Assosiaatioahmatin kotialbumi

Minun tekisi nyt mieleni imuroida ja puistella kynnysmatto,
katsoa, kun siitä pölisee tikkumaisia kuituja porrasritilälle
ja jäädä istumaan selkä rappausta vasten Lidlistä hankitut halpasandaalit jalassa
katsomaan, kun puistellulle matolle putoilee keskeltä kupristuneita koivunlehtiä yksitellen.

En ole vielä aivan oppinut rakastamaan tätä uutta kotia - täällä kaikki on matalampaa ja leveämpää, katto, pellot, taivaskin. Hämärä laskeutuu matalien kattojen ohi nopeammin, metsään ei pääse piiloon omia ajatuksiaan ja jos sälekaihtimia pitää auki, ohi potkulautailevat lapset katsovat sisään eivätkä hymyile.

Olen tajunnut hitaasti, miten minulla vielä on ikävä kotia, jossa asuin 16 vuotta ja kolme kuukautta.
Vielä kauemmin on kestänyt tajuta, että muisteleminen auttaa. Siitä tulee vähän pöpperöinen ja kummallinen, mutta myös jollakin tapaa lohdullinen olo. Kuin tapaisi pitkästä aikaa jonkin nallen, jonka luuli jo laittaneensa kierrätykseen.

Minun tekisi nyt mieleni sammuttaa tuo televisio, sillä siitä kimpoilevat epäsäännölliset äänet sattuvat korviin ja kaiken lisäksi olen ehdollistunut siihen, että Arto Nybergin tunnusmusiikki tarkoittaa jotakin ikävää, kylmää ja sinistä - kuten viikonlopun, murojen ja ideoiden loppumista tai lähestyvää iltapesua. Arkea. Jostain syystä puoli yhdeksän uutisten musiikki ei aiheuta samanlaista reaktiota. Se tuo mieleen enemmänkin pyörämatkoja iltaa kohti suhisevassa lähimetsässä, auringonlaskun värittämiä vauvakeinuja ja oikein ratkaistuja matematiikan kotitehtäviä. Arkea, mutta jännittävällä ja tehokkaalla tavalla.

Minun tekisi mieleni myös ärähtää tuolle suorassa sukulinjassa yläpuolellani touhottavalle naisihmiselle, joka on nyt sitä mieltä, että koira on saamassa ensimmäisen epilepsiakohtauksensa kuuteen vuoteen. Hän on tosin ollut sitä mieltä säännöllisesti viimeisimmästä epilepsiakohtauksesta lähtien. Se rauhoittanee häntä, huolestuminen. Jos koiran silmäkulman tavallista roikkuvampi asento sitten osoittautuukin kaihiksi, kolibakteeriksi ja syöpäkasvaimeksi tai ne isoisän vanhat paperit, joita ei ole löytynyt ulkovarastosta ovat sittenkin ulkovarastossa ja homehtuvat kevättalvella - on asiasta ainakin huolella huolestuttu etukäteen.

Muistan, kuinka vuosia sitten äiti huolestui koiran syöneen sinilevää. Oli sunnuntai-ilta, olimme juuri palanneet mökiltä ja elokuu möyhi hämärään sukeltavien havupuiden oksissa. Minä ajattelin pelata simssiä, mutta koira voi huonosti ja äidin huoli tarttui minuunkin. Pian olimme kaikki sitä mieltä, että koira kuolee yöllä - kaikki paitsi isä, joka kärisi itsekseen turhasta tohottamisesta, korkkasi tölkin ja laahaili jalkojaan huoneesta toiseen kuten minä tahansa toisena päivänä. Minä kanavoin ahdistukseni liikuntaan, se oli minulle siihen aikaan hyvin tavallista, ja lähdin hikilenkille tuuliseen iltaan.

Juoksu kulki hyvin, paremmin kuin ehkä ikinä. Noin neljän kilometrin jälkeen kävi kuitenkin niin, että valtaisa helmoistaan purppurainen pilvi peitti taivaan sekunneissa, puut natisivat ja kaatuivat eteeni, tuli pimeää, tuuli työnsi minua kohti tiensivua ja ukkonen jyrisi lujempaa kuin kaikki tuntemani alikulkutyömaat yhteensä. Silloin minä juoksin niin lujaa, etten muista jalkojeni osuneen maahan ollenkaan. Puhelimeen vastasin kuitenkin samalla.

Äiti: - Maija! Se on hengenvaarallinen myräkkä, Maija, JUOKSE!

Minä: - Juoksen!

Muutaman minuutin kuluttua äiti soitti kuitenkin uudestaan.

Äiti: - Isä sanoi, ettei mun kannata lietsoa suhun paniikkia. Tule ihan rauhassa. Kaikki järjestyy. Mutta tule reippaasti.

Minä en ehkä vastannut mitään, koska siihen mennessä isoin puu oli juuri kaatunut läheltä ohi, olin  keskellä metsää ja minua itketti. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, pääsin kotiin, nousin täristen rappukäytävän rappusia ja lysähdin märkänä sohvalle todistamaan Hercule Poirotin loppuratkaisua. Eikä Ineskään ollut syönyt sinilevää, sitten kuitenkaan.

Minun tekisi nyt mieli katsoa jaksollinen Tuomas Veturia. Ei siksi, että koskaan lapsena olisin erityisesti pitänyt siitä. Värit olivat minusta liian haaleita ja veturien ilmeet vilpillisen hyväntahtoisia. Mutta siksi, että se tuo minulle mieleen sumuisen sateiset arkiaamut, jolloin ei ikinä ollut aikaa katsoa lasten aamuohjelmia, paitsi silloin, jos oli hammaslääkäriaika tai kuumetta. Se oli arkea pienellä twistillä - vähän niin kuin riisimurobrändin kamppanja-aikana, kun sain paketista päätään heiluttavan "Karhuveljeni Koda" - elokuvan hirven.

Mutta myönnettäköön, että koira voi nyt huonosti. Vatsavaivoja. Se kävi oksentamassa kuistilla ja kaivamassa kuoppaa ensin mutaiseen maahan, sitten olohuoneen mattoon. Tällä hetkellä, rapinasta päätellen, vuorossa on keittiön lattia. Partakarvoista roikkuu syksyn möhnää. Närästää.

Äiti sammutti keittiön valot. "Ines, mene lepäämään." Minulle tulee ihan Earth Hour mieleen. Kun olin pieni, me sammutimme sen aikaan kaikki valot, ja minä valaisin sinertävällä taskulampulla. Vain tietokoneen huriseva keskusyksikkö hohkasi valoa olohuoneeseen. Isän mielestä valojen sammuttaminen oli turhaa - hän meni pimeään makuuhuoneeseen makaamaan selällään ja tuhisemaan. Toisaalta niin hän teki joka päivä. Vähän vihaisesti, mutta tutusti ja turvallisesti. Minä ja äiti bongailimme välinpitämättömän valonkeltaisia ikkunaneliöitä naapuritalon seinästä ja olimme yhtä nautinnollisesti närkästyneitä kuin nykyään bongaillessamme epäloogisia tai virheellisiä lauserakenteita aamuhesarista. Eteinen tuntui pimeässä isommalta kuin oikeasti. Leikin, että kenkäkaapin takaa aukesi portti toiseen maailmaan.

Kun Ines oli meillä ensimmäistä yötä, se nousi ylös Siwasta hankkimastamme pahvisesta omenalaatikosta ja löytyi rapistelemasta eteisen kenkäpinon päältä. Siellä, kenkäkasassa, oli tuoksunut koko asunnosta eniten hiki ja hiekka - läheisyys ja jonkinlainen pysyvyys. Sellainen voima, joka piilee nurkkiin kasautuvissa asioissa. Niissä, joita ei vain tule heittäneeksi pois, koska ne kuuluvat sinne, jonnekin matalaan hämärään. Tuoksumaan tutulta ja turhauttamaan silloin, kun niihin törmää. Siis joko varpaalla tai esteettisellä silmällä pölyjuovia tanssittavassa kevätvalossa.

Minä rakastin siivota kenkäkaappia. Yleensä siivosin samalla myös ulkotakit ja ylähyllyllä sinisissä muovikoreissaan pursuilevat hatut, hanskat ja huivit. Levitin kaiken eteisen lattialle ja tuijotin itseäni peiliovista kattolampun kuparisessa valossa. Parketti oli täynnä lommoja ja pieniä viiruja. Kengät tuoksuivat nahalta ja pinttyneeltä tunkkaiselta askeleelta, olivat lytyssä ja kantalapuistaan kuluneita. Minä etsin niille pareja ja pidin yllä jännitysnäytelmää siitä, ketkä saavat jäädä ja ketkä joutuvat kierrätykseen - tai jopa reunastaan revenneinä roskiin. Kenkäparat kyselivät minulta hädissään tietoja puolisoistaan, joita haettiin mustasta luolasta. Pisimpään kadoksissa olleet saivat kriisiapua paikan päällä. Paras vaihe oli tyhjennyksen loppupäässä, kun minun oli ryömittävä kenkäkaapin sisään pimeään saadakseni viimeiset yksilöt ulos. Ei tietenkään olisi pitänyt, kenkäkaapin sai auki myös toiselta puolelta, mutta sen seikan jätin seikkailullisesti huomiotta.

Mä en tiedä, mikä mua inspiroi tähän poseeraukseen... saa etsiä syvempiä taiteellisia merkityksiä

Minä puin itseni täyteen löytämiäni karvareuhkoja ja kuvioituja silkkihuiveja, otin itsestäni kuvia vanhalla paksulla digikameralla ja kuvittelin olevani se Tuulen viemää - elokuvan Scarlett. Kuvittelin, vaikken koskaan ollut jaksanut katsoa sitä elokuvaa loppuun saakka. Olin ottanut Harry Potter - kirjani ja mennyt syömään viinirypäleitä mikron viereen raivaamalleni tiskipöytälevylle. Minusta oli oudon romanttista istua tiskipöydällä. Se johtui ehkä siitä, ettei meillä ollut ikkunalautoja, joilla olisi mahtunut istumaan.

Minä rakastin meidän mustaa nahkasohvaamme, joka oli mukavasti kahdenistuttava, virallisesti kolmenistuttava ja parhaimmillaan, yleensä jouluna ja rapujuhlissa, neljän- tai viidenistuttava röykkiö. Se hankittiin suunnilleen silloin, kun minä aloitin koulun. Eräs päiväkotikaverini tuli meille katsomaan sitä ja opetti minut istumaan selkänojalla.

Se oli sohva, jolle ostettiin uudet sisustustyynynpäälliset kaksi kertaa vuodessa. Yksi tyyny pieneni vuosi vuodelta, koska otin sen sisältä täytettä neulomiini eläinhahmoihin. Sille sohvalle siirryttiin juttelun lomassa keittiöstä silloin, kun vatsa oli täynnä ja illallinen virallisesti päättynyt. Sille siirtyi ensimmäisenä aina se sisko, joka oli meillä päivällisvieraana, valittamaan raukeasti herkullisten ruokalajien vatsaa turvottavista lieveilmiöistä. Sitten minä täytin tiskikoneen, äiti laittoi haisevia juustoja esille ja isä meni röökille parvekkeelle. Parvekkeen ovi päästi maiskahtavan suhaisevan äänen, oli reunoista sininen ja piti pakkasen loitolla.

Parhaimmillaan nahkasohvalla maattiin lomittain. Punaviinilasit laitettiin ruskealle apupöydälle, siskoilla oli villasukat ja maailman kauneimmat kännykän taustakuvat, ja äiti istui punaisessa nojatuolissaan, jonka jalkapenkki löystyi nopeasti niin herkäksi, että saattoi pamahtaa auki, kun joku käveli ohi toiselta puolelta huonetta. Minä laitoin siskoista vanhimmalle aina kampauksia. Otimme kuvia hänestä glitteriä poskipäissään ja minä ihmettelin vilpittömästi, miksi hän halusi pestä ne pois lähtiessään. (Ihmettelen vähän vieläkin.)

Olohuoneessa pelattiin Unoa, juoruttiin työnantajista ja katsottiin ihan liikaa Kummelia. Olohuoneessa minä sain ensimmäistä kertaa spagaatin ja otin ensimmäisen "taidevalokuvaksi" määrittelemäni otoksen. (Digiboksin kellonäyttö, josta heijastui huonekasvin oksa.)

Olohuoneessa istuin isän vieressä ja opettelin ulkoa kaikki Etelä-Amerikan pääkaupungit. Olohuoneen sohvan alle hukkasimme Ineksen (ja myöhemmin monta vinkulelua, osin tahallisesti). Vinkulelujen nimet olivat aikajärjestyksessä Chydenius, Jörn Donner, Soini ja Jutta Urpilainen. Jutta Urpilainen meillä on vieläkin mökillä, mutta sen jalat ovat hävinneet jonnekin.

Kun olin ehkä viisi, veljeni väitti, että sohvan alla asuu kuningaskobra. Se ei tainnut kyllä olla vielä nahkasohva, vaan sen edeltäjä, valkoinen kangassohva, jonka kylkeen minä kolmevuotiaana piirsin tussilla. Äiti suuttui, mutta heltyi vähän, kun sai kuulla, ettei kyseessä ollut päämäärätön töhry, vaan Espanjan kartta, johon oli merkitty rastilla kaikki ravintolat, joissa olimme käyneet.

Kangassohvalle minä nukahdin vauvana vellipullon kanssa, kun vanhempani katsoivat Haluatko Miljonääriksi. Myöhemmin leikin sitä isän kanssa, hän oli Lasse Lehtinen ja minä kandidaatti.
Samalla sohvalla opin myös lukemaan 4-vuotiaana. Isä sanoi äidille sanan ruotsiksi, äiti kirjoitti sen paperille ja minä luin. Englantia opin ennen kouluikää vähän, koska vanhempani vaihtoivat englantiin aina, kun halusivat salata jotain minulta. Sain selville joitakin tuotetietoja tulevista joululahjoista, kun keskityin ja aloin ymmärtää.

Muistan myös, kun siivosin siivouskaappia ehkä yhdeksänvuotiaana ja suutuin järkytyksestä löytäessäni joulupukin asun suljetusta muovipussista, partoineen päivineen.

Nyt olen, nuorimmasta iästäni huolimatta, esittänyt joulupukkia perheelleni jo viiden vuoden ajan.

Tilkuista ommeltu tie

Arvaa mitä, Maija?

Mä muistan ihan hyvin, miltä tuntui olla huoleton. Mä muistan yli joenuoman kaatuneen ruskeankellertävän rungon, jolta saattoi helposti lumpsahtaa veteen, jos kääntyi sanomaan jotain samalla, kun käveli. Siinä sai housut täyteen vihreää vettä ja kämmeneen viiltävän ruhjun, jos yritti ottaa vettyneestä kaarnareunasta kiinni. Mä muistan, että se nauratti. Muistan solmineeni gladiaattorisandaalit joenvarren isolehtisimmän pensaan lerpattavista lehdistä, koska kastuneet tossut hiersivät kantapäitä. Muistan kävelleeni loppumatkan paljain jaloin soratiellä, virnistäneeni tutun koiranomistajan otsanrypyille, tunteneeni liejuisen hupparin hupun painuvan selkää vasten joka askeleella.

Mä muistan hyvin, miltä tuntui olla ihan villi. Muistan kiivenneeni korkealle ja saaneeni sitkeästä oksanrisusta otsaani. Muistan laskeneeni liikaa painoa laholle nypylälle ja viuhuneeni alas kostealle nurmikolle. Muistan näpytelleeni ylpeänä sitä ei-värinäytöllistä kännykkää. Isä, mä putosin puusta! Jaaha. No älä putoa enää! Muistan, että koko vatsan halki raappiutuva naarmu oli hieno.

Mä muistan oikein hyvin, miltä tuntui olla kokolailla iloinen. Muistan itseni syömässä irtokarkkeja koskenpauhun yllä, ja sukkahousut, jotka olivat turhan kuumat, valkoiset ja mustapallolliset, ja sitten äkkiä joessa. Parin päivän päästä ne löytyivät puun latvuksiin kietoutuneina, vaikka kuinka kaukana kosken porinasta.

Mä muistan vallan hyvin, miltä aurinko tuntui poskilla, kun koulu loppui aikaisin. Muistan ruskeanliilasta muovipurusta kokoon puristetut pehmustelaatat, joilla keinupaikan alusta oli vuorattu. Ne lämpenivät melkein polttaviksi iltapäivästä, haisivat paksusti ja unettavasti tutulta. Ja sitten, kun kyllästyi keinumaan, saattoi istua sääret keinun päällä, jutella ja haukotella ja nyhtää muovipurua irti kynnellä.

Mä muistan luokkahuoneisiin siilautuvan valon ja pulpetin alta vedettävän vihreän metallikorin, jonne penaali pahimmillaan unohtui, ja jonka nurkassa piti olla pinkka erivärisiä liimalappuja salaviestejä varten. Muistan, kuinka eräs ystävä piirsi niihin niin taiturimaisia possuja, että tuli käynnistäneeksi kokonaisen keräilykorttipörssin.

Muistan kuinka pyörittiin kotikorttelien jalkakäytävillä potkulautojen kanssa, kunnes tuli niin pimeä, ettei nähnyt enää katsoa kännykkää ilman taustavaloa. Keksittiin laulunpätkiä, vietiin pulloja kauppaan, kerrottiin kummitusjuttuja salaa pyöräkellarissa. Joulun alla kierrettiin alimpien parvekkeiden viertä ja laulettiin Heinillä härkien kaukalon. Kun satoi vettä, istuttiin jomman kumman sängyllä niin perusteellisesti, että päiväpeite meni sotkuun. Kun pelotti, oli turvallista, että pimeässäkin erotti toisen nenän ääriviivat.

Muistan paksun märän lumen täyttämät ulkohousujen lahkeet. Muistan, miten niska hohkasi lämpöä tuulen kylmäämän toppatakin kaulukseen, kun juoksin lanteille yltävässä lumessa ja leikin turistiopasta, joka eksyy ryhmineen erämaahan. Oikeassa elämässä olin kaksin koirani kanssa, sen nenä punertui kirsun yläpuolelta ja vaaleansininen talvipusero jäi johonkin askeleen jättämään kuoppaan, katosi ikuisiksi ajoiksi.

Muistan, miten hyvältä glögi maistui rusinoineen keittiön pöydän alla, kun selkään painautuvasta patterista muisti, että ulkona on pakkasta. Muistan, miten ihanaa oli pestä keittiön lattialistoja keltaiset kumihanskat kädessä täydessä tanssiesitysmeikissä ja pöyhkeässä nutturassa melkein puoliltaöin, kun äiti katsoi Poirotia ja ulkona satoi lunta.

Muistan, kun laitettiin simssi latautumaan ja tehtiin sillä välin läksyt. Muistan mansikanhajuisen tuoksukumin, matikankirjan kupruilevat kontaktimuovit ja tarravihon hienoimman sivun. Siis sen, jonka alarivi oli täynnä pehmotarroja. Kiva tyttö iltapäiväkerhossa oli suostunut vaihtamaan ne ihan vain kaksiulotteisiin koiriin, vaikka tiesi kyllä, mistä harvinaisuuksista oli kyse.

Muistan lauantai-illat, kun käytiin saunassa. Kaadoin kartiolasin täyteen appelsiinimehua ja istuin valkoisella muovituolilla katsomassa, kun iho höyrysi. Isä ja isoveli kuvittivat pitkän kaavan vitsejä etusormella huurtuneeseen parvekelasiin. Äiti pesi sormenjälkiä pois pääsiäisen aikaan, kun rairuohoon laitettiin muovikoiviltaan vääntyneitä tipuja ja pajunkissat putoilivat keittiön pöydälle kreppipaperisuikaleita teipattaessa.

Lauantaisin saunan jälkeen tuli Avara luonto. Valaiden pyrstöt loiskivat hurjasti suhisten koko kuvaputkitelkkarin leveydeltä. Äiti kuori perunoita, tukka oli puhdas, yläkerran naapuri porasi taas. Se vähän pelotti ja itketti minua, koska uskoin, että katto putoaa. Mutta sitten telkkarista tuli maailman paras etsiväsarja Monk ja kaikki ikävä unohtui. Perunoihin laitettiin Floran vihreää margariinia, ja pöydän ääressä kysyttiin kysymyksiä maantiedosta, historiasta ja kemiasta. Hiljaa itsekseni leikin, että haarukka oli hirveän rikas ja hattuja rakastava mies, joka joutui ostamaan uuden hatun joka kerta, kun suuri haukka yläilmoista nappasi kitaansa edeltävän.

Muistan, kun oli niin myöhä, että Uutisvuotokin oli jo loppunut. Äiti soitti pitkää perjantaipuhelua parhaalle ystävälle. Keittiön pöydällä oli väkeviä juustonkikkareita ja piparinmuruja. Isän kanssa leikimme keskusrikospoliisia. Minä sain keksiä rikoksia ja isän hahmo auttoi niiden selvittämisessä. Vastasin puhelimeen aina: "Heini poliisista päivää!" enkä ymmärtänyt, mikä siinä oli hauskaa.

12-vuotissyntymäpäivälahjaksi sain siivota kellarikomeron, koska olin vaatinut jo vuoden saada tehdä sen. Siihen meni seitsemän tuntia. Rakastin hikistä tunkkaisuutta ja sitä, kun onnistuin kantamaan roskakatokselle itseäni isompia lastillisia tavaraa. Parasta oli kuitenkin, kun lattia lopulta paljastui. Ja ennen kaikkea se, että täytön ja huolellisen asettelun jälkeen se myös jäi näkyviin! Käsivarsia jomotti ja haisin pahalta. Riemukkaasti pahalta. Pellillä oli isän tekemää pitsaa ja parvekkeen alapuolella pihan lapset läiskivät puhallettavassa uima-altaassa.

Muistan, että se oli juttu, kun aina joulun alla lähdettiin hakemaan kellarikomerosta koristepussia. Oli kutkuttavaa kävellä rapussa sukkasillaan. Isällä ei ollut edes sukkia. Hissi hikkasi pysähtyessään aina samaan sävyyn, klumd-tshh. Joulukuusenkoristeet olivat siwan valkoisessa muovikassissa. Kullanvärisestä enkeliketjusta putosi monta enkeliä sohvanrakoon ja kuusenjalkaan joka joulu, mutta aina niitä silti jäi jäljelle.

Marraskuun alussa postiluukusta tuli ensimmäinen Lelukirja. Äidin kanssa naurettiin sitä, kun Baby Bornin tarvikkeina myytiin kaikenlaista laskettelupuvusta avoautoon ja omaan luottokorttiin. "Aivan kuin oikea vauva!" Vuosien myötä Lelukirjojen paperi oheni ja muuttui kiiltävämmäksi kuin ruokahalunsa menettäneen vanhan ihmisen iho. Lopulta Lelukirja katosi kokonaan ja muuttui leluliitteeksi, lipareeksi verkkokauppaesitteen lomaan, osioksi sykemittareiden jälkeen.

Minä leikkasin barbien ja oikeiden ihmisten kuvat irti esitteistä ja liimasin ne muropakettien pahveihin. Tuotoksen nostin ilmaan, melkein kasvojeni korkeudelle ja kääntelin rannetta niin, että valo leikki kuvan pinnalla. Samalla tavalla leikin myös tusseilla, kirjojen kansilla, paperilautasilla, oikeilla nukeilla, legoilla ja poneilla. Vain sillä tavalla mielikuvitukseni käynnistyi. Joskus se ärsytti leikkikumppaneita nukkekotileikissä. "Ei se mummi osaa lentää! Sen piti olla nukuttamassa niitä lapsia!" Joskus aikuiset kysyivät kahvikupin takana äidiltä, miksei se leiki oikeilla leluilla. Äiti vastasi, että se on luova.

Minä muistan, että joka kerta, kun paras ystäväni tuli kylään, me leikimme syntymäpäivää. Minä olin tytön äiti, kaverit ja etenkin sellainen vanha täti, joka kuin ihmeen kaupalla sattui aina samaan bussiin. Aina mentiin elokuviin, olohuoneen sohvalle. Koskaan ei tosin taidettu edes ehtiä työntää videokasettia soittimeen. Yleensä se johtui murhaajien tai kummitusten yllätyshyökkäyksestä. Mutta kaikki päättyi hyvin.

Minä muistan syntympäivälahjaksi saamani nukenastiastot, joista juhlissa juotiin mehua (myöhemmin leikin niilläkin kääntelemällä kuppeja korvasta pitäen ilmassa). Muistan Peppi Pitkätossu -kuvioisen majan parvekkeella, jonka sisällä istuessa iho näytti keltaiselta. Muistan parvekkeen lattian painekyllästetyt lautaneliöt, joiden alle säilöin kolikoita suursiivoukseen asti.

Muistan, kun leikittiin lentoliskoja päiväkodin pihalla. Muistan, kuinka mökkireissulla S-marketin edestä sai automaatista superpalloja (serkku sai ainas hienomman, se aiheutti melkein kaksi tuntia kestänyttä katkeruutta). Muistan, kuinka Italiassa satoi vettä ja veljen kanssa löysimme kukkuloilta aution amfiteatterin. Muistan, kuinka veli roikotti minua nilkoista kaupungin yllä ja tuuli vei Nalle Puh - lierihatun rinteeseen. Muistan maailman juhlavimmat valkoiset kesäkengät ja pehmeän villatakin. Muistan lepakot, köynnökset, kulkukissat ja Spagetti Bolognaisen.

Muistan, kuinka luin Azkabanin vankia olohuoneen sinisellä matolla. Muistan, kuinka kuuntelin Avril Lavignea ja itkin. Muistan, kuinka salaa vaihdoin huonekalujen paikkaa ja tein mittavia suursiivouksia. Tiesin, että etukäteen en olisi saanut lupaa ja puolivälissä minulle suututtaisiin, mutta lopussa kiitos seisoi. "Vau. Ompa kätevä. Kyllä sä olet kekseliäs. Ja ahkera." Muistan, kuinka lattia kiilteli, kun sen oli pessyt.

Muistan iltasatujen hengästyttävän rinnakkaisuniversumin. Muistan keihästäneeni makkaraa tikkuun Nöpömaijan nyrkkiin Katto Kassisen mukana, jakaneeni leivänkannikan riutuneen Birk-ryövärin kanssa Matiaksenlinnan vetoisissa pohjakäytävissä. Muistan Anna-kirjojen hersyvän runsaat marjapensaat ja nummien yllä lepäävän laventelinsinisen sumun, Pekka Töpöhännän kumpuilevat katukiveykset, Ison kiltin jätin karvaiset nilkat pulleaseinäisten pikku talojen lomassa, Kolmen iloisen rosvon karamellivärisen kaupungin ja tietenkin Muumilaakson. Muistan, että luolan hiekka oli niin pehmeää, että siihen saattoi kaivautua. Muistan, että sanat "silkkiapina" ja "makkukuoppa" olivat niin ihania, että jo niitä makustelemalla sai unenpäästä kiinni. Muistan, miltä Piisamirotan turkki tuoksui, kun se kaivautui ylös sillan alta sateella, ja miten syksy lepatti näkyvin, kun Muumipappa sytytti myrskylyhdyn.


Muistan niin paljon pehmeää, karheaa, elävää ja tuttua, että sen kaiken muisteleminen kirpistää keuhkojen takaa, jättää kylmän kolon sydämeen. Hailea liikahdus jossakin syvällä saa tajuamaan, ettei se kaikki, oikeasti, koskaan palaa. Se sattuu.

Silti muistojen liepeisiin uppoaminen on välillä terveellistä. Se muistuttaa kaikista niistä väreistä, joita maailmassa on olemassa, silloinkin, kun tuntuu, että nykyhetki jättää jälkeensä vain kuivahtavaa kuulakärkikynää. Se muistuttaa, että vielä on maalattavaa, vaikkei täsmälleen samoja sävyjä voikaan enää sekoittaa. Muistelemalla muistuttaa itseään myös siitä, ettei uudella elämällä ole pakko maalata vanhaa piiloon. Muistojaan saa kantaa mukana kuin kirjastoa, jonka mutkittelevilla käytävillä kaikuu luottamus, tuhisee aika ja kuiskii lupaus seikkailusta. Kun kirjastoon taas kiireiltään palaa, huomaa, että siellä on käynyt joku, melkein kuin aivan äskettäin. Joku tutumpi kuin tuttu, läheinen ja kaukainen, niin äskettäin, että sen lämpö hohkaa vielä seinäpaperien takaa.

Free to hate or free to co-operate?

My philosophy in life, at its simplest, is to say and to write what you think.

Even if the thoughts and opinions wouldn't last forever. Because most often they won't. I've already noticed that one of the greatest, saddest mistakes that can be made, is to deny, without looking any further, all the new, different and surprising voices diving into your head from most various directions. Protecting your own point of view so aggressively that other angles show up as a threat actually proves how weak is the bottom your theory stands on.

From which we can easily move to the subject of the day. Which actually seems to be the subject of our time, the headline of media, the theme sitting on our shoulders and putting words in our mouth.

It actually isn't one thing, but a combination of many. It's a bunch of things feeding and raising each other and giving birth to most inspiring and advanced as well as most terrible things. There, in the bottom, it's actually building frame for such things as loneliness, marginalization, social dropout, hate and terrorism. There, in the big knot, lies many different things which can be examined from many different angles. Right know I'm going to be quite sharp-tempered and look at that knot in a very large context.

I'm going to call it individualism.

It's a word that can be used in so many contexts. Being individual is usually considered positive. It means that we're all unique and independent. We have rights, privacy and our own, independent thoughts and values. It means that we are free. Free to live, free to plan, free to grow and free to make our own decisions.

But are we?

It's obvious that there are countries where human rights are a only a dream, still hanging a little too far away to catch in the ongoing situation. But also in the developed countries which do have (at least mostly and theoretically) a working democratic system, judiciary and canonical values of freedom and equality, there are many big questions while talking about freedom.

In the public, political narrative here in Finland the voices supporting economical liberty are strong. Our government places right, but not in a very conservative way. The talk of individual, economical liberty is considered as a purely good, desirable thing with no doubts. Who could resist a possibility for unlimited freedom to choose, freedom to build your own story without anyone trying to forbid it?

It's just not true. Economically it is clear that your background affects your possibilities in life, or at least makes it harder to succeed for some. It's clear that forming your own company is not a piece of cake for anyone, least for those without a good capital - financial, social, and educational. It should be obvious for everyone that with mental problems, poverty, loneliness and illness it is not possible to be completely free to choose. Everyone has different building blocks in the beginning, and though the society seems to give us the freedom to choose how we place our blocks and the freedom to reach more, it really doesn't. It never could.

And I'm not even talking about money anymore. I'm talking about our thoughts, feelings, values, decisions.

The individual trend affects more than just our economy. It forces us to find our own path and make it always better, always stronger. It consist a thought of competing - winning and losing. It consist a lack of trust. It makes trust look dangerous, even a weakness.

Trough the massive revolution of digital development and speed of communication, the globalization has reached a completely new level. It gives us a feeling of having the whole world in our hands, just a couple clicks away. When connected to the ideal of individualism, it gives us a massive thrill - we can form our own opinions, our own worldview by searching information by ourselves! It's an open book and there's nobody to prevent us from reading it! It's honest, free and equal! It depends on ourselves how we use it!

Wish it could be so. But the total of information is too big. There are too many worldviews, too many stories of life and historical backgrounds for us to handle. So we end up cheating ourselves - oh yes, that's so right, I think that's true, that must be true, I've been thinking the same! Well, exactly.

Nobody wants to end up in a crisis with their identity. Nobody wants to deny the things they have believed in, the things they have build their life on. Nobody wants to lose hope or feel stupid. The fear of losing ourselves makes us look for the information we're pleased with. The commercial cookies in the internet make it easy. In facebook or google we're amazed - the whole world seems to fill up with people thinking the same way we do, it feels like a revolution. One can take part into a great world change without really moving away from his or her computer chair. But again, it's a trap. As long as it's too easy, it's lying to you. As long as it seems you can change the world without changing yourself at all, it's a lie. As long as everything happens so deep inside your comfort zone that you don't even see out, it can't be very effective to the world.

Or it can. But the result won't please even you. We've seen brexit. An revolution of individual, angry and disappointed people with an apparent freedom to their opinions and knowledge. We may see Trump's election in November. In more and less public speeches in politics and social media we have seen the anger of the individual, lonely people with no courage to find out about other points of view in the fear of losing their freedom and rights. In the fear of losing their opinions, pride and belief. Losing themselves.

The rise of nationalism is not a new phenomenon. It's not a first time populist characters lead people fed up with their economy to protect their land, rights and the (fancied) homogeneity of their nation.

Still, I think it's a little weird people stand for nationalism now, when there seems to be so many other ways to identify yourself as well. Through internet you can find people you identify with, in so much deeper level than sharing just a same home country, language, skin colour or even a religion.

The answer may be that nationalism is an easier way to show your anger, fear and need of community than looking for different, same kind of thinking people from the net. When the financial and cultural shout of individualism is this strong, people prevent the feeling of loneliness by searching people with the same history, same outlook, same traditions. They seek for familiar faces like babies. When people are afraid of the changes and feeling unsafe, they try to find something familiar. When they are afraid such things as climate change, the change of financial structure, losing a job, radicalism and all that's weird an new, they try to feel safe close to nostalgia.

The anger is a natural consequence of fear. When you have few people to lean on and even less courage to show your weakness, you choose to fight. I think the idolization of individualism makes it even harder to admit your loneliness, sadness and weakness. What are you complaining? You have the whole world on the screen of your mobile!

I think that even more than nationalism, it's the heating, "liberal" economic structure that we're following like God, that's driving us to disaster. It drives us to nationalism. It drives us to the situation, where we have to compete. Where the only options are win and lose.

You may say that's how human works. You may say that we've seen Soviet Union, China before its economical growth, North Korea... And they didn't work. You may show all the data of developing countries that have risen from terrible poverty, made their health system better and their child mortality rate half of what it was before - just because of the economical liberty.

I know. But I still think the economical liberty is far from liberty. Though it has given a kick-start to the world's exponential development, it can't last forever. By forgetting everything else than the desperate need of competition and financial growth we well destroy our environment, ourselves and each other. As long as we're not ready to see further than our own facebook-profile, our own livingroom and our own coffeetable conversations, we're not developing the world. And as long as we keep swearing that individualism gives us freedom we float further from each other.

Because loneliness is not cured with money, nor hate. It's cured with trust. And trust is a natural resource we're destroying by thinking we can't be free together.

Onnellisuuden pelko

Onnellisuus ei sovi mulle.

Mulla on ollut liian pitkään hymy korvissa. Poskiin sattuu. Ja aivot potkii kuin taapero, joka ei suostu pukemaan toppahousuja.

Miksi mun pitää olla näin vaikea? Miksi onnelliset hetket säikäyttää mut niin, että vedän henkeä väärään kurkkuun, täytyn sekavasta ilosta kuin ilmapallo ja poksahdan tuskallisesti ensimmäisestä kolhusta? Miksi mä tulen surulliseksi aina, kun mulla on kivaa? Miksi vitussa mun pitää olla niin kierteellä, että menetyksen pelko sanelee kaiken? Kääntää onnen päälaelleen ja etsii sen pohjasta merkkiä väärennöksestä, nostaa pään kohti valoa vain todetakseen, ettei missään ole vesileimaa, mikään ei kuitenkaan ole aitoa ja jos onkin, niin tämä jatkuva epäilyni ainakin ajaa sen tiehensä.

Mun vatsa on niin täynnä epämääräistä myllerrystä. Silloin harvoin, kun se nousee kyyneliksi asti, mä itken vain vasemmasta silmästä. Yleensä kaksi kyyneltä, joista toinen ehtii ulos vasta, kun toinen on jo juossut pois.

Tiedättekö sen tunteen, kun pitää käsissään paperiesinettä, joka on niin kaunis ja hento ja ainutlaatuinen, että sen pelkää menevän rikki silkasta ajatuksesta. Kun käsissä on jotain niin kallisarvoista ja kaunista, että sydän alkaa lyödä nopeammin. Silloin se esine tekee mieli laskea nopeasti pöydälle ja katsella sitä turvallisesti kauempaa niin, ettei vain vahingossa pudota sitä.

Mä en vieläkään uskalla luottaa siihen, etten mä pudota sitä, mitä ystävyydeksi sanotaan. Siksi mä luovun siitä jo etukäteen. Varovasti asetteleminen ja taaksepäin astuminen on yhtä kivuliasta, muttei yhtä äkkinäisen järkyttävää kuin se räsähdys, joka nopeasta pudotuksesta seuraa.

Mä en osaa luottaa. Mä osasin joskus. Mutta mä en edes tiedä, mistä aloittaa sen uudelleenrakentaminen. Mä olen niin vihainen itselleni, kun en osaa olla. Pakahdun kiitollisuudesta ja silti olen kiittämätön, kun joka hetki yksin ollessani olen taas pohjalla.

Sanotaan, ettei mitään suurta voi saavuttaa, jos ei uskalla ottaa riskiä. Mutta harvoin sanotaan, että riskin ottamalla voi menettää jotain suurta. Vaikka tietenkin se siihen sisältyy. Eihän se muuten mikään riski olisikaan.

Mä olen vuosien mittaan kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että mä olen yksinäinen. Että se on totuus, luonnon laki, Että mun täytyy oppia elämään sen kanssa ja löytää siitä sen kaunis ja runollinen puoli. Nyt, kun mä vuosien myötä olen oppinut hyväksymään yksinäisyyteni, olemaan ensin rauhassa tuskainen ja sitten seesteinen, mä en enää uskalla luopua siitä. Sillä jos mä antaisin itseni luottaa siihen, etten enää ole yksinäinen ja sitten äkkiä järkyttyisin taas, nopeasti, leikaten - silloin mä joutuisin rakentamaan sen yksinäisyyden hyväksymisen uudelleen. Mä joutuisin myöntämään erehtyneeni.

Mä en uskalla antaa mahdollisuutta edes hypoteettiseen erehdykseen, koska erehtyminen sattuu.

Se on inhimillistä. Ei kukaan tykkää esimerkiksi pakkien saamisesta. Ei kukaan tykkää pettymyksistä.
Mutta kun mä en tiedä, mitä eroa on pettymyksellä ja itsevihalla. Mulle niillä ei taida olla.

Joka kerta, kun mä tajuan tai luulen tajuavani, että olen erehtynyt, mun maailma hajoaa. Leikkautuu keskeltä kahtia kuin vesimeloni, joka vuotaa pöydälle vedenpunaista litkua, jossa siemenet luiskahtelevat, eikä mikään maailman mahti saa niitä vedettyä takaisin. Jokainen erehdys ja väärinymmärrys halkaisee mun maailmani - aikaan ennen erehdystä ja sen jälkeen. Totuuteen ja valheeseen.

Mussa asuu mustavalkoisuus tiukemmassa kuin kehtaan myöntää. Päivänvalossa tai harmaana vellovan sadepilvimuusin seitinohuessa kajossa, kun mulla on lasit nenällä ja kaulus suorassa, mä puhun diplomaattisesti siitä, kuinka kaiken voi nähdä niin montaa kautta, niin monen ihmisen silmin. Sitten illalla, ties kuinka monennen iltapalan muruset pöydältä kämmeneen kerättyäni, mä vaivun huoneeni lattialle tuijottamaan kännykkääni ja muistan syvällä joka huokosessani, kuinka kamala ihminen olen ja kuinka kaikki elämäni vastoinkäymiset ovat vain omaa syytäni eivätkä kenenkään muun silmin mitenkään muuten nähtävissä.

Se mustavalkoisuus tulee jostain kaukaa, selkäytimestä asti kuin huuto, joka ei ole saanut raikua ulos silloin, kun huutaminen väärissä paikoissa oli vielä ikätason mukaista käyttäytymistä eikä mielenterveyden häiriötila.

Välillä mulle tulee silmitön halu vain kinata, vaikka aivan hyvin tiedän olevani väärässä. Silloin mua itkettää. Haluan vänkyä ja vikistä, roikkua jonkun helmassa ja niistää hihaan. Haluan olla väärässä niin, että se ei tarkoita mitään, muuta mitään, vaikuta mihinkään. Haluan olla väärässä niin, että mulle ei sanota "perustele" vaan "shh". Haluan nukahtaa, koska väärässä oleminen tuntuu polvissa ja nostaa haukotuksen itkun väliin.

Mutta aikuinen ei ole väärässä niin. Mä olen yrittänyt olla aikuinen siitä asti, kun sain ensimmäistä kertaa kuulla olevani lapsi. Nyt huomaan, että aikuisuutta on edessä vaikka kuinka, mutta viisivuotiaaksi mä en enää palaa.

Surullista on se, että kun en uskalla luottaa ja rentoutua, vaan yritän kuoria itsestäni esiin vain hyvät puolet, jään ontoksi ja luotaantyöntäväksi useimmille.

Surullisempaa on se, että silloinkin, kun olen kuin ihmeen kaupalla päässyt tutustumaan ja kiintymään ihmisiin sekä viettämään heidän kanssaan ikimuistoisia hetkiä, epävarmuus ja uskalluksen puute lohkaisevat haukkauksen mun läsnäolosta ja saavat mut pelkäämään pahinta. Mitä kivempaa mulla on, sitä enemmän mä kärsin, koska sitä korkeammalta mä odotan putoavani.

Surullisinta on se, että jatkuva varominen ja varmistelu kasvaa ajan kanssa itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. Ei kivirekeä voi raahata mukana loputtomiin, etenkään, jos se kivireki pyytelee koko ajan anteeksi ja lopulta karkaa tiehensä, jottei kukaan ehtisi hylätä sitä ensin.

Suru on tunne, jota mä kannan vatsassani kaikkialle. On tosin uutta ja positiivistakin, että mä kykenen tuntemaan sen. Aiemmin suru peittyi itseinhon alle niin syvälle, etten mä tunnistanut sen vääntyneitä kasvoja omikseni ollenkaan.

Suru on totta. On silti vaarallista antaa sen kääntyä itsesääliksi silloin, kun itseviha hellittää otettaan ja mä luulen hetken näkeväni taas kirkkaasti.

Se lapsen uhmakas mustavalkoisuus, jonka olen yrittänyt tukehduttaa koko kouluikäisen elämäni opettelemalla hienoja sanoja ja pyrkimällä ymmärtämään valtapoliittisia rakenteita ja keskustelukumppanieni sanattomia viestejä, saa mut keikkumaan epätietoisuudessa kuin nuorallatanssija. Mustavalkoisuus on tunteillani töissä ja värittää maailmani sen mukaan, mikä tunne on kulloinkin vallalla.

Menestyksen hetkinä kaikki on ihanaa ja satumaista, minä olen supersankari ja keksin ruudin uudestaan, mutten tietenkään tee siitä dynamiittia, koska viisauteni estää sen. Mitä hurjempiin kierroksiin menestyksen tuoma ilo minut sinkoaa, sitä epämukavammaksi tunnen oloni. Puen laskuvarjon jo hekumani huipulla, valmistaudun putoamaan itseinhoon inhoamalla itseäni jo vähän etukäteen. Silloin itseinhon syövereissä minun ei tarvitse sylkeä päälleni siksi, että ajattelin itsestäni niin suuria äskettäin. Voin muistuttaa itselleni, etten ajatellut, inhosin jo vähän suuruuden hetkelläkin. Ja kipu on hiukan lievempää.

Itseinhon syövereissä olen kuin veden pyörteeseen joutunut kaarnanpalanen. Jokainen ajatukseni kääntyy itseäni vastaan. Jos itken, se tekee minusta heikon luovuttajan, jos puren hammasta ja yritän uudestaan, olen pilvilinnoihinsa eksynyt, itsestään liikoja luuleva ja kultalusikka suussa syntynyt typerys.

Itsesäälin tapainen sinertävä harmaus on näistä elämäni linsseistä ongelmallisin. Se ei ole kahden edellämainitun tavoin verrattain nopea, räiskyvä ja ohimenevä kuin ilotulite. Sen kanssa voi elää. Sen kanssa voi iloita. Sen kanssa voi nähdä itsensä siedettävänä, jopa sympaattisena. Sen kanssa näkee myös muuta kuin itsensä, voi havainnoida ympäristöään ja löytää kauneutta. Se auttaa olemaan epäitsekäs. Se on kuin hiljaista kellumista viileässä vedessä kahden edellisen niskaa hakkaavan vuoristoratakyydin jälkeen.

Se tappaa hitaasti. Se on tyytymistä siihen, minkä kuvittelee ainoaksi totuudeksi. Se värittää kaikkien muiden ihmisten sanomiset, katseet ja teot vahvistamaan kuvaa siitä, mikä vain on asian laita, väistämättä. Että sanoi tai teki kuka tahansa mitä tahansa, minä olen yksin ja muita huonompi. Ja niin tulen myös olemaan, sillä sen olen ansainnut. Sen on joku jossakin tähtipölyn katveessa minut ommellessaan päättänyt. Että minä olen valuvirhe, se posliinikissa, jonka toinen silmä muurautui keramiikkauunissa umpeen, joten sitä ei laiteta myyntiin, mutta se saa katsella myyntipöydän takaa, miten sen kaltaiset saavat kodin ja haistella jännittäviä tuoksuja ja nähdä ihmisten iloiset ilmeet. Ja lopulta se oppii nauttimaan lämmöstä ja niistä lempeistä katseista, joita kunnollisten kissojen ostajat siihen ohikulkiessaan luovat. Se ajattelee, että parempi näin.

Minun itsessääliin kasvanut maailmanmaisemani on niin romanttisesti karu, kuten huomaatte, ettei siitä eroon pääseminen ole helppoa. Mieluummin kuvittelen olevani zen ja kohtaloni hyväksynyt kuin päästän irti siitä olettamuksesta ja saan turpiin.

Ja elämä tapahtuu sinä aikana.