Tänään aurinko nousi, itsevarmana ja kevään ja itsensä häikäisemänä, kiipesi pitkin haaleaa taivasta kuin sädehtivä hämähäkki. Veti peiton ulos mun korvistani ja tunki tilalle linnunlaulua. Nauroi vasten mun ikkunaa ja teki tiettäväksi, kuinka likainen se talven jäljiltä onkaan. Aurinko kiskoi mut ylös vuoteesta ja harjasi mun huoneeni seiniä, kun mä harjasin hampaita, pudistelin unihiekkaa lavuaariin ja mietin kevättä. Kevät on niin ihana, mun lempivuodenaikani.
Mä haluaisin omistaa keväälle vaikka mitä, vaikka koko pienen elämäni. Ehkä aloitan urakan omistamalla sille pienen postauksen. Iloisuudelle ja hehkuttamiselle, päivittelylle ja pöllämystyneelle onnellisuudelle. Vain koska on kevät!
Mä olen onnellinen, vaikka vatsanpohjassa möyrii, vaikka kaikki ne ajattelemattomat ajatukset, jotka hankaa niskaa ja vikisee, on siellä jossakin. Mä olen onnellinen, vaikka kaikki on kesken ja työtä on hirveästi edessä. Kevät tekee sen. Se pitelee mua pystyssä ja laulaa mun korvaani, linnut soi ja valkovuokot työntää kasvonsa ylös mullasta, hymyilee kainosti ohikulkeville lenkkeilijöille. Koirat hieroo itseään hiekkaan ja lapset heittelee toisiaan pikkukivillä, nauraa ja itkee ja on hereillä. Silmäpussejaan valokynällä paikkailevat uraäidit ja solmionsa salkunpohjalle unohtaneet nuoret isät suunnittelevat kesälomanalkajaismatkaa Kyprokselle, mummit harkitsevat uutta, hieman hapsottavampaa hiustyyliä ja teinit ostavat Iphoneihinsa keväisemmät kuoret. Jäätelökioskien harmaat suljinluukut rullataan auki ja nuoripari ostaa ensimmäisen yhteisen mansikkatuutin yhteistä kädestäpitokävelyretkeä varten. Katkeroitunut Keijo Kalliosta paheksuu moista nuolemista ja suosii salmiakkijäätelöä, mutta iloitsee kuitenkin keväästä. Kaikki on astetta helpompaa ja keltaisempaa, leskenlehdet ja ruohotupsut kurkottelevat kohti sinistä, sinistä taivasta. Kissa saa kermaa, koska on kevät. Kevät!
Mä heräsin tänään seitsemältä. Valoon, kuten sanottu. Otin jouluvalot irti seinästä ja pesin kasvot Nivealla. Koira lojui parvekkeen oven eteen asettuvassa valokaistaleessa selällään, ui auringossa. Äitikin unohti meikata.
Kevät on kaunis. Se saa näkemään asiat valossa. Oikeasta valosta en tiedä, ikävä kyllä. Mä haluan yhä olla laiha. Vaikka on kevät ja kaikki on keltaista. Mä haluaisin tehdä oikeat valinnat ja uskaltaa hyväksyä itseni. Mä haluaisin nähdä tulevaisuuden ja uskaltaa luottaa siihen.
Päiväosaston puurossa ei ollut yhtään suolaa. Mä olen oppinut, että se tietää suuria tunteita myöhemmin päivällä.
Meillä oli perhetapaaminen, puoli kahdelta. Perheterapeutti muistuttaa tilheä, valkeat helmet kaulassa ja elämää nähnyt katse harmaansinisissä silmissä.
Perheterapeutin ja vanhempieni lisäksi tapaamiseen saapuivat rakas, viisas, pitkäripsinen omppuhoitajani ja hoitajani päiväosastolla, joka muistuttaa yhtä aikaa sekä säikähtänyttä pesukarhua, että ylpeää riikinkukkoa. Meidän kemiamme eivät vielä kohtaa, vaikka hän kyllä osaa asiansa paremmin kuin hyvin ja on kiistämättä viisas kuin vanha norsu.
Me puhuttiin kaikesta ja vähän muustakin. Minä tajusin rakastavani perhettäni enemmän kuin osaan selittää. Eikä minun tarvitsekaan, tietenkään. Ei rakkauttaan tarvitse selitellä. Mutta sen tajusin myös, miten suuri voima rakkaus lopulta onkaan. Rakkaus on hyökyaalto, sanoo Antti Tuisku. Siinä on perää. Rakkaus voi muuttaa kaiken ja sillä on voima kaataa vankimmatkin aidat ja rakentaa tilalle uusia. Rakkaus voi ajaa tekemään mitä ihmeellisimpiä asioita, vääriäkin. Rakkaus on aina hyvä, mutta se on tunteena niin intohimoinen, että voi ajaa pahoihin tekoihin. Itseään tulisi kyetä rakastamaan. Jollei rakasta itseään, ei voi rakastaa aidosti myöskään toisia. Ei vain puolikkaalla sydämellä.
Me puhuttiin isästä. Ja äidistä tietenkin myös. Ennen kaikkea minusta. Siitä, miten solmuun olen saattanut oman elämäni, puolivahingossa, yrittämällä olla kaikkea kaikille. Tukipylväs, auttaja, neuvonantaja, kannustaja. Että olen kuulemma halunnut turvata perheeni onnen ja vanhempieni välit ja isän mielenterveyden vaikka sitten uhraamalla omani. Se on totta. Jos voisin saada kaiken järjestymään olemalla kana, ryhtyisin heti kotkottamaan.Mä näen elämäni elokuvana. Etsin käännekohtaa, jolla on voima muuttaa kaikki, valaistumista. Tänään tajusin, ettei kaikkia säröjä ole mahdollista korjata. Eikä tarvitsekaan. Myös rikkinäinen voi olla onnellinen, myös särkynyt voi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Rakkaus on tärkeintä. Aidossa rakkaudessa ei yritetä muuttaa tai korjata toista paremmaksi ihmiseksi tai ehjemmäksi. Aidossa rakkaudessa hyväksytään toisen oikut ja vaikeudet ja eletään niiden yli. Tuetaan ja pysytään mukana, vaikka välillä tuulee kovaa, paleltaa ja vituttaa. Mä tajusin, että elämä on selviämistä ja onni rakentuu pienistä asioista. Mä tajusin, vähän hätkähtäen, ettei elämä ole elokuvaa. Se on paljon enemmän.
Mä tajusin, etten mä voi elää elämääni muille. Ottaa vastuuta kaikesta. Vaikka otan mä silti. Mutta happinaamari ensin itselle, sitten vasta toisille. Mä haluan auttaa muita ja koko maailmaa, mutta mä en voi, ellen mä ensin auta itseäni.
Ongelma on kuitenkin yhä olemassa. Mä pelkään, etten voi rakastaa itseäni painavana. Älkääkä käsittäkö väärin. Mä en missään nimessä väitä, että normaalipainoinen ihminen on painava. Mutta mä olen. Mä valun kohti lattiaa ja lattiasta läpi, tursun ulos vaatteistani, enkä voi enää suojata itseäni käsivarsillani. Tai sitä mä pelkään. Etten enää tule tuntemaan itseäni, jos annan painon normalisoitua. Ettei mussa ole tarpeeksi, mistä pitää kiinni. Tarpeeksi taitoja. Onnistuminen on mulle kuin humetta. Jollen mä onnistu jossakin joka päivä, mun itservostukseni katoaa. Ja normaalipainossa mä tunnen itseni epäonnistuneeksi. Laiskaksi.
Mä kuulen. Ja mä ymmärrän. Mä ymmärrän kaiken, mitä mulle sanotaan. Ja siltikään mä en pysty. Miksen?
Oli miten oli. Huomenna me siivotaan parveke ja istutetaan kukkia. Illalla mä oon luvannut laittaa safkaa, ihan omalla reseptillä. Aion raportoida kuvien kera meidän sisustusprojektista ja ruuanlaittoyritelmästäni. Siitä tulee hauskaa.
Ja äänestys on vielä auki! Kyllä sieltä se videopostaus taitaa tulla, kunhan keksin jotain vähemmän järkevää sanottavaa. Voisin puhua vaikka murmeleista. Mä en osaa sanoa mitään murmeleista.Joo! Voisin tehdä meikkitutoriaalin ja puhua murmeleista ja unien tulkitsemisesta. Ja seistä päälläni. Kevätvalossa.
Ihanaa kevättä! Kyllä me selvitään. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti