The tour

Heips.

 

 Ja hyvää kevättä. Tuulee. Vappu on ohi ja oli superkivaa. Meikä oli maalla, naama heinässä ja polvet mudassa, Kyrösjärven rannalla, punaisessa mökissä. Lährettiin äiteen kanssa ajelemahan välipalan tienoilla tiistaina. Ajeltiin tunti ja pysähdyttiin Hämeenlinnan kohdilla tankkaamassa - se yks höynähattu oli kaikessa innostuksessaan unohtanut syödä lounasta.

 Mä paparazzasin ihqusti itseäni teinipeilinä vessassa ja omia kenkiäni tuulisella parkkipaikalla. Automatkoilla virkkasin meduusamustekalaa ja rustasin Kaneliinia.






Jätskikiska oli vielä kiinni... kesään on siis hetki matkaa, hetki vielä.

 Höynähatulle ruisleipää, meikäläiselle teetä.

Sitten jatkettiin Ikaalihiin, kolmostietä Vaasaan päin Tampereen ohi, siis. Siellä on se kylpylä ja minigrip-pusseja valmistava tehras ja se on oikeestaan ihan korvessa, mutta ihmiset on ilosia ja viihtyy.

 
Äitin kaveri asuu järven rannalla punaisessa talossa, jonka kuisti kylpee aamuisin auringossa. Äitin kaveri on ihana ihminen, joka röökaa vapautuneesti, syöttää koiralleen joka aamu aamuleivän ja tykkää puuhailla puutarhassa. Illalliseksi laitettiin siikaa.

  
Käytin vähän koiraa pihalla oranssinkukertavassa iltavalossa, havunneulasten ja vesilätäköitten keskellä. Illalla nukahdin sohvalle niin kuin joskus pienenä, urheiluruudun ääneen. Minua EI kannettu yläkertaan sänkyyn niin kuin joskus pienenä. Elämä on kovaa.


Seuraavana aamuna aurinko kultasi kuistin. Me lähdettiin äiteen kanssa pikku tourille kattelemaan niitä mestoja, joissa se oli nuarempana asunu. (Älkää kysykö tästä mun puhekielestä mitään, se on Maijamurretta.)

 Sit me tietty mentiin kylpylään. Vesitropiikissa oli keltainen, viitisen kertaa mutkalle väännetyn banaanin oloinen vesiliukumäki, josta laskin kolme kertaa. Oli ihan ihanainen vappuviilis. Käyttin myös ulkouima-altaassa, pakko sanoa, että hrr.

  Sit mä kävin nostalgisoimassa Titinalletalossa... :D Olin käynyt siellä viimeksi nelivuotiaana, että olikin aika vähän päivittää näkemyksiä. Nallet tanssi lavalla äärimmäisen asiaankuuluvasti ja mää hengailin kamerani kanssa maalaushuoneessa ja vähän muuallakin. Vappupalloa en saanut.

Hapankaalikanan jälkeen ajeltiin isolle maatilalle kattomaan lehmiä. Lehmiä en tullut kuvanneeksi, mutta tervehdin päivänvanhaa vasikkaa, todistin lypsyseremoniaa, tulin nuolluksi ja piponi melkein syötiin. Illalla koin olevani onnellinen, päällisin, tervein puolin ajatuksistani nyt ainakin. Lehmät piristivät mieltä ja viimeistään nyt taas tiedän tahtovani eläinlääkäriksi maalle.

Mä sanon vittu, en vattuli.

Mä haluaisin helpomman olon. Mua ahdistaa, ihan vitusti. Miks helpottaa enemmän, kun sanoo ihan vitusti kuin jos sanois ihan vattulisti? Tai hatusti tai himputisti? Vaikka kyllä hemmetistikin käy. Ihan miten vaan.

Mä olen tylsä ja pyöreä kuin pallo, mä olen Tellus, maata näkvissä. Mulla on neljä villapaitaa päällekkäin ja vatsa räjähtämispisteeseen asti täynnä, mä haluan ulos tietämättä, mitä mä siellä tekisin. Mua ahdistaa olla sisällä, kun vanukasmaisen tahmea uneliaisuus hiipii silmäluomien alle ja pakottaa ne kiinni, vaikkei mulla olis mitään syytä ola väsyny. Mä inhoan sitä samattomuuden verhoa, joka mun ympäri kietoutuu. Se kuristaa. Mä en nää eteeni, huomiseen, kun olen taas päiväosastolla kumoamassa nutreja kurkkuuni, vaikken mä niitä tarvitse.

Mä olen saanut laihtumisesta vain kaikki ne huonot puolet. Jatkuvan palelemisen ja voimattomuuden, huonontuneen motoriikan ja muistin ja keskittymiskyvyn. Jatkuvat tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteet, hyödyttömyyden. Mä en ole saanut sellaista vartaloa, joka miellyttäisi mua, tekisi mut kokonaiseksi ja itseeni tyytyväiseksi. Mä en ole laihtunut niistä paikoista, joista olisin ehdottomasti halunnut. Mä olen menettänyt mun raudanlujia lihaksia, niistä on tullut säälittävää, vapisevaa pullaa. Mun katse on jollakin tapaa kuollut, valo on sammutettu. Ja vaikka mä olen menettänyt niin paljon, mä en ole saanut mitään todellista tilalle. En ihmisten ihailevia tai sääliviä katseita tai prinssejä, jotka haluaisivat kantaa mut ratsunsa selässä auringonlaskuun, pitää musta huolta. Musta ei ole tullut pieni, taskukokoinen, huolehdittava ja rakastettava, heikko ja herkkä, mutta kuitenkin vahva. Musta on tullut vain säälittävä. Mä pelkään itseäni ja hämärää, epämääräistä tulevaisuutta normaalipainossa, mä pelkään niin raskaasti, etten vaan pysty. En pysty nostamaan painoa ja nostan silti, ei mulla muutakaan vaihtoehtoa ole. Jos en nostaisi painoa, en pääsisi osastolta koskaan pois, en takaisin elämääni etsimään elämääni. Jos kieltäytyisin syömästä aina, kun tuntuu pahalta, pääsisin suljetulle, huonokuntoisempien anorektikkojen keskuuteen häpeämään omaa isouttani ja haaveilemaan sairaammasta tulevaisuudesta.

Mua ahdistaa ihan vitusti, mua pelottaa ihan vitusti, ja vattuli sentään mä en silti luovuta. Mä en nää tulevaisuutta, mutta mä syön sokeana. Se on vittu ainoa tie. Ainoa tie eteenpäin.

Kukaan ei ihaile sua, jos sä olet heikko. Kyllä ne säälii, kyllä ne surkuttelee, mutta ei ne ihaile, ei ne arvosta. Ei niitä kiinnosta. Sun täytyy itse käydä sun oma taistelusi, oli ongelma mikä hyvänsä. Sun täytyy pystyä olemaan ylpeä itsestäsi, kun kohtaat haasteita ja voitat ne. Et sä voi koskaan saada muita ihmisiä ymmärtämään täysin. Et sä koskaan kuule juuri niitä oikeita sanoja. Et sä koskaan ole tarpeeksi sairas ollaksesi oikeutettu parantumaan.

Mua ahdistaa niin perkeleesti, kun mä en liiku. Mä tunnen itseni laiskaksi, lihavaksi, pursuilevaksi. Mä kuulen mun ala-asteen aikaisen liikunnanopettajan äänen. Mä olin vähän pullukka. Mun aerobinen kestävyyskunto oli liian heikko. Mä en halua siihen takas. Mä en halua taas olla se pullukka, joka sai liikunnasta seiskan ja leikki välitunnilla mielikuvitusystäviensä kanssa, kun muut leikki hippaa. Mä en halua olla se, joka leikkasi nettikauppojen kuvastoista malleja ja piirsi paperilautasille kasvot ja leikki niillä, söi joka päivä jäätelöä, kun muut meni jalkapallotreeneihin ja kehittyi taitureiksi, terveellisiä danonino-rahkoja mainostaviksi, hymykuoppaisiksi esimerkkilapsiksi.

Mut toisaalta mä taas haluan. Mä haluan olla se luova lapsi, mä haluan olla se, joka keksii hurjimmat kauhutarinat ja väittää muille, että vessanpöntössä asuu sammakkoperhe. Mä haluan pukea sukkahousut hihoiksi ja leikata villapaidan hihoista säärystimet. Mä haluan tehdä kaiken sen, minkä mä olen tehnyt lapsempana, mä olen ollut erilainen.

Toisaalta mä haluan uskaltaa olla juuri minä, kaikkine omituisuuksineni ja vikoineni. Toisaalta mä taas aluan aloittaa elämäni alusta, mennä seitsemän vanhana jalkapallotreeneihin ja viulunsoittotunnille, mä haluan kuntosalikorttivanhemmat ja hiihtävän isän, nukkumaanmenoaijat ja tipattoman tammikuun. Toisaalta mä en ikinä luopuisi boheemista hömppäperheestäni, taiteellisista sekoiluista ja viininlipittelyilloista. Mä en tiedä mitä mä haluan. Kokonaisen elämän. Itsearvostukseni.¨

Kuka on kaunis?

Nohei.

 Mä oon miettinyt tätä kauneuskysymystä. Ja oon vaihteeksi taas ihan pihalla. 

Kuka on kaunis? Mikä on kaunista? Mitä kauneus merkitsee, voisiko sitä ilman tulla toimeen? Mun mielestäni ei.

Kauneus on katoavaista, sanotaan. Mun mielestäni kauneus on hyvinkin pysyväistä, kun ottaa huomioon, kuinka kaunis maailma on. Kauneutta voi löytää niin kaikkialta, kun vain osaa katsoa. Pienistä asioista. Säästä, hyvin usein. Vuodenaikojen vaihteluista, luonnon harmoniasta, jopa maahan unohtuneista roskista; niiden taiteellisiksi käsitettävistä asetelmista pudonneilla lehdillä, esimerkiksi.

Toisinaan jokin on niin rumaa, että se kääntyy karuudessaan melkein kauniiksi. Tehtaiden piiput esimerkiksi. Kaatopaikat ja hiilikaivokset, loskaiset kumpareet kengänpohjien alla, kuolleet hyönteiset. Niistäkin voi löytää jotain herkkää, traagisuudessaan kaunista. Mä en tiedä, mitä mä nyt haen, mutta ehkä te tiedätte. Mulla on vähän yksinäinen olo, itseni kanssa, pohdin taas liikaa ja juon väljähtynyttä teetä, joka EI saa kaatua näppäimistölle.

Kuinka paljon kauneudella on väliä? Olisimmeko onnellisempia ilman, jos kulkisimmekin vain silmät kiinni, törmäilisimme toistemme keskeneräisiin egoihin vailla ulkonäöllisiä seikkoja häiritsemässä? Tai olisimme kaikki yhdennäköisiä, vaikka tuntosarvipäisiä pikku vihermiehiä, toistemme klooneja? Olisimmeko onnellisempia? Olisiko meidän helpompi elää? Ehkä.

Helpompi, mutta kenties laimeampi. Kauneus tai ulkonäkö on asia, joka rakentaa suuren osan identiteetistämme. Hyvin koulutettuna se on antoisa osa elämäämme, sen miettiminen antaa haastetta ja onnistumisen kokemuksia, pitää yllä itsearvostusta ja herättää ajatuksia. Pukeutumalla tietyllä tavalla voimme osoittaa, keitä olemme tai ainakin haluaisimme olla. Mitä arvostamme. Voimme löytää toisemme. Sanatonta viestintää. Harvoin hevimies revityssä prätkärotsissa lähestyy miestä tiukassa trikooasussa ja vaaleanpunaisessa satiinihuivissa. Liian rajoittunutkaan ei tietenkään saa olla. Nuo kaksi miestä voivat löytää toisensa tiistai-iltana samasta kankaanpainantatyöpajasta. Ennakkoluulottomuus on parasta. Se, että vaikka julistaisit julkisesti olevasi aikuinen ja lukisit artikkelia finanssikriisistä bussin takapenkillä läppärilaukku kainalossa, saatat silti katsoa illalla vanhoja nalle puh - videoita vaaleanpunaisissa pörrövillatossuissa. Se, että voit olla miehinen mies, vaikka tykkäisit Zumbasta  ja vadelmasiideristä tai naisellinen nainen, vaikket ajelisi säärikarvojasi tai juoksisi alennusmyynneissä. En taaskaan täysin saa kiinni tästä, mutta ymmärrätte, mitä yritän tarkoittaa.

Kauneus on lahja ja ulkonäöstä huolehtiminen hauska pala elämästä, kunhan sen ei anna kahlita itseään. Kaikki kääntyy päälaelleen, kun kauneuden tavoittelu ajaa rumiin tekoihin. Itsensä kiduttamiseen, esimerkiksi. Luonnon tai muun täysin viattoman sivullisen polkemiseen. Kauneus on luonnollisuutta, onnellisuutta ja asioiden hyväksymistä. Kauneus on sitä, että uskaltaa olla, kuka on ja hymyillä, vaikka sataisi vettä niskaan.

Minä kohtasin vähän aikaa sitten tytön, jonka puoli päätä oli palanut poroksi. Hän hymyili puhuessaan ja oli kohtelias. Hän oli päättänyt olla olematta katkera, ja se loisti hänen kasvoillaan. Se oli suunnatonta rohkeutta. Hän oli äärettömän kaunis. Enkä sano tätä alentuvasti; hänen hymynsä oli kuin aurinko. Ja se oli hänen oma valintansa.

Sinä päätät, oletko kaunis. Se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi kiduttaa itseäsi osoittaaksesi joillekin kasvottomille, että pystyt siihen. Kyllähän sinä pystyt, mutta ketään ei oikeasti kiinnosta. Loppujen lopuksi ihminen on hyvin itsekäs eläin. Se on meidän selviytymiskeinomme. Siksi elämäänsä ei kannata elää ketään toista varten. Siitä ei saa mitään, se ei vie mihinkään. Sitä elää kuin varjo, elämänsä alusta sen hämärään loppuun, häipyy horisonttiin kuin kajastus. Heijastus siitä, mikä olisi voinut olla, jos olisi vain uskaltanut. Uskaltanut haistattaa pitkät kaikille muille ja kulkea leuka pystyssä itseään varten. Koska oma elämämme on yksin meidän. Oikeasti.

Kamalaa tyhjää löpinää taas vaihteeksi. Minun ajatukseni eivät pysy kasassa, mutta minä yritän ainakin. Yritän kirjoittaa, mitä ajattelen ja ajatella, mitä tarkoitan. Toisinaan se on helpompaa kuin toisinaan. Minä tulen kirjoittamaan tästä aiheesta vielä usein, tasokkaammin ja vähän vähemmän järkevästi, asianhaaroista riippuen. Nyt tarvitaan enää hieman imelä, kliseinen lopetuslause, ja kaikki on täydellistä. ;)

Muistakaa, kauniit ihmiset, että te olette kauniita.  Elämä on kaunis, ja te olette osa sitä. Iloista vappua!