Otin tänään paljon kuvia. Kuljin kamera kaulassa kuin vähän eksynyt toimittaja tai lieassaan taapertava vuohi, tihrustin katukylttejä ja hymyilin hyväntahtoisesti puluille ja pikkulapsille.
Päiväosastolla oli vaikeaa. Ajatukset eivät olleet yhteistyökykyisiä. Mulla on ihan hirveet syyllisyydentuskat, enkä siltikään pysty lopettamaan tätä. En syyllisyydestä. Mua inhottaa olla tällainen kermaperse. Olis mahdollisuus syödä itsensä kuntoon, mutta kun ei vaan pysty. Olis mahdollisuus. Mä kulutan yhteiskunnan rahoja, vähiä verovaroja itseni hoidattamiseen, vaikka voisin vain päättää parantua. Kuvottavaa. Miks mä en pysty? Toisaalta, mun pää huutaa; Antakaa mun olla! Antakaa mun tehdä itse mun omat valinnat. Mä oon helvetin kaukana pakkohoidon rajasta, päästäkää mut pois ja antakaa paikka sitä oikeasti tarvitsevalle. Sitä haluavalle, hoitoon sitoutuvalle. Mun minä on solmussa, se ei halua parantua. Älkää tuhlatko muhun kaikkea asiantuntemustanne ja rahaa, kylmää rahaa, mä olen poispilattu. Mä leikin kuurupiiloa, tökin nappuloita pelilaudalla vain nähdäkseni kuinka ne kaatuu. Mä kuvotan itseäni. Enkä siltikään pysty.
Ollaan rehellisiä. Todetaan faktat. Mun paino laski taas helatorstaina. Joku mun päässä juhli. Itsekästä tyydytystä, onnen kokemuksia. Jotka kostautui tänään. En päässyt sairaalakoulun järjestämälle retkelle ja joudun viikonloppuna syömään aterioita osastolla. Antakaa mun olla, mä en tarvitse tätä.
Jos mä pystyisin syömään mun vitun suunniteman mukaan, kumoamaan ne nutrit, kippis ja kulaus. Sitten mä pääsisin äidin kanssa uimaan ja varmaan kohta pois päiväosastolta. Kaikki olis täydellistä. Mutta kun mä en pysty. Mieluummin mä kitkuttelen vaan, toivon, että paino vielä vähän laskis. Mä haluaisin olla heiveröinen, pieni.
Mä olen niin lapsellinen. Tyhmä. Julma mun läheisiä kohtaan. Poispilattu. Enkä kerjää ymmärrystä, totean vaan. Mä oon ihan pihalla. Ruikutan kuin raukkamaisuudessaan ruostunut vitun... rautasaha.
Mutta tää auttaa, tää ruikuttainen. Purkautuminen. Kumpa mangusti lukisi näitä. Mun lääkäri siis. Ehkä se sitten ymmärtäisi mua vähän paremmin.
Mutta asiaan. Mä kuvasin tänään paljon. Joten esittelen päiväni kuvina.
Ensin mä heräsin. Huomasin, että oli sumuisaa. Jotenkin inspiroiva ilma.
 |
| Mun suojelusenkeli <3 |
 |
| Mun jouluvalot, kaverilta saatu pöllö ja itsetehty porokranssi. |
Sitten mä kävin pesulla ja otin lääkkeeni ja pukeuduin pallohameeseen, kengurupaitaan, kirpparivillatakkiin ja sinikukkaisiin sukkahousuihin. Ja lähdin äidin autolla osastolle.
Osaston puurossa ei PERKELE ollut edelleenkään suolaa. Onneksi päiväosastolla ei ole maustekieltoa. Viikonlopetusryhmässä oli kaikilla aika ankeat viilikset, kenellä Suomi-USA ottelun lopputuloksesta, kenellä omista syömisistä, kenellä äitienpäivään liittyvistä kivuliaista muistoista. Muakin itketti.
Iltapäivällä sitten sain luvan käydä ulkona viiden minuutin verran. Päivän ulkoiluthan oli painonlaskun takia evätty, mikä on minulle aika raaka rangaistus. Otin kuvia kanadahanhista. Muun muassa.
Välipalan jälkeen äiti haki mut autolla ja käytiin S-marketissa. Evätyt ulkoiluni estivät perinteisen kaupasta kotiinkävelyn. Sitten kotona virkkasin vähän neliöitä. Ja veimme äidin kanssa koiran puistoon. Kiipesin puuhun.
Laitan loppuun vielä pari kuvaa helatorstailta - isä ikuisti tekemisiäni...
Mä siis maalasin, luin äidin kanssa TatuPatu-kirjaa, tein biisiä ja pyyhin pöytää. Näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti