Perjantaiviilistä

Moi.

Tänään on perjantai. Minä tahtoisin ruveta perhoseksi. Tai koppakuoriaiseksi. Minä haluaisin kokeilla olla jokin ihan muu, koska itsenäni on niin monimutkaista. Apeaa ja apaattista. Varsinkin perjantaisin.

Minä voisin olla kengänkorko, kokeilla, miltä tuntuu iskeytyä asfalttiin yhä uudestaan. Olisiko se niin kauheaa? Minä voisin olla pullanmuruna isoäidin pitsilautasliinassa, maitoviiksinä jonkun ylähuulessa, sokerina suupielissä, Hymykuoppana poskipäässä.

Voisin olla  kiireisen naisihmisen hameenhelma, törmäillä tuuleen. Tai talitintin sieraimeen sukeltanut siitepölyhiukkanen. Kuinkakohan paljon minulla ja sillä on yhteistä? Ehkä me molemmat pidämme mandariineista, siitepölyhiukkanen ei vain koskaan ole päässyt maistamaan.

Palatakseni perjantaihin. Minä olen osastolla, valolta vankina, katselen ikkunasta merelle. Minulla on lämpöpussi housuissani, vatsaa lohduttamassa.
Vatsa on täysi ja pää on tyhjä. Tylsistynyt.

Minä olen törmännyt taas yhteen tämän ( ja ehkä monen muunkin) sairauden tyyppi-ilmiöön. Sen nimi on; Ahdistaa, kun ei ahdista - ilmiö.

Minä olen istunut paksuilla pakaroillani koko pitkän päivän. En ole saanut juuri mitään aikaan. Luovuuteni kukkii väsyneesti ja rutinoituneesti kuin melkein muovinen ruusu. Tunnen itseni paksuksi porsaaksi, turpeaksi tuontieläimeksi. Minulla on kuuma ja kaipaan raitista ilmaa. Kaikki on perjantaisen perseestä. Ja silti; minua ei ahdista. Mahdistaa vähän, sen myönnän. Mutta se on eri asia.

Minä istun päivällispöydässä, jotenkin melkein yksin. Kaikki muut tuntuvat jo lähteneen lomille. Makaronilaatikko tuijottaa minua. Se ei ole mukavaa, se katsoo syyttävästi. Se kuiskii olevansa kamalan epäterveellinen, hiilihydraattipitoinen, hirvittävä.

Tavallisesti minä menen lukkoon. Tihrustan itkua, pyydän, että taivaasta putoaisi salaattiannos tai vaikka syanidia, mitä tahansa minun makaronilaatikkoni tilalle. Olen ahdistuksesta jäykkä kuin jääveistos, korvissa takoo, sydän sekoilee. Minä pelkään itseäni, lautastani, haarukkaani, ennen kaikkea tulevaisuutta. Minä vihaan itseäni.

Tänään niin ei käy. Minä syön, kuuntelen radiosta potentiaalisia kesähittejä ja ajattelen omiani. Vatsani on rauhallinen, vaikka se voisi käpertyä jääkylmäksi palloksi silkasta kauhusta. Ensireaktio on helpotus. Minua ei ahdistakaan, minä selviän tästä tänään, huh. Sitten tulee syyllisyys. Miksi ei ahdista? Mikä menee pieleen? Olenko minä nyt sitten terve? Mitä minä täällä teen? Päässä pyörii.

Ahdistaakuneiahdista- ilmiö on hyvin tavallinen, ainakin minulle. Tulee hetkiä, jopa kokonaisia päiviä, jolloin kaikki on tavallista helpompaa. Ei riemua, ei edes toiveikkuutta, mutta silti. Ei ahdistusta. Jonkintapaista apatiaa kyllä, tasapaksua, toteavaa olemista. Ahdistuksettomuutta. Ja sitten ahdistaa, kun ei ahdista. Kyllä on paradoksaalista. Ja äärimmäisen surkuhupaisaa.

No tjah, kyllä ahdistaa. Kun nyt oikein ajattelen. :)

Mutta siitä selvitään. Se on ensimmäinen asia. Sen alle ei murruta, eikä siihen jäädä vellomaan. Se ei hyödytä mitään. Siitä ei päästä eteenpäin.

Tänään olen tehnyt käsitöitä ja valokuvannut turhuuksia. Tein örrimörriäistä esittävän kännykkäpussin ja aloitin virkkaamaan leppäkerttua. Kuvia olen ottanut PALJON. Niistä voisi tehdä erillisen postaamuksen.