Maanantaimahdistus ja toteava toiveikkuus

Huomenia.

Mä heräsin tänään räjäytykseen, kuten tavallista. Sitten mulla oli verenpaine, labrat ja paino. Perus maanantai-aamu siis.

Mä en tiedä, mitä ajatella. Miten ajatella. Suoraan vai poikittain, kaarrellen vai kierrellen, ahdistuspisteitä vältellen vai suoraan niiden läpi. Mä olen nyt isoimmissa painoissa koskaan tällä osastolla. Mä olen ylittänyt rajan. Se tuntuu pahalta, hakkaa takaraivossa ja humisee korvissa, kieltää mua ajattelemasta mitään muuta kuin itseään. Mä olen oikeasti kohta terve. Kamalaa.

Samaan aikaan se tuntuu hyvältä. Me mennään oikeasti eteenpäin, lopultakin. Mä pääsen kotiin viettämään kesää. Mä olen kierinyt tässä jo niin pitkään, seilannut ylhäältä alas ja taakse ja sivulle. Olenhan mä oppinut paljon uutta ja ihmeellistä itsestäni ja ympäröivästä maailmasta. Mutta ei tähän voi loppuelämäkseen jäädä. Vaikka osittain tekisikin mieli.

Se olisi niin turvallista. Ei ahdistusta, ei piinaavia ajatuksia, tyytyväisyydessä oman kehon ja mielen valheellisessa tasapainossa. Voisi kiertää käsivartensa itsensä ympäri ja ajatella; Minä olen tässä. Minä olen tämän kokoinen, eikä kukaan voi minua estää. Voisi viettää aikaansa osastolla, pienenä ja heiveröisenä, tukeutumalla hoitajiin arjen pienimmissäkin pulmissa, käpertymällä sairaalalakanoihin ja ynisemällä kuin vauva. Miten ihana tulevaisuudenkuva.

Osittainhan se onkin. Ei vastuuta mistään. Valkoista ja pumpulinpehmeää. Mutta ei se ole elämää. Se on välitila, joka pyritään pitämään niin lyhyenä ajanjaksona kuin suinkin mahdollista. Susta pidetään huolta niin kauan kuin tarvitset sitä oikeasti. Mutta suunta on aina eteenpäin. Aina kohti oikeaa elämää.

Tämän varjopuoliahan on vaikka kuinka. Kun ei ole vastuuta, ei ole myöskään vapauksia. Et saa itse valita. Olet riippuvainen kellosta ja ruoka-ajan alkamisesta ilmoittavasta lehmänkellosta, sekunneista, minuuteista. Ulkoilet hoitajan kanssa, syöt hoitajan kanssa, toiset joutuvat käymään vessassakin hoitajan kanssa. Onhan se turvallista. Mutta kaukana elämästä. Eikä se VOI jatkua loputtomiin. Siihen kuihtuisi. Turtuisi. Muuttuisi kädettömäksi, jalattomaksi, ajatuksettomaksi möykyksi. Kantakaa minut, syöttäkää minua, olen orjanne.

Ja ainoa tie siihen oikeaan elämään, jossa omat valinnat vaikuttavat ja oikea aurinko paistaa ja oikeat ongelmat vaivaavat, on syöminen. Ja painon nostaminen. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tässä iässä epävarmuus vaivaa jokaista. Silloin, kun ei olla enää lapsia, mutta ei vielä aikuisiakaan. Silloin tuntuu helpottavalta, kun joku ottaa narut pois käsistä ja komentaa. Ottaa kaiken vastuun pois. Mutta ei sen kuulu mennä niin.

Tulin juuri hammaslääkäristä. Olen harjannut liian huonosti ja hampaisiini on muodostunut hammaskiveä. Tuntuu kamalalta. Hävettää. Jostain syystä käperryn aina ihan kokoon, kun hampaitani arvostellaan. Reikiä ei sentään ollut.


Nyt olisi aamu-ulkoilun aika. Viisitoista minuuttia, hoitajan "käsikynkässä". Tuntuu hirveän ristiriitaiselta olla fyysisesti täysin terveessä painossa ja muutenkin jees, mutta joutua noudattamaan näin tarkkaa elämisen säännöstelyä. Tuntuu pahalta myös tuntesa itsensä niin voipuneeksi ja täriseväksi koko ajan. Ei mulla ole oikeutta olla väsynyt. Ei terveenä.

Oli miten oli. Maanantaipäivä, täältä tullaan!