Elämä hoi.

Tänään on ollut ihan uskomattoman raskas päivä. Mä en kuitenkaan sano, että se olisi mennyt hukkaan. Tai ollut edes niitä mun elämäni paskimpia päiviä.

Mulla oli paino. Joo, se oli noussu viikossa kaks kiloa. Mä tunnen itseni mursuksi. Mä haluan pois. Pois täältä, pois omasta kehostani. Ajatukseksi avaruuteen.

Aamulla mä ajattelin lopettaa. Kieltäytyä nostamasta enää grammaakaan. Mä pursuan jo nyt.


Jotenkin mun lääkäri ja hoitajat sai kuitenkin mut paremmalle tuulelle. Ne on ihania ihmisiä. Ja tietää, mistä puhuu.

Mun paino nousee nopeesti, okei. Mä pääsen siis nopeemmin pois. Nopeammin takaisin oikeaan elämään, nauttimaan oikeista asioista, kesästä. Eikä ne anna sen nousta liiaksi. Ei terveydelle haitallista vauhtia. Kuulemma jokainen gramma vie mut lähemmäs vapautta. Vapautta osastosta, mutta ennen kaikkea tästä sekavasta vankilasta, mun omasta päästä. Ajatuksista, jotka johtaa vain pimeään. Kylmään ja yksinäiseen hämärään, jossa mikään ei ole todellista ja kaikki, mikä merkitsee on laskettavissa. Kilometrit, senttimetrit, numerot, numerot, numerot. Mitat. Osa musta tahtoo olla kylmä kuori. Käpertyä turvaan heikkouteen.

Vahvuus on pelottavaa. Niin paljon helpompaa olisi, jos mun annettaisiin olla syömättä. Kyllä mä pystyisin kuihtumaan, ihan helposti. Mutta mikä tavoite se on? Kuihtuminen. Sehän on luovuttamista.

Mä tahdon uskaltaa olla vahva ja tehdä itse mun omat valinnat. Seistä omilla jaloillani, hymyillä. Kestää, vaikka mua pidettäisiin lihavana.

Kaikkein eniten mä pelkään, ettei mua uskota. Että mä palaan normaalielämään normaalipainoisena ja kukaan ei tiedä, mitä mä oon käynyt läpi. Että joku väittää, ettei mulla mitään sairautta ole ollutkaan. Etten mä ole ollut tarpeeksi laiha.

Se on piikki mun lihassani. Etten ole tarpeeksi sairas. Ettei mulla ole lupaa parantua. Koska kyllä mulla on. Mä olen ollut puoli vuotta tässä helvetissä. Käynyt läpi erinäiset pohjat. Sitä parempihan se on, mitä aikaisemmin havahtuu.  Ja mä vannon, että jollei mua olisi kopattu hoitoon mun sydämen takia näin aikaisin, niin olisin varmasti mennyt yhtä alas kuin ne kaikista pahimmat tapaukset.  Jokainen tällä osastolla olisi.

Eikä elämäänsä pitäisi elää osoittaakseen muille, kasvottomille ihmisille, kuinka paha on olla. Riittää, kun sen tiedostaa itse. Ja uskaltaa ottaa apua vastaan, kun sitä tarjotaan. Heittäytyä, kuten minulle sanottiin. Kenenkään ei tarvitse selvitä yksin silloin, kun on kaikista vaikeinta. Ihminen on sosiaalinen eläin.

Joten mä paranen. Nyt. Mä join mun lisäravinteet tänäänkin, vaikka mun päässä surisi. Äänet tappeli keskenään.
Mä paranen. Mä näytän tälle helvetin elämälle. Mä näytän sille, että mä ansaitsen sen.