Valas, joka istui unelmani päälle. Siis minä.

Hei.


 Nohei. Heipä hei. Kukkuu. Ahdistaa. Mahdistaa. Sattuu. Itkettää. Naurattaakin vähän. Läskittää, erittäin paljon. Siitä ajattelin kirjoittaa nyt.
                                                                                                                                                                     
Peilikuva muistuttaa sinivalasta silmälasit nenällä. Paitsi, etten ole yhtä sympaattinen kuin sinivalaat suurine ystävällisine silmineen. Valaat ovat niin ystävällisiä. Mylviviä pikku suihkuttelijoita. Hait ovat ikävämpiä. Terävähampaisia ja vähän huumorintajuttomia. Valkohait varsinkin. Pelottavia, pipo kireällä.

Taas minä eksyn aiheesta. Tarkoitin, että minua läskittää. Olen turpea, pinkeä, ahdas. Hyvin ahdistunut. Täällä on liikaa peilejä. Minulla on liikaa silmiä, liikaa tuntoaistia. Tunnen itseni joka hetki, erotan käsivarteni, leukamakkarani, vatsani, joka on koko ajan täynnä. En muista enää, miltä tuntuu olla nälkäinen.

Minä hyppäsin. Minä tein sen. Hyppäsin siihen ahdistuksen mereen, jota syöminen ja nutrien juominen ja painon nostaminen ja joka suuntaan turpoaminen kiistämättä on. Enkä voi enää kiivetä takaisin. En voi enää. Enkä tahdokaan. En tahdo tehdä tätä tyhjän takia. Tahdon taistella tieni tämän läpi, repiä polkuni piikkien keskelle. Vain kokeillakseni. Vain nähdäkseni, josko jostakin kajastaisi valoa vielä jonakin päivänä. Jos vain kestän tämän. Jos vain selviän tästä. Se on nyt yhtä helvettiä, vailla näkymää mihinkään, mutta se muuttuu. Sen on muututtava.

Puolet minusta tahtoo yhä alas, alemmas. Se huutaa niin, että korviin sattuu. Minä en ole saavuttanut mitään tämän sairauden saralla, minun ei ole annettu. Minut tumpattiin osastolle heti, kun en pystynyt syömään kotona. Minulle ei annettu mahdollisuutta näyttää, mihin kaikkeen pystyisinkään. Minäkin kykenisin olemaan laiha.

Elän raakaa vaihetta. En ole laiha, mutten ihan lihavakaan. En ole sopusuhtainen. Laihtumisen myötä lihakset surkastuivat tiehensä ja takaisin saatu paino pakkautuu ihan eri puolille kehoa kuin mistä se lähti. Minä VIHAAN peilejä. Ja vaatteita. Minä vihaan peseytymistä, koska se näyttää minulle vartaloni koko kauheudessaan. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä peseydyn, aamuin illoin. Minusta on mukavaa huolehtia hygieniastani, pidän shampoon tuoksusta. En vain pidä itsestäni.

Mutta minä olen sankari, ettäs tiedätte. (Tämä on minun blogini, joten kehun itseäni agressiivisesti. Se ei toivottavasti ole keneltäkään toiselta pois.) Minulle kaadetaan kalorijuoma ja minä juon sen. Minä juon viimeisen pisarankin. Näytän kieltä sille äänelle, joka kieltää minua juomasta. (Toivottavasti isäni ei tee samoin, meillä on vähän eri ongelmat, nähkääs.)

Tänään on satanut vettä. Paikoin ja hetkittäin rankastikin. Minua on vituttanut hetkittäin rankastikin. Olen inhonnut itseäni. 

Eiks oo ihana kampaus???

Minä kaipaan itseäni. Itsevarmuuttani. Minä tahdon tuntea itseni varmaksi. Ja kauniiksi. Minä ruikutan. Olen hyvä siinä. Mutta silti.

Minä pelkään. Pelkään kuollakseni. Minä tahdon ulos kehostani, tahdon olla ajatus, höyhenenkevyt. Palanen taivasta, tai viisas, humoristinen lausahdus jonkun huulilla. En tahdo olla se, jonka taidot tai vakaumus eivät riitä. Ne jäävät minun valtavan ruhoni varjoon. Minun kömpelön isouteni rusentamiksi. Minä en ole tätä. Minä olen oikeasti kaunis. Minun minäni on.







 
Ja taas, minä tunnen, kuinka se lipuu kauemmaksi. Minä kohotan lasin huulilleni, nielen purematta ja katson ikkunasta, kuinka minäni loittonee, tanssii kauemmaksi, sateen kasteleman ruohon kajastus hameenhelmoissaan, hiuksissaan pala avaruutta.