Karhuna

Olen ajatellut karhua. Isoa ja paksua ja tarpeen tullen väkevää kuin vuori. Vuori, joka syö marjoja ja rapsuttaa itseään puuvaareja vasten, ja jolla on iso ääni, suojeluvaisto, tahto ja tassut.

Haisee lindströminpihviltä ja nukahtamiselta. Pölyä on taas kertynyt kaikkiin niihin pahvilaatikoihin, joihin ei ole muistettu, uskallettu, ylletty tai viitsitty, ja hyllyssä epätietoisuuden hetkellä voitettu pehmoalpakka hymyilee yhä. Koira viuhtoo oikeaa takajalkaansa kuin piirretty jänis.

Syksyä tihkuu jo sisään maiseman nivelistä. Jos Helsinki olisi tänään karhu, sillä olisi sen pitkä leveä selkä täynnä hitaasti sataneen taivaan tahmaa - takapää Jakomäessä ja jossain leuan alla Flow:n pääsisäänkäynnin levotonta tutinaa, mutta kuono turvallisesti Kauppatorin satama-altaassa, missä vesi on jo ilmaa lämpimämpää ja turistit kysyvät itseltään, miksi.

Alkaa olla sitä Helsingin syksyä, kun kaikki lumpsahtelee. Valuttaa, rahisee, tiputtaa kuin kahvia ja luiskahtelee, muttei missään nimessä häviä, vaikka kääntyy sisäänpäin, värikkäästä ja tohkeissaan brändäävästä nahkeaan, ruskeaan, mutaiseen ja upottavaan. Vantaanjoen vartta myöten haisevat hevoset ja viemärit, ja edelleen hiekkatien mutkiin öisin kantavat bluetooth-kaiuttimensa kumarat, nuoret, hiljaiset adidakset, seiskat, kasit ja ysit, ehkä Suutarilan peruskoulusta. Maitohorsmille kasvaa valkoiset parrat.

Kohti könyävä syksy on kuin eläin, jota voi pelätä (check), inhota (check), syyttää (check) tai rapsuttaa (kokeilussa). Mä olen vihannut syksyjä, pelännyt vielä enemmän. Syksyt ovat melkein aina merkinneet pakkoa, lukkoa, tukkoa, rikkoa, rakkoa ja sakkoa vaihtuvassa järjestyksessä. Yksinäistä, työlästä, raskasta, pimeää, näköalatonta, pahanhajuista, itkuista, palelevaista ja hitaasti kyynistyvää taivallusta kohti kevättä, jonka tulosta ei koskaan ole voinut olla ihan varma. Syksyisin mä yleensä menen kerälle, puren häntääni ja vihaan kaikkea.

Nytkin on vähän semmoinen olo, että jos vähän vihaisi. Jos vähän irvistäisi, karjuisi, ryntäilisi ja kynsisi tieltään kuuset ja kivenjärkäleet ja tv-vastaanottimet ja viinimarjapensaat ja takapihojen lapset ja saisi toiset pelkäämään itseään, ja sitten menisi luolaan eikä tulisi pois ennen kuin joku koputtaisi ja sanoisi, että ota tästä Finrexin ja ryhdistäydy, meillä on tehtävä. Ja sitten olisi joku yhteinen tehtävä sen oveen koputtaneen kanssa, joko Valkoisen talon pelastaminen humanoidien hyökkäykseltä tai joku muu parityö, vaikka litosfäärilaatoista. Pdf:nä, torstaiksi. Ja sitten me suorittaisimme sen tehtävän, alituiseen nuristen, mutta aggressiivisesti vitsaillen ja esittäisimme sen torstaina luokan edessä dokumenttikameran välityksellä, ja tulisimme toisillemme ystäviksi.

No jaa.

Äiti nukahtelee olohuoneessa tablettinsa viereen, koska Kieslowskin naiskuva on kuulemma niin kapea. Mä törmäilen kapeisiin naisiin niin joka paikassa ja kanavassa, että ahdistukseni on mennyt aivokalvoihini ja olen ruvennut miettimään, että musta ei todella voi pitää, koska olen niin kuin kokopuinen sänky - huoneenkokoinen, raskas ja mahdoton siirtää. Pitäisi olla heteka. Tai retkipatja. Sellainen, jonka saa rullalle ja rinkan päälle. Vaikka en mä kai voi sanoa olevani feministi, jos mä haluan rullalle. Silti mä ehkä haluan. Mä haluan olla kevyt ja goretexia. Kapea ja konventionaalinen ja minimalistisesti harkittu kuin riisikakkutorni, jolla kuitenkin on painava pää. Musta tuntuu, että mä olen vähän vastenmielinen, kun mä olen niin tilaavievä. Niin monella tapaa.

Ja sitten kuitenkin ihailen valtavasti vahvoja ja värikkäitä. Ääntä, joka kaikesta käytöstä käheytyy ja silti kimpoilee. Mä haluan ajaa venettä ja tehdä tulen ja koota kaikki kalusteet ja korjata ne, kytkeä piuhat ja kiivetä korkealle ja juosta ja kaatua ja livetä reunalta ja sukeltaa ja haukkoa henkeä ja nieleskellä ja pitää ääntä ja kaiken sen teen, takuulla, mutta sitten jään miettimään, että törmäänkö toisiin liian kovaa vai juoksenko sittenkin liian kaukaa ohi, vai mikä helvetti siinä nyt on. Että mikä tekee musta kaikkeen ihan liian ison. Ja että miksen näin isona osaa kuitenkaan olla tarvitsematta.

Kun tuntuu, että iso ja tarvitseva ei ole mahdollinen yhtä aikaa, tai että se on vähintäänkin jotenkin rivo ja vaarallinen. Niin mietin, että pitäisikö mun näin tarvitsevana sitten ollakin enemmän riisikakku kuin karhu. Tai näin karhuna vaan lakata kaipaamasta. Jättää unet ja ajatus sylistä käsitteenä ja toisesta metabolisesta järjestelmästä oman järjettömäni vierellä, erillisenä, mutta lähellä, siis hylätä ja ennemmin kävellä niin kuin osaan, muistaa taas, miten yksin osaankaan ja mennä lohien kanssa, mennä jo, niin kuin karhu, jolla on karhun tahto. Ja oma taivas ja tähtikuvio.

Novelli: Pois käsityksemme kesähäistä

Pois käsityksemme kesähäistä

Olen taas alkanut syödä maustekurkkuja suruun. Pienellä lusikalla, joka luiskahtelee. Porstuan pikkuikkunasta ei enää yllä valo salonkiin, ja minusta on taas tullut lipevä ja nuhainen.

Kello kakoo seinällä seitsemää, enkä vielä ole edes kahvia kaatanut kannusta pois. Paistoin munan, mutta jätin reunat syömättä. 

Takapääni ei enää mahdu tupakkapaikan tuoleihin, joten seison, niin kuin seisoo tikun päässä tuhkakuppikin, ja niin kuin hevoset ja lehmät seisovat nukkuessaan, järähtämättä kuin kalliot, Saaristomeren nenät ja kulma-alepat. Minä en tupakoi siksi, että se olisi vanha tapa - ohuessa teini-iässä jonkun nahkatakkisen vaihto-oppilaan vananvedessä aloitettu ja siitä pitäen mukana roikotettu kuin masentunut snautseri, joka nukahtaa vesiastiansa viereen kapakan edessä ja kuolaa. Minä tupakoin siksi, että tykkään sytytellä. Minulla ei ole kakluunia eikä kaasuhellaa, ja tupakan sytyttämisessä on oma jäljittelemätön rytmiikkansa. Enkä minä polta kuin Camelia. Jos ällämmää tai mallua tarjoaisivat, niin kävelisin pois. Eivätpä ole tarjonneet, enkä ole kävellyt.

Enkä minä ole venäläinen, vaikka aina luullaan. En minä ole suomalainen, enkä saksalainen enkä varsinkaan britti. En minä ole entinen tv-tähti enkä tuleva. Korjauttaisin polkupyöräni ja ajaisin pois, jos korttelin päässä kivijalassa pyöräverstas ei olisi lopettanut. Siinä on nykyään kukkakauppa. Niillä toimii Mobile Pay.

Kyllä syksyn haistaa. Vaikka on vielä heinäkuu. Kevät tulee aina synnytystuskissaan ja kesä taas jotenkin ojossa ja tärkeänä, mutta syksy niin hivuttaen, että se pitää haistaa ja maistaa, koska sitä ei voi kirjata saapuneeksi. Kyllä, minä olen ollut kirjanpitäjä. En pitänyt siitä, enkä pidä kirjoista, vaikka kulmahuoneessani maustekurkkuineni ja savukerasioineni minun varmaan pitäisi. Pitää kirjoista, juoda brandya ja käyttää sukkahousuja.

Kello tulee puoli yhdeksän. On helvetin kuuma, ja uutisankkuri hymyilee, muttei siitä hymystä voi sanoa, että kenelle. Jossain osoitetaan mieltä, ja kirjeenvaihtaja on pakokaasupilvessä ja hikinen. Minulla on television päällä etananmuotoinen pillerirasia, johon pitäisi laittaa pillerit viikonpäivän mukaan pieniin lokeroihin, mutta minä haistatan pitkät lokeroille.


-----


Mä annoin sille ruusunmarjan. Missä helvetin universumissa sää elät, se kysyi. Missä helvetin universumissa toiselle annetaan ruusunmarja ja sitten kuvitellaan, että tapahtuu jotain. Oleksä nukahtanu pää Netflixissä ja heränny maailmaan, jossa tytöt ja pojat lähettelee toisilleen kirjelappuja ja jotain morsettaa amerikkalaisesta ökyhuvilasta toiseen?

Mut siitä on jo kaksi vuotta.

"Annatko sen kuusiokolon?"

"Minkä näistä?"

Se tulee yhdellä askeleella ihan liki ja tiiraa mun olkani yli. Se annostelee erillisiä ilmeitä niin harkiten, että kärsimättömyys ja lempeys on aina yksi ja sama, aina yhtä aikaa. Otsalla.

"No toi toiseks pienin. Sanosin."

Se kurottaa itse mun ohi ja kahmaisee sen, kuusiokoloavaimen.

"Musta kuusiokoloavain kuulostaa siltä, että siinä vois asua joku tyyppi", sanon. "Et se olis niinku maja. Jossain metässä tai puussa. Tai Kirsi Kunnaksen kirjassa."

Se ei vastaa, mutta sen ohimosta näkee, että se kuuntelee.

"Ooksä lukenu Kirsi Kunnasta?"

"En."

Ollaan hiljaa aika pitkä hetki.

"Mut mun äiti tais lukee sitä systerille jossain välissä. Siinä oli jotain niitä taikureita ja pikkumiehiä."

"Herra Pii Poo ja Haitula."

"Mm."

Me ei olla koskaan halattu.

"Pidä kiinni tosta, ni mä väännän."

Mut joskus se kummikin kulkee niin läheltä ohi, että se sen synnyttämä ilmavirta on vähän niinku meidän yhteinen.


-----


"Mä haluan lapsen", mä sanoin ja sain aikaan tosi pitkän tauon. Akselilla oli ripsi silmässä, mutta se ei edes huomannut.

"Etkä halua."

"Haluan, haluan. Ja sitten mä haluan häät, ja mä haluan, että niissä soi Akselin ja Elinan häävalssi."

"Sä haluat olla Elina?"

Se yritti kääntää tämänkin vitsiksi.

"En mä niin sanonu."

Sitä nauratti.

"Sä inhoat kesähäitä."

"Niin inhoankin, jos ne on toisten ja niissä pitää istua tuntikaupalla tissuttelemassa pahaa valkoviiniä tuntemattomien tätien keskellä, ja ainoat kelvolliset puheenaiheet on Rapasen Anteron tekonivelen edistyminen ja punaviinimarjapuskien aitaaminen. En mä meidän kesähäitä inhoais. Meillä sois Daruden Sandstorm."

"Joo, ja Paranoid. Heti sen häävalssin jälkeen."

"No just niin!"

"Älä naurata. Kuka sinne muka ees tulis?"

"Emma."

"Kuka muu?"

"No ei ehkä kukaan muu."

Nyt se oli jo rentoutunut niin paljon, että se sohi sitä ripseä pois sen silmästä. "No niinpä."

"Mut just siks!"

"Sä haluat yhden vieraan häät."

"Mä haluan häät. Mä haluan todistaa kaikille, että se on mahdollista. Tai en edes ihan kaikille, mut kyllä ihan kaikille Tervossa. Koska mehän lähetettäis niille kutsut ihan vittuillakseen."

"Eiks sulle riitä, että se on juridisesti mahdollista? Kyllä kaikki, jotka meidät tuntee, tietää, että me tehtäisiin se jo nykyään, jos vaan haluttais."

"Mut miks me ei haluttais? Haluatko sä teemavärin? Mä en ehkä halua teemaväriä."

"Okei. Ei oteta teemaväriä. Pois käsityksemme kesähäistä."

"Mut Sandstorm otetaan?"

"Joo, ihan vaan koska kiistaton meemiarvo."

"Kelaa, miten tätä päivää. Sä sanoit just tahdon, kun sä sanoit 'kiistaton meemiarvo'".


-----


Pyörä kulki taas. Jopa niin, että kun me jätettiin se asfalttimäen laelle tukijalan varassa seisomaan, se lähti itsekseen alas. Ja sitten me korjattiin se tukijalkakin. Tai se korjasi. Keskimmäisellä kuusiokololla. Mä seisoin vieressä ja yritin saada tilaisuuden auttaa, mutta sain vaan öljyä kyynärvarteen ja hedelmäkärpäsen sieraimeen, ja sitten mun naamakin oli ihan öljyssä, kun pyyhin, eikä se sanonut mitään, mutta löysin puhtaan nenäliinan takkini päältä, kun palasin vessasta räkimästä. Ja just siksi mä tykkään siitä niin paljon, vaikka yritän olla tykkäämättä. Kun se tahtomattaankin tekee elämästä ympärillään vähän niin kuin pienen budjetin indieleffaa. Semmoista, missä mä en tunne olevani Anne Hathaway ja ihan pihalla, vaan Ellen Page ja jotenkin fokuksessa. Vaikka en mä ole raskaana, eikä mulla ole sitä sen tuimaa, tummaa katsetta.

Enkä mä yritä sanoa, että yhtään haluaisin elämältäni mitään romanttista komediaa tai Disney-elokuvaa, en prinssinä enkä prinsessana. En mä pyöri täällä pesemässä seitsemän kaivostyöläisen sedän pyykkejä ja ajelemassa kurpitsavaunulla kotiintuloajaksi kotiin. Tällä vuosisadalla, tässä maassa, jossa EU-direktiivillä kiellettäisiin lasikengät, ja metsästä löytyvän ruumiin suuteleminen olisi poliisitutkinnan hidastamista, ei ole tilaa perusteettomalle disneilylle. Ja ihan hyvä niin.

Kello on puoli yksitoista, ja me ollaan kaljalla. Karaoketelkkarista tulee Avara Luonto.

"Mun mielestä siinä ei ole mitään järkeä", se sanoo, ja pistää sen lasinalusen heittämään kärrynpyöriä pöydän yli. "Ens keväänä on uudet vaalit ja jos ne nyt pistää sen jäihin, niin ne ei saa edes niiden uskollisimmilta kannattajilta sitä mandaattia, että ne on edes yrittäny, sano perustuslakivaliokunta mitä tahansa."

"Mut jos ne tietää, ettei se mene läpi, niin miks tehä siitä tommosta teatteria?"

"Politiikka on teatteria."

Mun kännykkä viheltää.

"Oijoijoi saatana! Nyt et kyllä usko."

"Mitä?"

"Risto ja Aleksi menee naimisiin!"

"Nonii."

Se hymyilee hiton harvoin, mutta kun se hymyilee, niin jopa Avaran Luonnon lukijalla menee sylkeä väärään kurkkuun.

"Niiden häissä soi kuulemma Paranoid, koska ketään niiden sukulaisista ei ole kuitenkaan kutsuttu. Tai ei ne tule. Ja Queenin koko tuotanto. Ja Sandstorm, koska kuulemma niin kiistaton -"

"Meemiarvo, on kyllä."

"Ja Risto haluaa mut sen best-kaasoksi!"

"No sä varmaan oot ihan best kaaso."

Naurattaa. "No ei sillä, kyllä mä oon aina tienny, että jos ikinä meen naimisiin, niin Ristoa mä pyydän mun kaasoksi."

"Toki. Ja jos mä en vastustais polttareita ja häähössötystä ylipäätään, niin Sakke olis varmaan mun bestman."

Sakke on jo sen bestman, elämässä. Ne harrastaa kaiken korjaamista. Niillä on pienyritys, joka tekee pintaremonttia mihin tahansa, ja sillä yrityksellä on Facebookissa Puuha Pete kansikuvana. Vaikka ne vastustaakin kapitalistista yritystoimintamallia ideologiana. Ne harrastaa korjaamisen lisäksi vastustamista, ja vastustaa yhdessä kaikkea paitsi toisiaan. Mutta niiden yritys on saanut kaikilla alustoilla viisi tähteä asiakaspalvelussa. Ne vastustaa hurmaavasti, ja erityisesti eläkeläiset tykkää niistä.

"Ja sit siellä häissä soittais joku aivan järjetön bändi", sanon. "Joku kakstoista kaksrivistä haitaria ja munniharppu."

"Joo, ja koska ketään ei voi pakottaa tunnustamaan mitään väriä, mutta musta ja valkonenkin on liian latautuneita yhteiskunnallisesti, niin siellä olis väriteemana ruskea."

"No eikä olis, kun sateenkaari. Prisma."

"Sun häissä olis teemana Prisma? Morsiusparilla tuulipuvut ja hääbuffetti -30 prossaa alennuksessa?"

"Niin kumman häistä tässä nyt puhutaan, mun vai sun?"

"En mä enää tiedä."

"Koska mä näen jo sun häät K-raudan parkkipaikalla. Marraskuussa. Ihmisille lähetetään kutsut Facebookissa, mut morsiuspari sanoo itsekin tapahtumassa vaan ehkä."

"Ole nyt turpas kiinni, hei."


----


Me mennään naimisiin. Mä askartelin Akselille jääkaapin oveen vittuilumielessä semmosen countdown-kalenterin, ettei se unohda. Piirsin sydämen viereen, mutta se tietää kyllä, että ihan läpällä.

Varasin jo maistraatin. Ja ostin kengät. Nekin Hietsun kirpparilta, päähänpistona, viidellä eurolla. Sanoin sille myyjälle, että näillä mä menen naimisiin, ja se hymyili ja sanoi onnea. Vähän mä nautin ajatuksesta, että se kuvitteli mut ruusunnuppu rinnassa jonnekin Kannelmäen kirkon keskuskäytävälle. En sitten tarkentanu. Ja mitään muita valmisteluja en ole tehnyt, enkä varmaan tuu tekemäänkään ennen kuin vikalla viikolla.

Akseli kertoi jo työkavereilleen Näkötecillä. Mä en ole laittanut edes Facebookiin vielä. Mutta Emma säätää jo pöytäliinoja. Ja Einon ja Sakarin firma tekee meille vanerista semmoset ällöt tienvarsikyltit. Ja maistraatin portilla meidän päälle heitetään Xylitol-pastilleja, koska äidin koulusta jäi keväällä hirveästi yli, ja ne olis muuten menneet hävikkiin.

----


Kahvi on ruvennut närästämään, niin sitäkään en keitä enää. Ja tupakkapaikan viereen ovat levittäneet valkoista pressua ja työkoneita, niin sinne en mene. Siwaan menisin, mutta sitä ei enää ole, ja tilalle tulleessa K-marketissa hymyilevät enemmän ja epämiellyttävämmin. Kun kysyin, miksi, niin kuulemma siksi, että heillä on painopiste positiivisessa asiakaspalveluasenteessa. Siihen en vastannut enää mitään. Se ei ollut epäkohteliaasti tehty, koska kysyin alunperinkin nettilomakkeella. En minä mikään mummo ole.

Maustekurkkuja menee purkki päivässä. Jos olisin se sellainen kumara, katkera, ohut ja roikkuvalihainen mamselli, jolla on niitä silkkihuiveja, koinsyömää tweediä ja ällöttäviä 50-luvun huulipunia piironginlaatikossa, niin käyttäisin maustekurkkupurkkeja tuhkakuppeina ja polttaisin sisällä. Mutta ihan kiusallanikin menen tuuletusparvekkeelle asti polttamaan, karistan toisten sinne asettamaan maustekurkkupurkkiin kengät jalassa ja vaatteet päällä, ja olen katkera silti.

Ykköskerroksen nuoret homot ovat nyt menossa naimisiin.

Jo mokoman toteamalla kuulostin siltä, miltä minun odotetaan kuulostavan. Siltä, että en pidä homoista. Mutta kun se on täysin typerä kysymys. Sama kuin sanoisi, ettei pidä aikuisista, palomiehistä tai vesimittarin lukijoista, tai että pitää. Eivät ihmiset ole nauriita tai savukelaatuja. Minä pidän ihmisestä, jos pidän, oli homo tai ei. Enemmän se minulle kuuluu, haluaako joku tulla ja tarkistaa vesimittarini kuin se, haluaako joku omassa alakerran asunnossaan miestä vai naista. Minä haluan maustekurkkuja. Hihittäkää sille, jos haluatte.

Minä en tiedä alakerran rakastavaisia edes nimeltä. Toinen työskentelee optikkoliikkeessä ja toinen puhuu koko ajan. Yhdessä ne käyvät tamppaamassa mattoja minun keittiönikkunani alla.

Nyt istun kahvinkeittimen vieressä, ja ulkona on hajuton helle. Kohta tulee yö.

Postiluukku särähtää. Tähän aikaan se ei ole vielä Hesari.

Menen eteiseen seinästä kiinni pitäen. Jos minulla kävisi kotihoitaja, se valittaisi sormentahroista seinäpaperissa.

Lattialla on kuori täynnä tarroja, Nalle Puh-, Nemoa etsimässä- ja yksi iso 112 - Näin toimit hätätilanteessa -tarra. Sisältä selviää, että naimisiinmenijät ovat Akseli ja Risto. Vastausta pyydetään 18.8. mennessä. Käsialasta päättelen, että Risto on se puheliaampi.

-----


"Kannattaa laittaa ristiin, niin ne ei putoa, kun tuulee."

Mä ripustan värivaloja ja köynnöksiä koivuihin. Risto on oikeasti kysellyt Facebook-ryhmistä ihmisiltä paperipäivänvarjoja, lasinalusia ja kindermunaleluja ja askarrellut köynnökset niistä. Boolimaljassa on kortsuihin tehtyjä jää-dildoja. Siltä varalta, että joku täti sittenkin eksyisi paikalle, meidät on ohjeistettu väittämään, että ne kortsutkin metsästettiin käytetyn tavaran Facebook-ryhmistä.

"Pärjäätsä?"

"Pärjään."

Sakke laittaa äänentoistoa valmiiksi. Pientareet on täynnä väsyneitä, loppukesästä turvonneita kukkia ja ruoho viistää nilkkoja. Näköteciltä ylijääneitä desinfiointiaineita on aseteltu punoskoreihin pöytien päihin. Akselilla ja Ristolla on kummallakin silmälasinpuhdistusliina taskuliinana puvintakissa.

"Eiköhän nää nyt olis."

Tulen pois tikkailta just, kun pihatielle kaartaa pullea pieni auto. Aleksi ajaa. Ristollakin on kortti, mutta sitä jännittää tänään liikaa.

Ne on jo sanoneet tahdon, ja niiden päälle on heitetty Xylitol-pastilleja vihaisennäköisen järjestykenvalvojan nenän alla. Nyt vaan skoolataan, boolataan ja tanssitaan, ja dildot kolisevat maljassa.



Yhden aikaan yöllä istun pihakeinussa yksinäni. Tuoksuu kaardemumma (niillä ei ollut hääkakkua, vaan hääpulla), lahjapöydän ruusut ja öinen ölinä. Niiden yläkerran täti, joka toi niille tyhjän lääkedosetin (kuulemma osoittamaan, ettei lokeroita tarvita) ja tutisevaa lihahyytelöä (ei venäläistä, mutta hyvää) tanssii värivalojen keskellä Riston kanssa argentiinalaista tangoa.

"Jaa sä oot täällä."

Eino tulee keittiön oven suunnalta mun luo vähän sivuttain, sen näköisenä, ettei tule tarkoituksellisesti tai määrätietoisesti, mutta jotenkin vaan.

"Täällähän mä."

"Aika täydellisesti kyllä onnistu nää hipat. Tai siis, että kun puhutaan, että häiden pitäis olla hääparin näköiset. Niin ei kyllä oikein paremmin ois voinu olla."

"Jep."

Se istuu mua vastapäätä ja ottaa vauhtia.

"Pitäis rasvaaa tää. Narisee ku stereotypinen äikänmaikka."

"Lähekkö tanssii?"

Vauhti pysähtyy. "Hä?"

"Niin että lähekkö tanssii?"

"En mää."

Miksi me molemmat ruvettiin puhumaan vähän niinku tamperetta?

"No älä sit."

Istutaan ja keinutaan.

"Miksetsä ikinä tanssi?"

Mä teen virheen, kun mä tökin, mä tiedän. Mut se kohauttaa vaan olkiaan.

"Mulle riittää, kun muut tanssii."

"Miks?"

"Koska muut tanssii hyvin. Tai täysillä. Halulla ja ilolla. Jos mä tanssisin, niin mä tanssisin vaan siks, että nuorena kuuluu tai häissä on kohteliasta. Se ois vaan rumaa ja turhaa."

"Eks sä ikinä haluu tanssii jonkun kaa?"

"Tehä jonkun kaa jotain, mikä on musta vaan rumaa ja turhaa? En."

"Rumaa ja turhaa vai vaarallista?"

"Miten niin vaarallista? Okei joo, kaatumistapaturmat on..."

"Vaarallista, eli tuntematonta. Jotain, missä piilee riski olla yhtäkkiä tosi nolo ja hauras."

"En mä näe mitään syytä, miks mun pitäis hakeutua tekemään jotain sellasta, mistä mä en pidä ja missä on riski olla nolo ja hauras."

Keinu vinkuu taas pysähdyksiin. Mä potkaisen vauhtia, ja kimpale mutaista ruohoa repeytyy irti. Se ottaa vauhtia kans.

"Etsä sit koskaan pelkää jääväsi mistään paitsi?"

"En."

"Toisista ihmisistä? Uusista ajatuksista?"

"Mä käyn koulua, tapaan koko ajan ihmisiä ja luen jatkuvasti. Mä asun sananvapauden ykkösmaassa ja mulla on toimiva internet-yhteys. Mulla on enemmän mahdollisuuksia uusiin ihmisiin ja ajatuksiin kuin mä ehdin käyttää."

"No entäs kiintyminen? Rakkaus? Rakastuminen? Pettyminen?"

Me poljetaan kumpikin vauhtia kuin potkukelkkailun MM-kisoissa. Keinu natisee niin lujaa, että mä en tahdo kuulla oikein edes itseäni.

"Mun mielestä nuoruuden rakastumiset on yliarvostettuja. Hollywood syöttää ihmisille lipputulojen maksimoimiseksi jotain nuoruuden to-do listaa, jonka suorittamisesta saa muka jonkun "olen kokenut sen, mitä kuuluu kokea"-sertifikaatin. Mä en usko, että ihmisen oikeasti "kuuluu" yhtään mitään. Kyllä niitä vaikeuksia ja sydänsuruja saa etsimättäkin."

"Mut ootsä varma, että sä otat ne sitten, kun ne sut etsimättä löytää, etkä vaan juokse pois?"

"Olen."

Se potkaisee taas, ja yhdellä sivalluksella mun puoli keinua romahtaa. Joku osa irtoaa jostain, ja mä putoan keinun mukana selkä edellä ja teen kömpelön takaperinkuperkeikan.

"Jeesus! Ootsä okei?"

Mun päällä on puoli keinua ja metallitanko.

"Ihan okei, mitä nyt parituhatta vuotta tässä on joutunut ihmisten syntejä sovittamaan ja ties mihin käärinliinoihin ilmestymään."

"Heko heko."

Me kaivetaan mut esiin pihakeinunraadosta.

"Et kai lyöny päätäs?"

"En."

Pihakeinun toinen pää vavahtaa itsekseen ja kaatuu.

"Noniin."

"Toi pitää varmaan korjaa."

Se tökkää puukasaa kengällä. "Voi sitä yrittää. Mut kaikkee ei voi korjaa. Mä luulen, että tää on laho."

"Välillä yhteiskunnasta on hyvä purkaa sisältä mädät rakenteet."

"Jep."

Naapurin rouva tanssii itsekseen hitaita. Soi "Forever young". Risto työntää päänsä ulos keittiön ovesta.

"Yöpalaa! Kalapuikkoja ja jotain vegaanisia pyörylöitä!"

Harva ihmisjono lähtee taapertamaan kohti buffetpöytää.

"Saanks mä tarjota sulle kalapuikon? Tai vegaanisen pyörylän?"

Sitä jopa naurattaa. "Yhden kalapuikon? Suoraan Lidlin pakastealtaasta ja hääparin rahoilla? Nyt on kyllä niin kova panostus, että vähän hirvittää."

"Mut saanko tarjota?"

"Tarjoa ihmeessä. " Se miettii hetken. Tai on miettivinään. "Kunhan et piilota siihen mitään ruusunmarjoja."

"Ole turpas kiinni nyt."


----


Minä syön nykyään vegaanisia kroketteja välipalaksi. En siksi, että ne olisivat terveellisiä tai että joku niveltautilääkäri olisi niitä minulle määrännyt. Ne eivät ole terveellisiä, enkä käy niveliäni kenellekään näyttämässä. Hihittäkää tälle, jos haluatte.

Häistä lähettivät vielä kiitoskortinkin. Laitoin sen television päälle etananmuotoisen lääkedosetin tilalle. Enkä sano, että nuorissa on voima, kun ei niissä välttämättä ole. Mutta näissä oli jotain. Hajottivat pihakeinunkin.

Jos minä ikinä mitään olen aina sanonut, niin sitä, että pihakeinuja ei tarvita mihinkään. Ovat vain luomassa illuusiota siitä, että niissä ensin nuorena rakastutaan ja sitten vanhana kudotaan sukkaa ja kuunnellaan merisäätä. Kumpaakaan en ole tehnyt. Ja rakastumistanikaan en pihakeinussa hoitanut.

Edelleen tupakoin, ja ristiäisiin olen menossa.


----

Äänitorvi ja kuiskaaja - Mistä Trumpin ja Putinin kuherrus kumpuaa?

Kun nykyisen maailmanpolitiikamme kaksi kenties keskeisintä ja kaikissa epäselvyyksissään epäilemättä myös nöyhtäisintä napaa tapasivat, olin itse Budapestissa syömässä elämäni parhaita tomaatteja. (Tomaatti tarkoittaa unkariksi myös paratiisia - osoitus siitä, että aina on ainakin jotakin, joka arvomaailmoja yhdistää. Tässä tosin pitää tietää, että tomaatteja himoitsen enemmän kuin mitään.)

Kun pallomme johtavin "hups", Donald J. Trump, ja aikamme merkittävin "ähäkutti", Vladimir Putin, kokoustivat Helsingissä, kaikki olivat hetken täällä. Kaikilla oli kamera (The Nationin toimittajalla myös yksi kyltti, mutta hänet jo sitten poistettiinkin lehdistötilaisuudesta), lapset vilkuttivat, aikuiset hikoilivat, bussit seisoskelivat, Putin antoi Trumpille jalkapallon ja äkkiä kaikki olikin jo ohi ja Sauli Niinistö meni hyvin ansaitulle bisselle. (Tai terassille, juomavalintaa ei ole vahvistettu.)

Kiinnostavimmaksi ja ehkä merkittävimmäksi yksityiskohdaksi nousi lopulta Trumpin hitusen odottamatonkin pienuus sen miehen rinnalla, joka helposti muistuttaa kuivaa ja rasittunutta selleriä, mutta tarpeen tullen hymyilee lyhyesti ja kääntää kaiken vitsiksi,  väärinymmärrykseksi tai pois päivänjärjestyksetä - tai päiviltä. Trump oli pikkupoika, sanottiin. Fani, joka uskoi mieluummin coolia etäistä setää kuin johtamansa maan tiedustelupalvelua. Se oli jo tönäisy uskollisimpienkin kannattajien palleaan.  Myös Putinin lipsautus osallistumisesta Itä-Ukrainan separatistien kansanäänestyksen järjestämiseen oli herkullinen.

Minusta huippukokouksen - tai lounastapaamisen, kuten toimittajat Euroopassa ovat todenneet - järjestäminen Helsingissä oli ihan suotavaa. Boikotointi toimii harvoin niin kauan kun se ei aiheuta boikotoinnin kohteille erityisempää haittaa, vaan vain yhden vaihtoehdon vähemmän. Hyvänä esimerkkinä toimii tapaus, jossa sekä Lidlin että muistaakseni S-ryhmän tuonnissa oli kyseenalaisissa oloissa lapsityövoimaa teettävä ulkomainen yritys. Lidl katkaisi suhteet kokonaan, jolloin yritys saattoi vain etsiä paremman diilin. S-ryhmä taas neuvotteli jopa entistä paremman sopimuksen ehtonaan, että työolot korjataan, ja ne korjattiin. (Ikävä kyllä en muista tarkempia tietoja enkä ajankohtaa, mutta Hesarissa oli juttu tästä.)

Keskusteluyhteys, vaikka sitten näennäinen, on minusta niitä harvoja asioita, jotka politiikassa ja vaikuttamaan pyrkivässä toiminnassa tulisi mahdollistaa viimeiseen asti. Keskustelu ei ole automaattisesti hyvittelyä. Keskustelun mahdollistamisesta kieltäytymällä Suomi olisi saanut sanoa yhden sanan, ja hyvin lyhyesti. Olisimme välittäneet viestin, jossa emme hyväksy Trumpia ja Putinia tai heidän toimiaan millään tasolla, ja menemme mieluummin kotiin murjottamaan kuin takaisin hiekkalaatikolle argumentit valmiina kurahaalarin hihassa. Koska sitähän tämä kaikki on ollut jo pitkään, pihaleikkiä. Leikkiä siitä, kuka saa rakentaa, rikkoa, rajata ja leipoa, ja seuraako vastatoimena hyvä vai paha kakku. Jos Suomi olisi sulkenut ovensa, presidentit olisivat menneet Wieniin ja myhäilleet sitten siellä, eikä Porin Suomi-Areenassa sote olisi SILTIKÄÄN mennyt yhtään mihinkään.

Vakavasti puhen, ajat ovat valtavan kiinnostavat. Kylmän sodan hengitys heikkenee, ja maailmankirjat ovat sekaisin, kun Yhdysvaltoja kiinnostaa äkkiä kaveerata ennemmin Venäjän kuin EU:n kanssa. Olen kaikkea muuta kuin politiikan tuntija, mutta haluan silti pohtia, miksi.

Trumpilla ja Putinilla on paljon yhteistä. Molemmat arvostavat autoritäärisyyttä, vahvuutta ja karismaa. Autoritääristen johtajien tavoin kumpikin uskoo, että mihin tahansa voi päästä, kunhan tarpeeksi tahtoo ja on muita parempi kaikessa, mihin ryhtyy. Molemmilla on jatkuva tarve nopeaan muutokseen, jota ohjaa kaiken yhteisen ja rauhassa rakennetun halveksunta. Tuntuu, että molempien halu järkyttää vallitsevia asetelmia on niin voimakas, että muutoksen tavoittelu ylittää voimakkuudessaan lopputuloksen tavoittelun. Luova tuho kiinnostaa, ilmeisesti.

Molempien ulkopolitiikkaa yhdistää myös mentaliteetti, jota tavataan sanoa uhriutumiseksi, vaikka kumpikaan ei halua olla uhri, vaan epäkonventionaalinen sankari. Che Guevara tai Peter Pan. Ratkaiseva ero on kuitenkin mielestäni tavassa, jolla presidentit sankarikuvaansa rakentavat.

Trump pyrkii olemaan aina ensin äänessä. Hän tuntuu uskovan, että kunhan suu on auki, sieltä tulee kyllä jotain, ja kunhan sieltä tulee jotain ennen kuin muilta, erä on voitettu. Ja silti - täysin ristiriitaisesti - Trumpin tapa tehdä politiikkaa on populistien tavoin ennen kaikkea reaktiivinen, ei aktiivinen. Trump reagoi todellisiin, liioiteltuihin ja täysin keksittyihin uhkiin ja kehittää järisyttäviä vastatoimia vain vetääkseen ne pois. Hän toimii ja poukkoilee koko ajan, mutta ei ole aloitteellinen, vaan reagoi ja saa ylimitoitetut reaktionsa näyttämään kannattajien silmissä rohkeilta pelinavauksilta. Teräksen ja alumiinin tuontitullit olivat reaktio Kiinan kasvaneen terästuotannon vaikutuksiin - ilmiöön, joka harmittaa yhtä lailla Eurooppaa. EU:nkin tarjoamiin uusiin vapaakauppasopimuksiin Trump ei kuitenkaan suostu, koska muitakin kuin Yhdysvaltoja hyödyttävä ratkaisu ei olisi voitto, vaan yhteinen strategia. Sanoja "yhteinen" ja "strategia" Trump tuntuu inhoavan eniten, koska yhteisyys laimentaa kilpa-asetelmaa, ja stretegia on hidas prosessi ja vaikea sana.

Putin taas näyttäytyy - silloin, kun nyt avoimesti näyttäytyy - aktiivisten ratkaisujen tekijänä. Hänellä ei ole tarvetta olla ensimmäisenä kukkulalla huutamassa, vaan halu kaivaa tunneli kukkulan ali kaikessa hiljaisuudessa. Putin pitää strategioista ja salamyhkäisyydestä. Kuten Trump, Putinkin haluaa kunniaa, mutta ei oman henkilönsä, vaan kuin luonnonvoimana maailmaa myllertävän Venäjän valtion lävitse. Putinkin vaihtaa suuntaa, mutta ei siksi, koska töppäilee lehdistötilaisuuksissa, vaan koska haluaa hämmentää.

Tietenkin lähes kaikki politiikka on reaktiota johonkin, mutta Trump ei innovoi. Hän panssaroi, huutelee ja käpristyy kuin siili. Kunnian saaminen on Trumpille niin tärkeää, että hän ei edistä mitään, mikä saattaa mennä pieleen, vaan uhkaa ensin ja vaihtaa suuntaa sitten. Trump haluaa pitää koko muun maailman varpaillaan ympärillään siinä missä Putinkin, mutta Trump tuntuu haluavan sitä siksi, koska rakastaa valokeilaa. Putinia taas ei haittaa kadota hetkeksi, kunhan asiat jatkavat hiljaista kytemistään ja langat pysyvät käsissä.

Trump on asemassaan ja viestinnässään onnistunut luomaan itselleen täysin muusta maailmasta irrallisen normiston sekä törkeyden ja järjettömyyden uuden nollatason. Hänen epäjohdonmukaisuutensa suojelee häntä. Kun on osoittanut voivansa sanoa mitä tahansa, voi sanoa mitä tahansa ilman, että joutuu siitä tilille - toisaalta myös ilman, että kukaan ympärillä voi rentoutua. Pekka ja susi -ilmiö ei toteudu, koska Yhdysvaltain presidentillä yksikin oikea susi on liikaa.

Putin taas on luonut itselleen salamyhkäisyyden normiston, jossa kukaan ei oletakaan häneltä rehellisyyttä. Kaikki ympärillä pysyvät alttiina reagoimaan, koska aina, jos jossain on heikko kohta, Putin on jo siellä.

Äänekkyyden ja aktiivisen tai reaktiivisen toiminnan erot tekevät Putinista ja Trumpista vaarallisen kaksikon. Kun toinen melskaa, toinen edistää strategioitaan. Pahimmillaan vielä siten, ettei melskaavalla osapuolella ole hajuakaan - tai maailmalla, joka juoksee siivoamassa melskaajan jälkiä. Trump pitää Putinista kuin coolista isoveljestä, joka pelkällä olemuksellaan tyhjentää pihan luusereista. Trump ihailee Putinia kuin kovista, koska ei itse ole kovis, vaan kantelija. Putin taas näkee Trumpissa huvittavan, mutta varsin hyödyllisen hölmön.

Miten meemit tekevät meistä totta

Enkä kirjoitakaan - meemit ovat niin iso sosiologinen ilmiö, että niistä analyyttisesti kirjoittaakseen pitäisi hankkia riittävä aineisto. Mutta haluan käyttää meemejä havainnollistajana arvotuksille ja sopimuksille rakentuvasta todellisuudesta. Meemit, nimittäin - netissä ja livenä - ovat aikamme, mutta myös koko ihmisyytemme ilmiö, joka kertoo meistä enemmän kuin arvaisi. Ne ovat kiehtova sosiaalisen vuorovaikutuksen väline, jota haluan käyttää esimerkkinä sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta - ajatuksesta, joka mielestäni tärkeältä osaltaan mahdollistaa vuorovaikutuksemme ja sitä myöten myös käsityksemme todellisuudesta.

Meemejä on ollut kautta aikain. Kuvia ja lentäviä lauseita, jotka perustuvat yksinomaan kontekstiin. Kun tiedät, mihin juttu viittaa, voit nauraa sille - tai sitten et tiedä ja paikkasi on kyseisen ryhmän ulkopuolella. Itse meemi harvoin on yhtä hauska kuin tunne siitä, että tiedän, mihin se viittaa. Meemin ymmärtämisen myötä olen osa aikaani, osa ryhmääni, osa todellisuutta. Poliittiset pilakuvat, sanaleikit ja arvoitukset ovat meemejä. Niillä on kansallisia, kielellisiä ja arvopohjaisia yhteisöjä sisältäpäin vahvistava vaikutus.

Luonteeltaan nopeat, äärimmäisen kontekstuaaliset meemit sopivat 2010-luvun sometodellisuuteen hyvin. Ne tarraavat vikkelästi loppuun palaviin ilmiöihin, kohuihin ja trendeihin - ja kuolevat yhtä nopeasti. Meemeissä, tai ehkä ennemmin meemikulttuurissa, on sisäänrakennettu turvajärjestelmä, joka räjäyttää meemin ennen kuin siihen ehtii kyllästyä. Meemit ovat liukkaita, kuten vahva ironisointi aina on - niitä ei voi juuri kyseenalaistaa, koska ne ehtivät kyseenalaistaa itsensä ensin. Se on turvallista, sillä se säästää meemin ympärille kerääntyvän, usein toisilleen entuudestaan tuntemattoman yhteisön erkaannuttavalta häpeältä. Meemit ovat yleensä niin ohuita, etteivät ne kestä pitkällistä syventymistä, mutta juuri siksi niillä on niin helppo murtaa jää ja tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan.

Meemit liittyvät käsitykseemme todellisuudesta laajemminkin kuin vain osoituksena ajan hermoilla olemisesta. Erityisesti 2010-luvun nettimeemien ilotulituksessa tutuiksi ovat tulleet meemit, joissa ei ole mitään älyllistä: kuvasarjailmiöt, videoklipit ja Youtube-persoonat, joiden tavoitteena ei ole kommentoida, referoida eikä uudelleenvalottaa mitään ajankohtaista, vaan yksinomaan härvätä - tosin usein yltäkylläisen aikamme ironisoinnin varjolla. Päättömyyden ja turhuuden ironisointi on kuitenkin mennyt niin pitkälle, että ironia on kääntynyt päälaelleen. Älyttömistä meemeistä on tullut aikuisten leikkiä, paluu viattomaan hölmöilystä intoutumiseen, jonka kuitenkin voi peittää ironiaan heti, jos viattomuus alkaa tuntua liian vaaralliselta.

Kun älyttömät meemit löytävät faninsa, niiden ympärille muodostuu hetkellisiä nettiyhteisöjä, joiden ytimessä ei ole enää eksklusiivinen ajatus tietyn kontekstin ymmärtämisestä, vaan pelkkä tunne kuulumisesta, yhteydestä toisiin. Älyttömyyttä ei kuitenkaan koskaan myönnetä täysin, koska se rikkoisi yhteeenkuluvuuden tunteen. Ollaan henkimaailmassa, jota ei haluta selittää, mutta johon halutaan uskoa. Jokin tässä vaan puree, juuri meihin.

Tilanteissa, joissa meemi elää omaa elämäänsä sitoutumatta muuhun kuin itseensä ja kuluttajakuntaansa, puhutaan mielestäni sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta: tärkeästä vuorovaikutuksemme välineestä, joka on nähtävissä välillämme kaikkialla, ja jonka avulla rakennamme merkityksiä - tai todellisuuttamme.

Vanha ja hyvä kysymys kuuluu, onko mikään todellista itsessään. Vai onko todellisuus ite asiassa sama asia kuin kokemus - konsepti, joka on riippuvainen kokijasta ja kokemuksesta, havainnosta ja tulkinnasta? Lähteekö kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa?

Kukaan ei oikein tiedä, koska ainakaan vielä meidän ei ole mahdollista havaita kuin itsemme kautta. Asetelma voi muuttua, kun teknologia ja tutkimus kehittyvät. Ehkä joskus pystymme havainnoimaan itsemme ulkopuolisen havaitsijan - tekoälyn tai vaikkapa eläimen - havaitsemista niin tarkasti, että todellisuutemme järkkyy - tai katoaa.

Kiinnostavaa on pohtia paitsi todellisuuden kokemussidonnaisuutta, myös todellisuuden riippuvaisuutta arvotuksista. Meemit ovat hyvä esimerkki välittömästi ja ainakin osin tiedostamatta tapahtuvasta arvottamisesta, joka luo todellisuutta ennemmin kuin perustuu siihen. Meemit ja some liikkuvat niin nopeasti, että yksittäiset tykkäykset ja postaukset rakentavat ensin illuusioita massoista ja vetävät sitten massat mukanaan, kun esimerkiksi perinteiset mediat  luovat ilmiöitä niistä uutisoimalla. Kiinnostava kysymys on, onko olemassa todellisuutta kokonaan ilman havaitsijansa sille antamaa arvoa ja merkitystä? Lakkaako jokin todella olemasta kuin Joulupukki, jos siihen ei usko? Ja onko uskominen, arvostaminen ja merkitysten luominen edellytyksenä todellisuuden kokemiselle? Jos arvottaminen katoaisi, ja kaikki näkisivät äkkiä kaiken yhtäläisesti tärkeänä, katoaisiko samalla kykymme havaita todellisuutta?

Voi olla, koska havaintokykymme on rajallinen. Me havaitsemme sen, minkä koemme merkitsevän meille jotakin - vievän meitä eteenpäin, sopivan aikaisempaan, muodostavan kehityskulkuja. Aivomme rakentavat tarinoita ja muokkaavat muistomme ja havaintomme loogisiksi jatkumoiksi, joissa me itse olemme päähenkilö. Toisin sanoen, jos merkityksen tunne häviäisi, kohtaisimme ehkä jonkin objektiivisen todellisuuden, mutta siinä todellisuudessa "minä" lakkaisi olemasta ja samalla havaitsija - todellisuuden muodostaja - katoaisi. Todellisuus katoaisi.

Merkityksellisyyden tunnehan on kuin valuutta - se vahvistuu, kun siihen uskoo ja on sitä vahvempi, mitä useampi sen allekirjoittaa. Arvostus on joukkopsykoosi, jota ilman ihmiskuntamme olisi ajautunut lopulliseen tuhoon jo ennen kuin kunnolla pääsi alkamaan. Sillä vaikka me sodimme, kilpailemme, tuhoamme ja hyväksikäytämme, me teemme sen juuri siksi, koska uskomme saavuttavamme sillä suurempaa arvoa ja merkitystä. Jos ihmiskunta kollektiivisesti luopuisi arvon ajatuksesta, me emme kuolisi toistemme luoteihin vaan omiimme.

Olen alkanut ajatella, että ihmielämän edellytyksenä on pakeneminen. Me pakenemme toisiamme, jotta yhteiselomme olisi mahdollista. Sosiaalinen vuorovaikutuksemme perustuu pitkälti sovittuihin salaisuuksiin. Merkityksellisyyden tunne syntyy ja on todellinen, kun sitä rakennetaan yhdessä. Ja yhdessä rakentaminen edellyttää, ettei todellisuuksien tai arvotuksien rajoja tuoda näkyviin. Sovittuja salaisuuksia ovat kaikki tapamme kommunikoida, sanallisesti ja sanoitta. Välittäessämme viestejä toisillemme me annamme ymmärtää ja teemme tulkinnalle tilaa, koska rikkoisimme tulkintoihin perustuvan yhteiselomme kysymällä liian tarkasti, miksi.

Totta kai me kysymme, miksi. Mutta kysymme sitä yhteisen salaisuutemme sisällä, meemin maailmassa, todellisuuttamme kyseenalaistamatta. Jos olemme rohkeita, kysymme toisiltamme, mitä meidän välillämme on. Jos olemme helvetin rohkeita, kysymme, keitä me olemme toisillemme. Mutta emme kysy toisiltamme, keitä me ylipäätään olemme tai varsinkaan, olemmeko ollenkaan. Me emme kyseenalaista sitä, havaitseeko toinen meitä alkuunkaan, kun kysymme yhteisen salaisuutemme sisällä, mitä minä sinulle merkitsen. Yhteinen salaisuus on illuusio yhteisestä todellisuudesta. Viihdymme niin hyvin samoin asioita arvottavien kanssa, koska todellisuutemme perustuu niin pitkälti arvotuksiin, emmekä halua lakata olemasta.

Rakastamme inside-läppiä, meemejä ja eksklusiivisia hetkiä keskenämme, koska tunne siitä, että meillä on tässä jotain yhteistä ja meille ainutlaatuista, pelastaa meidät eksistentiaaliselta kriisiltä, turhuuden ajatukselta ja loppumattomalta yksinäisyydeltä. Jos kaikki olisi jaettua kaikkien kanssa, lähestyisimme taas ajatusta objektiivisesta todellisuudesta, jossa minä en ole kukaan, eikä kukaan ole minua varten.

Jos minä en ole kukaan, maailma on täynnä "ei keitäkään", ja ihmiskunta on vain yksittäinen jätös universumin pöntössä. Se on fakta, jonka myönnämme, mutta fakta, johon todellisuutemme ei perustu. Niin kauan, kun arvotamme näkemämme, teemme itsemme todellisiksi - ja niin kauan, kun rakastumme älyttömiin meemeihin, olemme ihmisiä, sillä merkityksellisyyden tarvitseminen taitaa olla ihmisyyden mitta.

Vihoviimeisen iho kiireinen, venaas

Vihoviimeisiä värssyjä rivissä.

Niin vaaterääsyjä yks kaks narulla, hylsyjä juhannuksesta lanteilla, kun helma helmaa vasten tyystin tyngässä tyrskyssä alla tämän ilman, nyt pyykkipoikain hampaissa, kas, sateessa.

Nytkö jo sataa.

Vihoviimeisellä ratikalla vihoviimeiseen junaan, kun auringon älytön suu punaa taivaan luukut ja luut selässä sen sileän, siliän tien, jolla yö yötä lupaa - suutut, jos kysyn mukaan, sillä tänään, täällä, etenkään ikinä, me emme ole kukaan.

Vihoviimeinen aurinko ajaa omaa häntäänsä. Ja valo ei säiky mitään, paitsi haaleutta, koska haaleuteen se ei pysty. Haaleus on aina, aina välillä ja väleissä, koska auringonkin täytyy pysähtyä nielaisemaan ennen uutta vihoviimeistä.

Kahdesta molemmilla on mikrofoni. Tässä kohtaa, kun kerrankin jännittää niin, että silmiin pesii typertyneitä sakkaumia, sen kuuluisi kiertää. Vihlojan vinkua vielä vihoviimeisensä ennen kuin hassu tärkeä "tahdon" tekee hiljaisuudesta tarpeellista. Saivat toisensa, sanotaan. Saivat seikkailun, sanoisin.

Tähän aikaan vuodesta yö kiipeää niin kuin hyönteinen. Ei pääse pitkälle ja jos pääseekin, niin putoaa heti. Tiet vihoviimeistä tyhjyyttään kiiltävät kuun puolesta ihan kuin jossain pilvellä joku ukko olisi, katsomassa kuka ansaitsi ja mitä. Muka.

Sanovat, että luota. Luota vaistoon, huomiseen, elämään, viimeiseen käyttöpäivään ja reseptivapaisiin valmisteisiin, vaikka luotasi lähtisi luominen mukanaan huominen, ja luodoilla vaan pasianssia pelaisivat paskaiset pääskyset.

Luota haaleuteesi, sanoisin. Luota siihen, ettei haaleus voi haalistua, vaan väkevöityä yksinomaan, väkevöityä villiksi vihoviimeisten lomaan, kunnes uusi viimeisesi on vasta syntynyt.

Ehkä jäädäkseen. Siten, kuten nyt viimeiset jäävät. Moikkaamaan, uudestaan. Kellumaan. Morjens.

Kun RAM-muisti ei riitä, pitää odottaa

Gigantin myyjä oli töykeä. Joten kiitin sitten vaan ja lähdin pois. Olisin kävellyt ovea päin, mutta vähemmän töykeä vartija pysäytti. Se oli väärä ovi, ja lukossa.

Mä olen kova kävelemään ovia päin. Metaforisesti ja konkreettisesti. Mutta onneksi on kova pää. Ja permanenttikaan ei suoristunut, vaikka pesin hiukset. Eikä sada, vieläkään. Voisi jo sataa.

Tänään on oikeastaan hyvin neutraali sää. Neutraali kuin hajusteeton suihkugeeli tai puutarhatonttu, jonka ilmeen sade on raapinut pois. Mä en vieläkään tiedä, mitä mieltä mä olen puutarhatontuista. Kun mä tykkään tontuista. Mutta puutarhatontuissa on jotain sellaista vilpillistä vibaa. Sellaista, että kun niille kääntää selän, niin ne menee ja murhaa jonkun muovilapiolla ja sanoo sitten vaan oikeudessa, että se oli Punakuonon Pete eikä sekään tarkottanu.

Kerran joku oli pursottanut pullollisen ketsuppia meidän vajan kadunpuoleiseen seinään. Tyhjän pullon se oli jättänyt siihen viereen lojumaan. Mä en tiedä, mitä se sillä haki.

Ehkä sillä oli hirveä aggressio. Ehkä se oli just jätetty snägärin edessä. Tai irtisanottu snägäriltä. Tai sitten se oli irtisanonut itsensä sen omalta snägäriltä ja vasta meidän vajan kohdalla tajunnut, että ei niin voi tehdä, kun pitää hakea konkurssia ja alistua kaikenlaiseen byrokratiaan. Ja sitten sitä, ymmärrettävästi, vitutti.

Mä en lakkaa pöllämystymästä tästä maailmasta. Enkä haluakaan lakata. Sitten, kun elämästä tulee ymmärrettävää, niin on joko Buddha tai Timo Soini tai jostain muusta syystä kokonaan lakannut yllättymästä, eikä sellainen ole suositeltavaa.

Kello käy. Mä en ole nyt moneen viikkoon oikein saanut nukutuksi. Mutta pää on kuitenkin sen verran kirkas, että sydänkin pysyy paikallaan. Vaikka jännittää, moni. Ja pelottaa tietysti myös. Ensi-ilta mun ekasta ohjauksesta Ilves-teatterilla lähestyy, ja innostuttaa. Mulla on mieletön työryhmä. Sellainen, että kun niitä kohtaa, niin niiden silmiin vähän uppoaa, koska niiden tavassa kohdata on jotain tosi aseistariisuvan rehellistä. Tarkoin omaa ja toisaalta yhteistä.

Lakkiaiset menivät ohi järjettömän nopeasti. Ensin seistiin Kulttuuritalon lavalla toistemme niskavilloissa ja sitten jo juostiin ulos sieltä, ja kuvaaja hymyili kuin olympiavoittaja tai Teletappi, ja sitten halasi tuhat ihmistä ja tyhjeni piha ja sitten jo voileipäkakut loppuivat ja istuin puun alla Tokoinrannassa katsomassa lokkeja parhaimman lokinkatseluystävän kanssa, jota kuvitella saattaa, ja aamuyö oli sininen ja haisi falafelilta ja kotona olin seitsemältä ja Ikeassa klo 14. (Piti ostaa kaksi penkkiä proggikseen - ostin tv-tasoja, sai halvemmalla.)

Mun kone ei pyöritä Photoshopia, koska mulla on liian vähän RAM-muistia. Mutta sille ei kuulemma voi mitään, vaikka ohjekirja sanoo, että voi. Nyt mun pitää vaan odottaa. Mutta maanantaina mä menen johonkin huoltoliikkeeseen ja sanon, että tää ei voi mennä näin. Ja sitten ne saa sanoa mulle jotain hyödyllistä tai kaunista. Me voidaan vaikka juoda teetä sen huoltoliikkeen täyteen ahdetun tiskin ääressä ja harmitella sitä, miten 4 gigaa RAM-muistia on ihan liian vähän. Miten maailma on ihan liian vähän, ja me ihan liian paljon. Mun mielestä kaikissa huoltoliikkeissä pitäisi olla sellainen palvelu.

Itse asiassa musta tuntuu välillä, että mussa on liian vähän RAM-muistia. Mä muistan vaan, että Harry Potterissa RAM oli Regulus Arcturus Musta, Siriuksen veli. Mä en ole edes Siriuksen serkku.

On aika ähky. Henkinen ruotsinlaivan buffet. Ja pallomeri. En saa sanoja suusta ja sitten kun saan, niin ne on väärässä järjestyksessä. On hyvä olo ja heti perään huono. On hiljakseltaan pölyttyvä lattia ja kauppakuitteja ja kakkapusseja ja vähemmän keskimääräinen isä, joka ei enää pysty kääntymään itse tai ihan heti tunnista mua tyttärekseen, jos ihmiseksikään, ja mä olen alkanut yhtäkkiä pelätä kaikkia maailman jäähyväisiä. Alkuja ja loppuja.

Mä en tiedä, missä mä olen kahden kuukauden päästä. Tai kolmen. Tai vuoden. Se on ikävaiheelle tyypillistä, mutta myös yksinäistä, äkkinäistä, hätäistä ja häilyväistä.

Vaikka mä en osaa, enkä tahdo koko maailmaa ymmärtääkään, mä alan ymmärtää sitä ketsuppipullonlevittäjää.

Tulevaisuudessa hiekkakasassa mistä tahansa

Ennen taivaat taipuivat koskettamaan nenää, kun vaan taivutti takaraivoa taakse ja siristi silmät. Syreenit ja koristekirsikkapuut ja ruusunmarjat ja piharatamoiden nahkeat sormet ja nurmet ja mätälammikot haisivat kovaa ja taipuivat jalan alla, ja tuuli huusi kutsuvasti kuin ryövärintytärään syömään kutsuu ryövärintyttären isä. Lahkeet vetivät niljaisina kohti pohjaa, kun ui joessa ja heitti kengät keinusta, vauhdissa, päin kaikkea eikä yhtään mitään. Golfkentät vierivät ruskeiksi puroiksi ja kantoivat pehmoisilla pohkeillaan koko kulmakunnan koppavimmat lippalakkiluupäät, jotka huusivat kurkku suorana ja töksähtelivät kuin kellot aamusta iltaan. Minä vietin aikaa sillalla ja syötin sorsia, ja irtokarkkeja yksi kerrallaan yhteisestä pussista koskella söimme me, minä ja Pinja, vaikka oli keskiviikko ja myöhä. Isä nukkui enemmän kuin isät keskimäärin nukkuvat, ja jouluna me puimme sille keijunsiivet ja otimme kuvan.

Nyt taivaat väistävät, kun niitä yrittää ymmärtää. Liejuiset uomat ja maan märät rypyt ja toscakakut ja muoviset purkkakiekot ja Mp3-soitin ovat hiljaa ja tiessään, ja minä vietän aikaa ihan toisella sillalla enkä syötä sorsia, vaan punnitsen ja kysyn. Minulla on uusi kyselyikä. Etsin toisista itseni kuvaa, pelkään yksin jäämistä ja väärin ymmärtämistä ja toistaiseksi tiedostamattomia totuuksia ja uusia kysymyksiä, ja kaikkein eniten pelkään, että lakkaan kysymästä. Väsyn. Sammun. Lakkaan, mutta en lempeästi ja ajallaan niin kuin sade, vaan niin kuin hammastahna. Littanana ja kesken. On niin ähky. Ja vähemmän keskimääräinen isä ei enää pysty kääntymään itse tai tunnista minua ihan heti tyttäreksi, jos ihmiseksikään, ja minä pelkään yhtäkkiä kaikkia maailman jäähyväisiä.

Tulevaisuudessa taivaat mahtuvat pilvien lomaan. Kaikista korkeimmat talot piirtävät kaupungin horisontin selkään ja minä katson ja hengitän mentospastillinsinistä ilmaa enkä pelkää. Tai pelkään, mutten pelkäämistä. Ja pelosta on tullut tunne, tunne niin kuin haukotus on tai tahto. Ja minulla on hansikkaat kädessä ja hiukset auki ja venekangastakki ja varsikengät. Ja minulla on koira ja koiralla minut. Ja nauru. Ja minä nauran itsekseni, itselleni, ja karvaisille toukille ja painovirheille ja ajatukselle tontuista. Ja minä vaellan. Vaellan ja vaellan ja kiipeilen mäkiä ja vuoria ja harjuja ja kiviä ja soramonttuja ja suppia ja onsiloita ja poljeita. Vaellan, kunnes en enää vaella ja sitten vaellan taas. Jossain vaiheessa istun jossain laella, niin korkealla, että taivas yltää taas koskettamaan nenää, ja varpuja ja liejua on sydän täynnä. Ja sitten joskus, kun minulla on lapsi ja lapsella minut, me istumme kumpareella kumppareissa ja keskustelemme transformersista. Tai mistä tahansa. Ja jossain takaraivossa on aina myös vähemmän keskimääräinen isä, joka tiesi, että kävelemällä pääsee, ja ratikalla, kun vaan menee eikä meinaa, tai jos meinaakin ensin, niin menee silti.