Mä sanon vittu, en vattuli.

Mä haluaisin helpomman olon. Mua ahdistaa, ihan vitusti. Miks helpottaa enemmän, kun sanoo ihan vitusti kuin jos sanois ihan vattulisti? Tai hatusti tai himputisti? Vaikka kyllä hemmetistikin käy. Ihan miten vaan.

Mä olen tylsä ja pyöreä kuin pallo, mä olen Tellus, maata näkvissä. Mulla on neljä villapaitaa päällekkäin ja vatsa räjähtämispisteeseen asti täynnä, mä haluan ulos tietämättä, mitä mä siellä tekisin. Mua ahdistaa olla sisällä, kun vanukasmaisen tahmea uneliaisuus hiipii silmäluomien alle ja pakottaa ne kiinni, vaikkei mulla olis mitään syytä ola väsyny. Mä inhoan sitä samattomuuden verhoa, joka mun ympäri kietoutuu. Se kuristaa. Mä en nää eteeni, huomiseen, kun olen taas päiväosastolla kumoamassa nutreja kurkkuuni, vaikken mä niitä tarvitse.

Mä olen saanut laihtumisesta vain kaikki ne huonot puolet. Jatkuvan palelemisen ja voimattomuuden, huonontuneen motoriikan ja muistin ja keskittymiskyvyn. Jatkuvat tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteet, hyödyttömyyden. Mä en ole saanut sellaista vartaloa, joka miellyttäisi mua, tekisi mut kokonaiseksi ja itseeni tyytyväiseksi. Mä en ole laihtunut niistä paikoista, joista olisin ehdottomasti halunnut. Mä olen menettänyt mun raudanlujia lihaksia, niistä on tullut säälittävää, vapisevaa pullaa. Mun katse on jollakin tapaa kuollut, valo on sammutettu. Ja vaikka mä olen menettänyt niin paljon, mä en ole saanut mitään todellista tilalle. En ihmisten ihailevia tai sääliviä katseita tai prinssejä, jotka haluaisivat kantaa mut ratsunsa selässä auringonlaskuun, pitää musta huolta. Musta ei ole tullut pieni, taskukokoinen, huolehdittava ja rakastettava, heikko ja herkkä, mutta kuitenkin vahva. Musta on tullut vain säälittävä. Mä pelkään itseäni ja hämärää, epämääräistä tulevaisuutta normaalipainossa, mä pelkään niin raskaasti, etten vaan pysty. En pysty nostamaan painoa ja nostan silti, ei mulla muutakaan vaihtoehtoa ole. Jos en nostaisi painoa, en pääsisi osastolta koskaan pois, en takaisin elämääni etsimään elämääni. Jos kieltäytyisin syömästä aina, kun tuntuu pahalta, pääsisin suljetulle, huonokuntoisempien anorektikkojen keskuuteen häpeämään omaa isouttani ja haaveilemaan sairaammasta tulevaisuudesta.

Mua ahdistaa ihan vitusti, mua pelottaa ihan vitusti, ja vattuli sentään mä en silti luovuta. Mä en nää tulevaisuutta, mutta mä syön sokeana. Se on vittu ainoa tie. Ainoa tie eteenpäin.

Kukaan ei ihaile sua, jos sä olet heikko. Kyllä ne säälii, kyllä ne surkuttelee, mutta ei ne ihaile, ei ne arvosta. Ei niitä kiinnosta. Sun täytyy itse käydä sun oma taistelusi, oli ongelma mikä hyvänsä. Sun täytyy pystyä olemaan ylpeä itsestäsi, kun kohtaat haasteita ja voitat ne. Et sä voi koskaan saada muita ihmisiä ymmärtämään täysin. Et sä koskaan kuule juuri niitä oikeita sanoja. Et sä koskaan ole tarpeeksi sairas ollaksesi oikeutettu parantumaan.

Mua ahdistaa niin perkeleesti, kun mä en liiku. Mä tunnen itseni laiskaksi, lihavaksi, pursuilevaksi. Mä kuulen mun ala-asteen aikaisen liikunnanopettajan äänen. Mä olin vähän pullukka. Mun aerobinen kestävyyskunto oli liian heikko. Mä en halua siihen takas. Mä en halua taas olla se pullukka, joka sai liikunnasta seiskan ja leikki välitunnilla mielikuvitusystäviensä kanssa, kun muut leikki hippaa. Mä en halua olla se, joka leikkasi nettikauppojen kuvastoista malleja ja piirsi paperilautasille kasvot ja leikki niillä, söi joka päivä jäätelöä, kun muut meni jalkapallotreeneihin ja kehittyi taitureiksi, terveellisiä danonino-rahkoja mainostaviksi, hymykuoppaisiksi esimerkkilapsiksi.

Mut toisaalta mä taas haluan. Mä haluan olla se luova lapsi, mä haluan olla se, joka keksii hurjimmat kauhutarinat ja väittää muille, että vessanpöntössä asuu sammakkoperhe. Mä haluan pukea sukkahousut hihoiksi ja leikata villapaidan hihoista säärystimet. Mä haluan tehdä kaiken sen, minkä mä olen tehnyt lapsempana, mä olen ollut erilainen.

Toisaalta mä haluan uskaltaa olla juuri minä, kaikkine omituisuuksineni ja vikoineni. Toisaalta mä taas aluan aloittaa elämäni alusta, mennä seitsemän vanhana jalkapallotreeneihin ja viulunsoittotunnille, mä haluan kuntosalikorttivanhemmat ja hiihtävän isän, nukkumaanmenoaijat ja tipattoman tammikuun. Toisaalta mä en ikinä luopuisi boheemista hömppäperheestäni, taiteellisista sekoiluista ja viininlipittelyilloista. Mä en tiedä mitä mä haluan. Kokonaisen elämän. Itsearvostukseni.¨