Lapasen kohtalosta

Minun sormissani on taas miljoona pientä halkeamaa. Lapaseni, joista vasen putosi tänään ilmeisesti loskaiselle koulutielle ja jätti oikean yksin olemaan oikeassa, imevät vettä. Imivät. Tai kyllä vasenkin luultavasti yhä imee. Ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Ehkä vasen lapanen putosi haalean loskalämmön synnyttämään lätäkköön ja innostui niin imemisestä, että huljuu nyt turpeana ja kylmissään jossakin Helsinginkadun asfalttipainaumassa. Minun käy sitä niin sääliksi.

Minä tarvitsen tällaista. Minun täytyy saada sääliä lapasta, joka oli jo valmiiksi alapuolelta likaantunut, blogissani, jonka nimen vaihdoin Pöllöfanista elämäntilannettani paremmin kuvaavaan. (Tahto Tuuletin on uusi supersankarinimeni. Fan, nähkääs. Menneisyyttään ei voi täysin kieltääkään.) Minun täytyy saada kompuroida adjektiiveissa ja omassa vaikeudessani, kieriä paikoilleen juurtuneissa kielikuvissani niin kauan kunnes se kielletään. Nyt on jo myöhä, ja istun puoliksi salaa virkatun etanan vieressä sängyllä, jossa minun halutaan uskoa olevan nukkumassa. Minun täytyy päästä uudelleen vauhtiin.

Vihreän tuolin aika on tosiaan ohi. Minun isäni istuu siinä nykyään aina, maali halkeilee ja selkänojan puomeja voi halutessaan nitisyttää. Rainbow:n salmiakkipurkka on vaihtunut Sisun samanlaiseen, mustaa teetä menee edelleen muumimukista ja tomaatit luövät tahtia. Hetken minä luulin, että elämä on jo kokonaan toisin. Joululomalla minun ei tehnyt mieli purkkaa eikä EDES tomaatteja! Ahdistus oli tiessään, vatsassa kupli kuin boolimaljassa ja välillä oli ihan pakko vain hihittää ja väännellä käsiä, purra hammasta ja hypähdellä. (Minä olen sellainen, kun olen innoissani. Ihmiset säikkyvät sitä toisinaan.)

Luultavasti minulle kävi niin kuin vasemmalle lapaselleni tänään. Sain maistaa vapautta kaikesta, liitää halki ilman ja olla kevyt, nuori, ajattelematon, ahdistumaton ja hilpeä ennen putoamistani lammikkoon, joka sekin vaikutti aluksi entistä elämää virkistävämmältä.  Vasta jokin aikaa sitten tajusin olevani yhä kaulaani myöten vedessä, josta kuplat ovat jo haihtuneet. En voi paeta meritähtimäisiksi klönteiksi vatsaan kiinnittynyttä vanhaa ahdistusta. Minun täytyy jotenkin kaapia se pois, en voi jatkaa näin. Mielialanvaihtelut ovat nyt radikaalimpia kuin vielä koskaan ennen. Tunnin ajan hengitän plusasteiden hikoileman rännän läpi ruohon ja Escadan kesäeditionin kepeyttä, seuraavan tunnin etsin taas kyyneleitä kaikkialta, mutten löydä kuin paloja häpeästä ja hiljaisesta epätoivosta, joka nykii ja tempoilee, muttei pääse ulos, vaan lähtee leviämään suonistoon. Totta puhuen pelkäsin ja odotin tätä jo Onnelan ja Joulumaan porttien välillä Petteri Punakuonolla ratsastellessani.

En ole tottunut tuntemaan. Siitä on kolme vuotta, kun henkinen oli viimeksi näin fyysistä. Äänihuulten alle loukkuun jäävät suru, kateus, epävarmuus, häpeä, pelko ja pettmys painuvat vatsaan ja potkivat kuin syytöksenä siitä, etteivät voi syntyä ulos endorfiinintäyteisenä aitoudenosoituksena, valua poskia pitkin pois ja jättää kehnoa äitiään selviytymään tulevista haasteista vahvempana.

Minä en tiedä kuin, että haluan jatkaa yrittämistä. Vuosi on uusi ja MeNaisten vuosihoroskoopin mukaan tähänastisen elämäni paras. Jos siihen en voi luottaa, niin sitten en mihinkään. Haluan vain olla valmis olemaan kesken murtumatta.

Ps. Edellinen oli Pöllöfanin hautauspostaus, tämä välitaantuma puoliltaöin, jota ei voida vielä kutsua edes uuden blogin kansilehdeksi. Uusi tulee käsittelemään enemmän muita asioita, yritän luopua tyylistä, joka saa jo omatkin korvani surisemaan ikävystyksestä.

Sillä hetki hetkessä hetken on

 Mahtista.

Jotenkin tuntuu kauhean pöhnäiseltä, pönöttävältä ja pöhköltä aloittaa tämä kirjoitus sanomalla, että on tullut aika. Ei aika tule eikä mene, tässä maailmassa aika on ja säilyy, toisin kuin me ihmiset, meidän ajatuksemme, muistomme, tunteemme ja tuhahtelumme. Toiset asiat pysyvät pitempään, jopa ihmisiän halki, kuten minun rakkauteni alkusointuihin. Useimmat kuitenkin putoavat pois ennen pitkää ja hyvä niin.

Ei sitä jaksa olla loputtomiin onneton. Eikä liioin onnellinenkaan. Toisinaan on pakko murista, viskoa käsivarsia suoriksi, törmäillä seiniin, nauraa silmiin kyyneleitä ja itkeä, kunnes tulee hikka ja jalkoihin iskee vapiseva lamaannus. Toisinaan tuntuu oikealta vain hyräillä, hymyillä, tuijottaa tyhjää tyhjin silmin, hihitellä itselleen ja muille, laulaa puille. Olla luvallisesti tyhmä, tökerö, itsepäinen, epävarma, innokas. Luottaa itseensä ja muihin, tietää kuka on ja mitä arvostaa, mihin tahtoo elämässään vaikuttaa ja minkä jättää mahdollisimman koskemattomaksi.

On ihan jees (kuten Demi-lehdessä aina sanotaan) leikkiä välillä olevansa hirrrrrmuisen älykäs ja erityislaatuinen, yksi iso maailman napa, sellainen arktinen, jota pingviinitkin palvovat. Joskus, kun tuntee olonsa kovin yksinäiseksi, saattaa leikkiä kuolevansa ja käydä läpi jokaisen läheisen ilmeen uutisen vastaanottamisen jälkeen. On ihan okei kuvitella kamaluuksia ja yhtä okei hävetä niitä syvästi myöhemmin.

On okei vihata ja rakastaa itseään vuorotellen ja välissä vain olla ja tuijottaa hupsuja Youtubevideoita pää tyhjänä. Se on okei myös perjantaisin, kun monet vetävät päänsä täyteen. On oikein rakastaa elämää ympärillään ja raivostua sille aika ajoin. On oikein olla välillä "väärin", koska jos kaikki olisivat aina vain oikein, ei oikeutta koskaan kyseenalaistettaisi tai vahvistettaisi.

Minun on nyt tarkoitus puhua itsestäni tässä kontekstissa viimeistä kertaa. Olen muuttunut tämän blogin alkuajoista, uudistunut ulkopuolelta kuin minkä tahansa brändin päivittynyt logo. Tärkein muutos on kuitenkin tapahtunut jossain aivojen hermoratojen seassa, silmien takana, varpushupparin helmaa puristavissa kämmenissä. Sydän sykkii taas kuten sen kuuluu, luut ja ääni kantavat. Ajatukset jaksavat paremmin. Olen  kasvanut muutakin kuin kokoa. Ymmärrän nyt, että on suurta ja tärkeää pystyä pohtimaan omia motiivejaan, arvojaan ja ajatuksiaan elämässä, myös vähän sitä, mitä muut ehkä ajattelevat ja tekevät. Yhtä tärkeää on kuitenkin uskaltaa elää ja olla riittävästi ajattelematta. Uupumaton itseanalysointi auttoi minut ulos itse nikkaroimastani hiirenloukusta, mutten olisi päässyt pinnalle asti luopumatta vellomisesta tietoisesti aika ajoin ja luottamatta siihen, että elämä kantaa, painoinpa sitten kymmenen tai yhdeksänkymmentä kiloa.

Tärkeitä kulmakiviä ovat rakkaus ja vapaus. Onni ei ole itseisarvo, vaan tekijöittensä summa. Onnellisuus ei ole minusta edes tärkein tavoite. Voin olla onnellinen, tavallaan, olematta onnellinen. Kun tiedän asioiden olevan kuten parasta on, voin luopua joistakin oman onneni palasista ja tulla siten onnellisemmaksi, mikä on kiistatta hassua. Tällä hetkellä olen aika kyllästynyt minuudessani myllertämiseen. Tiedän tähän mennessä tarpeeksi voidakseni suunnata huomioni tärkeisiin asioihin ympärilläni.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vapaus on avain moneen. Olen nyt lopullisesti vapaa osastoista, polikontakteista, painonmittauksista, hoitajien katseista ja epäluuloista, lähes kaikista mielialalääkkeistä ja yleisestä mielenterveysbyrokratiasta. Ennen kaikkea olen vapaa omaan kehooni ja ajatteluuni kohdistuvasta vihasta, koulun ja elämisen pelosta, pahimmasta yksinäisyydestä ja kaikesta kulminoituvasta kalvavasta kylmyydestä vatsan sisällä.

Konkreettisesti, oksennus ei enää maistu suussa, eivätkä nutrien pakkausmateriaalit pauku sulaessaan jäästä jääkaapissa. Saan syödä ihan niin monta luumua kuin huvittaa tai olla syömättä ainuttakaan. Saan kävellä sateessa tunteja joutumatta selittelemään mitään kenellekään ja laiskotella olohuoneen omaperäisessä tavarakaaoksessa kuin lapsi kehdossa, huoletta. Osaan taas rakastaa, vihata, itkeä, nauraa ja ahdistua aidosti, helpottua ja hymistä niin, että posket hytkyvät. Osaan näytellä taas silloin tällöin. Puhua kieliä, laskea matikkaa, kirjoittaa runoja ja säveltää ja sanoittaa kappaleita. Uskallan avata suuni ja elättelen toivoa siitä, että pian opin myös sulkemaan sen tarvittaessa.

Hyväksyn melkein kokonaan sen, etten ole kuin yksi ihminen monista, en parempi enkä huonompi. Hyväksyn perfektionistisen luonteenlaatuni ja osaan nauraa sille. Suuntaan sieraimeni kohti tulevaa ja pyyhin pois kovettuneet rippeet menneisyydestä. Myönnän menneisyyteni ja uskon oppivani jatkuvasti lisää myös sen ansiosta.

BEFORE/ENNEN/WTF/ WHY

AFTER/JÄLKEEN/BECAUSE YOU'RE WORTH IT JNE. 

Blogin lopettamiseen on monta syytä. Sanotaan, että lukiossa sitä elää elämänsä parasta aikaa. En ota mitään paineita, mutta vietän varmuuden vuoksi koululla niin paljon aikaa kuin mahdollista, nuuhkin seiniä tavoittaakseni rakennuksen hengen ja yritän löytää syvällisen yhteyden kanssaopiskelijoihin. Tai no. Ehkä tämäntyyppinen orjallisuus unohtui jonnekin kuljetun matkan varrelle. Mutta lukio vie aikaa. Minä oikeasti viihdyn siellä.

Toiseksi, olen huomannut, että kaksi vuotta kestänyt vaihtelevan tiivis hoitojaksoni (johon tavallaan luen tämän blogissa avautumisen, oman korvaamattoman terapiamuotoni) on paitsi auttanut minua, myös vaikeuttanut ystävyyssuhteiden solmimista oikeassa elämässä. Käsitykseni siitä, mitä uusi tuttavuus haluaa minusta tietää, on jokseenkin vääristynyt. Usein sanotaan esimerkiksi moi, minä sanon: "Hei, olen sosiaalisesti kyvytön entinen anorektikko, tuleva vegaani, mahdollisesti myös psykologisella tasolla sadomasokisti. Mitä mieltä muuten olet ydinvoimasta?" Toisin sanoen olen niin tottunut pöpöttämään syvällistä sössöä itsestäni, etten oikein osaa sosialisoida nätisti.

Blogin nimi, Pöllöfani, ei enää oikein iske. Pöllöt ovat ihania, mutta niin ovat kaikki muutkin eläimet, joiden asiaa haluan ajaa. Tämä ei koskaan ollut varsinainen eläin- tai käsityöblogi kuten nimi voisi antaa olettaa. Pöllöjä on sitä paitsi nykyään liikaa kaikissa tekstiileissä ja muissa höröttimissä. Kallion lukion hipsteri tai sekopää (molempi parempi, kuten minä) ei voi olla liian mainstream.

En halua leimautua menneisyyteni perusteella. Luultavasti löydän melko pian uuden kanavan ilmaista itseäni sosiaalisessa mediassa. Youtuben olen löytänyt vasta, rakastan sen mahdollisuuksia...

Tämä blogi jää paikalleen, kunnes joku Bloggerin ylläpitäjistä katsoo sen poistamisen aiheelliseksi. Tämä postaus on jo liian pitkä, mutta loppuun tärkein.

Kiitos.  Ilman lukijoitani olisin luultavasti seonnut lopullisesti. Yhdessä vaiheessa kommentit ja tieto siitä, että joku lukee ajatuksiani ja miettii kirjoittamiani asioita, olivat tärkein syy jatkaa mönkimistä. Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkein keino itseni ilmaisemiseen ja arvostamiseen. Oli korvaamatonta saada siihen vastakaikua. Kiitos erityisesti Viivi, Saara, Jen, Katariina, Suvi ja Jemina. Kaikkea hyvää.

Maija, aka. riesakuoriainen. 

#happiness#healthylife#newbeginning#firstandlasttimeforhashtags#nofilter

                                                                                                                                             

Mureneva tulevaisuuteni Ikean sohvalla.

Olen kamalan tyhmä. Ihan liian ujo. Ja vielä sillä tavalla epäsöpösti. En niin kuin seitsemän käppänän Vilkas, joka ei ole koskaan puhunut, koska ei ole kokeillut. Vaan niin kuin kivi. Sellainen sammaloitunut möhkäle, jonka kaikki ohittavat matkallaan markettiin. Olen kömpelö ja karvas. Kuivahtanut ja karvainen kuin parhaat päivänsä nähnyt kookospähkinä.

Nyt en puhu siitä, miten paljon syön tai kuinka laaja tuolin pintaan piirtyvä takalistoni taas olikaan. Te tiedätte jo ihan hyvin kaiken siihen liittyvän. Te tiedätte minun vatsamakkaroistani enemmän kuin ne tietävät itsestään, joten antaa sen aiheen nyt olla. Ei minun kulmikas, ruhjeille revitty itsetuntoni hankaa elämäni liitutaulua näin korviasärkevästi siksi, että olisin läski. En minä ole läski. Juuri nyt.

Minuun sattuu, koska tunnen itseni niin riittämättömäksi. Kaikilla elämäni osa-alueilla. Miksi minun täytyy tuntea niin suurta intohimoa juuri teatteria ja näyttelemistä kohtaan, kun kerran olen vain se typerä kivi. En osaa ottaa toista näyttelijää huomioon, viedä kohtausta eteenpäin tai tuoda siihen mitään uutta. Jo lavalle astuessani olen luovuttanut. Kyllä minä tietenkin väitän itselleni, niin kivenkovaa kuin kivi vain voi, että teen kaikkeni. Mutta minä pelkään yleisöä, vastanäyttelijää ja ennen kaikkea itseäni niin paljon, ettei edes yrittämisestä tule mitään.

Ensin minä siis luovutan, jo ennen kuin kohtaus on päässyt alkuun. Kesken kaiken minun tekee mieli juosta pois koko teatterista, pois maailmasta, purskahtaa raikuvaan, vapauttavaan itkuun. Vaan ei. En minä itke, vaikka kuinka rutistaisin naamani kätevään matkakokoon. Tuska jää rintalastan alle, jonnekin lähelle palleaa. Se vaikeuttaa hengittämistä, puhumista, nukahtamista. Se muuttaa muotoaan kun aikaa kuluu, kasvaa ja märkii, hyllyy kuin ykkösviili. Se muuttuu vihaksi, sisäänpäin kääntyneeksi viiltävän teräväksi piikiksi.

Ensimmäistä kertaa edes kirjoittaminen ei auta. Minä vihaan jokaista tavua tällä sivulla, jokaista ontuvaa kielikuvaa. Minä olen paha ihminen, koska en osaa rakastaa itseäni. En taida siis osata rakastaa ketään toistakaan. Olen tuomittu yksinäisyyteen, ikea-sohvan nurkkaan murustamaan  kevytlevitteellä voideltuja Vaasan ruispaloja siinä yksiössä, joka hamaan tulevaisuuteeni, johonkin maailman laidan sateiseen kortteliin, piirtyy.

Minusta ei koskaan tule näyttelijää. Vaikka toisaalta, ei minusta koskaan tule hyönteistutkijaakaan. Eikä sulkapallomailanvalmistajaa. Minulla on vain yksi suuri intohimo, taide, ja kun en saa rakkauteeni vastakaikua, lopulta tukehdun niihin perkeleen ruispaloihin. Vaikka vapaaehtoisesti.

Hymykuoppakipu

Olen luullut, että osaan. Olen luullut, että pystyn. Olen luullut, lapsellisesti, että kaikki on niin kuin olla pitää.

Olen elänyt siinä uskossa, että elämä kantaa. Tai no, ehkä olen ollut uskovinani. Hymyillyt, vaikka poskipäihin vähän sattuisikin, purrut hampaita yhteen kuin pähkinänsärkijä. Eihän sitä kauan ole kestänyt, valheellista tai ei. Murentunut se on joka tapauksessa.

Kallion lukiossa pitäisi olla ihanaa. Ja onhan siellä. Mutta minä en osaa ottaa sitä vastaan.

Kuvittelin, että kun pääsen pakoon, pois yläasteen ja menneisyyden hankaavista varjoista, aloitan uuden elämän. Olen jälleen normaali, mutta erityinen, niin kuin me kaikki. (Tai oikeastaan vielä vähän erityisempi kuin moni muu, kähisee pieni ääni. Hyi, minä sitten inhotan itseäni.)
Kuvittelin taas liikoja. Pulahdin odotuksiini ja jäin lämpimään veteen kellumaan. Mutta joku sulki hanan, se taisin olla minä, ja tässä sitä ollaan. Haaleaa. Vilu.

Minä en löydä sanoja. Äidinkielen ryhmätyön esittelyssä vien puheaikaa kaikilta muilta runsain mitoin, kauhon sitä itselleni kuin pelikaani vain toistellakseni jo mainittuja asioita. Mikä saakutin pelikaanipapukaija minusta on tullut? Psykologian ryhmätyössä kinastelen yhdestä sanasta. Olen kuin huonosti kasvatettu lapsi.

Herranjumala. Minähän OLEN huonosti kasvatettu. Olen regressoitunut lukiossa takaisin esikoululaiseksi.

Toisaalta käyn hetki hetkeltä hiljaisemmaksi. Vihaan omaa ääntäni ja käytänkin sitä lähinnä vain oppitunneilla. Olen ujo, sisäänpäinkääntynyt ja vaikea tapaus. Hymyilen kyllä vastaantulijoille, pidän ovea auki, mutta siihen se sitten jää. Mikä minusta on tullut? En tunne itseäni.

Muut nauravat. Yhdessä. Minä en osaa kuin kirjoittaa "taiteelliseen pysäyttäviä" yhden sanan lauseita. Yksin.

Olen väsynyt, kamalan väsynyt. Koeviikko lähestyy, enkä voi lukea tarpeeksi, koska unohdan heti, mitä olin lukemassa. Nukun bussissa. Tunnilla istun aina eturivissä vain tahmatakseni poskeni kämmenilläni. Kuvistyöni muistuttavat... Ne muistuttavat... Sanotaan, että sormivärejä syövä tenava on minuun verrattuna Leonardo Da Vinci.

Pahinta on, että kukaan ei edes naura minun työlleni hyväntahtoisesti. Jos joku kiusoittelisi, minä kuuluisin joukkoon ja voisin hyväksyä omat vikani helpommin. Mutta en minä voi pakottaa ketään pitämään itsestäni, enkä haluaisikaan. Tahdon ansaita ystävyyden, antaa saman verran takaisin. Tahtoisin, että joku pitäisi minusta sen vuoksi, kuka olen. En vain osaa olla oikein kukaan.

Minä ihailen niin paljon, kadehdin liikaa ja suren vain, lopulta. En osaa elää, vaikka viimeinkin minulla olisi kaikki edellytykset siihen. Jos elämä on tätä, miksi koskaan tein sen helvetillisen työn parantuakseni?

Minä olen aivan liian normaalipainoinen lääkärini suosituksiin nähden, saan asua kotona ja tehdä mitä huvittaa. Silti istun tässä ja pyydän maailmalta sitä samaa vanhaa, jonka luulin jo kaivertuneen itsekseen osaston ruokasalin seiniin. Antakaa minulle elämä!


// Kyllä minä tiedän, ettei elämä kävele luokseni, vaan minun täytyy se itse osata rakentaa. Olen vain niin kamalan väsynyt. Minun poskipääni ovat hymyilemisestä niin kipeät.

//Voisin valvoa koko yön tässä kirjoittamassa, haluaisin sanoa jotain yhteiskunnasta. Jotain tosi korkealentoista ja syvällistä samaan aikaan. Mutta kun ei minusta ole siihen, ei juuri nyt.

Nenä ja seikkailu ihmisten maassa - Osa 2

Noniiiin :DDD Pitkästä aikaa tätä tarinaa. Myönnän, että olin kauhean kiireinen (laiska) kirjoittaakseni, joten siksi venyi. Tämä osa onkin sitten niin pitkä, että lähetän sinulle dumletikkarin, jos onnistut lukemaan sen kokonaan... Olkaapa hyvät!
Edellinen osa luettavissa tästä: http://pollofani.blogspot.fi/2014/06/nena-ja-seikkailu-ihmisten-maassa.html




OSA 2

Nenä oli käynyt kaivamassa heittämänsä pallon mustikanvarpujen seasta Viherhämärän itäpuolelta, paikasta, jossa hän ei ollut käynyt milloinkaan aikaisemmin. Nyt pallo lepäsi tiiviisti hänen oikeassa kainalossaan ja nenänsä, sen hän oli suunnannut kohti kaupungin mölisevää paljoutta.

Keskuspuiston reunassa hän uhrasi epäilylle vielä hetken. Pienet vastuuntuntoiset, ikävän aikuismaiset ajatukset kiersivät kehää hänen takaraivossaan ja kutittivat niskaa kuin huonosti istuvat sammalvaatteet. Ja tosiaan, vaatteet! Ne hän oli saanut ylleen siinä samassa silmänräpäyksessä, kun hänestä oli tullut ihminen. Hänellä oli sammalenvihreä paita ja mudanharmaat, pitkät housut. Jopa kengät hänellä oli, vaikka öttiäisten kielestä ei niille sanaa löytynytkään. Ajatus ihmisvaatteista ja siitä, että ne olivät hänen, kutkutti Nenää niin suuresti, että hän unohti samantien, miksi olikaan pysähtynyt epäröimään.

Heti astuttuaan kadulle kokonaan, Nenä törmäsi oikeaan ihmiseen. Hän älähti, kun miehen kädessä oleva suorakulmainen, litteä esine töytäisi lujaa hänen vatsaansa. Mies ei sanonut mitään, mulkaisi vain ja kiirehti sitten jatkamaan matkaansa leuka edellä. Nenä oli niin hämmentynyt, ettei edes juossut ihmisen perään kysyäkseen, sattuiko häneen, pyytääkseen anteeksi omaa kömpelyyttään ja ehkä tiedustellakseen, mikä oli tuo litteä esine ja mihin sitä käytettiin.

”Sinä seisot keskellä kulkuväylää”, voimakas ääni kajautti Nenän korvan juuresta. Nenä pomppasi ilmaan säikähdyksestä ja kohtasi naispuolisen, kirkasvärisiin ja kahiseviin vaatteisiin pukeutuneen ihmisen jäänviileän ilmeen. Ihmisellä oli päänsä päällä kummallinen, kiiltävänpunainen jatke, ja hän tuki käsillään suurta esinettä, jossa kaksi ympyrää oli kytketty toisiinsa monimutkaisilla putkilla. Nenä tuijotti. ”Voisitko ystävällisesti siirtyä sivuun, tässä on ihmisiä työmatkalla ja vilkasliikenteinen katu”, nainen jatkoi samaan kovaan sävyyn. Nenältä vei vielä hetken, ennen kuin hän sai astuttua askeleen taaksepäin. Nainen pyöräytti silmiään, nousi Nenän hämmästykseksi monimutkaisen ympyräesineen selkään ja viiletti tiehensä.

Vähään aikaan ei Nenä uskaltanut liikkua minnekään. Hän seisoi suuren pihlajan varjossa, harmaan, joustamattoman tien reunassa ja katseli hurjaa vilinää silmät suurina. Rauhoituttuaan hän alkoi ymmärtää. Ihmiset liikkuivat koko ajan. Hän erotti useita samankaltaisia ympyrähäkkyröitä ja ihmisiä niiden kyydissä. Toiset kävelivät, toiset juoksivat, toiset menivät sisään puhiseviin, kaliseviin, tööttäileviin ja savuaviin laitteisiin, jotka kuten Nenä tajusi, eivät olleetkaan lemmikkejä, vaan jonkinlaisia kulkuvälineitä. Minne kaikki oikein olivat matkalla?

Toinen asia, jonka Nenä pani merkille, oli se, etteivät ihmiset puhelleet keskenään. He eivät edes katsoneet toisiaan, vaan tavallaan liu'uttivat ilmeensä yli vastaantulevien kasvojen ja jatkoivat sitten taas loputonta matkustustaan. Toiset kyllä puhuivat, kieltä, jota Nenä ihmismuotonsa ansiosta ymmärsi, mutta he puhuivat niihin suorakulmaisiin esineisiin, joissa, kuten Nenä arveli, asui varmaankin pienempiä ihmisiä, kenties ihmislapsia.

Lopulta Nenä löysi katseellaan paikan, jossa ihmiset ainakin hetken verran pysyivät paikoillaan. Se oli vihreä katos, jonka luota kaliseviin ja puhiseviin kulkuneuvoihin astuttiin. Nenä rohkaisi itsensä ja marssi tuon paikan ihmisten luokse.

”Päivää”, hän sanoi sujuvasti suomeksi ja ihmetteli itsekin omaa kielitaitoaan. Kukaan viidestä katoksen ihmisestä ei vastannut hänelle. Yksi kaivoi taskustaan kiireesti litteän suorakulmionsa ja ryhtyi kutittelemaan sitä sormellaan. Neljä muuta ottivat harkitun askeleen kauemmas hänestä. Nenästä alkoi tuntua, ettei ihmisten elämään noin vain käveltykään. Hän veti syvään henkeä ja sai heti kamalan yskänkohtauksen. Yksi katoksen ihmisistä oli sytyttänyt palamaan pienen valkoisen käärön ja savu tuntui kurkussa ja sieraimissa paljon paksummalta ja kitkerämmältä kuin iltanuotiopiirissä kotipuolessa.

Toivuttuaan Nenä päätti yrittää uudestaan. Hän kuivasi silmänsä ja kohdisti katseensa suoraan etummaisen ihmisen silmiin, jotka tutkailivat tiiviisti suorakulmion pintaa. ”Oletteko nähnyt tämän omistajaa?” Nenä kysyi kovaa ja selvästi.

Ihminen säpsähti rajusti. ”Eeen...” se sopersi ja pälyili katseellaan Nenän pään yli.

”Siis TÄMÄN”, Nenä korosti ja nosti ystävällisesti pallon niin korkealle, ettei se voinut jäädä ihmiseltä huomaamatta. Ihminen vilkaisi Nenää hyvin nopeasti silmiin ja kääntyi sitten kohti kengänkärkiään niin kuin katse olisi satuttanut sitä. ”En ole nähnyt.”

Nenä päätti luovuttaa hänen kohdaltaan ja kääntyi neljän kauempana seisovan puoleen leveästi hymyillen. ”Oletteko te nähneet tämän pallon omistajaa?” hän kysyi iloisesti. ”Minun todella pitäisi löytää hänet.”

Kahta neljästä hymyilytti. Kaksi muuta näyttivät vain typertyneiltä, yksi jopa vihaiselta. Lopulta toinen hymyilijöistä avasi suunsa. ”En ainakaan minä ole nähnyt”, se sanoi. ”Ehkä voisit laittaa vaikka feisbuukkiin ilmoituksen. Tai kaupan ilmoitustaululle?”se jatkoi, kun Nenä ei näyttänyt ymmärtävän.

”Kiitos”, Nenä sanoi alakuloisesti. Sitten hän kääntyi ja jatkoi matkaa.

Nenä oli niin hurmaantunut omista ihmisenjaloistaan ja pitkistä askelistaan, että käveli vain kävelemisen ilosta. Hän käveli hurisevien ja puhisevien kulkuvälineiden täyttämien teiden laitoja ja katseli ihmisiä haltioituneena. Vastaan tuli pienikokoisia ihmisiä isokokoisempien työntämissä kärryissä ja yksi sellainen osoitti Nenän kasvoja sormellaan. ”Äiti, kato! Isonenä!”se huusi. ”Hyi, Jalmari, ei saa osoitella!” hänen äitinsä komensi. ”Sinullakin on hauska pipo”, Nenä kehui, mutta äiti ja lapsi-ihminen olivat jo jatkaneet matkaa.

Kävellessään Nenä pani merkille, että toiset ihmiset säikkyivät katsomasta häntä kasvoihin, kun toiset puolestaan vain tuijottivat, pitkään ja tyhjin ilmein. Tosin kyllä tuijottajatkin käänsivät katseensa äkkiä pois, kun Nenä hymyili heille. Kyllä ihmiset sitten olivat kummallisia.

Eräällä hieman syrjäisemmällä vihreällä katoksella Nenä kohtasi kolme varmaankin hyvin köyhää ihmistä. Niillä oli huono ryhti ja aivan liian suuret vaatteet. Käsissään ne kantoivat kiiltäviä ruskeita pulloja, vähän metsänhaltian rohtovuosikertojen näköisiä.

”HEEI!” keskimmäinen huusi Nenän huomattuaan. Hänen silmänsä katsoivat Nenästä hieman ohi, mutta se taisi olla ihmisillä tapana.

”Heipä hei”, Nenä vastasi, mutta hänen äänensä hukkui vasemmanpuoleisen karjaisuun.

”ISO NENÄ!”

”Niimpä niin”, Nenä sanoi. Hän oli tottunut siihen, että hänen nenäänsä ihailtiin. ”Teilläkin on oikein...”

Mutta taas hänet keskeytettiin. Miehet alkoivat nauraa. Kovaäänistä, Nenän korvissa jotenkin ikävää naurua. Keskimmäinen osoitteli Nenän nenää, oikeanpuolimmainen kumosi kurkkuunsa nestettä ruskeasta pullosta ja vasemmanpuoleinen tarrasi Nenän hartiaan kovakouraisesti. ”HEEI, MÄ VEDÄN SUA NENÄSTÄ!” Ja hän väänsi Nenän nenää, lujaa.

Nenä kiljaisi ja riistäytyi vapaaksi. Kauhuissaan hän juoksi pois miesten luota, mutta vielä kaukana heistä hän oli kuulevinaan noiden ihmisten kumean naurun kaikuna korvissaan.

Nenä oli hädissään. Ei tämän näin ollut ollut tarkoitus mennä. Hetken Nenä kaipasi kipeästi takaisin kotiin. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi Hullu-Karvajalkaa, vanhaa öttiäistä kotikulmilla, joka oli saanut lisänimensä omituisista puheistaan ja tavoistaan. Varmasti ihmistenkin joukosta löytyi erikoisempia yksilöitä. Hän olisi vain yksi höpsö pelkuri, jos antaisi moisen säikyttää itseään.

Niin Nenä jatkoi matkaa. Kävellessään ihmisten seassa hän yritti kovasti olla välittämättä vatsanpohjassaan kasvavasta kylmästä epävarmuuden tunteesta, joka säteili hetki hetkeltä voimallisemmin raajoihin ja kurkunpäähän kihelmöimään. Hän nimittäin pani merkille, että ihmiset joko tuijottivat tai väistelivät hänen nenäänsä, eivät häntä kokonaisuutena. Pian hän huomasi kulkevansa kuin pienessä, läpinäkyvässä kotelossa; ihmisten ilmeet ja eleet kuvastivat toisia ihmisiä kohtaan lämmintä välinpitämättömyyttä, jonkintapaista yhteenkuuluvuutta, kun taas hän oli kaikin tavoin erilainen. Häntä pelättiin.

Nenä ei voinut suuttua ihmisille tavasta, jolla häntä kohdeltiin, mutta hän tunsi itsensä hyvin surulliseksi. Hän oli tottunut siihen, että hänen nenäänsä ihailtiin tai vähintäänkin kunnioitettiin. Hänethän oli nimettykin sen mukaan. Ei hän osaisi olla ilman sitä. Hän piti nenästään kovasti.

Lannistuneena Nenä käveli eräälle viheralueelle, joka näytti melkein yhtä yksinäiseltä määrätietoisesti etenevien ihmisten keskellä kuin Nenä tunsi olevansa. Hän löysi vihreän penkin ja istuutui sille, pää käsien varassa ja isovarpaat toisiaan vasten.

Ei hän ollut istunut siinä kauaakaan, kun hän äkkiä kuuli äänen, sanoja toistensa perään, aivan läheltään.

”Hei, onko jokin hätänä?”

Kesti hetken, ennen kuin Nenä tajusi äänen puhuttelevan häntä. Hän kohotti katseensa.

Noin kahden ihmisenaskeleen päässä seisoi vaaleahiuksinen nainen vaaleissa housuissa ja vaaleassa, napitetussa takissa. Nainen hymyili hänelle. Nenä hämmentyi huomatessaan, ettei hymy ollut samanlainen kuin vihreän katoksen ihmisillä, sellainen, joka sai hänet tuntemaan itsensä tyhmäksi. Eikä se ollut samanlainen kuin ruskeapulloisilla miehillä, ilkkuvaksi nauruksi vääntäytyvä. Se taisi olla, jollei Nenä oikein pahasti erehtynyt, vain ystävällinen.

”Ei varsinaisesti” , Nenä vastasi. ”Minä olen vain surullinen.”

Nainen nyökkäsi hitaasti. ”Haluatko jutella siitä?”

Nenä hämmentyi entisestään. ”En tiedä”, hän sanoi. ”Jos siitä ei ole haittaa. Miksi ei.”

”Minulla ei ole kiire”, nainen sanoi ja istuutui Nenän viereen penkille. ”Kerro vain.”

”Minä tunnen itseni yksinäiseksi”, Nenä sanoi suoraan. ”Ihmiset joko nauravat minulle tai sitten he eivät huomioi minua laisinkaan.”

Nainen rypisti kulmiaan. ”Tyypillistä”, hän sanoi. ”Ja aivan typerää. Minne sinä olit menossa?”

Nenästä tuntui, että hänen ihmisyyttään alettaisiin epäillä, jos hän sanoisi, ettei ole matkalla minnekään.

”Minä etsin tämän pallon oikeaa omistajaa”, hän sanoi ja näytti palloa. ”Mutten ole löytänyt häntä. Enkä ole koskaan käynyt feisbuukissa, joten en voi mennä sinne uudestaankaan. Tarkoitan, ilmoitusta laittamaan.”

Nainen nauroi, mutta lempeästi. ”Ei feisbuukissa ole mikään pakko olla”, hän sanoi. ”Ihmiset vain tuntuvat luulevan niin. Mutta tosiaan, tuo pallo. Olet kultainen, kun tahdot palauttaa sen, mutta omistajan löytäminen saattaa olla kyllä melkein mahdoton tehtävä. Miten olet yrittänyt?”

”Olen kysellyt ihmisiltä, jos he tietäisivät, kuka tämän pallon omistaa.”

”Mutta meitähän on täällä niin hirveän paljon.”

”Meillä kotipuolessa kaikki tuntevat toisensa ja pitävät toisistaan huolta ja lukua”, Nenä sanoi varomattomasti.

”Ai, mistä sinä tulet?” nainen kysyi kiinnostuneena.

Nenä nielaisi. ”Tuolta... Tuolta pohjoisesta”, hän keksi. Nainen nyökytti ymmärtäväisesti. ”Täällä etelässä asiat ovat vähän suurempia ja usein myös monimutkaisempia”, hän sanoi.

”Sen olen huomannut”, Nenä myönsi.

”Oletko vierailulla vai muuttanut tänne pysyvästi?” nainen tiedusteli.

”Minä... Se vähän riippuu. Minun pitäisi löytää tämän pallon omistaja.”

Nainen näytti vähän kummastuneelta. ”Mutta sehän on vain pallo. Niitä saa kaupasta uusia.”

Nenä ei tiennyt, tarkoittiko kauppa kenties samaa kuin sepän paja kotipuolessa, sillä siellä kaikki potkupallot valmistettiin. Seppä oli hyvin tarkka siitä, ettei uusia tehty kuin äärimmäisissä tapauksissa ja korkeintaan lahjaksi perheenlisäyksen päivänä.

”Jos nyt kuitenkin menisimme sinne feisbuukkiin”, Nenä ehdotti. ”Ja laittaisimme ilmoituksen.”

”Hyvä on”, nainen sanoi, kaivoi taskustaan litteän, toiselta puolelta kirkkaan vaaleanpunaisen ja toiselta puolelta kiiltävän suorakulmionsa ja hipaisi sitä etusormellaan. Mitään ei tapahtunut.

”Pahus, akku loppu. Kotoa kun lähdin niin oli vielä melkein viiskyt prossaa.”

”Onko tuo sinun lapsesi?” Nenä kysyi ”Vai kenties lemmikkieläin?”

Nyt nainen nauroi taas. ”Sinullapa on terävä huumori. Perheenjäsenestähän tämä jo melkein käy, olet oikeassa. Jos me haluamme feisbuukkiin, niin sinun täytyy tulla käymään meillä kotona, ihan tässä lähellä. Meillä on siellä pöytäkone.”

Naisen koti sijaitsi korkeassa, vaaleassa talossa. Pihaan oli pysäköity tööttäileviä kulkuvälineitä ja kahden ympyrän laitteita. Yksi pieni ihminen istui neliönmuotoisessa lavassa täynnä hiekkaa ja taputteli kepillä eri värisiä kulhoja ja kuppeja. ”Ällä tuule paha kaakku”, hän rallatti. Nenästä oli kummallista, että ihmiset tuijottivat häntä, kun joukosta löytyi monia muitakin vähän erikoisempia yksilöitä.

”Unohdin muuten esittäytyä”, nainen sanoi iloisesti, kun he olivat ahtautuneet pelottavaan pieneen koppiin ja vetäneet ristikko-oven kiinni. ”Minä olen Aino Vilkman.”

Nenä parkaisi ja tarrasi peilin vieressä olevaan kahvaan, kun koppi, jossa he seisoivat alkoi äkkiä liikkua ylöspäin. Aino Vilkman näytti kummastuneelta. ”Mikä hätänä?” hän kysyi.

Nenä oli puristanut silmänsä kiinni. ”Minä en ole tottunut lentämään”, hän sopersi. Aino Vilkman nauroi taas. ”Sinä olet varsinainen.”

”Ei kyllä minä olen mies”, Nenä korjasi vakavana. ”Tai siis poika.”

Ja TAAS Aino Vilkman nauroi. Nenä tunsi olonsa hämmentyneeksi.

”Tämä on tällainen tavallinen perhekoti”, Aino Vilkman sanoi, kun he astuivat ulos kamalasta lentävästä kopista kiiltävään käytävään. ”Ei mikään sisustuslehteen sliipattu kulissi.” Ja hän avasi punaisenruskean oven pienen kuhmuraisen esineen avulla.

Nenän eteen avautui kapea huone täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Lattialla matto oli kaislan tai sammaleen sijasta värikäs kuin sateenkaari. Seinustalla seisoi rivissä erikokoisia jalkineita ja niiden yläpuolella roikkui hienoja, sileitä ihmisvaatteita omituisen muotoisissa oksankarahkoissa. Huoneen vastakkaisessa päädyssä Nenää tervehti Nenä itse. Kun hän heilutti päätään, toinen Nenä teki samoin. Nenältä vei hieman tavallista öttiäisenajatusta pidemmän hetken, ennen kuin hän tajusi näkevänsä oman kuvajaisensa paljon metsälammenn pintaa kirkkaammassa esineessä. ”Astu vain peremmälle”, Aino Vilkman kehotti aivan hänen takaansa. ”Ei tarvitse ujostella.”

Nenä oli ihmeissään. Aino Vilkman johdatti hänet seuraavaan huoneeseen, jossa oli taas niin paljon nähtävää, että Nenää aivan huimasi. Siellä oli kasoittain asioita, joita Nenä ei osannut kuvailla. Hänen päässään toistuivat ilmaukset esine, vekotin ja laite. Hän olisi halunnut voida nimetä ympärillään huomiota vaativat tavarat. Vain yksi tutunkaltainen asia seisoi aivan seinässä erottuvan laajan läpinäkyvän aukon vieressä. Se oli puu, aivan varmasti. Nenä ei tunnistanut lyhytkasvuisen kasvin laatua, mutta siirtyi vaistomaisesti sen lähelle hakemaan turvaa.

”No niin”, Aino Vilkman sanoi. ”Laitetanpas se ilmoitus sitten sinne feisbuukkiin.” Hän istuutui, otti käteensä soikean, langassa kiinni olevan tavaran ja liikutti sitä pöydällä. ”Äh. Taas tämä temppuilee, vanha romu. Pitäisi hankkia uusi hiiri.”

Nenä mietti kuumeisesti, olivatko hiiret ihmisten lemmikkejä ja tarvittiinko niitä kenties puhdistamaan näitä vekottimia hännällään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oravien hännät olisivat luultavasti puhdistuksessa tehokkaampia, ja että kylläpä ihmiset olivat kummallisia.

”Sinä löysit sen siis Keskuspuiston reunasta, Tullinpuomin Shellin vierestä? Joo... Laitetaan, että jalkapallo kaipaa omistajaansa. Ja sitten voisin laittaa tähän vielä sun puhelinnumeron. Luettelepas.”

Nenä tuijotti Aino Vilkmania epätietoisena.

”No?” Aino Vilkman näytti kärsimättömältä. ”Luettele!” Ja sitten hän hymyili jokseenkin vaikeasti.

Nenän öttiäisenaivoissa hyrräsi. Hän ei osannut luetella kuin ystäviensä nimet ja erään vanhan lorun, jolla Kihara-äiti oli laulanut hänet uneen. Jotenkin tuntui, ettei kumpikaan kelvannut tilanteeseen.

”Minä... minä en osaa”, hän sopersi lopulta. ”Olen pahoillani”, hän lisäsi vielä ennen kuin Aino Vilkman ehti vastata.

”Ei se mitään!” Aino Vilkman huudahti kovaa ja hymyili niin tavattoman leveästi, että Nenä tunsi itsensä yhä tyhmemmäksi. ”Keksitään joku toinen keino.”

”Meillä Viher... tuolla kotipuolessa yleensä merkitään tieto kadonneesta asiasta kylän vanhimpien kirjaan, josta sitten kaikki voivat käydä katsomassa”, Nenä selitti. ”Vaikka yleensä pelkkä keskusaukiolla huhuileminen riittää.”

Aino Vilkman henkäisi suureleisesti. ”Oi! Minä sitten rakastan tuollaisten pikkukylien yhteisöllisyyttä!”

”Että voisimmeko me merkitä tämän pallon -”

”Minä ehdotan, että sinä tulet nyt keittiöön ja otat minun kanssani mummin mustikkakeittoa ja keksejä. On meillä leipää ja päällisiäkin, olet varmaan nälkäinen. Mietitään sitten, mitä tehdään, jooko?”

Aino Vilkmanin ääni oli sillä tavalla ystävällinen, että Nenä aisti vaihtoehtojen vähyyden. Hän yritti hymyillä ja tuntea itsensä rohkeaksi, vaikka syvällä sisimmässään hän tiesi olevansa samalla tavalla sotkussa kuin koppakuoriainen keväthankien sulamisen aikaan.

Sinireppuinen alakulo

It's a lovely day.
If I was okay, I could dream myself away.
But the silence inside my head,
It rips out my teeth, it cuts my hair.
I've got my cheek against the pillow,
the sun is getting low.
Why do I feel so sad?
Why do you always look at my hat? Not me.

I try so hard, believe me.
I just want to be free.
Be free with you when in the air
the birds and shadows just don't care.

I want to be like all the others,
happy, angry, that's what matters.

I don't want to try to be.
I just want to see and feel.
The loneliness eats me while I
eat everything that I can find.
I wish that someday someone could
love me
not something
I should be.



Sehän on minun oma vikani. Jokin sääntö, jonka olen itseeni kirjoittanut. Yritän tehdä vaikutuksen jokaiseen vitun pensaaseen, joka tielleni osuu. Ihmiset taas saavat minut niin tolaltani, etten tiedä miten päin seisoisin. Yleensä päädyn tunkemaan pääni kahden sellaisen olkapään välistä, jotka mieluummin tutustuisivat toisiinsa kaikessa rauhassa. Ilman minua. Ihastuisivat. Nauraisivat. Riitelisivät. Luottaisivat. Uskoutuisivat. Lupautuisivat. Sillä aikaa, kun minä vedän sinisen kånkenin selkääni ja valun kotiin purkamaan pahaa oloani äitiini (johon minulla on psykologisesti liian tiivis suhde - se kuulemma oli osasyy anoreksiaani) sekä tomaatteihin. Joskus blogiin. Joskus luovaan toimintaan. Liikuntaa en ole voinut harrastaa pitkään aikaan, koska olen paskonut vasemman lonkkani ja kärsin pitkittyneestä kuumeettomasta flunssasta.

Nyt en jaksa edes kirjoittaa enempää. Minä olen vain minä. Kunpa se riittäisi.

Minä en pysty. En pysty mihinkään.

Makaan ojassa, jonka liepeillä humiseva tyhjyys hakkaa tärykalvoihin kuoppia. Takaraivon alla on viileää, litisevää, turhaa, kipeää. Ohimoilla kaikki maailman pakotteet tunkevat läpi, minä jään alle. Vajoan jään alle, kylkiä pistelevään kylmään, seitinohueen, kovaan veteen. Joka paikkaan sattuu. Paitsi etten enää tunne itseäni, tunnoton ylimääräisyys hyllyy ympärilläni aaltojen tahtiin, en voi hallita sitä. Miksi en tee mitään?

Olen umpikujassa, nenä vasten pölyistä seinää. Lattialla hiukset, koirankarvat, kivensirut ja ne ajatukset, jotka eivät enää jaksa nousta seisomaan, vievät tilaa toisiltaan. Minä pelkään. Vihaan ja olen väsynyt. En silti pysty nukkumaan enempää.

Ikkuna on muurautunut umpeen. Minä hengitän sitä vasten ja saasta saostuu entisestään. Minä pusken, puren, lyön ja kiskon, jotta ikkuna aukeaisi. Suussa maistuu hiki ja veri, loputon, tunteeton ruoka ja kaikki, mitä se minussa aikaansaa.

Lopulta ikkuna aukeaa, hiljaa naristen, valittaen kuin vanhus, jonka suu ja sieraimet on pakotettu kiinni hengityslaitteeseen, vaikka kaikki elämässä on jo kuollut. Minä jään tuijottamaan ulos, ikkunankamanoiden välissä pääni on kuin kehystetty varoituskyltti elämän, ruuan ja elämättömyyden vaaroista.

Ikkunan takana ei ole mitään.