Tänään on ollut ihan omituinen päivä. Jotenkin ihan liian hidas. Meidän piti mennä miniglofaamaan, mutta ilmassa viipyilevä sumuharso tulkittiin rankkasateeksi ja retkemme peruttiin. Sitten käytiin videovuokraamossa kääntymässä, mutta ei vuokrattu mitään (Käytin siihen toisen ulkoiluni, hitto vie), koska todettiin, että osastolla on ihan reilusti leffoja omastakin takaa. Päädyttiin katsomaan Step up, jota kukaan ei lopulta katsonut.
Mä olen kirjoittanut novellia työstä ja työttömyydestä. Ja oravasta. Toivottavasti se on syväluotaavaa ja pohdiskelevaa tulkintaa yhteiskunnan tilasta ja niin edelleen. Kyllähän mä nää osaan.
Mä olen lihava kuin herra Snelmann tai se oltermannimies. Kukaan ei ymmärrä mua, angstangst, haluan kotiin viiltelemään kalapuikolla.
Mä voisin oikeasti kirjoittaa jotain järkevää ja luettavaakin, jos mun elämässä tapahtuisi jotakin. Nyt vaan purkaudun näppäimistölle. Mä olen vanki. Oman pääni, kehoni, ahdistukseni vanki. Ja näiden seinien. Tämä ihana, kodinomainen paikka, joka KUITENKIN on SAIRAALA, kuten kokoajan hoetaan. Täällä EI voi olla kivaa edellämainitusta syystä. Täällä kielletään kaikki vain kieltämisen ilosta. Halaaminen on jo kielletty, kohta kielletään hymyileminenkin. Vaikkei kyllä paljon hymyilytä.
Ja kello kilisee....
Tässä taas. Kävin välissä iltapalalla. Oli taas tosi vaikeaa. Vituttaa, kun en voi edes kertoa, miksi. Tämä on julkinen blogi, siksi. En saa puhua kuin itsestäni.
Mä join sen silti. Lopulta. En tiedä miksi. Mutta mä join. Mä haluan parantua. Mä haluan olla terve. Kaunis ja onnellinen. Mä haluan mun tulevaisuuden. Mutta helvetti, että on vaikeaa. Mä en tiedä olenko luovuttaja vai voittaja. Sairauden näkökulmasta mä olen surkea luuseri, takinkääntäjä, petturi. Terveyden näkökulmasta taas voittaja.
Tulkaa jostakin ja tehkää tästä elämästä helppoa. Oikeesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti