Voi eiii....

Aurinkoa!

 

 Ihanaa, ihanaa aurinkoa. Mä rakastan kevättä. Muumilaastari sormessa ( leikkasin taas tomaattia), multaa kynsien alla ja jotain epämääräistä töhnää silmälaseissa, mutta olen onnellinen. Kevät tekee sen.

Mä haluaisin sanoa jotakin järkevää. Kantaaottavaa; kepeää, mutta syvällistä. Aivot ei vaan oikein toimi. Linnut laulaa korvien välissä. Titityy.

Mä haluan syödä ja tulla terveeksi. Mä haluan toteuttaa mun haaveet ja tulla valmiiksi kasvamatta aikuiseksi, mä haluan olla viisas ja varma ja vapaa. Mä haluan olla kaunis ja tietää sen itse ja hyväksyä nenäni ja kulmakarvani, lantionpohjalihakseni ja reiteni ja kaiken. Mä haluan hymyillä vasten aurinkoa ja nauraa niin, etten saa enää henkeä. Mä haluan suudella joskus jotakuta, suudella suulle ja säveltää lauluja rakkaudesta ja kirjoittaa runoja kaipauksesta. Mä haluan riutua rakkaudesta ja juopua hyvästä seurasta ja löytää oman tieni. Matkustella ja asettua aloilleni, tehdä vapaaehtoistyötä ja olla avuksi, pelastaa löytökoiran ja maalata talon. Istuttaa perunoita ja kirjoittaa kirjani loppuun. Nähdä valon joka päivä, pimeässäkin ja kyetä luottamaan siihen. Mä haluan.

Mutta kun mä en pysty. Mä tiedän miten hullulta se kuulostaa, miten järjetöntä se onkin. Mä en pysty noudattamaan ateriasuunnitelmaa, jollen mä harrasta liikuntaa. Ja mä oon niin puhki, niin auttamattoman väsyksissä, etten mä jaksa harrastaa liikuntaa. En edes ulkoiluttaa koiraa, mistään uimahallikäynneistä nyt puhumattakaan. Mä jaksan vain istua möllöttää ja tuijottaa, olla olematta, kuunnella kevättä ja harjoitella olemaan minä. Edes puoliksi. Ja kun mä en jaksa, mä en jaksa myöskään syödä. En ateriasuunnitelman mukaan. Vaa'an lukema viettelee, kuiskii kuin kuristava kukkaköynnös, siirappinen seireeni, ääni mun päässä. Mä en saa nostaa sitä. Mä haluan laskea sitä. Mä haluan olla pieni, siro. Antakaa mun olla. Mä en ansaitse syödä, kun mä en liiku. Ja siltihän mä syön. Mutten suunnitelman mukaan. Mä en pysty. Anteeksi.




Oletteko te siellä? Hemulit, heppatytöt, heinäsirkat? Lukijoiksikin teitä kutsutaan. Te luette, mutta miksi? Mikä minussa voi olla mielenkiintoista? Tämä ristiriita, varmaankin. Oman elämäni suuntaa koskeva säälittävä paradoksi.

Mä en kaipaa apua. Ja kaipaan, ihan kamalasti. Mä haluan, että musta otetaan kiinni, mutta mä haluan pyristellä irti. Mä olen vaikea ihminen, mutkikas. Mä olen ihan solmussa, mä olen miettinyt liikaa. Mä nään yhä sen mahdollisuuden, tai sairas osa musta näkee. Mä nään itseni laihana ja onnellisena, kaikki rakkaat ihmiset ympärilläni ja itsearvostukseni huipussaan. Satuprinsessana. Yäk.

Anorektikot on heikkoja. Vitun heikkoja. Ne ei pysty taistelemaan itseään vastaan. Niistä tulis huonoja hallitsijoita. Mä olen heikko. Mä en tiedä, mitä mä haluan.

Osastolle mä en halua. Mä haluan elämään, omaan kouluun, harrastuksiin. Mutta mä haluan sinne aliravittuna, pienenä, kauniina. Juuri niin heikkona, että jos kaikki meneekin pieleen, jos mä epäonnistun, niin se on ymmärrettävää. Mulla on portti, jonne paeta. Mä voin todeta että no, mähän olenkin aliravittu, heikko, ihan henkselitön. Ei mun tarvitsekaan onnistua.

Mun kaksi minää vuorottelevat mun päässä, tunnen itseni ihan hulluksi. Toinen kirjoittaa yhden kappaleen, toinen toisen. Mä haluan, en halua. Mä olen suoraselkäinen ja rehellinen ja järkevä ja samaan aikaan tosiasioita pakeneva, säälittävä liero. Selkärangaton. Mä haluan seistä omilla jaloillani ja päättää itse, mitä mieltä olen asioista. Vaikuttaa maailmaan ja sen vääryyksiin. Toisaalta mä pelkään laittaa jalat maahan, tahdon olla se pikkulapsi vauvakeinussa, äiti, anna vauhtia. Äiti, mä en halua syödä tota, se on pahaa. Äiti, mennään eläintarhaan, vaikka on arki. Eläintarhassa on kivaa.

Ei elämän aina tarvitse olla kivaa. Se voi ola ruusuilla tanssimista, mutta ruusuissakin on piikkejä. Mä olen auttamattoman naivi. Tahdon tehdä elämästäni elokuvaa.

Toisaalta, mä tahdon olla erilainen. Enemmän idealisti, kuin realisti. Mä tahdon uskoa parempaan huomiseen ja auringonkeltaiseen, koiran kirsun ja pianonkoskettimien parantavaan voimaan. Mä en tahdo vain möllöttää syntymästä kuolemaan. Ja unohtua tuhkaan, joka pensaan alle sirotellaan. Hip hurraa. Runoutta.

Lukijat, voi rakkaat, mä pyydän. Kertokaa, mikä on oikein. Mä en tiedä.

Mutta ei se teidä asianne ole, tietenkään. Mä olen minä. Mä olen tässä. Ja itse mun on ongelmani selvitettävä. Mä en tahdo olla se selkärangaton. Enkä se läski.
Voi paska.