Taas ne tappelee siitä pirun porkkanasta

Hepulis.

Otsikkoon viitaten. Selventäen. Mun sairas ja terve minä. Ja porkkananahan on tää elämä.

Mitäpä tässä. Vatsa hölskyy, reidet hyllyy, kaksoisleuka väpättää. Ei kovin kaunis olo. Mutta jos siitä viis, niin asiat ovat aika mallillaan. Eilen paistoi aurinko ja sain elämääni sisältöä, kun pääsin käymään hammaslääkärissä. Välipalan nautimme ulkona puutarhassa ja hoitajat (joiden lomat senkun lähenee...) olivat hauskalla ja myönteisellä tuulella. Sitten me pelattiin kaksi erää Mölkkyä, ja vaikka huonetoverini voitti molemmat erät todella totaalisesti (olen varma, että se herää öisin harjoittelemaan), niin heitin minäkin numero kahdentoista kumoon neljä kertaa.

Nutrien kanssa on taas ollut vaikeuksia. Paino nousee puolta kiloa päivässä ja ähky on aina seuranamme. Edes lämmin kaurapussi ei nykyään tunnu auttavan. Älkää nyt tulkitko tätä huomionhakuiseksi löpinäksi, kyllä minä tiedän, että muilla on varmasti vielä paljon vaikeampaa, minähän olen jo melkein terve, ainakin fyysisesti. Mutta vaikeaa on silti. Tuntuu, että mitä korkeampi paino, sitä väsyneempi, löllyvämpi ja voimattomampi olen, sitä vaikeampi minun on syödä, sitä vaikeampi minun on kestää itseäni.

Minä lääkitsen tätä oloa askartelemalla. Minä neulon lonkeroita mustekalaani ja teen kortteja. Toissapäivänä tein yhdistelmätekniikalla kortin opettajalleni sairaalakoulussa. Unohdin ottaa siitä kuvan, mutta siinä oli opettajani minun maalaamanani ja lehdistä leikattuja kuvia taustakollaasina.
Eilen sitten tein serkulleni ylioppilaskortin. Siitä en kerro enempää vielä, ties vaikka serkkupoikani eksyisi blogiini. (Mitä en kyllä unissanikaan usko.)

Nyt minulla on hoko. Palataan asiaan.

-----


Terve taas. Nyt kirjoitan, koska minulla on paha olo. Paha, paha, paha. Musta, ilkeän violetti, raapiva, kurnuttava, ontto ja ihan liian täysi. Turvaton. Vaikeaselkoinen.

Kaurapussi oli ennen lohtu. Nyt se ei mahdu enää hameen vyötärön sisään. Tappakaa minut.

HoKossa ateriasuunnitelmaa ei pienennetty. Ei, vaikka rukoilin. Ei, vaikka olen ruokaillut. Niin kiltisti, melkein mukisematta.

Minä sain lomaa, mutten kovin paljon. Tämä ristiriitaisuus on repivää. Minä olen melkein terveessä painossa. Niin lähellä. Mutta koska ajatukseni eivät ole valmiita, minun täytyy olla täällä, pienine oikeuksineni. Koska ajatukseni ovat vielä hyvin, hyvin sairaita. Minä olen sairas, vaikka kehoni on terve. Se on hirveää.

Ollakseni rehellinen, anoreksia hallitsee päätäni edelleen hyvin voimakkaasti. Ihailen laihoja ihmisiä. Jos minulla olisi vaihtoehto jättää syömättä, tekisin niin. Ajatus kuihtumisesta houkuttaa suunnattomasti.
Jollen olisi näin loputtoman väsynyt, uupunut ja eksyksissä, harrastaisin varmasti liikuntaa. Nyt kuulostan kamalalta, laiskan ihraiselta sialta. Mutta tarkoitan, etten pysty pakkoliikkumaan. En, vaikka haluaisin. Lihakseni inhoavat minua. Olen niin masentunut, etten näe syytä yrittää. Minä vain olen. Pakotan itseni syömään, vaikka joka solu minussa kirkuu vastaan. Luotan sokeasti hoitajiin ja lääkäreihin, jotka uskottelevat, että oikea onni löytyy vielä. Mutta kun minua PELOTTAA.

Meillä oli lounaaksi kermaista juustopastaa. Mieleni on mustempi kuin Afrikan yö.

Minä TAHDON olla terve. Mutta minä en pysty siihen. Tai siis pystyn kyllä, fyysisesti. Voi, se on helppoa, fyysisesti. Henkisesti olen raunio.

Ja minä kerron, voi rakkaat ihmiset, minä totean, että tämä on minun maanpäällinen helvettini. En tunne enää selkärankaani, se taitaa pelätä minua. Tunnen kasoittain hallitsematonta massaa, joka pursuu minusta, olen terve, olen valmis. Ja tahdonkin olla. Mutta tahdon mieleni mukaan. Ja oikeuteni. Vapauteni. Tahdon olla vapaa, niin ihrakasatkin menettävät hiljalleen merkityksensä.

Minussa on terveyden kipinä. En ole toivoton tapaus. Minä ihailen laihoja ihmisiä. Mutta sata kertaa enemmän ihailen onnellisia ihmisiä. Niitä, jotka pystyvät kantamaan oman kehonsa ja mielensä pystypäin, iloitsemaan arjen pienistä asioista ja puskemaan läpi pettymyksistä murtumatta. Minä voin ihailla toista ihmistä, vaikka hän olisi ylipainoinen, sokea, kuuro, tai jollakin tapaa muuten erilainen kuin naistenlehti-idyllin sanelema valkohampainen elämäntapaihminen. Minua suoraan sanottuna ällöttää lukea heistä. "Minä syön joka aamu vain luomupavuista ja villiretiiseistä sekoitetun vihersmoothien, käyn sitten viidentoista kilometrin juoksulenkillä henkilökohtaisen valmentajani kanssa, vien balettia ja kontakti-improvisaatiota harrastavat enkelilapseni sosiaalisesti ja emotionaalisesti kasvattavaan päiväkerhoon ja vetäydyn sitten kotini harmaansiniseksi sävytettyyn rauhoittumishuoneeseen joogaamaan." Olet täydellinen. No, pidäpä hyvä elämä, mutta kaukana minusta. Eikä siihen sekoitu kuin rahtusia kateutta.

Minä tahdon olla onnellinen. Mutta minä taidan pelätä onnellisuutta. Joka hetki, kun ei ahdistakaan, joka hetki, kun tunnen itseni hyväksi, pieni koukku vetäisee minut takaisin omaan manalaani. Se kieltää minua iloitsemasta pienistä asioista. Se sanoo, ettei minulla ole oikeutta.

Te ymmärrätte, miksi minulla on vaikeaa. Ihminen pyrkii asettumaan siihen rooliin, johon hänet asetetaan. Siihen vaikuttavat ympäristö, toisten ihmisten oletukset, tavat, tottumukset, kaikki.

Kun on kokovuorokautisella syömishäiriöosastolla pienenpienin oikeuksin ja mahtavan ateriasuunnitelman kera, sitä kokee olevansa potilas. Yllättäen. Silloin sitä pyrkii olemaan paras mahdollinen potilas. Toisin sanoen, paras mahdollinen anorektikko.

Ja paras mahdollinen anorektikkohan ei käyttäydy kuten enkeli. Se ei juo nutrejaan silloin, kun sillä on jokin muukin vaihtoehto. Ei silloin, kun sen paino nousee 2 kg viikossa. Se ei pysty. Mä en pysty. En pysty vapaaehtoisesti nostamaan painoani sellaista vauhtia. Se ei voi olla minulle hyväksi.

Siksi, nyt loppui nutrien juominen. Äiti, älä sano minulle, että hyvästi kesä, hyvästi kaverit, hyvästi oikea elämä. Tuolla mantralla sä olet saanut mut nostamaan painoani kaksi kiloa viikossa. Mutta kun ei se ole hyvä tie. En mä ole valmis esittämään sitä roolia, jolle se on helppoa. En mä pysty olemaan ulkoisesti terve, mutta sisäisesti sairas. Äläkä sano, että mä olen itsekäs. Joskus täytyy olla. Tää on mun keho. Mä en tahdo, että sillä leikitään. Se on mun koti. Siitä ei pääse ulos.

Voi rähmä.

//EDIT:

Okei. Okei. Juon juon juon. Vittu mä juon. Saatana. Hoitajat käy päälle kuin lauma vihaisia susia. Enkä mä halua olla se ilkeä kinkku, joka niskottelee. Mä oon mieluummin kiltti porkkana, joka tottelee. Sudet ei syö porkkanaa. Ne pelaa sen kanssa korttia.
Plus, että ne uhkas viedä mun kaikki ulkoilut ja lomat ja vittu retkiluvankin. Ihan niin kuin mulla olis enää muuta vaihtoehtoa. Olen sankariluuseri. Hiphei. 

//EXTRAEDIT:

Anteeksi tää vuodatuspostaamus. On mun elämässä muutakin kuin tää halvatun tää. On oltava. Ja onkin.