Positiivinen pikamoi

Moi.

Tänään ajatukset ovat pörränneet - pää on taas täynnä pieniä, itsekseen jammailevia kärpäsiä. Minulla oli ruhtinaallinen kolmen tunnin koulupäivä; kymmenestä yhteen. Olisi ollut kolmeen, mutta politapaaminen (<3) söi päivältä hännän.

Minun politapaajani on viikon jossakin muumilaaksossa, joten tapasin vastikään polille vaihtanutta hoitajaa, joka oli osaston puolella minun sielläoloaikanani. Hän on ihana.

Minä listasin taas päähäni positiivisuuksia. Elämä ilman positiivisia hiukkasia on kuin puuro ilman suolaa. Siis masentavinta ikinä.

Tänään minä:

+ Käytin ihanaa pihakirppikseltä löydettyä lohikäärmepipoa. (Se saattaa olla tarkoitettu minua kymmenen vuotta nuoremmille pojille. Onneksi minulla on pienehkö pää.)

+ Keskustelin syvällisiä ja iloisen pinnallisia.

+ Tuoksuttelin ilmaa ja haistoin kaikkea ihanaa. Tai ainakin mielenkiintoista.

+ Söin päivälliseksi herkullista juusto-kukkakaalikeittoa.

+ Tunsin kasvoillani syksyn kirpeän tuulen ja vatsanpohjassani uteliaan odotuksen tulevasta.

+ Totesin varovaisesti, ihan itsekseni, että elämäni alkaa hiljalleen pyöriä taas oikeilla, maijanmuotoisilla raiteillaan.

+ Totuttelin uudelleen tykkäämään pimeästä. En ihan onnistunut, en vielä, sillä kivuliaita muistoja on liikaa. En kuitenkaan usko tilanteen olevan lopullinen.


Tahtoisin kirjoittaa vielä paljosta. Minä olen oivaltanut lähipäivinä taas paljon.  Mutta on jo myöhä.

Siksi Krooh, sanoi Pyyh. Hyvää yötä.

Elä, älä rapise

Iskulause, jonka poimin ohjenuorakseni erään bussipysäkin lasiseinästä. Joku oli kaivertanut sen siihen. Oli miten oli, minä tahdon höpistä nyt teille rakkaasta harrastuksestani.

Minulta kysytään usein, miksi näyttelen. Mitä minä siitä saan? Miksi tahdon näyttelijäksi? Mikä minut ajaa estradille, nolaamaan itseni ja eri suuntiin sojottavat isovarpaani kerta toisensa perään?

Näytellessäni minä olen paistettu täällä tänään. Olen tuore, olen raikas, olen joka hetki aivan uusi. Näytellessäni minä en ole minä, en suoranaisesti, olen jotain enemmän. Näytellessäni saan löytää itseni uudestaan ja uudestaan, joka kerta eri tavalla. Saan tarkastella itseäni eri kulmista, sisältä ja ulkoa, korvien takaa ja jalkapohjien alta. Toisinaan ryömin vatsa vasten lattiaa, painan korvani parkettiin ja kuuntelen pomppivaa sydäntäni, toisinaan taas lennän halki värien ja ilmeiden ja eleiden, kahmin ilmaa syliini ja hengitän sen läpi.

Minulle näytteleminen merkitsee vapautta. Vapautta valita, vapautta juosta karkuun asioita, jotka pään sisällä paisuvat liian suuriksi ja kulmikkaiksi, ja rohkeutta kohdata ne. Näytteleminen avaa uskomattoman paljon ovia, kun vain päättää uskaltaa. Ovia omassa päässä tai sydämessä. Kun uskaltaa hypätä ja vähät välittää siitä, miltä se näyttää. Kun päästää irti omista estoista ja oman tiiviin päänsisäisen kammionsa tarkoista rajoituksista.

Se on, minulle, osa paranemista. Näyttämöllä voin olla ruma, lihava, kelvoton. Näyttämöllä saan epäonnistua, sillä minun täytyy, jotta voin milloinkaan onnistua. Tietenkin siihen liittyy olennaisena osana tietynlainen pakeneminen. Näytellessäni en ole itseni, joten voin olla mitä tahansa, tehdä mitä tahansa, ilman, että minut tuomitaan. Tai siis tuomitsen itseni.

Jokainen roolini on osa minua. Jokainen ele on pala persoonastani, sitä vain muokataan, venytetään, litistetään ja koristellaan, kunnes se on pukeutunut niin eriskummallisiin mittasuhteisiin, ettei sitä enää ole tuntea. Minä voin olla mies, hiiri, papukaija tai taskurapu. Jokaisessa meissä asuu tarvittaessa pieni pingviini tai puskajuoppo.

Kysymys on uskaltamisesta. Itsensä voittamisesta. Sen unohtamisesta, kuka oikein on ja mitä oikein pitäisi tehdä. Kun lakkaa pohtimasta ja tekee vain, vastaukset törmäävät lopulta otsaan.

Entä miksi tahdon näyttelijäksi? Jos näytteleminen kerran avaa omia sisäisiä solmujani ja auttaa kriisien ratkaisemisessa, miksi en tyydy siihen ja näyttele rauhassa omassa komerossani?

Koska näytteleminen on paitsi hyvin usein tiimityötä, niin myös vuorovaikutusta yleisön kanssa. Omaan itsetutkiskeluunkin voi nimittäin ryytyä. Katsojat ja kanssanäyttelijät ovat teatterin suola. Joka kerta, kun yleisö reagoi positiivisesti; nauraa, itkee, henkäilee, joka kerta näyttelijän lävitse kulkee kuin sähkövirta. Se on adrenaliinia tai jotakin erikoista onnellisuushormonia, se saa sydämen läpättämään ja ilon kumpuilemaan vatsanpohjassa. Ylipäänsä se, että saa jakaa jotakin yleisön kanssa, antaa heille jotakin itsestään tai elämästä. Se on ainutlaatuista.

Hyvän teatteriesityksen katsominen on aina kokemus. Esitys voi olla hyvä, vaikkei katsoja siitä pitäisikään. Huono se on vasta sitten, kun minkäänlaisia tunteita ei herää.

 Joku elokuvaohjaaja totesi joskus; "Jos haluat kertoa yleisölle jotakin, kerro se. Jos haluat näyttää, kuvaa se."
Sama pätee näyttelemiseen. Näyttäminen. Näyttelemällä voi tuoda esiin asioita, joita pelkin sanoin on mahdotonta kuvata. Elokuvat, teatteriesitykset, animaatiot. Taide yleensäkin. Tunteet. Kun jonkin asian kokee tunteen kautta, se jää paremmin mieleen kuin jos siitä esitettäisiin vaikkapa pylväsdiagrammi.

Minä en halua taiteen koskaan kuolevan. Minä haluan olla tekemässä sitä. Tahdon olla mukana näyttämässä, mihin kaikkeen taide pystyy.

Vastustan muutenkin sellaista, että väitetään, ettei joku ymmärrä taidetta. Taidetta voi tulkita monella tavalla, muttei mielestäni väärin. Taidetta voi opiskella, muttei sekään tee kenestäkään taiteilijampaa. Jokainen meistä osaa tuntea. Se riittää.

Taiteen kokeminen kuuluu kaikille. Se ei saa olla vain varakkaisen tai koulutettujen yksinoikeus.
Minä haluan näytellä. Kaikkien ei tarvitse haluta. Mutta kaikilla pitää olla lupa katsoa ja kokea, oppia jotakin uutta. Kenties huvittua tai liikuttua, tyrmistyä tai ymmärtää. Kaikilla pitää olla oikeus tuntea. Ilman häpeää tai huonommuuden kokemusta.

Näytteleminen on kirjoittamisen lisäksi minun juttuni. Tapa tarkastella maailmaa. Tahdon tuottaa jotakin, jättää puumerkkini tähän sekavaan maailmaan. Siksi, minä näyttelen.

Nutrivallankumous

Minun on taas kylmä. Sisältä. Keuhkojen ympärille kiertyy viileää vaikeutta kuin paperinarua, haima on harmistunut, maksaa masentaa ja paksusuoli kokee jäävänsä ulkopuolelle. Sisälmykseni ovat sekaisin, mutta ulkoisesti olen tyyni.

Tänään oli HoKo. Ensimmäinen sitten osastoltapääsyn. Pieneen huoneeseen ahtautuivat uusi lääkärini polikliiniseltä puolelta, omahoitajani, vanhempani ja minä. Ja vaaka. Se tuntui vievän kaiken tilan.

Taas se oli laskenut. Vähän vain, minun mielestäni. Liian vähän, sanoi joku. Se taisi olla Perttilotta-Bettiina, punasilmäinen röllipeikko takaraivoni uumenissa. Se jonka isovarpaat haisevat sinihomejuustolle, ja joka on muutenkin kamalan limainen.




Huolestuttavasti, sanoi lääkärini. Itse lukema on kaukana huolestuttavasta, mutta suunta on väärä. Meillä on täällä painonnostotavoite, sanoi hän. Mukava kuulla, minun teki mieleni sanoa. Jatkakaa samaan malliin.

Vaikka meillä hän tarkoitti tietenkin minua. Avoimessa, tiiviissä ja potilaslähtöisessä hoitotyössä potilas olemme me, me olemme potilas, kaikki kääntyy hyvin ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Kumpa se vain olisikin niin yksinkertaista.

Minä taisin vähän pimahtaa. Maltillisesti tietenkin, en sillä tavalla kuin joskus helmikuussa ennen suljetulle joutumista. En hakannut päätäni seinään. En edes korottanut ääntäni. Pyysin kuitenkin päästä pois. Vapauteen. Eikö minua voisi irtisanoa polikliinisestä seurannasta? Heittää niin sanotusti pellolle, oman onneni nojaan? Sinne, minne kuulun, omieni luo.

Ei, ilmeisesti. Ateriasuunnitelmaani sen sijaan palautettiin kaikki kolme nutria ja vainoajatiimiini liittyi jalkautuvan työryhmän pieni, valkoinen pakettiauto. Minua vahditaan entistäkin tiukemmin. Minun tekemisiäni haistellaan. Jos paino vielä jatkaa laskuaan, ovat osaston portit herkästi taas avoinna.

Se pelottaa enemmän kuin mikään. Minä en TAHDO takaisin. Minä en suostu. Osasto on kasvanut mielikuvissani suureksi, synkäksi syöveriksi, mustaksi aukoksi, jonka kylmässä yötuulessa narisevilla porteilla vartioivat ammattitaitoisen empaattisiin hymyihinsä pukeutuneet hoitajademonit desikauhat käsissään. Verenpainemittarikukat hipovat linnan ikkunalautoja, pihapolun laatat ovat henkilövaakoja. Minne tahansa astutkin, saat kuulla olevasi vääränlainen. Joko sen kuiskivat sinulle ne todelliset demonit, Perttilotta-Bettiinat sukulaisineen, olet pettänyt heidät ja antanut painon nousta, käsivarsien turvota ja pakaroiden hyllyä, kaksoisleukojen lyllyä, olet alistunut, laiska ja kelvoton. Tai sitten saat kuulla sen hoitajien suusta, paino on noussut liian vähän, sinut on nähty kotilomalla nousemassa portaita, olet vittuillut annostelujonossa tai yrittänyt valita pienimmän hedelmän. Olet väärin, joka tapauksessa olet väärin, etkä kelpaa kenellekään.

Osasto ei ole minun paikkani. Ennemmin hyppäisin vaikka benjiä. Tai söisin sammakonkutua. Tai joisin niitä nutreja. Vaikka appelsiininmakuisina. Litrakaupalla. Yök.

Minä tahtoisin pystyä itkemään taas. En ole itkenyt ikuisuuksiin. Mutta minä vain nukun. En minä osaa nauraakaan, en edes hihittää. Hymyileminenkin sattuu poskilihaksiin, jättää silmät kylmiksi. Minä olen täynnä kylmää, luotaantyöntävää, se nostaa käsivarsien ihon kananlihalle ja jättää maailman ulkopuolelle. Minä olen kuin kuori.

Minun taistelutahtoni on heikko, koska en jaksa nähdä elämää. Pelkään normaalipainoa, koska silloin pitäisi jaksaa.

En mennyt tänään kouluun. Hoko kesti melkein puolitoista tuntia, enkä olisi ehtinyt lounaalle, joten äiti ratkaisi asian heilauttamalla kättään laajassa kaaressa. Koulupäiviä tulee ja menee. Minun tapauksessani enimmäkseen menee.

Kuinka pujottelisin tekstiini jotakin, joka saisi lukijat kommentoimaan? Kuin koukkuja, pieniä asioita. Nyt kaikki on vain yhtä mötköä, tasapaksua, ahdasta ja apaattista, tekotaiteellista, tyypillistä. Minun säälittävää elämääni. Auttakaa.

Vaikka ei, kyllä minä selviän. Enhän minä juovuksissa ole ollutkaan, kuten Kaneliinin ystävä Ensio kerran totesi. Rauha hänen muistolleen.

Minä olen vahva. Kumpa vain jaksaisin olla. Uskaltaisin.

Se, jolla on uusi omenanvihreä hattu

Hiphei!

Aloitetaan puhe vaikkapa vatsanpohjasta. Se kun tuntuu tässä blogissa olevan jotenkin tapana.

Minun vatsani mietiskelee nyt teetä, tomaattia, mansikkajugurttia ja lisäravinnepähkinöitä. Möyrii tyytyväisenä. Pulisee itsekseen.

Minulla on välipalanjälkeinen mansikkajugurttimahdistus. Onneksi se on lievä. Ajatukseni mahtuvat ajattelemaan siitä huolimatta.

Ajattelen leirikoulua, joka päättyi eilen illan hämärään syliin Katajanokalla laivan kirahtaessa satamaan ja ihmisten kantapäiden irrotessa hetkeksi kokolattiamatosta uloskäyntien edessä, missä he hengittivät hikisinä toistensa kasvoille, vaihtoivat jalkaa ja upposivat älypuhelimiensa kosketusnäyttöihin. Ajattelen uusia kiiltävänpunaisia kenkiäni ja vihreää huopahattua, jonka kapea hiippa kaartuu miltei hipomaan kattoa ja törmää aina eteisen riippuvalaisimeen. Eesti käsitöö. 38 e. (Kallista, tiedän, mutta minä investoin aina isoihin hankintoihin monen pienen asemasta. Niitä en sitten kadu.) Minä ostin toisenkin uuden hatun, käsitöönä tehdyn tummanvihreän pöllöpipon, jonka korvaläpistä tuulee läpi. Se ei haittaa. Pieni puikulaperunaa muistuttava mummo, jonka harmaa myssy oli solmittu tiukasti leuan alta, myi sen minulle vanhan kaupungin katukojulla. Sitten ostin vielä kermakirsikkakaramellin tuoksuisen saippuan, Stender's - nimisestä saippuakaupasta eläintarhan vieressä olevasta ostoskeskuksesta, sen violetinsävytteisen ravintolan alapuolelta, jossa nautin lounaaksi miso-keittoa ja taivaallista sushia.

Meillä oli huone Viru-hotellissa. Kolme henkeä, koska neljäs oli saanut harmillisen vatsataudin edellisenä yönä ja jäänyt kotiin potemaan. Minähän olen tottunut nukkumaan jos jonkinmoisten hippiäisten kanssa samassa huoneessa osastolla (älkää ottako pahalla rakkaat, olette parhaita!), joten huoneen jakaminen kahden melkein tuntemattoman kanssa ei aiheuttanut hankaluuksia.

Minun huonetoverini osoittautuivat ihaniksi ihmisiksi. Kumpikaan heistä ei kuulu luokan alati pulisevaan, toisiaan ja puhelimiaan taukoamatta hypistelevään, kikattavaan, ala-ja yläpään huumoria viljelevään, osin tupakkaa, alkoholia ja omien sekä opettajien rajoja kokeilevaan keskiöön. He ovat hiljaisempia tarkkailijoita, joilla kyllä on paljon ajatuksia, muttei tarvetta kailottaa niitä ilmi joka käänteessä. (Huomatkaa nyt ((niinkuin fysiikanopettajamme aina sanoo)), etten tässä arvostele kumpaakaan ryhmää. Toiset ovat intoverttejä ja toiset ekstroverttejä ja loput ovat sitten vain niitä perusverttejä tai perttejä tai keitä lie.)

Minun leirikoulukokemukseni oli täysi ja täyteläinen. Kokemus isolla koolla. Viimeisenä iltana, kun toiset ryyppäsivät opettajien laskiessa eläintarharahoja ilmeisesti pumpulitupot korvissa ja pimentävät verhot ikkunoissa, minä istuin huoneessamme huonetoverieni kanssa ja puhelin. Enimmäkseen kuuntelin. Nauroin paljon. Itkinkin. Me tutustuimme toisiimme todella. Enkä tosiaankaan kadu. Tai kaadu. Ja jos kaadunkin, he luultavasti saavat minut kiinni.

Myös muiden luokkalaistemme kanssa sosialisoin lähinnä hotellin aamiaisella. Se oli uskomaton, se aamiainen siis. Siellä oli kaikkea. Jos ruoka voisi oikeasti viedä kielen mennessään, niin olisin nykyään aika hiljainen tyyppi. Olen onnellinen, että olen taas oppinut rakastamaan ruokaa. Se tekee elämän helpommaksi. Ja mielenkiintoisemmaksi. Maistuvammaksi.

Itse museoista minulle ei jäänyt varsinaista mielikuvaa. KGB-museoon emme edes päässeet. Eläintarha oli kiva, samoin miehitysmuseon vähän muovailuvahamaista, mutta innostunutta suomea suoltava opas.

----- TÄSSÄ VÄLISSÄ KÄVIN PUKINMÄESSÄ NÄYTTELEMÄSSÄ-------


Tere taas! Nyt minulla on päivällisenjälkeinen mahamasennus, vaikka ruoka olikin hyvää. Äiti oli laittanut kermaista pinaattiuunilohta perunoiden ja höyrytettyjen ruusukaalien kera. Minun kieleni menee solmuun silkasta makujen sinfoniasta. Äiti ei ehkä ymmärrä nuoteista mitään, mutta moniäänisiä ateriaharmonioita hän kyllä osaa säveltää.

Pukinmäessä oli kivaa. Pieni, tiivis ryhmä, joka oli toiminut yhdessä jo pidempään, otti minut hyvin vastaan. Minä olin Maija ja he olivat he, jokainen oma erikoislaatuinen yksilönsä. Sitten me olimme yhdessä kaikkea muuta. Minä tunnen itseni hyvin inspiroituneeksi. Sitä paitsi minun hatustani on pidetty. Muuan humaltunut mieshenkilö halusi valokuvata sen Pukinmäen asemalla. Ja leikkipuiston ohi kulkiessani kaksi tyttölasta kehui sitä kauniiksi. Eilen terminaalissa joku nainen sanoi haluavansa samanlaisen seuraavaan työhaastatteluunsa, ja eräs laivan henkilökuntaan kuuluva nainen napautti hiippaa kynnellään ja nauroi hyväntahtoisesti. Joulun tullen minä varmaan kiinnitän hiippaani kulkusen. Ja kesällä päivänkakkaran. Minun huopahattuni on uusi luottoasusteeni.

Se on kuin minä. Minäkin olen vähän käyrä, vähän sojottava. Ja vihreä, siis ekologinen. Ja huopa kuvaa tietenkin haavoittuvuutta. Kovassa sateessa saatan mennä lyttyyn, mutta vaikka päälleni istuttaisiin, en lannistu, vaan ponnahdan takaisin muotooni heti, kunhan saan tilaisuuden.

Kyllä minä vielä paikkani löydän. Teatterin syövereistä, niin uskon.


 Isompi ongelma minulle on niin suuri, etten jaksa paneutua siihen. Se saa vatsani vääntelehtimään ja käteni hikoamaan, se kurtistaa kulmakarvani ja kohottaa huulilleni säälittävän vikinän.

Se on liikunta. Minä en liiku. En sitten laisinkaan. Minä vyöryn paikasta toiseen kuin pala muodotonta massaa, minun jalkani alkavat täristä, kun nousen koulussa portaita. Kaikista kamalinta on, ettei minun tee mieleni liikkua. Minä haluan kävellä paikasta toiseen ennemmin kuin liikkua autolla tai bussilla, se pitää paikkansa. Minä nautin kävelemisestä. Sen sijaan hölkkämään minusta ei enää ole. Eikä uimaan. Se tekee minut NIIN surulliseksi. Olen voimaton. Nukun. Kirjoitan. Syön. Näyttelen. Mutta liiku minä en. Ja se ahdistaa.

Sen vielä sanon, että Tallinnan Zoon jääkarhuilla oli kamalat oltavat. Häkki oli liian pieni. Liian karu. Liian tunkkainen.

Mums.

Tänään minä olen tässä. Olen ässä olemaan tässä, elämässä. Kiinni ajatuksissa, jotka pitävät minut koossa. Olen hymyillytkin hieman. Tässä.

Tänään minun paidassani on kukkia ja housuissani sahalaitaa, hihaan on sotkeutunut mustikkaa ja hiukset tuoksuvat vähän nuhalta. Tai sitten se on nenäni. En tiedä.

Ylihuomenna minä lähden leirikouluun Tallinnaan. Se pelottaa, monestakin syystä. Ja innostaa melkein yhtä paljon. Me nukumme Viru-hotellissa ja syömme ties missä McDonaldseista Vapianoihin. Käymme KGB-museossa ja eläintarhassa ja ystävyyskoulussa. Mukaan lähtevät oravapaitainen luokanvalvojamme, joka pitää vitsailemisesta ja muistuttaa vähän Eppujen Martti Syrjää, kaksi pahaa-aavistamatonta äitiä ja vähän harmaantunut fysiikanopettaja, joka tietää kyllä kaiken ominaislämpökapasiteeteista ja johdannaissuureista, mutta saattaa eksyä aiheesta tai unohtaa syödä päivällistä. Kun yhtälöön lisätään vielä sekava, huliseva, kikattava ja kovaääninen luokkamme ei voi taata, mitä tapahtuu.

Toivottavasti hyvää.

Minä yritin sosiaalistua viime perjantaina. Vähän myöhässä, myönnettäköön. Yritin rupatella luokkalaisillemme välituntien helvetinmoisessa metelissä ja mekastuksessa. "Onks kivaa lähtee Tallinnaan? Minne sä meet TET:iin? Ihanat hiukset! Mun hiukset ei kasva pituutta."

En tiedä. En onnistunut kovinkaan hyvin. Minä en vain oikein osaa olla sosiaalinen. Hymy vääntyy aina vähän vinoon, silmät tuikkivat kuin halpahintaiset jouluvalot. "Aijaa. Vau! Oikeesti? Kelatkaa jos..."

En mä edes osaa puhua sitä kieltä. En mä osaa nauraa oikein. En mä keksi mitään sanottavaa.

Enkä mä voi väittää, etteikö mulle olis tarjottu mahdollisuutta. Kokonaista kolme mielenkiintoista, eri ikäistä ihmistä on tulleet oma-aloitteisesti puhumaan mulle koulussa. Mä vaikutan kuulemma yksinäiseltä. Ja mielenkiintoiselta.

Mutta kun en mä saa suutani auki. Tai saan, mutta siihen se jää. Mä jään. Suu auki tuijottamaan. Tai hymyilemään typerästi. Mä vaikutan töykeältä, kun en keksi puhuttavaa. Mä vaan olen ollut niin pitkään yklsin, etten kerta kaikkiaan osaa. Mä en ole tottunut jakamaan ajatuksiani kenellekään, jos blogia tai vanhempia ei lasketa. Mä olen tottunut ajattelemaan joko äänettä tai paperille. Mun omassa päässä asiat jäsentyy hyvin ja kaikki on selkeää. Ulkopuolella sanat kuitenkin menevät solmuun.

Mä tahtoisin pitää hauskaa leirikoulussa. Mä tahtoisin päästä lentoon.

Nyt kello on melkein kymmenen. Mä olen tänään vain löhöillyt. Pelattiin äidin kanssa scrabblea aamupäivällä, pesin sen ihan totaalisesti. Äidin siis. Scrabblessa. Mun paras sanani oli urbaani. Se osu kolmoissanapisteisiin, miettikää. Äiti teki siitä turbaanin.

Äsken me katottiin 21 tapaa pilata avioliitto. Dvdltä. Voisin kirjoittaa siitäkin arvostelun.

Vielä yks ongelma mulla olis. Tää järjetön ahmiminen nimittäin. Mun itsekontrolli on kadonnut kokonaan. Tänäänkin napsin normaalin ateriasuunnitelman päälle purkkaa, varmaan tusinan tomaatteja, kokonaisen kurkun, vähän paistinpannulle unohtunutta risottoa ja paahdettuja paprikoita. Mikä mua vaivaa? Mieliteot vie mukanaan. Toisaalta en jaksa olla niin kauhean huolissani ennen kuin mun paino räjähtää käsiin. Itketään sitten. Tai sitten, kun tomaatit vaihtuu croissantteihin tai jotain. En mä tiedä. Äh. No ainakin anoreksian ääni tuntuu toistaiseksi hiljenneen. Ihan niin kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ehkä ei ole.

Tallinn, tere tulemast, here i come!

2011 :))

Bah. (Vain koska otsikon täytyy kuvata tekstin sisältöä)

Mä taidan olla vähän masentunut. Tai sitten vaan tosi hirveän laiska. Mä en jaksa tehdä mitään. En keskittyä mihinkään. En suuntautua mihinkään. Mä en jaksa paneutua ja perustella ja piereskellä kuten tavallisesti. Musta on tullut ontto pulu, sydämen paikalla kolo. Olen kadottanut mielenkiintoni elämään.

Mä en jaksa edes olla ahdistunut. Ahdistus on iso tunne, siihen täytyy uppoutua. Olen ennemminkin hiljaa vaikea, vaivalloinen. Istun pakarani puuduksiin, katson kuinka valon piirtämä raita lattiassa rakoilee, kuinka puunlehtien varjot pilkkovat sen murusiksi parkettiin. Olen vajaa. Monessakin mielessä. Puolityhjä.

Tavallisesti tässä tilanteessa kaipaisin kuollakseni tekemistä. Toteuttamista, tuottamista.  Ja kaipaankin, tavallaan. Mutta en jaksa tehdä mitään sen eteen. En esimerkiksi jaksa nousta ylös tältä vihreältä tuolilta. En edes viedäkseni purukumin roskikseen. Roskis on täynnä niitä, purukumeja. Vaaleankeltaisia, niiskuneidinmakuisia. (Tai ainakin pakkauksessa oli niiskuneidin kuva, tiedä mitä vadelmahedelmätuttifruttia nyt ovatkaan.)

Ei minua nukuta. Kumpa nukuttaisikin. Silloin voisin nukkua, vajota kauemmaksi, unohtaa itseni hetkeksi. Vaikka en tiedä, haluanko sitäkään. En tiedä, mitä haluan.

Isäni osaa sen. Asioiden kiertämisen kaukaa. Vaikka enhän minä tiedä, kuinka läheltä niitä hän kulkee, vaaleanvihreällä päiväpeitteellä maatessaan. Ehkä hän meneekin suoraan niiden läpi, ravistelee tuskan hiuksistaan. Tuskan, joka on. Toisinaan enemmän kuin toisinaan.

Minua jäytää, vatsanpohjasta. Minä olen syönyt kuten kuuluu, mutta laiminlyönyt kaiken muun. En ole edes ulkoiluttanut koiraa tänään. Olen istunut kotona, vihreällä tuolilla ja maalannut kuvaa linnuista, jotka ovat puoliksi ihmisiä. Maalasin tunteja. Sain valmiiksi vain oikean alanurkan pikkuruiset talot ja toisen linnun vasemman siiven, joka sekin meni aivan vinksalleen. Eivät kyyhkyset ole ruskeita.

Onko millään mitään väliä? Minusta tuntuu kuin kaikki olisi pelkkää väliä, railoa, rotkoa. Reikää, johon pudotaan, matalaan kaivoon, en pääse ylös. Pelkkää väliä, asioiden väliä, ihmisten väliä. Ärrävikaisen väriä, laimeaa, luunvalkeaa, merkityksetöntä.

Kuuden uutiset. Nyt sytytämme television. Sohva hengittää, mustaa nahkaa, jonka koira on pureskellut tuusannuuskaksi selkänojalta. Minä en pidä uutisten uudesta tunnusmusiikista. Se on kuin virtaviivaisia veitsiä ilman halki, ylös alas, whoom, wah.

Meidän, minun ja äidin, pitäisi mennä tänään uimaan, jos noudattaisimme minun liikuntasuunnitelmaani. Mutta kun en minä liiku. Minä olen... olen olematta. Olen omena. En kykene. En pysty.

 Nyt Timo Soini sanoo televisiossa, että puuttuu konkretia. Se on täysin totta. Minun elämästäni puuttuu konkretia. Todelliset teot, repäisevät ratkaisut.