Unelmana vapaus

Hei.

Minä unelmoin paljon. Minä unelmoin elämästä ja onnesta ja rakkaudesta ja siitä, että saisin parvekeretiisini itämään. Minä unelmoin naurusta ja kyynelistä ja rakkaudesta taas, minä unelmoin merkityksellisyydestä ja itseni hyväksymisestä. Minä unelmoin ystävyydestä. Tällä hetkellä kuitenkin, ihan kaikkein eniten, minä unelmoin vapaudesta. Tämä viikko ja etenkin viikonloppu kokovuorokausiosastolla on kuluttanut minut aivan loppuun. Olen masentuneempi kuin muistan olleeni.

Minä olen korviani myöten täynnä. Täynnä ruokaa, täynnä apaattista väsymystä, täynnä tarkkoja säännöksiä, nutreja, jopa aurinkoa. Kumpa sataisi vettä, niin sisälläolo ei tuntuisi niin saakelin pahalta.

Minä olen täynnä potilastovereitteni oireilua. Mutta en kirjoita heistä. Tiedän, etten saa. Sanon vain, että olen surullinen heidän puolestaan. Ja toivon, että hekin selättävät tämän vielä. Löytävät sen oikean onnen.
Ennen kuin minä etsin sen heille heidän puolestaan, hitto vie, hieron heidän kasvojaan siihen kunnes he ymmärtävät... menee hermo.

Minä en pidä siitä, kun aurinko paistaa matalalta. Sekin tekee minut masentuneeksi. Minä en pidä siitä oranssiin vivahtavasta kajosta, jonka valo maalaa puutarhakalusteisiin, en siitä ryömivästä lämmöstä, joka kiipeää seinää pitkin ja huokailee laiskassa tuulessa, saa ihmiset siristämään silmiään ja puhumaan velvollisuuksista.

"Huomenna pitää pestä auto." "Huomenna pitää mennä töihin." "Milloin se saakelin deadline nyt taas olikaan...?"

Sunnuntai-iltapäivät väsyneine auringonkajoineen. Niistä minä en pidä. Olen opetellut sietämään, mutta vaikeaa se on yhä.

Vaikeaa varsinkin täydellä vatsalla, nihkeänä ja turpeana, tuijotuskilpailussa oman peilikuvansa kanssa. Minä VIHAAN tätä jähmeää tahmeutta, kun istuu koko päivän sisätiloissa vailla inspiraatiota, syö ja syö ja syö, neuloo pakonomaisesti jalkoja leppäkertulle, jonka vartalosta ei tullut edes pyöreää. Pohtii, miten jatkaa novellia, jonka päähenkilö on omintakeinen, dementoituneen majakanvartijan ja kapinoivan lierihattuisen teinin kanssa seikkaileva, syvällinen sukkahousunarkomaani. Siis koukussa sukkahousuihin. Etenkin keltaisiin.

Minä rakastin tanssia. Ja rakastan yhä. Mutta olen kadottanut senkin taidon. Kykyni tehdä piruetteja häipyy sitä mukaa, kun vatsani kasvaa ja ahdistukseni turpoaa hallitsemattomaksi palloksi. Minä tahdon takaisin elämään. Minä tarvitsen elämää.

Olen kuin aavikolla. Elämä olisi sitä virvoittavaa vettä. Minä tarvitsen elämää elääkseni. Nyt virun kaltereiden takana, kiristävine vaatteineni ja ilmavaivoineni, ahdan itseeni päivittäistä pakkopullaa. Eilen muffinia, tänään tiikerikakkua. Ja nutria päälle. Kippis ja kulaus. Haluan kuolla. Eikun elää. Niinhän se meni. Haluan elää. Antakaa minun.

Miksi hankin itseni takaisin osastolle? Mitä minä täällä saan? Päästäkää minut pois. Minä en jaksa enää.

Minä tahdon kotiin, omaan sänkyyn nukkumaan. Minä tahdon kolmevuotiaana saamani leludalmatialaisen ja omat reikäiset yövillasukkani ja keltaiset vuodevaatteeni. Minä tahdon syödä, kun minulla on nälkä. Minä en tahdo jälkiruokaa.
Minä tahdon käydä koulua vielä, kun voin. Minä tahdon mennä kauppatorille ja näyttää lokeille kieltä, minä tahdon ostaa jäätelöä ja syödä sen puoliksi koirani tai jonkun ystävän kanssa. Minä tahdon jaksaa juosta ja kiivetä puuhun, uida ja sukeltaa. Tanssia, nauraa, laulaa. Viettää kesää. 

Ja kuitenkaan, minä en tahdo olla minä. Tahdon olla joku muu, joku ihan pieni. Häviävän pieni. Niin pieni, niin hauras, kuin ohut lasiveistos. Tahdon olla kaunis. Itselleni tarpeeksi ohut.

Se ei vain ole mahdollista. Täytyy jaksaa, täytyy kestä ruotsinlaivan buffettioloa päivästä päivään, omia tympeitä ajatuksia ja kaikkia kauniita, ihania ihmisiä, joiden päällä ja ympärillä sairaus velloo tuhoten ja rumentaen, kuvottaen, iljettäen minua. Täytyy kestää.

Niin vielä jossakin, jossakin, odottaa vapaus. Ei vapaus osastosta, vaan vapaus tästä kaikesta.

Minä tahdon olla minä. Mene pois!