... on aikaa taas ajatella.
Taas on vierähtänyt neljä päivää viimeisimmästä vasemman etusormeni powerstep-tunnista tällä näppäimistöllä. Jos yhdellä sormella näpyttämisessä järjestettäisiin sm-kisat (jota en oikeastaan ihmettelisi hetkeäkään tässä jäänalaisen jääkiekon ja koirillelepertelykisojen luvatussa maassa), voittaisin varmaan jonkin palkinnon. Tai sitten en edes ottaisi osaa. Kauhea stressi. Ei minulla ole aikaa alkaa laatia itselleni valmennusohjelmaa.
No niin. Hukun taas öihin sekaviin. Feel you, Hector.
Tänään ja eilen veljeni, perheystävämme, äitini ja minäni olemme yhdessä tuunailleet minuni ja äitini uutta asuntoa. Eteinen on maalattu sävyllä Nukkumatti (hitusen harmahtavaa farkunsinistä), joka sopii hyvin vallitsevaan elämäntilanteeseen. En ole käynyt täällä kuin nukkumassa toukokuussa ja muutamana yönä kesäkuussa. Toukokuussa Nukkumatti tavoitti minut usein jo eteisessä. Nyt heinäkuussa Nukkumatti taas on jäänyt kohteliaisuuttaan eteiseen, sillä minulla on ollut vaikeuksia nukahtaa. Kuten olen tainnut mainita aikaisemminkin. Murmelin blogi.
Ei Nukkumatille tarvitsisi opettaa käytöstapoja. Siinä ammatissa pitäisi olla laillistettu nukuttamisen monopoliasema ja rajoittamaton pääsy ihmisten unentarve - dataan. Sitten, kun menee punaiselle, Nukkumatti painaisi sisään ja heittäisi unihiekat kohteensa naamariin yksinkertaisen tehokkaalla Pää Tyynyyn - periaatteella.
Olohuoneessa on entisen "Latte"- sävyn (kaksiviikkoisen persikkasoseella elävän ihmislapsen puklua) tilalla "Horisontti" (semmosta vaaleansinistä). Oma huoneeni on nyt suunnilleen kermanvalkoinen. Ikean parvisänky on koottu, olen nukkunut siinä jo yhden yön ja lyönyt siihen pääni neljä kertaa. Myös kirjahylly, keltainen, on Ikeasta. Liitutaulutarrasta improvisoin leikkaamalla ja seinään liimaamalla tukaanin puussa ja sudenkorennon. Elämäni varrella askartelemani "eläinhahmot" saavat huoneessani kunniasijan. Niitä on vähän joka paikassa. Ainoa ongelma on, että kaikki tämä yhdistettynä Tiimarista muinoin hankittuun vaaleanvihreään pupulamppuun ja hiukan ampiaisenpesää muistuttavaan kattovalaisimeen, tuo mieleen esikoispojan ekan oman huoneen. "Rasavillin unelma - 8-vuotiaan pojan huoneessa eläinteema ja pirteät värit saavat pikku-löytöretkeilijän viihtymään." - Koti & Lapio 7/15
Pikku-löytöretkeilijä. Sehän mä melkein olen. Paitsi etten ole pikku. Kehonkoostumuksellisesti en tietenkään. Psyykkis-emotionaalis-sosiaalis-lojaalis-banaalis-halaamis-munaamis-meinaansiis-eipliis - akselilla mitattuna en myöskään haluaisi olla enää pieni. En tosiaan. Mutta kuten olen jo tässä lähiaikoina blogissani mutissut, epävarmuuteni kasvu ajaa minut yhä lapsenomaisempaan käytökseen. Väsymys ajaa yhä kasvavaan epävarmuuteen. Ja kun epävarmuus on kasvanut niin isoksi, että luulee jo saavuttaneensa aikuisen oikeudet, mutta ei silti suostu muuttamaan pois lapsuudenkodistaan vatsanpohjastani, en enää kykene nukkumaan, mikä antaa lisää puhtia epävarmuudelle ja yliherkkyydelle suhteessa muihin ihmisiin. Minä nauran hervottomasti ja sopivan tilaisuuden tullen poistun itkemään pois epämääräistä, kalvavaa kipua.
Ensimmäistä kertaa tämä kipu on epämääräistä. En osaa sysiä sitä minkään yksittäisen tekijän syyksi kuten muinoin syömishäiriössä. Silloin se oli se viides lettu, jonka sain melkein jätettyä ottamatta itseannostelujonon hämminkiä hyödyntämällä, mutta jonka haukansilmäinen hoitaja livautti lautaselleni kylmästi kahahtaen juuri, kun luulin välttäneeni taas yhdet 80 painonnostotavoitetta palvelevaa kaloria. Sittemmin ahdistus on ollut selitettävissä elämäni kulissien yhtäkkisillä, sysäyksittäisillä murentumisilla; sanattomalla tai sanallisella kommentilla, tai sitten tapahtumalla, joka kalahtaa otsaan kuin koripallo, jota en saa kiinni tai kaapinovi, joka avataan kasvoilleni, koska minua ei ole nähty.
Lähiaikoina olen nähnyt unen piiloleikistä, jossa voitonriemu nousee keuhkoihin asti, kun tajuan, ettei kukaan löydä minua. Se muuttuu jääksi ja vaikeuttaa hengittämistä siinä vaiheessa, kun ymmärrän, ettei kukaan edes etsi. Havahdun käsittämään, että se pieni leveähartainen ja silinteripäinen Mr.Nobody, jonka kuvittelin itselleni osastolla konkretisoidakseni sen, että lihomisestani tai painoindeksistäni ei välitä kukaan, siis nobody, on nyt todella ainoa OMAN melkein aikuisen elämäni jäsen, joka välittää. Hiukan humoristinen lausahdus, jonka itseni kannustukseksi kehitin, oli "Mr. Nobody cares". Siihen liittyi usein mielikuva tästä terveysfanaattisesta silinteripäästä, joka jää yksin luennoimaan puun juurelle, kun koko muu maailma kääntää sille selkänsä. Minä tajuan nyt, tai ainakin voimakkasti tunnen, että Mr. Nobody ei olekaan vihamieheni, tai edes mikään terveysfanaatikko, vaan tulevaisuuden minä itse, yksi monista alter-kekoistani. Minä itse, joka kimmottuaan ojasta ulkoavaruuteen kaikissa ihmissuhteissaan, yrittää halata itse itseään.
Sillä sitä minä teen jo nyt. Kun sateinen kesä, harmaana vellova väsymys ja liian monta syötyä voileipää kaatavat minut lattialle luovuttamaan pois kahdessa vuodessa kertyneitä kyyneleitä, minuun iskee niin kokonaisvaltainen yksinäisyyden kipu, että lopulta yritän halata itseäni ja kuvitella, että se on joku muu. Oma halaus pitää kasassa silloin, kun on pakko jaksaa. Veljen jättimäisen koiran halaus iskee minulta hampaat yhteen, mutta on niin pentumaisen nopea, ettei ehdi koiraterapiaksi asti. Omasta koirastani olen tottunut huolehtimaan, joten sen halaaminen vie minut enemmänkin juuri pystyvään aikuis-illusioon.
Äidin halaus tuntuu näissä tilanteissa ajatuksenakin jostain syystä kuvottavalta, ei siksi, että pitäisin äitiäni kuvottavana, vaan siksi, että äiti on ainoa ihminen, halaaja, kuuntelija tai puhuja, joka on ollut elämässäni tiiviisti läsnä aina, erityisesti vaikeina kausina. Äidin kanssa pystyn puhumaan käytännöllisesti katsoen aivan kaikesta, hän tietää minusta kaiken, minkä ulkopuolinen voi tietää, ja on aina olemassa minulle, jos tarvitsen. Minussa kasvaa älyttömiä agressioita sitä järkkymätöntä kotikudosta kohtaan, jota äiti minulle edustaa. Haluan itsenäistyä, se on kiireeltä tuntuva läpätys palleassa, mutta itsenäistyminen on tyhjää ja raskasta silloin, kun minuuteni valtio on niin itsenäinen, että muut ihmisvaltiot eivät anna sille lupaa osallistua edes kiireellisiin kongresseihin.
Olet käsittänyt väärin, Maija, ei kukaan sinua vihaa. En minä niin ole väittänytkään. Mutta lause, jonka kopioin tämän blogin alareunaan aloittaessani sen huhtikuussa 2013, on osoittautunut yllättävän todeksi. "Ajatella, miten yksin sellainen on, jota kaikki pelkäävät." - Nuuskamuikkunen. Minä pelkään satuttavani ihmisiä, koska minua on satutettu niin monesti ja monin tavoin, enkä halua aiheuttaa sellaista kenellekään. Tietysti luottamuksen hajoaminen tekee sen uudellenkokoamisesta vaikeampaa ja liimatut sirpaleet pirstaloituvat helpommin uudelleen, mikä voi selittää negatiivisten kanssakäymiskokemusteni suurta määrää. Mutta koska minä pelkään niin kovin, se näkyy minusta, ja ihmiset reagoivat siihen.
Maailma ja minun lähiympätistöni ovat täynnä ihastuttavia, hyväntahtoisia, älykkäitä ihmisiä. He eivät halua minun ahdistuvan enää enempää, joten he pysyttelevät loitolla, vaikka minä sanon heille, että älkää pysytelkö. Toinen, kipeämpi syy vetäytymiseen on se, että minä en ole näin epäluontevana miellyttävää seuraa. Nauran kimeästi, esitän kärkeviä vasta-argumentteja kuullakseni itse, että ääneni on vielä tallella ja viljelen niin erikoista huumoria, etten aivan tunnista sitä itsekään.
Kolmas syy lienee se, että kuten joku psykologi Anna-lehdessä totesi (äitini tilaa sitä, minä luen vain "solidaarisuussyistä") : Kun ihmissuhteissa asetetaan velvoitteita toiselle osapuolelle, toteutuu usein päinvastainen vaikutus. Antakaas olla, kun minä harjoittelen OMAN psykologini neuvosta ääneen lausuttua rehellisyyttä ja pläjäytän ilmoille: "Minulla on niin ikävä teitä jo nyt. Älkää jättkö minua. Voitaisiinko nähdä kesällä? Syksyllä? Joskus? Bileet? Minulla on vaikeuksia, mutta välitän teistä kovasti." Silloin ihmiset säikähtävät, luulevat minua narsistiseksi ripustautujaksi tai muuten vain hämmentyvät, ja saan olla varma, ettei yhteydenottoja kuulu. Jos minä otan yhteyttä, niin ikävä kyllä ei käy. Ihmiset eivät halua vapaaehtoisesti olla epämukavassa tilanteessa. Ystävyys on vapaaehtoista toimintaa ja siinä on tarkoitus rentoutua, kokea iloa, yhteenkuuluvuutta, turvaa ja varmuutta itsestä sekä muista. Minä ymmärrän, ettei hermostunut seurani palvele tätä tarkoitusta, eikä kukaan tarkoita minulle pahaa, mutta se ei tee tästä yksinäisyydestä yhtään vähemmän tuskallista.
Tietysti minä alan kaivata myös romanttista rakkautta. Minun täytyy hyväksyä, että se pohjaa biologiaan. Koskaan aikaisemmin miehet eivät ole tuoksuneet näin kauniisti. Siis meinaan, konkreettisesti. Tämän kesän säät eivät toisaalta ole altistaneet juuri ketään dödöpettäähikoilulle, se voi olla osasyy, mutta silti. Minä kaipaan ihmistä, jonka kanssa heitellä vitsiä sellaisella tuntinopeudella, että päässä poksuu. Minä kaipaan haastajaa, mutta silti ihmistä, jota päin voi juosta ilman, että putoaa maahan. Jotakuta, joka ei pitäisi minua kielikuvieni, hihitykseni tai neulomieni pehmoeläinten takia lapsellisena, vaan ihmisenä, jossa on monta, toisiaan rikastuttavaa tasoa. Jotakuta, jonka kanssa puhua politiikasta ja tapetoida seinää. Valvoa koko yö ja päätyä jonnekin roskakatoksen ja kuunsillan väliin, myttyyn. Jotakuta lähelle, tässä, nyt ja vielä huomenna.
Vielä viimeiseksi, puoli neljältä yöllä, minä totean, että kyllä, tämä blogi on erityisen henkilökohtainen pökäle. Joku tietotekninen ihminen voisi todeta, että minä otan isoja riskejä, kun hajotan itseni näin avoimesti atomeihin, joita kuka tahansa voi käyhdä tulkitsemassa. Mutta minun elämänfilosofiani kivijalkaan kuuluu, ettei rehellisyyttä tarvitse katua silloin, kun se ei varsinaisesti loukkaa ketään. Tämä olen minä.
Tai tao maata aivojen jatkojalalla ja unelmoi hetkistä sitten, kun sitten oikeasti, sitten oikeassa elämässä.
Jos lähden etenemään, en päädy minnekään.
