Funktionaalinen farssi tää elämä.

Tänään oli ihan mukava päivä. Aurinko paistoi ja maa tuoksui ja taivas oli sininen. Mä söin kiltisti ja olin nätisti ja hymyilinkin hieman. Luin ahkerasti historiaa ja tein vihkotehtäviä kylmästä sodasta ja Kekkosesta ja kansandemokratioiden synnystä ja tuhosta. Mä sain kahdeksan kappaletta historiaa tehtäväksi viikonlopulle. Pieni loppurutistus ennen kesää. Mikäs siinä.

Aamulla nukuin melkein pommiin. Kyllä mä heräsin mun herätyskelloon, mutta nukahdin kai uudestaan, koska heräsin uudestaan vasta vähän ennen aamupalakelloa. Ja näin taas unta, että pakenin hullua sarjamurhaajaa uudella bemarilla. Metsäisellä koiranulkoilutusalueella. Vappuna. Vähemmästäkin väsähtää.

Toisessa unessa jättiläismäinen siivooja tunki suolakurkkuja sieraimiini ja pakotti syömään tuplajuustohampurilaisen. Kaikki tapahtui ruotsinlaivalla. Ja Petteri Punakuono paheksui arvomaailmaani. Voi luoja.

Oli miten oli. Tänään kaikki on olleet mua kohtaan äärimmäisen ihania ja ymmärtäväisiä. Hoitajat siis. Se on varmaan tää sää. Ja lähestyvät lomat. Tavallisesti tiukat ja ankarailmeiset hoitajat hymyilee lämpimästi ja haluaa jutella, kehuu mun käsitöitäni ja ajatuksiani, nauraa mielellään ja puhelee turhanpäiväisistä, ihanan arkisista asioista, kuten voikukista. Oravista. Auringosta.

On se tää sää. Kesä. Kaikki nää tuoksut.

Tänään oli siivouspäivä. Käytiin äidin kanssa välipalalomalla Kumpulassa. Sinne viherihmisten idyllisten puutalojen katveeseen oli kasvanut oikea kirpputorikeskittymä. Äiti sponssasi mulle hameen, kukkapaidan, kesämekon ja mehiläisen muotoisen penaalin. <3

Ihan jees ihanaa. Kumpa vain voisin hetkeksi unohtaa itseni. Kumpa peilejä ei olisi keksittykään. Kumpa mä olisin vaan tarpeeksi... en mä tiedä. Tarpeeksi itselleni. Olisi helpompi olla. Kumpa mä en lyllyisi joka suuntaan kuin hyllyvä pylly. Mä haluaisin olla kuosissa. Muotissa. Tuntea itseni. Mä en haluaisi pursua ulos vaatteistani, vaan jäädä turvaan niiden laskoksiin. Pitänee ostaa isompia vaatteita.

Mä haluan jaksaa punnertaa. Ja uida ja kiivetä ja juosta. Musta tuntuu kamalan pahalta lähestyä normaalipainoa, kun olen fyysisesti yhtä heikko kuin paljon, paljon kevyempänä. Heikompi. Pakkotreenasin pahemmassa vaiheessa itseni uuvuksiin. Nyt kun olen antanut itselleni luvan levätä, olen muuttunut lössykäksi. En saa enää itsestäni otetta. Olen lahna.

Sellaiset päällimmäiset fiilikset. Mutta join nutrit, vaikka pahaa teki. Vaikka osaston meininki on kaikkea muuta kuin parantumismyönteinen. Olen sitten yksinäni elämänmyönteinen. Vitsailen hoitajien kanssa ja kuuntelen linnunlaulua, kun alkaa liikaa ottaa päähän. Olen myös poiminut radiossa pyörivistä rallatuksista omat "voimabiisini". Carly Rae Jepsenin (jota muuten inhoan) Tonight I'm getting over you on yksi niistä.  Mä hyräilen sisäisesti ja viljelen joskus mustempaa huumoria kuin koirani ummetuksen jälkeinen uloste on. Ne on selviytymiskeinoja. Mä juon nutrini ja hyvästelen turvallisen sairauden sillä aikaa, kun muut täällä voitelee maailmansa sillä margariinilla, jonka kuuluisi päätyä suuhun.

Mä en syytä ketään. Enkä mä väitä olevani ketään vahvempi. Mä olen vain jo paremmassa vaiheessa, okei. Mutta vaatii se silti helvetillistä duunia. Kun toiset tekee kaikkensa huijatakseen ja kohottaa ylpeänä leukaansa, kun hoitajat kaataa korvaukset toisensa perään viemäriin. "Emmä taaskaan suostunu. Ei ne mahda mulle mitään."
Se on se sairaus, joka puhuu. Se sairaus, joka niiden kauniiden silmien takana juhlii.

On se niin... Radamsa.