Mitä ahdistus on? Se on kivistystä vatsanpohjassa, kipua, joka saa haukkomaan henkeä, pistoksia joka puolella, kynsien alla ja korvien takana. Se on riittämättömyden tunne, raapiva raihnaisuus.
Tai sitten se on apaattinen tyhjyys, kaiken merkityksellisyyden poispyyhkivä, haalistunut, puoliviileä, kalvakka kuin sellainen aamu, jona peiton alta ei löydä ulos. Venyvä ja vanuva kuin viili. Vaikea, valkea, verkkainen. Kiduttava.
Miltä se tuntuu? Pahalta. Pahimmalta silloin, kun sitä ei osaa järkeistää eikä jäsennellä, se on vain jokin, järjetön voima, rintaa painava möykky, josta ei saa otetta. Kun ei löydy syytä. Kun se vain on ja hallitsee ajatuksia, tekoja, toimintatapoja. Saa vihaamaan itseään. Jäämään niin yksin.
Miksi ahdistaa? Mikä sen aiheuttaa? Minä itse, tietenkin. Voisin vain päättää olla ahdistumatta, kulkea leuka pystyssä kuin kanadanhanhi ja päättää olla haavoittumatta. Kakkia jalkakäytäville ja nokkia maata ja pörhistellä ohikulkeville työmatkapyöräilijöille. Olisikohan elämä helpompaa kanadanhanhena?
Kun nyt kerran ahdistaa ja masentaa ja vituttaa ja ketuttaa, niin haluaisin hoitaa senkin kunnolla. Haluaisin sukeltaa anoreksiaan ja antaa sen sotkea minut. Olen vain niin väsynyt. Haluaisin lopettaa ajattelemisen, mutten pysty. Olen ajatellut niin paljon, pääni kirjaimellisesti puhki. Olen puhki. Haluan ulos, mutta äiti ei päästä.
Isä kuorsaa, silläkin on vaikeaa, koska mä olen vaikea. Äiti täyttää ristikkoa, sillä on rankkaa, koska mä olen vaikea ja isällä on vaikeaa. Koirakin oireilee, etsii elämäänsä huoneen nurkista ja linnoittautuu sänkyni alle, hännänpää näkyy, juuri ja juuri. Ehkä munkin pitäisi. Päällään seisominen ei selkiyttänyt ajatuksia, sängyn alla makaaminen sen sijaan auttoi joskus Psykiatriakeskuksella.
Mä olen virkannut ja neulonut ja maalannut äitienpäiväkorttia. Sitten mä olen vähän tehnyt biisiä ja ihan vähän kirjoittanutkin. Retiisinsiemenet itää.
Aika matelee. Mä en tiedä, mitä odottaa. Mä haluan tulla valmiiksi. Mä en halua olla mä. Mua ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti