Tänään

Tänään.

Tänään mä tunnen itseni taas. Tunnen itseni vasten lattiaa, vailla pohjaa, jota koskettaa. Tunnen, kuulen, olen ahdas ja vaikeaselkoinen, tekotaiteellinen, vähän abstrakti. Absurdi.

Tämä päivä on brutaali, kiistämättä karu. Jotenkin paljas. Fiasko kaikessa järjestelmällisyydessään. Täynnä tupakkaa, tomaattia, hasselpähkinäsuklaata. Huutoa. Tämä päivä on valoton, iloton. Kylmä. Tämä päivä on kaikesta huolimatta. Se on tärkeää. Tämä päivä on, kuten muutkin päivät ovat, tämä päivä on erilaisuudessaan ja kuitenkin samankaltaisuudessaan yhtä arvokas. Karvas, kivulias, mutta kallisarvoien. Kuitenkin.

Minä olen hullu ja maailma on täysi. Minä olen vain vähän väsynyt. Me olemme kaikki. Me olemme ajatelleet liikaa ja tulleet tyytymättömiksi. Meidän perheemme. Me olemme rikki, keskeltä kuopalla, vähän vinossa, mutta kuitenkin jaloillamme. Me olemme olemassa. Eikä sitä tarvitse pyytää anteeksi.

Minä tahtoisin pyytää anteeksi kaikkea. Minä olen tehnyt kaikesta liian vaikeaa. Mutta kun en osaa muuta. Minä olen riesakuoriainen, mutten tarkoita pahaa.

Minä saatan joutua takaisin kokovuorokautiselle. Vai pääsemiseksikö sitä kutsutaan? Minun pitäisi kutsua sitä pääsemiseksi. Ne haluavat minun parastani, vaikken itse sitä näe. Se on kuin verho, pimennysverho, minä vastaan maailma. Tai anoreksia vastaan minä. Minä haluan pois. Minä haluan irti. 

Tänään minä tahdon olla. Minä tahdon olla olemassa ja kiitollinen siitä. Minulla on kasvot ja kaikki neljä raajaa, minulla on silmät ja nenä ja suu. Minä tiedän, että elämä on lahja. Minä pelkään, etten osaa arvostaa sitä oikein.

Minä yritin tehdä elämästäni parhaan mahdollisen. Suoriutua siitä niin hyvin arvosanoin kuin ikinä mahdollista. Minä kuvittelin kerääväni ansioluetteloa taivaan porteilla esitettäväksi; tässä olen minä ja näin paljon sain aikaan - saanko istua taivaan vuoristoradan etuvaunussa, Jeesuksen vieressä? Olenko tarpeeksi hyvä? Saanko sviitin pilven reunalta, saanko näköalan merelle? 

Mihin minä pyrin? Ketä tahdon miellyttää? Ennen kaikkea itseäni, tietenkin. Tahdon olla tarpeeksi itselleni. Mutta tuntuu, kuin se olisi mahdotonta. Tavoitteet karkaavat yhä korkeammalle kuin kuminauhaan sidottuina; aina kun hipaisen niiden kantapäitä, ne ponnahtavat kauemmaksi. Ja julma ääni syyttää minua riittämättömyydestäni, soimaa laiskaksi ja taidottomaksi, sanoo, että olen möykky. Minä kuuntelen. Ja masennun. En pysty parempaankaan. Mutta sen sijaan, että hyväksyisin sen, toteaisin, että tänään tein parhaani ja tähän se riitti, sen sijaan minä vaivun omiin itsesyytösmantroihini ja kuvittelen sen tekevän kaiken helpommaksi, vaikka todellisuudessa siitä ei ole mitään hyötyä. Saavuttaisin enemmän, kun luottaisin itseeni. Antaisin itselleni anteeksi.

Tuntuu, etten ansaitse. Mitään. Miksi olen niin solmussa? Missä on minun tieni, oma sopuisa koloni, jonka seinät tunnen ja joille voin ripustaa oman elämäni langat? Voi mitä ruikutusta, minun päässäni vain soi.

Minä haluaisin antaa tällä blogilla lukijoilleni jotakin. Voisin kritisoida yhteiskuntaa; ottaa kantaa poliitikkojen pölyisiin lausuntoihin ja Kim Jong Unin possumaiseen pärstään. Voisin, mutta pelkään, etten osaa. On helpompi ruotia vain itseään. Se on turvallisempaa.

Kyllä minä vielä. Otan kantaa, siis. Kunhan tarpeeksi jostakin tulistun. Ja vähän rohkaistun.

Ja ehkä, jonakin kauniina päivänä kun tuuli soi niin kuin tänään, eikä puurossa taaskaan ole suolaa, minä näytän anoreksiallekin. Minä lyttään sen. Kunhan uskallan. Vielä.

 Tein äidille joululahjaksi yläpuolella olevan korun ja tänään annoin alapuolisen korun ja kortin äitienpäivälahjaksi.

 Sitten tein vähän ompeluhommia. Yritin tehdä nallea, mutta epäonnistuin surkeasti.

 Tein vanhasta nutripullosta huovan ja massapallon avulla tyypin...

 "Nalle" tai siis jonkinnäköinen kädetön hiiri.

Elämä on.

Ja niin, siitä kantaaottavuudesta vielä. Minulla on paljon sanottavaa kulutushysteriasta ja ekologisuudesta, ennen kaikkea ruokahävikistä. Nyt vain tuntuu, että olen liian väsynyt paasaamaan. Ja äiti sanoo, että olen tekopyhä, kun saarnaan ruokaan liittyvistä asioista - minähän jätän jatkuvasti ruokaa syömättä. Se ei ole totta; minä syön AINA kaiken, minkä lautaselleni itse otan. Se kaikki muu onkin sitten sitä kaikkea muuta.

Kun olin pahemmassa vaiheessa, saatoin piilottaa ruokaa äidiltä ja heittää sitä salaa roskiin, vaikka se oli täysin syömäkelpoista. Sellainen on kamalaa. Nyttemmin olen onneksi huomannut ekominäni taas heräilevän; otin kerran osastollakin syvästi kammoamaani vehnäpuuroa, koska se olisi muuten lentänyt roskikseen. Silloin olin itsestäni ylpeä.

Tästä aiheesta tulee kunnollinen postaus, kunhan jaksan paneutua siihen.

Kiitos ja näkemiin.