Vankina taas

Päivää.

Mä istun taas letitettävänä. Palattiin lähtöruutuun. Mentiin suoraan vankilaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Mä olen vanki taas. Tämän paikan vanki, oman mieleni vanki, ajatusteni lomassa kuin hukkuva. Vaikka mä pysynkin pinnalla. Mä uin. Mä olen uimari.

Mä en tosiaan saanut mitään vapauksia. Mulle kaadetaan maitokin lasiin. Toisaalta kaiken itsemääräämisoikeuden poisvienti ärsyttää, toisaalta se tuntuu tosi turvalliselta. Mulla ei ole vaihtoehtoa. Ei mahdollisuutta jatkaa.
 
Ja kaikki on tosi kultaisia ja ymmärtäväisiä. Ihania ihmisiä.

Pää on jotenkin ihan tyhjä. Vastapainoksi vatsalle, joka on täydempi kuin täysi. Huoneen matossa on vaaleanpunaisia raitoja kuin karkkipaperissa ja ikkunan takana pyöräilijät viuhtoo autojen seassa kuin virtaviivaiset kärpäset. Meri kimmeltää.
 

Mun uusvanha valtakunta...

Mä oon päättänyt luottaa. Niin kuin mä muutakaan voisin. Mutta se tekee tämän helpommaksi. Mä oon päättänyt luottaa tulevaisuuteen. Aikuisuuteen, vaikken mä koskaan aiokaan täysin kasvaa aikuiseksi. Ja ikuisuuteen. Ikuisuus ei katoa mihinkään, se on lohdullista. Niin kuin sekin, ettei mikään, mitä me tyhmät ihmiset täällä säädetään, voi vaikuttaa maailmankaikkeuteen. Siihen ikuisuuteen nimittäin. Se on ja pysyy, oli meitä tai ei.

Mulla on maailman paras tukanletittäjä. Toivottavasti olen kelvollinen kampauspää. Ainakin olen enemmän elossa kuin jos olisin muovia.

Mua pelottaa. Painonnousu ahdistaa. Kuristaa ja kirveltää. Enkä mä voi muuta kuin nostaa sitä. En mä muuten pääse takaisin elämään. Kohti uutta. Kohti onneani, valoa, kesää, lehmiä. Lehmät kuuluu mun tulevaisuuteen, siitä olen varma. Lehmät ja lampaat, kananpojat ja liplattavat pikku metsälammet kaukana kaikesta, lumpeitten keskellä. Mä en tahdo taistella elämää vastaan, vaikka iso osa mun päästä vihaa ruokaa. Mä haluan uskaltaa olla minä ja elää.

Ja muuten, niille myötätuntoisille marsuille, mursuille ja muille muhevaisille, jotka tulee ja kysyy, että ootko saanu syötyä ja ootko pystyny sielä osastolla syömään, niin sanon nyt tän ainoan kerran; me ei voida muuta. Jos et syö, korvaat nutrilla. Jos et korvaa, kaikki merkitään muistiin ja korvaat seuraavana päivänä. Jos et korvaa silloinkaan, niin joudut letkuihin Lastenklinikalle tai suljetulle. ( Jos et halua suljetulle, soita 0100100, sieltä löytyy kaikki! Eiku...)

Niin että syöt tai itket ja syöt. Ei muuta.

Tänään on ollut hidastempoinen päivä. Aika on madellut ja unohtunut nurkkiin istuskelemaan, jähmettynyt kimpaleiksi hiljaisuuteen. Minä odotan. Vaikken vielä tarkkaan tiedä, mitä.



 

Voisin esitellä jotain käsitöitä, joista otin kuvia eilen illalla...