Ei Light-elämälle

Hellurei! Ei tätä kukaan lue, mutta kirjoitanpa silti. Ei ole muutakaan tekemistä. Söin juuri aamiaisen, josta riittäisi energiaa koko päiväksi. Vaikka eihän se minulle riitä. Mikään ei riitä.

Kunpa olisi vielä painonnostotavoite. Voisi syödä huoletta. Nykyään syön vain huolella. Ja nuolen huulet ja otan lisää. Ainoa painonnostotavoite minulla liittyy käsivarsiin tai reisiin tai mihin nyt ikinä. Pitäisi jaksata pumpata bodypumpissa vähän isommilla painoilla.


Älkää käsittäkö väärin. Minä nautin ryhmäjumpissa käymisestä. Menen aina eturiviin kahdesta syystä. 1. En voi nähdä, kuinka muut ympärilläni humppaa pumppaa viidelläsadalla kilolla, ja tulla kateelliseksi 2. Voin antaa muille ilmaista kannustusta surkealla esitykselläni ja saada heidät tuntemaan itsensä vähän paremmiksi ihmisiksi.

Eilen kävin yhdessä kevyemmässä askellus/lihaskunto - jumpassa kaverini kanssa. Se oli mukavaa. Vielä mukavampaa se olisi ollut, jollei edeltävältä kahvakuulatunnilta tuleva langanlaiha tyttö olisi tullut samaan jumppaan, vetänyt täysillä koko tuntia tummat silmänaluset loistaen ja siirtynyt jumpan päätyttyä suoraan seuraavana alkavaan bodypumpiin.

Totta kai minun pitäisi pystyä olemaan vahva. Tarkoitan sillä tavalla, etten pilaisi päivääni murehtimalla (lue: salaa kadehtimalla) niitä, jotka pilaavat koko elämänsä. Enkä minä tietenkään voi tietä kyseisen tytön taustoista mitään. Voihan vaikka olla, että hän on juuri parantumassa anoreksiasta urheilun avulla. Tosin siltä ei kyllä vaikuttanut. Ehkä hän on luonnostaan "hoikka". Vai onko kukaan luonnostaan niin hoikka, että joka ikinen luu törröttää ihon läpi ja reidet mahtuisivat talouspaperirulliin?

Minä en mahda itselleni mitään. Minä murjotan. Miten joku voi samaan aikaan mahtua keskoslapsen vaatteisiin ja nostaa neljäntoista kilon kahvakuulaa tunnin edes hikoilematta pisaraakaan? En ymmärrä. Minä olin laihimmillanikin valas tuohon tyttöön verrattuna. Minä jaksoin laihimmillani nostaa nutripurkin huulilleni, siinä kaikki. Voi, minä ällötän itseäni. Tiedättekö miksi?

Siksi, koska minä kirjoitan tähän tällaista kakkaa. Miksen vain voi olla iloinen ja tyytyväinen siihen, mitä minulla on? Minulla on elämässäni niin paljon hyviä asioita, etten jaksa edes luetella niitä kaikkia. Minä olen vapaa, lomalla ja minulla on turkoosit sukkahousut. Mitä muuta voin edes toivoa? Sitä paitsi, on minulla vaikka mitä muutakin.

Kirjoitan tätä siksi, että haluan olla rehellinen teille, lukijani. (Toisin sanoen, hei vaan äiti.) Rehellisyys on osa minua, vähän niin kuin nenä. En halua esittää elämääni vaaleanpunaisten linssien läpi. Välillä vastaan tulee päiviä, joina vain toivoisin osaavani itkeä pahan olon pois. Päiviä, joina toivoisin osaavani vielä olla syömättä.

En kuitenkaan edes yritä. Maailmassa on miljoonia arvokkaampia asioita kuin laihuus tai urheilullisuus tai jatkuva tulostavoitteellisuus. On olemassa onnellisuus. Sen sijaan, että jatkuvasti jahtaisimme onneamme muiden katseista tai arvostuksesta tai oman hauiksen tai reisivälin koosta, voisimme keskittyä siihen olennaiseen. Miksi oikeastaan olemme täällä? En minä väitä tietäväni. Mutta onko olemassaolossa mitään järkeä, ellei siitä nauti? Eikä siitä voi nauttia, jollei arvosta itse itseään. Ei voi auttaa muita, jollei usko itseensä. Eihän joulupukkiakaan olisi olemassa, ellei niin moni uskoisi häneen. ;)

On kysymys luvan antamisesta. Minä, Maija, annan itselleni luvan ja oikeutuksen onneen, riippumatta menestyksestäni elämän eri aloilla, muiden ihmisten, koirien ja gekkoliskojen mielipiteistä välittämättä. Minä annan itselleni luvan olla iloinen, vaikken päässyt Tylypahkaan yksitoistavuotiaana, musiikkiopistoon kymmenenvuotiaana, enkä edes maailmanympärysmatkalle Barak Obaman kanssa. (Vaikka se nyt olisi ollut vähintäänkin kohtuullista.)
Annan itselleni luvan olla välillä kiukkuinen ja masentunut, vaikkei edes syytä siihen olisi. Annan itselleni luvan rakastaa muita ja itseäni sekä selvitä vastoinkäymisistä, vaikka aluksi se tuntuisi mahdottomalta. Aivan kuten annoin itselleni luvan parantua anoreksiasta, annan luvan myös nauttia elämästä, sellaisena kuin se kulloinkin sattuu olemaan. Lisäksi lupaan, että elän elämääni niin täysrasvaisena, ravinteikkaana, raisuna ja epätäydellisenä kuin se itse katsoo haluavansa. Sanon ei Light-elämälle, sen kaikissa monimerkityksissään.

Tänä päivänä, Helsingissä, Maija "Pöllöfani" Alander

Mhän on ihn... *hik*

(Tästä kehittyi sitten ihan mielipidekirjoitus, pohjalle vähän kuulumisia.)

Pöö! Ja hyvää juhannusta. Mulla on TAAS tylsää, joten ajattelin TAAS siirtää takamukseni sohvalta tietokoneen ääreen ja kirjoittaa kuulumisiani. Vaikka pieni pyöreä pääni on yhtä tyhjä ajatuksista kuin suuri keltainen lautanen päivälliseksi graavatusta lohesta (minähän sen tyhjensin, kukapa muu), aion yrittää kirjoittaa.

Ikävää on se, kuinka kovin kylmää ja kosteaa ilma on kesästä huolimatta. Minä tahtoisin pukeutua liehuviin kesämekkoihin ja lierihattuihin ja ballerinoihin ja juosta uimaan kimmeltävään mereen ja syödä jäätelöä laiturin nokassa, aurinkorasvan tuoksuisessa ilmassa. Nyt minä pukeudun farkkuihin ja villakangastakkiin ja kumisaappaisiin, juoksen uimaan kylmään sateeseen ja mieluiten yhtä nopeasti takaisin ja syön jäätelöä murokulhosta keittiönpöydän ääressä, villasukat jalassa ja uusin Kodin Kuvalehti kourassa. Sellaista minun elämäni on.

Minä syön ihan hirveästi. Koko ajan on nälkä, vaikka kuluttaisin päiväni yksinomaan sohvannurkassa syvään kuolaten. Kauheinta on, kun vihannekset ovat lopussa. Silloin sitä tulee syötyä kaikenlaista muuta kaikenlaisen muun lisäksi kaikenlaisella muulla kuorrutettuna kaikenlaisen muun joukossa. Voih.

Mutta ettehän te jaksa tällaista lukea. En minäkään jaksaisi. Olen taas kieriskellyt itsesäälissä niin, että kyljet ovat kipeät. Sitä paitsi minä jaarittelen. Olen nimittäin keksinyt tässä jaaritellessani oikein aiheenkin. Katsotaanpa. ---




"Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin." - Hector

"Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku..." - Irwin Goodman

"Tulee pari hyvää ideaa... nyt jos aamuun asti dokataan, niin..." - PMMP

"Tahdon olla juovuksissa aina sekä maanantaina..." - Eppu Normaali

"ANNA SITÄ MÄRKÄÄ!" - Petri Nygård

"Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä!" - Kummeli

"...vaan sitä kaljaa pöytään taas..." - Kaija Koo


Tosiaan. Tänään, lapset, me puhumme alkoholinkäytöstä. Tässä näette kuvan iloisesta ystäväporukasta, joka osaa pitää hillitysti hauskaa ilman alkoholia. Siinä he soittavat kitaraa, pelaavat korttia ja nauravat, sillä Pekka kertoi juuri hauskan vitsin. Ei suojaamatonta yhdyntää, ei oksennuksenhajua lattialistoissa, ei ikävää päänsärkyä seuraavana aamuna, ei edes juurikaan siivottavaa. Tähän hauskaan pikku illanviettoon voivat vanhemmatkin hyvillä mielin osallistua. Karkkiakin saa syödä, mutta muistakaa pestä hampaat!

No niin, huh. Tulipas valistettua. Tschh. Kyllä nyt maistuu taas hyvä, suomalainen olut. Sitten ehkä lasi laadukasta punaviiniä sisäfileepihvin kanssa. Niin, tai kaksi. Ja saunaolut, totta kai. Ja snapsi ennen ateriaa. Ehkä joku laadukas drinksu vieraille tervetuliaisjuomaksi. Ja viikonloppuna pistetään lapset mummille ja mennään tyttöjen kanssa vähän juhlimaan. Ei, nyt Liisa jätti. Elatusmaksutkin pitäisi suorittaa. Ei, kyllä mä meen nyt vetämään pään täyteen.---


Okei. Maija tässä, älkää nyt säikähtäkö. Minä tässä vain vähän demonstroin liian monia aikuisia.

Alkoholi. Mikä siinä niin kiehtoo? Olimme me sitten köyhiä tai varakkaita, masentuneita tai tyytyväisiä, nuoria tai keski-ikäisiä, olemme yleensä aina yhtä innoissamme siitä. Masentunut, ahdistunut tai muuten vain vaikeassa elämäntilanteessa kamppaileva tahtoo eroon ajatuksistaan ja kohottaa lasin huulilleen. Kaikista kolmesta yhtä aikaa kärsivä ottaa tuplana. Elämästään iloitseva ottaa sen kunniaksi. Hifistelijä ottaa, koska se maistuu tanniinisen myskiseltä, tasapainoiselta maakellarilta. Varakas ottaa, koska sillä on varaa. Köyhä ottaa, koska sillä ei ole varaa. Nuori ottaa, koska ei saisi. Aikuinen ottaa, koska saa. Loppujen lopuksi melkein kaikki ottavat. Mutta kuka antaa?


Yhteiskuntako? Markkinatalous pyörittää siiderimainoksia, jossa kauniit tytöt ja komeat pojat juoksevat rannalla ja olutmainoksia, jossa kuohuva, kullanruskea nektari virtaa lasiin ja saa sen pinnan huurtumaan. Sitten valtio kustantaa katkaisuhoidot ja turvakodit väkivaltaisen alkoholistin perheenjäsenille.

Terveystiedon kirjassa ja koulussa kehotetaan järkevyyteen alkoholinkäytön kanssa. Aikuisia neuvotaan terveysjärjestöjen toimesta. Samaan aikaan kulttuuriimme on juurtunut käsitys siitä, että juominen kuuluu elämään, niin sen iloihin kuin suruihin kuin nuoruuteen, kuten ylemmistä sitaateista käy ilmi. Absolutisteja pidetään kuivakoina tosikoina, jotka eivät osaa pitää hauskaa. En väitä, että kaikki ajattelisivat niin. Silti käsityksiä on, eikä niin pitäisi olla.

Kenenkään ei pitäisi tuntea tulevansa pakotetuksi kännäämään. Ei siksi, että kaverit tekevät niin. Ei siksi, että se 'kuuluu nuoruuteen'. Eikä siksi, etteivät ongelmat tunnu muuten ratkeavan.

Koska kyllä ne voivat ratketa. Aina löytyy mahdollisuuksia. Aina löytyy valoa. Minä itse uskon, että loputon kurjuus elämässä on äärimmäisen harvinaista. Ajat muuttuvat jokaisen elämässä, eikä mikään kestä ikuisesti. Omaa kurjuuttaan voi tietysti pitkittää hankkimalla alkoholismin kaiken lisäksi. Minä olen itse nähnyt, ettei juominen auta mihinkään. Se vain mutkistaa asioita.

Niin, tiedän kyllä. Minulle on sanottu, ettei juomisen avulla haetakaan ratkaisuja, vaan hetken helpotusta. Turrutusta. Ymmärrän sen hyvin. Välillä, erityisesti jokin aikaa sitten, minua ahdisti niin, etten voinut kuin raastaa kasvojani, hakata päätä seinään, huutaa. Mutta se meni ohi. Minä otin rauhoittavia lääkkeitä lääkärin valvonnassa ja puhuin. Paljon. Nykyään en tarvitse enää lääkkeitä. Kaikki on hyvin taas.

Minä toivon sydämestäni, että muutkin löytäisivät onnensa, ilman alkoholia. Minä toivon, että suomalainen kulttuuri ja mainonta menisi vähän itseensä ja miettisi. Ei ole järkeä mainostaa raittiutta silloin, kun siihen ei usko. Siksi toivon, että suomalaiset uskoisivat. Uskaltaisivat.

Enkä minä tarkoita, että yksi silloin tällöin olisi niin kamalaa. Mutta toivoisin, että ihmiset, erityisesti me melankoliset suomalaiset, uskaltaisivat kokeilla muutakin. Saisiko sen saman tunteen vaikka trampoliinilla hyppimisestä tai kreisistä riehumisesta tai laulamisesta keskellä katua? Älkää naurako minulle. Minä olen pystynyt siihen. Kokeilkaa tekin.

Nenä ja seikkailu ihmisten maassa

Tässäpä tällainen moniosaisen sadun ensimmäinen osa.


Nenä
        ja
          seikkailu ihmisten maassa.

Maailmojen alussa, kauan ennen kuin ihmistä oli keksittykään, maapallomme oli tulikivenkatkuista ainetta ja sen kamaraa hallitsivat valtaisat, jylhät jättiläiset, maan isit. Maan isien kasvot olivat karkeaa kiveä, niiden kielet ja suupielet muodostuivat sulasta magmasta ja sydämet pelkistä valtoimenaan riehuvista liekeistä. Maan isit eivät juuri puhuneet keskenään, niiden ilmeet olivat vakavat ja askeleet vakaat.

"Maailmaa tässä luodaan", sanoi eräs. Toiset nyökyttivät hitaasti. "Maailmaa, maailmaa."

"Olkoon sen taival pitkä ja mielekäs."

"Vauras ja viisauden siivittämä."

Ja taas nyökyteltiin.

Muuan maan isi oli jäänyt kaikessa luomisen hötäkässä hieman lyhytkasvuiseksi. Se oli ehkä noin nykyihmisen kyynärvarren mittainen, kun toiset kohosivat miltei peittämään auringon. Se roikkui henkensä kaupalla erään maan isin korvanlehdessä ja hikoili. Sillä oli kamalan kuuma.

Koska maailman luominen näytti pitkittyvän seremonialliseksi retriitiksi, jota nuo jättiläismäiset vuorten edeltäjät eivät juuri pyrkineet nopeuttamaan, sai lyhytkasvuinen jossain vaiheessa tarpeekseen. Se veti syvään henkeä ja irrotti otteensa korvasta, liukui sitten olkavartta ja reittä pitkin alas ja töpsähti isompien askelista tärähtelevälle maanpinnalle. Sillä oli yhä hyvin kuuma, eikä se jaksanut kuunnella lajitovereittensa jatkuvaa arvokasta höpötystä. Niin se otti jalat alleen ja vaelsi pitkään ja hartaasti. Vaellettuaan arvoilta noin 1,7 miljardia vuotta, se asettui muutaman peninkulman päähän eräästä vesialueesta ja rakensi kotinsa sinne. Näin ollen tämä maan isi, jota voisimme tässä yhteydessä nimittää vaikkapa Pentiksi, oli ensimmäinen elävä olento maan päällä. Sillä aikaa, kun muut maan isit jähmettyivät litosfäärilaatoiksi ja vuorennyppylöiksi, Pentti riisuutui kivisestä ulkomuodostaan ja kasvatti itselleen muun muassa toimivat sisäelimet. Se oli noonecares öttislupus -suvun, tuttavallisemmin "öttiäisten" esi-isä.

Öttiäiset jalostuivat maailman kehittyessä yhä pienemmiksi, mutta sitäkin sisukkaammiksi, iloisemmiksi ja yhteisöllisemmiksi olennoiksi. Niiden perinteet, historiankiemurat ja kulttuuri vetävät vertoja ihmisten älypuhelinsovelluksille ja avo-bemareille.

Öttiäisten evoluutiossa tapahtui jotakin erikoislaatuista. Vaikka ne kaikki ovat samaa lajia, noin puolukanvarvun mittaisia, kyhmyrävarpaisia ja hännällisiä, on jokaisella jokin piirre, jota toisilla ei ole. Öttiäisillä on tapana nimetä lapsensa näiden erityispiirteiden mukaan. Esimerkiksi rouva Kiharan ja herra Kuoppakainalon vanhin tytär sai nimekseen lyhyesti ja yksinkertaisesti Nenä. Komeampaa ja kookkaampaa nenää ei ollut Suomen öttiäisten parissa nähty koko historian aikana. Vanhemmat olivat hyvin ylpeitä.

Tämä tarina liittyykin hyvin kiinteästi Nenään, tuohon älykkääseen ja uteliaaseen nuoreen öttiäiseen ja hänen nenäänsä toki myös.

Olipa kerran kananmunankeltainen, aurinkoinen aamu öttiäisten Viherhämärän kylässä, Keskuspuiston laitamilla, lähellä sitä kohtaa, jossa Mannerheimintie ja Tukholmankatu risteävät ja muuan huoltoasema seisoo. Varhain tuona kesäkuisena aamuna Nenä ja sen paras ystävä Punapilkku, jonka kasvot ja vartalo olivat alinomaa helakanpunaisten pilkkujen täplittämät, olivat leikkimässä Vihervirralla. Virta oli ihmisten joesta haarautuvan pikkuisen puron haara, ja tuosta purosta koko Viherhämärän kylä sai kaiken käyttövetensä.

Nenä ja Punapilkku heittelivät toisilleen männynkäpyä virran ylitse. Punapilkku oli itse asiassa eteläisen alueen mestari qasguntiki:ssä, pelissä, jonka säännöt ovat monimutkaiset selittää, mutta johon liittyvät olennaisesti männynkäpyjen heittely, pomppiminen, kieriminen ja laulaminen. Qasgun tarkoitti öttiäisten kielessä käpyä ja tiki urhoollisuutta. Muinaisten tarujen mukaan vanha tietäjä Harvaviiksi oli voittanut jättiläisten kuninkaalta taikasmaragdin vaarallisessa mittelössä, johon liittyivät olennaisesti männynkäpyjen heittely, pomppiminen, kieriminen ja erityisesti laulaminen.

"Minä en jaksa enää", Nenä huokasi ja istuutui koivunlehdelle. "Tehdään jotain muuta."

"Hyvä on", Punapilkku myöntyi. "Leikitään sitten."

"Joo!" Nenä innostui. "Leikitään ihmisiä!"

Ihmisten leikkiminen oli ehdottomasti hauskinta, sillä ihmiset, nuo kaukaiset, pelottavat oliot, olivat Viherhämärässä ankarasti kielletty aihe. Erityisesti vanhimmat uskoivat, että ihmisistä puhuminenkin saattaisi tuoda heidät öttiäisten luo tallomaan ja tuhoamaan arvokasta kansanperintöä. Koska ihmisistä ei puhuttu eikä heidän elämäänsä öttiäisten taholta tutkittu, ei kukaan tiennyt heistä oikein mitään. Se antoi leikkijöille varsin vapaat kädet.

Tietysti he uskoivat tietävänsä ihmisistä jotakin pientä. Metsään kantautui usein hurinaa, tööttäilyä ja piipaata Keskuspuiston rajojen ulkopuolelta. Se kuulosti lähinnä pelottavalta ja teki leikeistä jännittävämpiä.

Nenä oli juuri leikkimässä kiireistä ihmistä, ja Punapilkku oli hänen tööttäilevä lemmikkinsä, kun aurinko pimeni. Aivan äkkiä lempeänkeltaisen valon eteen ilmestyi valtava, tumma ympyrä, joka lähti samantien laskeutumaan ja kasvamaan kokoa kuin jättiläismäinen, pahantahtoinen syylä.

Nenä ja Punapilkku kiljaisivat ja juoksivat pois alta juuri ajoissa. Valtaisa ympyrä oli laskeutunut tai oikeammin tömähtänyt keskelle Vihervirtaa, tukkimaan ainoan vedenottokanavan. Tuo ympyrä oli mustavalkoinen, pyöreä esine, ja se makasi liikkumatta paikoillaan.

He odottivat jähmettyneinä. Mitään ei tapahtunut.

”Mistä se tuli?” Punapilkku kuiskasi.

”Kyllä sinä taidat sen tietää”, Nenä vastasi kohtalokkaasti. ”Me rikoimme sääntöjä ja nyt meitä rangaistiin. Se on...” Hän madalsi ääntään niin, että Punapilkun oli kumarruttava aivan hänen lähelleen kuullakseen, ”...ihmisten esine.”

”Voi!” Punapilkku henkäisi. ”Mitä me voimme tehdä?”

”Meidän täytyy tunnustaa”, Nenä sanoi synkästi. ”Jos meidät sen takia karkotetaan Viherhämärästä tai lukitaan Kaikuluolien syvimpiin kolkkiin, olemme sen ansainneet. Meidän täytyy kantaa vastuu.”

Punapilkku katsoi Nenää suunnattoman ihailevasti.

”Meillä on kiire”, Nenä muistutti. ”On parempi, että kerromme itse vanhimmille, ennen kuin kyläläiset huomaavat veden loppuneen.”

Niin he riensivät kylän ytimeen, vanhan, lahon koivunkannon juureen ja kolkuttivat oveen, joka oli veistetty sen jylhään kylkeen.

”Sisään”, sieltä vastattiin.

Nenä meni ensin ja Punapilkku seurasi häntä. Kylän vanhin istui kantosalin kauimmaisella seinustalla tuohituolissaan ja kylän toisiksi vanhin letitti hänen pitkää partaansa kahdelle letille.

Nenä kumarsi. ”Anteeksi häiriö, herrat Vitivalko ja Pallopolvi. Mutta meillä on tärkeää kerrottavaa.”

”Istukaa, hyvät lapset”, Vitivalko kehotti. ”Kertokaa asianne.”

”Me olimme leikkimässä”, Nenä sanoi.

”Vihervirralla”, täydensi Punapilkku ujosti.

”Sitten äkkiä iso pallo, tarkoitan todella iso, melkein meidän kodin kokoinen, ilmestyi taivaalta ja laskeutui virtaan. Kohta me emme saa enää vettä.”

Vitivalkon kasvot synkkenivät siinä silmänräpäyksessä. ”Pallo?” se toisti. ”Tarkoitatteko te taivaskiveä, sellaista, joka tuhosi nuo muinaishistorialliset hirviöt, jättiläisten kauhut?”

”Ei, emme”, Nenä kielsi. ”Me uskomme, että se oli...ihmisten pallo, hyvä herra.”

Jos mahdollista, Vitivalkon kasvot synkkenivät entisestään.

”Kierosilmä!” se kutsui välittömästi. Seinässä aukesi ovi ja vanhimpien lähetti kompasteli paikalle. ”Laita sana kiertämään, meidän täytyy kerätä kylän miehet suorittamaan nostotehtävä Vihervirralla.”

Pallon nähtyään Vitivalko oli varma, että kyse tosiaankin oli ihmisten esineestä. Kylän öttiäismiehet kerääntyivät lyhyeen neuvonpitoon Vihervirralle ja sitten palloa yritettiin siirtää. Se ei onnistunut. Lopulta koko kylä aivan pienimpiä myöten kiskoi, työnsi, puri ja hakkasi palloa, joka ei kaiken jälkeen hievahtanutkaan.

Tunnelma oli lannistunut, synkkä ja pahantuulinen. Öttiäiset höpisivät keskenään vaimealla äänellä, toiset huolestuneina, toiset vain näreissään. Huhu muutoksen lopullisuudesta ja koko kylän poismuuton mahdollisuudesta levisi ja kiihtyi levitessään. Pian melkein kaikki Viherhämärän öttiäisistä uskoivat ihmisten suunnittelevan suurhyökkäystä heidän kotiensa ja elonsa turmaksi.

Lopulta Vitivalko sai tarpeekseen supattelusta. ”Hiljaisuus!” se komensi vanhalla, mutta arvovaltaisella äänellään.

Kaikki hiljenivät.

”On hyvin mahdollista, jopa todennäköistä, että kyseessä on puhdas vahinko”, Vitivalko sanoi. ”Jos ihmiset todella tahtoisivat tuhota meidät, se kävisi heiltä käden käänteessä. Älkäämme siis kuluttako energiaamme panikointiin, kun pakottavampi ongelma on tämä pallo. Minä menen jututtamaan metsänhaltiaa. Hän ehkä tietää, mitä tehdä.”

Vitivalko poistui. Hetkellisen lamaannuksen jälkeen supattelu alkoi taas. Nenä ei kestänyt kuunnella sitä. ”Tämä on minun syyni”, hän valitti Punapilkulle. ”Minä ehdotin sitä leikkiä. Minä kirosin meidät. Minun täytyy mennä tunnustamaan.” Ja hän juoksi Vitivalkon perään.

”Vai niin”, Vitivalko sanoi, kun Nenä oli kertonut hänelle asiansa itkua tihrustaen. ”En edelleenkään usko, että kyseessä oli hyökkäys, kirous tai uhkaus. Et ole syypää, vaikka vanhojen uskomusten uhmaaminen onkin typerää. Noh, menes nyt siitä jo. Olet saanut anteeksi.”

Kun tapauksesta oli kulunut jo ainakin neljä tuntia, Nenä istui kotonaan vanhan tammen rungon sisällä ja pureskeli Kihara-äidin leipomia mainioita jäkäläkakkusia. Hän oli yhä hyvin levoton. Vesi ei ollut vielä loppunut, mutta loppuisi pian. Tynnyristä ei riittänyt enää suihkuvedeksi. ”Se oli minun syyni, äiti”, Nenä valitti. ”Eikä ollut, lakkaa jankuttamasta”, hänen äitinsä vastasi. Kun Nenä ei rauhoittunut, vaan ryhtyi heijaamaan itseään puolelta toiselle, Kihara passitti hänet Vihervirralle vahtimaan ihmisten palloa. ”Tulet sitten kertomaan, kun se on saatu siirretyksi.”

Nenä ei ollut Vihervirralla yksin. Monet kyläläiset, mukaan lukien Punapilkku perheineen, eivät olleet saaneet tarpeekseen ihmettelystä. Tapaus oli varsinainen jymyjuttu tavalliseen tasaisuuteen tottuneiden öttiäisten elämissä. Sen päivittelystä ei hevillä luovuttaisi.

Lopulta Vitivalko palasi. Metsänhaltia itse oli hänen mukanaan. Molemmat näyttivät vakavilta.

”Olemme tulleet lopputulokseen”, Vitivalko sanoi hitaasti. ”Pallon siirtäminen onnistuu vain yhdellä keinolla, eikä se keino ole helppo. Jonkun meistä on muututtava ihmiseksi.”

Kohahdus kävi läpi öttiäisten joukon.

”Joskin vain väliaikaisesti”, Vitivalko jatkoi.

Öttiäisten helpotuksen huokaus tärisytti pihlajanlehtiä.

”Metsänhaltia on valmistanut taikajuoman. Yksi kulaus sitä muuttaa öttiäisen ihmiseksi. Palautuakseen takaisin öttiäiseksi on henkilön kuljettava Metsänhaltian mökille vanhan kuusen juureen koiliseen ja naputettava kolmasti neljättä alaoksaa vasemmalta. Tehtävä on yksinkertaisuudestaan huolimatta vaativa. Kukaan ei ole minun elinaikanani muuttunut täällä ihmiseksi, joten en osaa sanoa, onko muutos kivulias.”

Nenän sydän löi äkkiä hyvin nopeasti. Vitivalko oli tuskin päässyt lauseensa loppuun, kun Nenä jo huusi: ”Minä teen sen! Minä muutun ihmiseksi!”

Nyt kaikki katsoivat häntä. Jotkut näyttivät järkyttyneiltä, toiset ärsyyntyneiltä ja kolmannet huvittuneilta. Vain Vitivalko katsoi häntä suoraan silmiin. ”Oletko aivan varma, nuori Nenä Kiharanpoika Pitkätukanpojanpoika Isopottuvarpaanpojanpojanpoika?” se kysyi.

Nenä kumarsi. Muut öttiäiset olivat niin hämmästyneitä, etteivät saaneet sanaa suustaan.

”Hyvä on, poikani”, Vitivalko sanoi. ”Juo juomasi.”

”Hetkinen nyt!” huusi joku väkijoukosta, mutta Vitivalko vaiensi hänet kääntämällä hänelle selkänsä.

Nenä astui joukon eteen. Hänen jalkansa vapisivat – pelosta vaiko innosta, hän ei tiennyt. Vitivalko ojensi hänelle lasin ja hän joi siitä kulauksen.

Maa järähteli. Ei, hän järähtelikin itse. Rintalastan alla pomppi jotakin kuumaa. Tulikuumaa, liian kuumaa. Sitten tuli kylmä, kamalan kylmä. Luut naksuivat, teki vähän kipeää. Silmissä pimeni hetkeksi. Ja sitten äkkiä, hän oli ihminen.

Kylläpä hän olikin korkealla. Ja hänen kätensä olivat pitkät. Jaloista nyt puhumattakaan. Kylläpä maailma näyttikin erilaiselta. Tuolla näkyi koivunkantosali ja tuolla pihlajarinki, kylän yhteinen illanviettopaikka. Omaa kotiaan hän ei osannut erottaa näin yläpuolelta. Ja tuossa Vihervirta laski kylään. Mustavalkoinen pallo ei enää ollut jättiläismäinen. Hän arveli voivansa nostaa sen ylös yhdellä kädellä. Kylläpä hän tunsikin itsensä voimakkaaksi.

Tuolla Vitivalko viittoili hänelle, tuo mahdottoman pieni mies. Nenä kumartui ja poimi käsiinsä pallon, nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja viskasi kauas kylästä. Kylläpä se lensikin.

Tehtävä oli nyt suoritettu. Nenä tiesi, mitä hänen kuului seuraavaksi tehdä. Mutta sittenkin – jokin esti häntä. Hän halusi kokeilla uusia ihmisenjalkojaan, hän halusi juosta ja kiivetä puuhun, silittää sellaista tööttäilevää lemmikkiä ja keskustella toisten ihmisten kanssa ihmisasioista. Hän halusi olla ihminen. Vaikka vain päivän. Tai kaksi.

Nenä teki päätöksensä nopeasti, uusilla ihmisenaivoilla se onnistui vaivatta. Hän menisi palauttamaan tuon pallon oikealle omistajalleen ihmismaailmaan ja tulisi sitten heti takaisin. Hän huiskutti kättään Vitivalkolle ja muille ja kääntyi lähteäkseen, melkein kuin tuntien selässään vanhimpien vihaiset katseet. Vielä matkalla ulos Keskuspuistosta hän kokeili kasvojaan. Suhteettoman suuri nenä oli tallella, onneksi. Hän ei tiennyt, miten olisi pärjännyt ilman sitä.

Kesäinen keikahdus kohti tulevaa

 

 

Noniin, huomenta. Minulla on tylsää ja ulkonakin sataa, siksi kirjoitan tapojeni vastaisesti tällaisen silkan höpöttelypostauksen. Älä silti lopeta lukemista, jos jo sen aloitit, tästä voi tulla vielä jotain niin diippiä ja merkityksellistä, että putoat tuoliltasi. (Hyvä on, tuota nyt ei usko positiivinen pieni pyöriäinenkään.)

Minä sitten pääsin sinne Kallioon. Olen iloinen. Saa nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tällä hetkellä en tunne itseäni kovin itsevarmaksi. Tapojeni mukaisesti stressaan nyt jo mm. ylioppilaskirjoituksia ja kaikenlaista muuta aina tulevista työllistymismahdollisuuksistani perheen perustamiseen ja siihen, riittävätkö perheen rahat kaikkiin oppikirjoihin. Mietin myös, mitä haluan harrastaa, miten priorisoin ajankäyttöni harrastusten ja koulun välillä, miten lopulta koskaan lakkaan lihomasta, olenko kenties sittenkin maanisdepressiivinen, vai liittyvätkö mielialanvaihteluni vain nuoruuteen sekä sitä, onko pöllö sittenkään lempieläimeni. Aikamoinen identiteettikriisi, siis.

Minä mutru

Olen kuitenkin onnellinen. Minulla on miljoona hyvää syytä olla.
 Nautin kesästä, lomasta, hyvästä ruuasta ja luovasta puuhastelusta, kavereiden tapaamisesta ja tulevaisuudensuunnitelmista. Olen päästänyt lopullisesti irti syömishäiriöstä. Se muistuttaa itsestään vain politapaamisina kahden viikon välein, ja niissäkin keskustellaan lähinnä luonto-ohjelmien magnusteista, huvipuistonlaitteista ja uusista kirpputorilöydöistä.

Ainoastaan painon tietäminen ahdistaa. Siitä on jo puoli vuotta, kun vaaka vietiin kellariin ja siellä se on yhä. Tiedän painavani varmaan kymmenisen kiloa enemmän kuin minun normaalipainoisena tarvitsisi ja pelkään lihovani edelleen. Toisaalta minun on ihan hyvä olla tämän kokoisena. Kunhan en tiedä eksakteja lukuja, ne eivät vaivaa päätäni. Vaatteet mahtuvat yhä päälle ja posket ovista. (Ainakin jos kävelee vähän sivuttain.) Silti minun on pakko käydä politapaamisissa kahden viikon välein ja keskustella numeroista tapaajani kanssa. Nähdä luvut ja hyväksyä ne. Se ei ole niin helppoa.

Äippä aurinkoinen

Aina elämä ei ole helppoa. Minulla on mahdottoman suuri onni, kun saan olla onnellinen. Minulle se oli lopulta luvan antamista. Pitkään harmittelin sitä, kun en VOI olla onnellinen, ellen suorita hyvin ja erinomaisesti sitä ja tätä ja tuota. En SAA olla onnellinen ilman näkymätöntä ansioluetteloani, jossa tarkkaan luetellaan, kuinka arvokas minä ihmisenä oikeastaan olen.

Toki onnistumisen kokemukset ovat yhä osasyy onneeni. Ja niin kuuluu ollakin. Saahan onnistumisesta iloita. Silti sen ei kuulu sanella elämää. Enää en hylkää ystäviäni, jotta voisin olla parempi jossakin urheilulajissa tai kieltäydy pelaamasta porukalla Unoa, koska se ei ole mielestäni tarpeeksi kehittävää. Olen ollut aikamoinen hirviö, sen myönnän. Tai ehkä vain todella eksyksissä.

Tuon merkityksensä menettäneen ansioluettelon nimi on nykyään Mr. Nobody. Se kulkee yhä olkapäälläni aika ajoin, tuo pieni, parrakas mies. Silti aina, kun tunnen itseni lihavaksi tai muuten riittämättömäksi, pyrin ajattelemaan: "Mr.Nobody cares, yes. But it's only Mr. Nobody."

Ps. Ja vielä vähän pinnallisempaa; Käytiin eilen meidän "kylän" "kyläjuhlilla". Isi söi vaihteeksi kaksi grillimakkaraa, minä ostin kirpputorilta IHANAN pöllöpaidan ja kaksi jättikahvikuppia lautasineen, yhteensä 6e, kaikki kolme.

Tein tämän helmistä.
 

MIKKO POLIITIKKO - Pöllis

Joo, tämähän synkkaa musiikkiin kuin pallokala bikineihin... Silti, me yritämme tässä nyt ottaa vähän kantaa! :D

UUTISLÄHETYS - Pöllis

Kesäloman, huumorin ja järjestelmäkameran sekä koko maailman typeryyden (itsehän emme ole typeriä ollenkaan) innoittamina, päätimme ystäväni Elisan kanssa kuvata eräänlaisen "sketsivideon". Duomme nimeksi valikoitui Pöllis, koska Elisa ehdotti tapansa mukaan emmätiiää ja minun mielestäni Pöllis kuulostaa sopivan mahtipontisesti yhtä typerältä kuin itse olemme. Siksi YouTube-kanavan nimikin vaihtui. Tervetuloa subscribemään Pöllistä!!!

Niin, ja tässä, tatadataatadaa.... Ensimmäinen videomme; UUTISLÄHETYS!

Isolla pienempikuinkolmosella, M&E