvipöydässä.

Mä olen jo pitkään ajatellut, että aikuisuus on illuusio. Vain lapsuus ja vanhuus ovat oikeasti. Niiden välissä ihminen tavoittelee aikuisuutta kuin omaa varjoaan. Se siirtyy aina kauemmaksi, jos sitä yrittää juosta kiinni.

Lapsuuden jälkeen ihminen yrittää sopeutua kaikkeen, luoda, rakentaa, säilyttää, purkaa ja hallita vain löytääkseen saman lapsen itsestään vuosikymmeniä myöhemmin. Eikä sitä kai yhtään aikaisemmin voisi löytääkään. Jos aikuisuus pitää määritellä lyhyesti, väitän, että se on kykyä ymmärtää, ettei aikuisuus missään odottamassa istu, ja selvitä ajatuksesta. Aikuinen on arvoituksensa ja keskeneräisyytensä löytänyt, pitkään elänyt lapsi, joka nojaa itseensä silloin, kun ympärillä on hetkellisesti ihan tyhjää.

Vanhus on lapsi taas. Yhtä tarvitseva, paljas ja punainen, ja silti itsenäisempi kuin kokonaista ja kokoaikaista aikuista itsestään etsivä ikinä. Oikein pieni lapsi ja oikein vanha ihminen ovat kumpikin enemmän upoksissa kuin pintaa pitkin kiitävät toimintaikäiset. He ovat syvällä siinä jatkuvassa ja loputtoman seikkailullisessa minämaassa, jossa mieli tekee pienestä ääretöntä ja asiallisesta sopivan ohimenevää. He ovat kuin napanuoralla kiinni jossakin olennaisessa, ehkä maan ytimessä tai omassa vatsanpohjassaan. Siellä, missä omatunto, itku ja nauru asuvat yhdessä ja tiskaavat vuorotellen. Oikein nuori ja oikein vanha ovat lähempänä maata kuin toisia ihmisiä. He muistavat vielä, että hengittämällä selviää.

Lähiaikoina mä olen yllättynyt marketeissa. Ketsuppihyllyllä on iskenyt puuskainen tarve joko olla taas lapsi tai saada lapsia. Lämmin, rintakehän ympäri kiertyvä toive joko käpertyä tai olla se, jota vasten käperrytään. Elävin, tutuin minäni on jossakin siellä, pitämässä huolta ja tarvitsemassa, luottamassa.

Mä olen taaperosta asti pitänyt huolta. Joskus se äityy huolestumiseksi ja kroonistuessaan siitä tulee huolehtimista, mutta ollessaan tasapainossa se saa kaiken tuntumaan järkevämmältä. Välittäminen tekee raajoista paksut kuin vanhalla puulla, joka natisee, mutta ei katkea.

Rakkaus on paksua ja tyyntä kuin hammastahna. Se ei liekehdi, räisky, hakkaa ja viillä. Rakastuminen, intohimo, flirtti ja sen sellainen ovat asia erikseen. Tärkeä asia, mutta eri. Asetuttuaan rakkaus on jotain muuta. Se on jotain niin tuttua, että sen olemassaoloa ei huomaa ennen kuin se jättäytyy pois. Se viiltää vasta sitten, kun sitä ikävöi.

Juttelin isän kanssa puhelimessa ehkä kahdeksan kuukautta sitten. Me puhuimme maantieteestä, kemiasta, koirasta, musiikista ja muistoista. Mä olin juuri alkanut seurustella ensimmäistä kertaa. Se teki isän iloiseksi. Me muistettiin sitä, kuinka leikittiin, kun olin ihan pieni. Vedettiin lakana pään yli olohuoneen sohvalla ja oltiin "installaatiossa". Oltiin Haluatko Miljonääriksi. Oltiin Heini poliisista päivää. Pelattiin shakkia ja opeteltiin Etelä-Amerikan pääkaupunkeja isosta kirjasta. Piirrettiin syanidin reaktioyhtälö.

Me puhuttiin puhelimessa tunti. Mä kävelin edestakaisin siellä, missä nykyään asun. Heilutin ranteita niin kuin aina heilutan, jos oikeasti innostun. Poskea vasten kuumenneen puhelimen läpi isäkin innostui, ehkä ensimmäistä kertaa taas moneen kuukauteen. Tuli pimeä. Lopulta isä sanoi, ettei se jaksa enää puhua. Että pitää mennä lepäämään. Samalla tavalla kuin se aina kotona meni, selälleen siihen pieneen huoneeseen, jonka katossa on halkeama, nukkumaan silmät auki. Mutta että nähtäisiin. Että nähdään taas.

Kun painoin punaista, kyllä tiesin, ettei nähtäis. Seuraavalla kerralla se oli uponnut taas siihen uuteen, nyt jo tavallaan tuttuun, etäiseen, käpertyneeseen, unohtuneeseen utuun, jota mä en tunne. Siksi mä itkin silloin niin paljon. Se on ainoa kerta, kun olen soittanut puhelimella menneisyyteen.

Tänään, kun mä annoin sille sen suklaakalenterin ja katsottiin toisiamme kunnolla silmiin, mä ehkä kunnolla vasta ymmärsin, ettei se ole poissa. Mennyt aika on.

Se oivallus ei tee mistään kevyempää tai ikävästä sileämpää niellä, mutta sen ymmärtäminen tekee helpommaksi antaa itsensä surra. Ikävä ei ole rikos. Se on hurja tunne ja menee nopeasti polviin, heitättää. Mutta kun sen antaa tuntua, äkkiä saa paljon paremmin happea ja halatuksi itse itseään.

Tänään mä itkin taas aika paljon, kun en saanut kuvia editoitua. (Luultavasti se liittyi kaikkeen ihan muuhun, mutta toimipahan laukaisevana tekijänä.) Vikisin itsekseni ja heijasin, olin mielestäni päästäinen ja tahallani kauhean säälittävä. Siitä tuli parempi olo. Halusin olla ihan lapsi ja tosi turvallinen aikuinen samaan aikaan. Ja olin.

Marketissa katselen tuttipulloja rivissä ja mietin, että loppujen lopuksi rakkautta on hirveän vaikea pyytää, mutta aika helppo saada. Riittää, kun katselee ympärilleen ja yrittää nähdä, mitä siellä on sen sijaan, että etsisi vain heijastavia pintoja ja moittisi niissä näkyvää nenäänsä.

Minä kaipaan - sellaista, mitä ei enää ole, ja sellaista, mitä ei ole nyt. Kaipaus muuttuu lempeydeksi, haaveiluksi, vahvuudeksikin, kunhan ikävä ajallaan irtaantuu polvista.

Tekoäly heijastaa vain ihmisen ääriviivat

Teko-etuliite harvoin lupaa mitään erityisen hyvää.

Tekokuitu kutittaa, tekokynsi irtoaa, tekopyhä tuputtaa ja tekotapa on usein kohteeseen nähden väärä tai ainakin kyseenalainen. Teko- on aidon vastakohta. Jokin, joka yrittää olla jotain, mitä ei oikeasti ole - ja lähes poikkeuksetta epäonnistuu surkeasti. Niin kuin makeutusainetabletti, jonka pitäisi kelvata sokerista, mutta joka näyttää e-pilleriltä ja maistuu e-vitamiinipilleriltä (joka taas pakkauksen mukaan maistuu appelsiinilta, mutta jättää oikeasti vain jauhoisen kalvon kitalakeen).

Teko- on yleensä liian hyvää ollakseen totta. Se on epäkäytännöllisyyttä, epäluotettavuutta, epäekologisuutta ja epäinhimillisyyttä. Ei siis ihme, että päivän sana, tekoäly, voi maistua huulilla epäilyttävästi esanssilta.

Tekoäly on kuitenkin tekokuituja ja tekoviiksiä mullistavampi, pelottavampi ja kiinnostavampi keksintö siksi, että siinä jäljitelmällisyys ei kohdistu enää johonkin, joka jo itsessään on ihmisen ulkopuolella, muokattavissa ja käytettävissä. Toisin kuin vaatteiden kuidut tai elintarvikkeiden makuaineet, älymme on paitsi käytössämme, myös erottamattomasti osa meitä. Äly on kehomme, toimintamme ja siten identiteettimme keskeinen rakenne, jonka merkitys elämässämme on paljon kokonaisvaltaisempi kuin jonkin sellaisen tuotteen, jonka arvo muodostuu vain sen käytettävyydestä välineenä.

Tästä syystä ajatus tekoälyn vallankumouksesta on niin pelottava. Miten voimme yrittää jäljitellä sellaista, minkä avulla yritämme jäljitellä? Sinänsä ajatus on kiehtova, mutta ongelmaksi se muodostuu esimerkiksi vaiheessa, jossa älyn kokonaisvaltainen merkitys yksilön ja yhteisön toiminnassa ja identiteetissä ohitetaan kaupallisten tavoitteiden nojalla. Siinä vaiheessa, kun tekoälyksi - ja siten ihmisen älyn kuvaksi - kutsutaan esimerkiksi algoritmia, eli älyä, joka toimii vain siihen ohjelmoitujen kaupallisten intressien ohjaamana, muuttuu haitalliseksi rinnastaa ihmisäly ja kone. Vaarana on, että lopulta aliarvioimme ihmisen kykyä ajatella ja kommunikoida vain siksi, koska olemme niin vaikuttuneita koneen yli-inhimillisestä laskentakyvystä, ja älyn uudeksi määritelmäksi muodostuu laskennallinen ja siten myös manipuloitava massa-analyysiäly.

Tekoälyn yhä kehittyvä laskentateho on niin hurja, että sitä on vaikea tajuta. Laskeminen laajentaa vaikutusmahdollisuuksiaan huomattavasti yli sille aikaisemmin arjessa asetetun suppean merkityksen. Kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, on periaatteessa purettavissa kaavoiksi. Elämme syy-seuraussuhteiden tahmaisessa hämähäkinseitissä. Vuorovaikutussuhteet - niin ihmisten väliset kuin ihmisen ja ympäristön välisetkin - perustuvat lopulta muutoksiin. Kaikki toimintamme rakentuu tapahtumaketjuista, joiden toteuduttua tilanne ei ole enää sama kuin ennen. Kaikki muutokset voidaan oikeastaan ajatella tekijöidensä summana, jossa lopputulos, muutos, jää yhtäsuuruusmerkin perään. On siis teoriassa mahdollista, että jonakin päivänä koneet laskevat eteemme vaihtoehtojen kirjastoksi kaiken, mitä tilanteessa on mahdollista tapahtua, todennäköisyysprosentteineen päivineen, ja maailmasta tulee tekoälyn konsultoima valtaisa shakkilauta.

Tekoäly oppii oppimaan. Se opettaa itseään, luo verkostoja ja yhteyksiä paikkoihin, joissa niitä tarvitaan sekä etsii, havainnoi, luokittelee, korjaa itseään ja luo oppimansa pohjalta uutta. Oppiva tekoäly toimii kuten ihmisen aivojen hermoverkko - se vahvistaa niitä asioiden välisiä yhteyksiä, jotka ovat eniten käytössä ja katkoo niitä, jotka havaitsee hyödyttömiksi. Tekoäly oppii vain materiaalista, joka sille annetaan. Kaiken uuden se luo oppimansa pohjalta. Ainakin vielä tekölyn toiminta on ääridemokraattista. Sen oppiminen ohjautuu aineiston määrällisen enemmistön perusteella. Enin, klikatuin ja toisteisin voittaa. Hyvä esimerkki tästä on Microsoftin Twitter-robotti, joka imaistuaan itseensä Twitterin data-aineistoa muuttui hetkessä juutalaisten kansanmurhaa kannattavaksi törkypuheautomaatiksi.

Onko sitten mitään, missä tekoäly ei voisi päihittää ihmistä? Onhan se voittanut ihmismestarit on jo shakissa ja Go-pelissä (ei Pokemonissa, vaan siinä toisessa.) Tekäly kykenee päätähuimaaviin laskentasuorituksiin. Sen on nyt jo mahdollista paitsi jäljitellä erilaisten ihmisten, esimerkiksi ammattiryhmien, tyypillistä puhetapaa, kirjallisuuden eri formaatteja, musiikkityylilajeja, tiedettä ja urheilusuorituksia, myös toisintaa tunnekokemuksia ja tunteisiin perustuvaa vuorovaikutusta kuten empatiaa, riitelyä, rakastumista tai pettymistä.

Avainsana on kuitenkin jäljittely. Tekoäly toistaa ihmisestä sen, mikä on sille havaittavissa. Se oppii mallista ja soveltaa vain oppimaansa. Tekoälyn itseohjautuminen on prosessi, joka vääristyy helposti, koska tekoäly on toiminnassaan johdonmukainen, mutta ihminen ei. Ihminen esittää, painottaa, liioittelee, siloittelee ja on sarkastinen. Ihminen jättää asioita sanomatta, sanoo toisin kuin ajattelee ja toimii, ennen kuin tietää. Sosiaalisessa mediassa ihmisen erikoisimmat tempaukset saavat eniten huomiota, eivät arkiset ja tyypilliset asiat. Tekoäly tulkitsee ihmisten sosiaalisen pelin vallitsevaksi toimintakulttuuriksi. Se ei havaitse piilomerkityksiä.

Siksi uskonkin, että tekoäly ei ole parhaimmillaan toimimassa ihmisen puolesta, vaan osoittamassa meille päin naamaa, miltä toimintamme oikeasti näyttää. Tekoälystä saamme kaunistelematonta dataa siitä, miten tapamme toimia on päältäpäin tulkittavissa. Siten tekoäly voi toimia korvaamattomana siltana ihmisryhmien välillä. Tekoäly toimii paitsi tulkkina ihmiseltä toiselle, myös ennen kaikkea ihmiseltä itselleen. Se näyttää, mikä toimintakulttuurissamme on pielessä, mikä saa suhteettoman paljon painoarvoa ja mikä jää varjoon. Tekoäly on ainutlaatuinen mahdollisuus katsoa asioita niin kuin ne tällä hetkellä ovat, eikä niin kuin niiden olisi tarkoitus olla.

Ihmisen toiminta on syy-seuraussuhteiden äärettömyys, josta tutkijat ovat saaneet kartoutettua vasta häviävän pienen murto-osan. Itse uskon, että kaikki, siis aivan kaikki, on seurausta jostakin, mutta se jokin on niin monen monimutkaisen tekijän summa, ettei tekoäly pysty sitä jäljittämään sen paremmin kuin ihminenkään. Tekoälyn tiellä ovat etenkin kaksi sellaista ihmiselämän vallitsevaa ominaisuutta, joiden sisäistäminen tuntuu olevan koneelle mahdottomuus: sattuma ja minä.

Sattuma on iso luonnontieteellinen ja filosofinen ilmiö, jota ei vielä olla pystytty selittämään. Ihmiselämään se vaikuttaa ratkaisevasti heti siitä alkaen, kun jonkin geenin alleelit sattumalta jakautuvat sukusoluissa tietyllä tavalla ja jokin siittiö sattumalta saavuttaa munasolun ensimmäisenä. Sattuma vaikuttaa elämässämme joka hetki, isosti ja pienesti, mutta tekoälylle satunnainen sattuma on vain virhemarginaaliin menevää kohinaa. Jokin sattuma voi muuttaa yhden ihmisen koko elämän, tämän käsityksen itsestään ja ympäristöstään sekä suhteen kaikkeen totuttuun. Yhden sattuman painoarvo on kuitenkin vaikea laskea, kun sen vaikuttavuus riippuu sattuman kokevan ihmisen siihenastisen elämän kaikista aikaisemmista sattumista. Sattumalla on iso rooli yksilön identiteetin rakentumisessa ja tämän tavassa katsoa maailmaa, kun taas tekoäly ei tarkastele maailmaa minästä, vaan keskiarvoista käsin.

Identiteetti, siis käsitys minästä, on toinen tekoälylle kova pala. Synnyttyään ihmislapsi alkaa tarkkailla ja sisäistää maailman tapoja yksityisestä itsestään käsin ja sovittaa oppimaansa jo olemassaolevaan kehoon ja mieleen. Oppiessaan oman kehonsa rajat vauva tutustuu jo itsenäisesti ja riippumattomasti olemassaolevaan itseensä. Ihmislapsi on synnyttyään ainutlaatuinen ja erillinen, kun taas tekoäly rakentaa itsensä täysin ympäristöstään riippuvaisena jäljennöksenä. Identiteetin rakentuminen on ihmiselle helpompaa myös siksi, että ihmisen aivotoiminta kehittyy 25-vuotiaaksi asti ja keho kasvaa pehmeästä, kömpelöstä taaperosta hallituksi kokonaisuudeksi hitaasti. Ihminen ehtii tutustua itseensä ja rakentaa minäänsä kasvaessaan, kun taas tekoäly syntyy täydessä terässä, mutta tyhjänä.

Ihminen loi tekoälyn omaksi kuvakseen. Siis heijastuksen perusteella. Se ei ole kaikki, vaan itse asiassa yllättävän vähän. Tekoäly nostaa meistä esiin puolia, jotka tulevat yllätyksenä, mutta se ei tiedä meistä enempää kuin tiedämme itse. Tutkimusmatkalla se on hyvä taskulamppu, miksei karttakin, mutta ei lopullinen määränpää.

Taas tää mä

Mä oon taas tää tänään. Taas mä oon tää.

Melkein kuin eläin takussa. Tai ihminen arkussa, kun se tahto kokeilla, miltä tuntuis olla kuollut keskellä viikkoa.

Kuoriainen jumissa.

Mun keskellä on reikä niinku leivässä,
siitä näkee kyllä läpi, muttei eteensä
Ilma vierii mun välistä, ilmankos.
Olen ontto otos, ontompi kuin keskiverto "entä jos", tutumpi kaaos, ohjatkaa toi ulos

    Välitän väljää taas lävitse tästä ja yhä vaan välttelen välittämästä. Ota hei koppi, niin kompastun, muuten väkisin väitän, että varmasti vahvistun

Olen niin raaka, et idutkin kadehtii
Puoliksi syöty, mut koskematon
Valkoiset lakit ja lakanat lainehtii
Tahdon pois alta ja sateenvarjon.

Uitettu koira.

Mä oon taas tänään tää. Taas mä oon tää tänään.

Pelkään, ettei kukaan enää kompastu muhun
Otan itseni kiinni ja ripustan pois
Pelkoni selkä ei kuule kun puhun, olen virraton piiri, nyt katketa vois

Pulu päin seinää.

Rakennan kotini tikusta asiaks
Olen taas itseni ainoa osakas
Yksittäinen, räätälöity, munaton munakas
Syyttäjä, tuomari, poliisi ja varas
Elämänmittaisen vakuutuslupauksen vakioasiakas.

Rahat takas,
rakas.
Taivas,
pysy paikallas.

Silti olen salaa aggressiivisesti toiveikas.

Kissa pöydälle.

Mä oon taas tänään tää. Taas mä oon tää tänään.

Mun keskellä on kohta, jonka oon tuntenu tunnottomaksi
Se oli niin lähellä, et oli tehtävä
se tuntemattomaksi
Ja nyt kun mun pitäisi elättää itseni edes hengittämällä
En osaa kuin selittää selittämistäni tahallaan häviämällä

Usko mua, usko
Mä kallistun, mutten kaadu, usko
Luota, että mä luonnistun
ja lupaa, et oot jossain siellä, '
mikä tyhjäksi jää, muttei koskaan oo tyhjä.

Mä oon taas tänään tää. Taas mä oon tää.

Minä alan vasta siitä,
mihin sinä loput.
Ja jos ja kun jään kesken, aion silti pitää loput.
Mä en tahdo mitään niin kovaa
kuin et jäisit reunaani kii.
Mutta mun keskellä tyhjä tietää,
et ei se vaan mene niin.

Surun mentävä nisäkäs

Jalkakäytävällä oli tänäänkin se sama, tyhjä siili.

Mä olen katsellut sen tyhjenemistä nyt viikon verran. Se lojuu siinä Subwayn ja entisen Siwan parkkipaikan reunassa, melkein keskellä tietä, ja on joka päivä litteämpi. Mä mietin, mikä sitä syö. Syö nimittäin siististi kuin turisti osteria. Ruohikolla sen alla ei ole edes verta, pelkkää syksyn lähmää ja pakokaasun värjäämää lätäkköä. En muista nähneeni yhtä puhtoista raatoa kuin Luonnontieteellisessä museossa.

Jostain syystä mua aina vähän puristaa sen siilin kohdalla. Se näyttää pudonneelta rukkaselta. Sellaiselta, jonka joku ehkä nostaa aroniapensaaseen törröttämään, mutta jota kukaan ei koskaan hae. Se muistuttaa myös sellaista litteäksi halattua ja kuolattua unilelua, jonka kainalosta roikkuu vanua ja silmistä heijastuu keltainen, pyöreä kattovalo, kunnes on pakko painaa katkaisijaa ja uskaltaa ottaa yö ylle.

Mä kaipaan unileluja. Ja isoja, kosteita rukkasia. Mä kaipaan aikaa, kun toinen hanska oli hävinnyt, ja se tuntui. Tuntui niin mielettömästi, että kitalakeen nousi yksittäisiä itkuja, jotka menivät polviin astI ja saivat hetken veteläksi ja upottavaksi. Niin raskaaksi, että oli kai väistämätöntä, että oli joku äiti tai joku isä, joka nosti ylös tai ainakin otti vastaan, tuhahteli sillä lailla, ettei aikonut kuitenkaan lähteä menemään, vaikka ehkä sanoi, kaksikin kertaa, että Kotikatu alkaa ja Kuningaskuluttaja meni jo.

Mä kaipaan sitä tunnetta, kun uskaltaa surra.

Se on sellainen väpättävä, reunoiltaan pehmeä olo, joka peittää kuin viltti. Sellainen tunne, että kohta mä purskahdan, aivastan tai lakoan, menen sijoiltani, tärähdän, päästän äänen, mutta en, missään nimessä sittenkään, häviä mihinkään.

Suru on hidas, painava ja läpitunkematon. Kaikessa piinaavassa verkkaisuudessaan se on tunteista turvallisimpia, koska se seisoo omilla jaloillaan. Se ei vaadi enempää eikä vähempää kuin antautumista. Luottamista siihen, että vaikka rintakehän läpi tuulee, ja mistään ei saa kiinni, minä en mene katki. Jään vain hetkeksi väliin.

Se vaatii aluksi kai kaiken, hapenkin. Saa tuntemaan, ettei minua jää, koska suremani on tehnyt minuun reiän. Siksi suruun suostuminen pelottaa. Mua pelottaa, että jos annan itseni ikävöidä, ikävöin itseni upoksiin, kelvottomaksi. Mä pelkään, että suremalla sitä, mitä mulla ei enää ole, suljen rakkauteni käytettynä mukaan jo menetettyyn, enkä jaksa tai osaa rakastaa, edes nähdä, enää mitään uutta.

Mä en ole oikein osannut myöntää, että isä ei enää koskaan lähde mun kanssa kävelylle tai soita mun kanssa kitaraa. Että mä en voi istua sen polvelle ja leikkiä sen kanssa Haluatko Miljonääriksi. Että me ei voida vetää pussilakanaa pään yli ja olla "installaatiossa". Että aina, kun se putoaa sängystä, sen on odotettava seuraavaa kotihoitajaa vatsallaan lattialla. Ja aina, kun mä yritän katsoa sitä silmiin, se valuu, katsoo pois tai hengittää väärin.

Ihmisiä, joita mä olen rakastanut ja tarvinnut kuin heitteillä oleva heinä tarvitsee maata, on pudonnut mun elämästä kuin syksy putoaa talveen. Enkä mä sano, että niin kuuluu käydä, mutta kun niin käy, niin kuuluu saada käydä. Suru kertoo, että siellä mä ihan totta olin, kaikkien teidän kanssa.

Uskaltaakseen surra on ehkä uskallettava olla vähän avuton. Uskallettava pyytää. Mä olen nyt taas tyhjennyt siili. Voisitko sä olla mun kanssa hetken tässä, että mä vähän täyttyisin taas?

Lopulta kaikki on sitä samaa, hidasta, vaivalloista, räkäistä aikuistumista. Se kummallinen rajapyykki, jossa pitää opetella ottamaan itse itseään kädestä ennemmin kuin niskasta. Koska vasta siitä, mihin loppuu pärjääminen, alkaa selviäminen.  Ja vasta siitä, mihin sinä loput, alan minä.

Elämäni yhteisissä sohvissa

Hihityttää hetkittäin taas todella. Yllätän itseni pyörittelemästä ranteitani ja hölkkäämästä paikallani yleisessä vessassa tai jossain ahtaassa eteisvälikössä, jossa musta muovinen rengasmatto on mutkalla, ja ilma haisee levottomasti kurahousuilta. Pienestä asti mun on ollut pakko loikkia isoimmat ilot ulos itsestäni tai ainakin järjestykseen, laskoksiksi pallean alle. Muuten tuntuu, että pakahtuminen menee nenään ja päälakeen asti kuin wasabitahnan jälkipotku. 

Mun ei tarvitse olla humalassa hymyilläkseni niin, että poskilihakset menee hapoille ja ylähuuli alkaa täristä. Viime yönä lauloin kaksi kertaa karaokea kahden eri Tommin kanssa ja sain kaljaa päälleni kolmesta eri kulmasta (vahingossa), mutta ennen muuta uskalsin jo vähän hengata. 

Hengaaminen on aina ollut mulle tosi vaikeaa. Oon usein miettinyt, missä kohtaa multa on mennyt ohi se jokin olennainen hengaamisen oivallus. Sellainen suuri hiffaamisen hetki, joka sijoittuu ehkä seiskaluokan puoliväliin, ja jonka jälkeen sitä osaa rekisteröidä ja hallita sellaisiakin mahdollisuuksia kuin tuntemattomaan tutustuminen luontevasti yhteisellä sohvalla. 

Yhteiset sohvat ovat yhtä kiehtovia ja kaukaisia kuin tuntemattomien rappukäytävien summeritaulut, joiden kellertävien muovilaattojen sukunimistä ei tiedä mitään. Onko Forsströmillä lapsia? Asuuko Kehvelin luona kissa? Onko ehkä Kurkisen munuaisissa jotakin vikaa? Entä se Marimekon kappaverho, joka on toisen kerroksen kadunpuoleisessa ikkunassa väärin päin? Onko se niin vahingossa vai mielenosoituksena verhon lahjoittanutta passiivis-aggressiivista anoppia kohtaan? Tarjotaanko taloyhtiön talkoissa vegaanimakkaraa ja jos tarjotaan, niin käytiinkö aiheesta yhtiökouksessa vääntö vai ei? Millaista rappukäytävässä olisi käydä virpomassa? Avaisiko Tunturi-Takala oven? 

Sohva, joka näyttää melkein tyhjänäkin täydeltä, koska sen tyynyissä on jo niin monen aikaisemman istujan jäljiltä tutuiksi muhvaantuneita koloja, tuntuu jo kaukaa melkein kivuliaan kiinnostavalta. Mitä yhteisempi jokin on, sitä painavampi kaipaajan on siihen kahlata. Miten istutaan käsinojalle tai nojataan selkä kiinni puolitutun polviin? Miten toiset vain tuntuvat kulkevan paikasta toiseen halaus, hulvattomuus ja hartiahieronta edellä, kun itse vedän pelkän tervehdyksenkin helposti väärään kurkkuun?

Jossain vaiheessa harjoittelin hengaamista niin tosissani, että tein ajatuksiini listaa hyvän hengaajan ominaispiirteistä ja toimintamalleista. Hyvällä hengaajalla oli hyvä ryhti, mutta yhteistä sohvaa lähestyttäessä, sohvalle rojahdettaessa ja lähiminuutteina rojahtamisesta tämän selkäranka tuntui pehmenevän. Hyvä hengaaja ojensi säärensä ja haukotteli oikeissa kohdissa, muhjusi itsensä keräksi jonkun toisen hyvän hengaajan kainaloon ja tiesi heti, mistä meemistä oli kyse. (Havaintoajankohtana hengailuympäristöissäni oli väistämättä aina jostakin meemistä kyse.) Oikein hyvän hengaajan ei tarvinnut korottaa ääntään naurunremakan ylikään, koska hyvät hengaajat käänsivät huomiota toisilleen joka tapauksessa kuin heittelehtivää ulkomerta tyynen pehmeästi pyyhkivät majakan keilat.

Olin kateellinen. Olin tyytymätön itseeni ja maailmaan. Jotenkin jäin aina kiinni, kun yritin kopioida yhteisillä sohvilla nojailua. Minusta siirryttiin kauemmas. Jos sain puheenvuoron, käytin sen tyhmästi. En uskaltanut pitää oikean mittaista taukoa ennen kulloisenkin läppäni keskeisintä kohtaa, koska pelkäsin hengaajien huomiokeilojen pyyhkäisevän ohitseni, ja niin hörähdysvarmoina pitämäni keskustelunavaukset jäivät hörähdyksittä. Oppini valuivat hukkaan, ja ajauduin lähestymään hengaajia kuin kettu, jonka pitäisi lajiylpeytensä nimissä hyökätä kanalaan, mutta joka ei saa kanoja kiinni, vaan hankkii nugettinsa läheisen McDonald'sin Drive In -kaistan jäteastiasta.

Olen edelleen yhtä kuutamolla yhteisistä sohvista. Edelleen huomaan purevani huultani ja näyttäväni syylliseltä, vaikka haluaisin vain heittäytyä pitkin pituuttani hengailijajoukkoon ja pyytää laturia lainaksi yhtä ohimennen kuin konkarit. Nykyään heitän läppää itsevarmemmin kuin ennen, mutta edelleen takeltelen uusissa whatsapp-ryhmissä ja puhun huulet suikerolla kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Riemastun huomiosta kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Silti häkellyn liiallisesta huomiosta kuin, no, mikä tahansa hiiri.

Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut sisäistää, ettei mun ehkä tarvitse sisäistää koko hengailijan oppimäärää. Sellaista ei välttämättä sittenkään ole. On lähinnä ihmisröykkiöitä, takkeja, iltaisen raskasta sisäilmaa, jatkuvaa kahvinkeittimen sorinaa, päällekkäin tallustelevia keskustelunpalasia ja lepattavaa, kutsuvaa kattovaloa. On ihmisiä, joilla on paljon sanottavaa, sydän kurkussa, pää tukossa ja vaikkua korvissa. Onneksi etenkin teatteri, elämäni rakkaus, on paikka, jossa kaikki se töhnä on kiinnostavaa. Se on nimittäin niin kovin totta.

Äskettäin mun elämään kellahti taas yksi uusi yhteinen sohva. Sellainen niin kaikesta kokemastaan kuhmurainen, että se puhuisi kaikkien päälle, jos sillä vain olisi suu. Mä en vieläkään tiedä, miten sellaiseen sohvaan mahdutaan, mutta oon ehkä tajunnut, ettei tietäminen oo siinä se juttu. Tällä kertaa, ainakin, tahtominen on.  Ja siihen luottaminen, että luottamus on kuin Länsimetro: se rakentuu valtavan hitaasti, mutta kuljettaa sitten lopulta paikkoihin, joihin sillä ei ehkä koskaan olisi uskonut pääsevänsä.

Mä en malta odottaa.