Bizarre birds - spoken word in English

I want to fall in love
and out of it, immediately
keenly fight the scenery with my heaving, leaning inquiry
slippery floor under my thigs evenly, high skies over the eyes of the wise
nice
I want to fall ill and found a rattling, aching mill and keep twitching my fingers until they will
lose their meaning and lose the thrill
of playing and saying and laying still

I want to become the one I've never been
the one who has seen without being seen
the one who HAS the sea and all of its means
(the waves and the brave haze and the bizarre birds with all whom they amaze)
days after days, unfolded by the bold ways of the rays of the sun and its mates
I want to be
the one who has to be

And again I realise how I disguise everything from my own eyes
how I cry and hide from my own mighty mind
and want to be more than I can ever reach
and less than the beaming beats of my own, childish needs
(who linger in the deeps of my hot, stupid cheeks)

I want to be fully independent: render, but not to be affected by the tender
(they're better at breaking than any kind of bender)
I want to enter the world of an endless surrender where everyone accepts they're not bigger than their heads
I want to let the weaving, gleaming, mature nature get us pushed against our barriers and hushed us silent until we stop weeping, until we start feeling
all the things we haven't felt due the pity that has melt inside our brain and all the things we want to gain before it's too late
mate
we're still here
and we're never independent, dear
but hear
hear how the birds keep shouting
there's something warm inside there
mounting the ladders to everywhere

Let's go climbing.

Jahtaamisen arvoinen mahdottomuus

Tänään vietetään valtakunnallista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Liput saloissa haukkovat ilmaa kuin uppeluksista kala suussaan nousevat silkkiuikut, Hesari listaa rutiininomaisesti sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmia, lunta pyryttää, kaikilla on ainakin vähän nuha, eikä maailma ole vieläkään valmis.

Tasa-arvo on sanana kuin biohajoava jätekassi: tuttuudessaan jo tylsäksi käynyt, mutta tarpeellinen, ajamassa isompaa edistystä ja arvomaailmaa kuin ensikatsomalta uskoisi. Paljon on jäljellä tehtävää, ääneen sanottavaa, myönnettävää ja uskallettavaa.

Demokratiassa keskeisimpiä konflikteja on kautta aikojen ollut kysmys tasa-arvon määrittelemisestä. Mitä me tavoittelemme, kun tavoittelemme tasa-arvoa?

Minä kysyn sitä itseltäni nyt.

Minulle täydellinen tasa-arvo on utopia, jonka konkreettisen toteutumisen näen inhimillisessä maailmassamme mahdottomana, mutta jonka jatkuva tavoitteleminen on mielestäni elintärkeää. Koska me emme koskaan lakkaa pyrkimästä toistemme yläpuolelle, emme myöskään saa lakata pyrkimästä keskenämme tasoihin. Maailma pysyy liikkeessä vain edistystä tavoittelemalla. Sillä hetkellä, kun todetaan, että kaikki on jo tehty, aletaan valua taaksepäin.

Sunnuntain Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ruotsalainen menestyskirjailija Lena Andersson toteaa jotakuinkin, että #metoo antaa ymmärtää naisten asian olevan Suomessa yhtä huonosti kuin Saudi Arabiassa, ja on siksikin tyhmä kampanja.

Argumentti on paitsi liioiteltu, myös vailla pohjaa, koska tasa-arvoa voi joko tavoitella tai olla tavoittelematta. Kehittyvissä maissa tavoiteltava tasa-arvo on ihan samaa tasa-arvoa kuin esimerkiksi metoo-kampanjan myötä länsimaissa tavoiteltava tasa-arvo. Ei ole olemassa mitään pistettä, jossa esimerkiksi naisten, lasten, rodullistettujen tai vammaisten ihmisten asiat ovat "jo ihan tarpeeksi hyvin", elleivät ne ole täsmälleen yhtä hyvin kuin kaikilla muilla. Se, mihin paikkaan, kehoon, yhteisöön, tulotasoon ja elämän lähtöpisteeseen synnyt, ei saa uhata henkeäsi tai mitään muutakaan, mitä haluat elämässäsi tavoitella.

On raakaa saivartelua ajatella, että pitäisikö luonnonlahjakkaan pianistin sormia nyt sitten lyhentää, kun muilla ei ole samankaltaisia synnynnäisiä etuja. Ei tietenkään, vaan lyhytsormisemman pitäisi antaa halutessaan harjoitella niin paljon kuin sielu sietää ja saavuttaa unelmansa. Ei tasa-arvo poista taistelua. Mutta täydellisessä tasa-arvossa ihminen saisi taistella itseään vastaan sokeiden rakenteiden ja ylhäältäpäin katsovien ennakkoluulojen sijaan.

Lena Andersonin mukaan #metoo on vaarallinen massaliike, jota seuraavat ihmiset lopettavat itsenäisen ajattelun ja demonisoivat miehiä sokeasti.

Olen samaa mieltä siitä, että miessukupuolta ei tulisi demonisoida. Ei ole mitään järkeä väittää, että "miehet ovat sitä ja tätä", kun eivät he ole. Ei ole olemassa sellaista ihmisryhmää kuin miehet tai naiset, joka toimisi, ajattelisi ja reagoisi samalla tavalla. Siksi myöskään kaikki miehet eivät ole sikoja tai naiset sankareita. Itse en usko, että kukaan on pelkästään sika tai sankari, paitsi Nalle Puhin Nasu, joka on molempia.

On täysin totta, että myös miehiä ahdistellaan. Se ei ole yhtään naisten ahdistelua mitättömämpää ja on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa miehen kokema ahdistelu otetaan tosissaan. Se ei ole hassua, se ei ole uhrin heikkoutta tai feminiinisyyttä, se on väärää vallankäyttöä ja rikos.

Binäärisen sukupuolijaottelun ulkopuolella olevat ja muut yhteiskunnan vähemmistöt, joiden ääni jää liian usein kuulumatta, kokevat hekin ahdistelua ja itseensä kohdistuvaa julmuutta, välinpitämättömyyttä ja nöyryyttämistä ja avun hakeminen vaikeutuu entisestään, kun apua tarjoava taho voi kyseenalaistaa paitsi kertomuksen, myös avun tarvitsijan koko identiteetin.

Minusta #metoo ei ole tämän kaiken esilletuomisesta pois. Uskon, että #metoon vahvuus on nimenomaan sen massaliikkeisyydessä. Massojen liikuttaminen vaatii napakan iskulauseen ja pelkistetyn sanoman. Mutta kun massa on saatu liikkeelle, massassa on voimaa pakottaa keskustelu paitsi laajemmalle, myös syvemmälle.

Minusta #metoon ytimessä ei alun alkaenkaan ole ollut mies- tai naissukupuoli, vaan vallankäyttö. Kieroutunut, epäreilu vallankäyttö, joka on traditiossa pesiytynyt kohdistumaan naisiin ylhäältä alaspäin. Vaikka #metoo lähti naisista, sen ei tarvitse jäädä naisiin. Intersektionaaisen feminismin tavoin #metoo voi laajeta kyseenalaistamaan väärän vallankäytön kipupisteitä kaikkialla. Manipulaatiota, nöyryyttämistä, kiusaamista. Toisen mahdollisuuksien viemistä toiselta pois. Siis tasa-arvon vastaisuutta.

"Sanotaan, että kaikki mitä naiset sanovat on pyhää. He eivät voi valehdella. He eivät voi sanoa asioita saadakseen etuja. Ja mitä tahansa miehet sanovat, se ei ole kiinnostavaa, koska nyt naisten pitää puhua", sanoo Lena Andersson Helsingin Sanomissa.

En tiedä, missä on sanottu, että kaikki naisten sanoma on pyhää, mutta ei ainakaan siinä ainoassa paikassa, missä mitään pyhänä enää pidetään, eli uskontojen yhteydessä.

Minusta on aika lapsellista antaa ymmärtää, että naisten kuunteleminen on sama asia kuin kaiken heidän sanomansa hyväksyminen kiistattomana totuutena. Julkisessa keskustelussa on hyvä muistaa oikeuslaitoksissa käytössä oleva syyttömyysolettama - jokainen syytetty on syytön, kunnes toisin todistetaan. Kaikkia todistajia kuunnellaan. Muutos aikaisempaan on #metoo:ssa vain se, että nyt myös naiset lukeutuvat kaikkiin.

Miehet saavat edelleen sanoa. Heidän sanomisensa kyllä joutuvat tiukkaan syyniin ja usein kyseenalaistetuiksi, mikä kuuluu yhteiskunnallisesti kiihkeään keskusteluun. En kiistä, etteikö mukana olisi varmasti myös ylilyöntejä, mutta ei yksittäisistä moukkamaisuuksista #metoo:ta tule syyttää. Sen sijaan miesoletetun keskustelijan syyttämistä ja erottelemista pelkkään sukupuoleen vedoten pidän vaarallisena.

Lena Andersson sanoo pelkäävänsä, että #metoon myötä naisten ja miesten väliin jää loputon kuilu, jota ei enää uskalleta ylittää.

Minullekin tasa-arvon tavoitteleminen perustuu nimenomaan avoimeen keskusteluyhteyteen. Siksi
intersektionaaliseen feminismin kuuluva safe space -kulttuuri, jossa etuoikeutetussa asemassa olevat eivät saa esimerkiksi osallistua johonkin keskusteluun, vaan tila varataan aiheen asianomistajille, mietitytti minua aluksi kovasti.  Perehdyttyäni olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei safe spacen tarkoitus ole eristää ihmisryhmiä toisistaan ja kieltää keskustelua, vaan antaa tilaa MYÖS oman ryhmän sisällä tapahtuvalle, täysin muiden perusteluista, selittämisestä ja kotikentistä vapaalle keskustelulle. Esimerkiksi suomalaiset, valkoiset heterot eivät tarvitse turvatilaa Facebook-ryhmässä, koska heidän turvatilansa on teoriassa koko Suomi.

Haluan kuitenkin nostaa esiin, että vain teoriassa. Minusta on oikeastaan aika törkeää, että valkoisia heteromiehiä syytetään monesti syntymisestä valkoisiksi heteromiehiksi niiden taholta, jotka vastustavat syntyperän perusteella erottelua. Ei valkoinen hetromies automaattisesti pääse helpolla, vaikka hänen ongelmansa ovatkin erilaisia kuin toisten. Valkoinen heteromies voi olla yksinäinen, kiusattu, nöyryytetty ja ohitettu sekä joutua lisäksi elämään sen kanssa, että ne muut kovia kohdanneet, joihin hän voisi parhaiten tunteen tasolla samaistua, näkevät hänessä vain helpolla päässeen, rajoittuneen sortajan. Valkoisesta heteromiehestä on tullut jonkin sortin Sauron tai Voldemort, etäinen pahis ja myyttinen hahmo, jonka voi huijata ansaan hyödyntämällä sitä, mitä se ei ymmärrä.

Minusta omat syntyperäiset etuoikeutensa pitää tiedostaa, mutta niistä ei todellakaan tarvitse ruoskia itseään, jos asemansa ottaa toiminnassaan huomioon ja pyrkii kohtaamaan toiset niin kuin ihminen. Mikään syntyperäinen syy ei saa estää kohtaamasta muita.

Lena Anderson ei ymmärrä myöskään kuukautisista puhumista, koska kuukautiset ovat yksityisasia. Hän ei piilota kuukautisiaan miesten alistavan katseen takia, vaan itsensä. Se on täysin okei. Oikeastaan kuukautisista puhutaan juuri nyt niin paljon siksi, että kaikki voisivatkin rauhassa ja helposti pitää kuukautisensa vain luonnollisena osana arkeaan, yhtenä henkilökohtaisen hygienian osa-alueista.

Että kuukautisia ei tarvitsisi hävetä ja piilotella ja pyydellä anteeksi. Että kuukautissuojia ei verotettaisi ylellisyystuotteina hygieniatuotteiden sijaan. Että kuukautisia ei käytettäisi verukkeena jättää ottamatta naisten sanomisia tai tunnetiloja tosissaan. Ja että kuukautiskipujen voimakkuus ja tosiasiallisuus toisaalta ymmärrettäisiin. Että kuukautiset eivät olisi kamala ja likainen, vaan ihan tavallinen, joskus vähän läppä ja oikeasti tosi tärkeä asia.

Lena Andersson sanoo haastattelussaan myös, että jos nainen vasta esimerkiksi #metoo-kampanjan myötä tajuaa tulleensa vuosia sitten raiskatuksi, hän ei ole tullut raiskatuksi.

Tehdään tämä nyt kerralla selväksi. Raiskaus on sana. Ihmisten määrittelemä käsite. Ei jokin taivaasta pudonnut yksiselitteinen kivenmöhkäle. Se on rikosoikeudellinen termi, jonka määrittely muuttuu ja on muuttunut ajan myötä. Avioliitossa tapahtunut raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994. Miehen on voinut rikoslain mukaan raiskata vasta vuodesta 1998 eteenpäin. Tällä hetkellä eduskunnassa käsitellään suostumuspykälän liittämistä raiskauksen määritelmään.

Kaiken kaikkiaan tasa-arvon ajatus saa minut kaipaamaan paljon isompaa sukupuolianarkiaa. Väkivalta on väkivaltaa, rakkaus on rakkautta ja lapset ovat lapsia riippumatta siitä, kuka ne hankkii.

Ja maailma muuttuu, kun sitä muutetaan, oli muuttamassa sitten minä, sinä, Nasu tai me. Mieluiten tietysti me.

Korvat jäässä, nuoruuteni Käpylä

Eilisyön taivaalla oli perunalastun muotoinen kuu. Siellä, korkeimmassa kohdassa tyhjää se jomotti kuin kuhmu pakkasen kiristämässä ilmassa. Jossain roikkui hiuksenpaksuisia pilviä pitkin poikin, ja kylmä vihma hieroi leukaa kuin teräsvillainen hansikas. Oli yö niin täynnä yötä, että läikkyi. Kaiken vaitonaisuus painoi tärykalvoja ja nosti huuruiset kalvot silmiin.

Eilen yöllä, aikavälillä kahdesta neljään, kun valoa on vähemmän kuin pimeää ja hiljaisuus on niin suoniin asti syvää, ettei voi tietää, vaikka kaikkien sälekaihtimien takana ihmiset olisivatkin jo kuolleet tai muuttaneet pois. Kahdesta neljään Pohjois-Helsingissä maailma voi olla jo loppunut, mutta minä en vaan vielä tiedä sitä.

Olin tulossa yökerhosta. Se on eri asia kuin päiväkerho, sillä päiväkerhossa väritetään liiduilla ja yökerhossa ei.

Mulla oli tosi kylmä, koska olin joutunut odottamaan junaa Käpylän asemalla puoli tuntia. Opettelin HSL:n eri lähijunareittien pysäkkejä ulkoa, koska pelkäsin, että aivoni hyhmettyvät, jos en juoksuta niiden läpi dataa niin kuin etikkaa pitää juoksuttaa kahvinkeittimessä kerran kuussa. Enää en muista, mikä tulee Leinelän jälkeen. Huulipuna jäätyi kiinni huuliin.

Bileet ovat kanssakäymisen muoto, jossa ihmisten on tarkoitus olla hyväntahtoisella törmäyskurssilla keskenään ja kerääntyä yhteen niin kuin perunajauhon kimpaleet kasaantuvat reunaan kiisselikulhossa. Mä en ole koskaan ollut erityisen hyvä siinä kiisselissä, mutta kehityn - vapaasta ja tietoisesta pyrkimyksestäni, sillä bilettämisen arvoitus kiusaa mua. Tähän mennessä olen oppinut jopa viihtymään desibelirajoilla ja tanssimaan jalat paikallaan ahtaissa olosuhteissa.

Eilen olin jo aikeissa jättää välistä koko karaokebaarin tohkeissaan pumppaavan tahmaisuuden, mutta leuka jäässä Osmontiellä sain jonkinlaisen ateistisen enkeliherätyksen ja tulin ajatelleeksi, että tässä on paljon, mistä voin jäädä paitsi. Kun sitten vielä törmäsin juhlivan joukkomme jälkipuoliskoon, käänsin lopullisesti toppatakkini ja liityin sittenkin seuraan.

Mä kun olen aina nauttinut enemmän illanistujaisista. Sellaisista, joissa on hämärää ja rumiinlämpöistä ja hiljaista musiikkia, ja joissa ihmiset juovat hiljakseen ja syövät sipsejä yksi kerrallaan ja keskustelevat äkkinäisin käännöksin ja kiiltävin silmin kaikista tärkeistä asioista, kuten viinereistä ja koirista ja EU-politiikasta. Mulle nuoruuden impulsiivisuus, eloisuus ja ylikuumennut itsetietoisuus tulevat yhtä lailla esiin pienissä huoneissa ja tyynykasoissa kuin tärähdellessä ja välkkyessä ja huutaessa.

Silti tämä jo mainittu paitsijäämisen raapiva tunne on yhä olemassa. Mulla on hengästyttävän paljon, mutta tällä hetkellä askarruttaa taas kaikki se, mikä puuttuu. Askarruttaa siis ennemmin kuin varsinaisesti ahdistaa: olen jo hyvin kiitollinen kaikista aina oikeassa paikassa ja useimmiten myös oikeassa olevista ystävistäni ja illanistujaisistani, mutta mua mietityttää puuttuva sektori.

Multa puuttuu humaltuminen, hullaantuminen, hurjistuminen ja hellittäminen sekä näitä usein seuraavat ajautuminen, majoittuminen, mahautuminen ja havahtuminen. Multa puuttuu perseet olalta ja pää pilvistä - ja ennen muuta - kollektiivinen känni.

Mua vilpittömästi kiinnostaa, millaista humalassa on olla. Miltä oikeasti tuntuu ensiksi ja miltä sitten? Koko lapsuuteni ja tähänastisen aikuisikäni mittaisen empiirisen havaintoaineistoni perusteella humalassa on vaiheita ja tyyppejä ihmisestä, iästä, tilanteesta, seurasta sekä nautintatahdista ja -vahvuudesta riippuen. On hihityshiprakka, syvällinen pohdintahumala, provokaatiokänni (jossa keskustellaan politiikasta, uskonnosta, veganismista ja feminismistä, vaikkei ikinä muuten keskusteltaisi), anteeksipyytö- ja avautumisvaihe, väistämätön reiviepisodi tanssilattialla, halailuhumala, "nyt mennään porukalla röökille" -hetket sekä etappi, jossa bilettäjät jakautuvat yhä pienempinä ryhminä lojumaan lähelle huoneen nurkkia ja neuvomaan toisiaan hiljaisella äänellä.

On ollut hetkiä, eilenkin oli, joissa pääsen mukaan johonkin näistä vaiheista. Se on hienoa ja lämmittävää. Silti useimmiten jään auttamattomasti pihalle. Se taas on ymmärrettävää, mutta tekee alakuloiseksi.

En edes ole absolutisti. En vain tule humalaan. Olen kyllä yrittänyt. Mutta päässäni on ilmeisesti jokin pieni, panimoteollisuuden sponsoroima laite, joka liuottaa alkoholin verestäni pois, vaikka miten kittaisin. Olen sitten lakannut yrittämästä, kun se on niin kallistakin ja röyhtäilyttää.

Tämä on kaiken kaikkiaan typerä ongema, jos miettii alkoholin kaikkia haittavaikutuksia. En varsinaisesti hingu osaani suomalaisten sukupolvet ylittävästä kansanterveysongelmasta. Mutta hingun ehkä sitä, että kun lähden bilettämään biletystarkoituksella, osaisin tehdä sen. Päästää irti ja ottaa kiinni ja hihittää ja kuplia ja flirttailla ja olla niin messissä, ettei itse Messikään ole enempää ollut (olipa huono, anteeksi Messi).

Mutta vakavasti puhuen. Välillä baarissa tuntuu kuin olisin Harry Potterin basiliski, jonka keltaisten silmien kohtaaminen tappaa. Monesti ihmiset, niin tutut kuin tuntemattomat, välttelevät katsettani. Yritän miettiä, mikä minussa on pelottavaa, mutta vielä en ole ihan keksinyt. Ehkä humalattomuus huokuu minusta, ja ihmiset pelkäävät, että vesiselvyyteni lähettyvillä on pakko suoristaa kaulus ja alkaa vertailla veroprosentteja. (Koska sitähän selvänä tehdään. Veroprosentit nousevat esiin heti, kun promillet putoavat. Ei ihme, että aikuiset ovat niin mielellään humalassa.) Tai sitten silmissäni kiiluva vimmainen yhteenkuulumisen tarve antaa ymmärtää, että vaadin jokaista katseeni kohtaajaa välittömästi kanssani karaokelavalle. On se vaikeaa.

Miten kiinnostavia ihmisiä lähestytään? Mä tuppaan lähestymään joko niin hitaasti, että kiihtyvyydestäni tulee negatiivista ja hidastun, kunnes jo etäännyn tai sitten niin vauhdilla, että lähestymisestä tulee törmäys. Miten avata keskustelu? "Haluaisitko jutella kanssani maailman ilmiöistä?" (Menee ehkä liian lähelle niitä veroprosentteja.) "Onko tässä tilaa?" (Ei kuitenkaan ole, tai jos on, on liikaa.) "Hieno fleda." (Tätä olen käyttänyt, koska kiinnostavilla ihmisillä on lähes poikkeuksetta myös hieno fleda, mutta ongelma on se, että f-kirjain hukkuu helposti taustameluun, ja kerran jouduin kiusalliseen tilanteeseen, kun puhuttelemani henkilö luuli minun sanoneen "hieno Edam" ja oli kaiken lisäksi vegaani.)

Kuulemma erityisesti suomalaiset juovat niin paljon siksi, että hento humala helpottaa kanssakäymistä. Että promillet vievät turhan ujouden ja antavat sosiaalisia eväitä. Mun kokemukseni on päinvastainen. Humaltuneista ihmisistä muodostuu humaltuneiden kupla, jossa heillä on hauskaa ja jonka venynyt seinämä vääristää kasvoni heille vieraiksi ja luotaantyöntäviksi. Tietysti tarkastelen asiaa itseni ja omien kaipuitteni kautta enkä yleisen hyödyn näkökulmasta. Kansantalous elpyy, pienpanimot ja ystävyyssuhteet vahvistuvat ja rakkaudenkipuiset löytävät toisensa tosielämän Tinderistä.

En mä oikeasti ole katkera enää, koska ei mulla ole mitään syytä. Olen löytänyt ystäviä illanistujaisista, yökylistä ja aktiviteeteista sekä oppinut tulemaan toimeen myös bileympäristössä. Joskus on älyttömän hauskaa.

Siksi mä edelleen saan bileherätyksiä pakkasessa Osmontiellä ja haaveilen odottamattomista käänteistä ja kämmenistä ja katseista ja karaokesta. Olen äkkiä tullut tähän ikään, jossa mulla on sisäänpääsy yökerhoihin ja tupakkapaikoille ja etkoille ja jatkoille ja ihmisten lomaan. Se on kiinnostavaa - ja antaa odottaa itseään kuin T-juna Käpylän korvat turruttavassa pakkasessa.

(Käpylän korvat. Heh. Mikä nimi bändille.)

Vielä kerran, Lauri Törhönen

Vitsi, vitsi. Letkeä sisääntulo tukalaan tilanteeseen. Oppikirjaesimerkki vallankäytöstä asenteella. Kas näin:

Lukuisista, naispuolisiin opiskelijoihin kohdistuneista ja toistuvista seksuaalisista häirintätapauksista julkisuudessa syytetty, entinen elokuvataiteen professori Lauri Törhönen saapuu Ylellä Arto Nybergin haastateltavaksi ja kättelee itseään ohjelmassa edeltäneitä haastatteluvieraita, Valtteri Bottasta ja Tuomas Holopaista, sanoen ilmeisesti: "Nyt myös miesten." Mikkiin lause ei kuulu, mutta Arto Nyberg toistaa sen. Nyt myös miesten - ahdistelusta syytetty, siis. Kun eihän sitä kohta enää kätelläkään saa.

Vitsi vitsi, hei. Huuli, heitto, läppä, mitä näitä nyt on. Vähän keventämään tunnelmaa.

Lauri Törhösen haastattelu Arto Nybergin ajankohtaisohjelmassa oli tyylipuhdas oppitunti kaikesta siitä retoriikasta, jolla etuoikeuksiinsa nojaava voi vielä yrittää kiemurrella irti kiipelistä, oli tilanne kuinka toivoton tahansa. Törhönen pyrki käsikirjoittamaan itselleen polun pois piikkipensaikosta järjestyksessä näin:

1. vähättelemällä ja naurunalaiseksi asettamalla
2. neutraloimalla ja siloittelemalla
3. kyseenalaistamalla vallitsevan asetelman
4. painopistettä siirtämällä
5. syyttämällä ja roolit kääntämällä
6. yläpuolelle asettumalla ja "nöyrtymällä"

Minusta teatteriesitys epäonnistui. Lauri Törhönen ei poistunut studiosta herraskerhon taputukset hartioillaan. Hän ei tule nöyrtymään viisauttaan, vaan koska ei enää muuta voi.

Toisaalta ainakin Ilta-Sanomien toimituksen Törhönen näytti vakuuttaneen varsin nopeasti. Seitsemän minuuttia lähetyksen loppumisen jälkeen Ilta-Sanomat julkaisi verkkosivuillaan jutun otsikolla "Lauri Törhönen Ylellä: "Olen käyttäytynyt tyhmästi ja harkitsemattomasti". Otsikkoon nostettiin siis asiayhteydestään irrotettuna käytännössä ainoa Törhösen haastattelussa esittämä, nöyrtymistä puoltava sitaatti. Koko sitaatti kuuluu: "Olen varmasti temperamenttini ja ammattini vuoksi käyttäytynyt tyhmästi ja harkitsemattomasti." Ammatin tapoihin ja geeniperimästä kumpuavaan temperamenttiin vetoaminen vähentää merkittävästi nöyrtymisen tehoa, toisin kuin otsikko antaa ymmärtää.

Ilta-Sanomien jutussa ei myöskään mainittu esimerkiksi Törhösen toistuvasti esille nostamaa ajatusta "nykyisistä standardeista", joiden mukaan hänen entisten aikojen normistoon kuuluva käytöksensä on alkanut vasta nyttemmin näyttäytyä arveluttavana. Sen sijaan Ilta-Sanomat päätti sijoittaa juttunsa alkuun videon, jolla kerrataan lukuisia Törhösen uran ahdistelukohuun täysin liittymättömiä meriittejä ja todetaan, että hän on jo pyytänyt STT:n välityksellä anteeksi.

En missään nimessä väitä, että anteeksipyyntö tulisi jättää huomiotta. Mutta väitän, että yksi anteeksipyyntö ei saa kumota kaikkia muita - vieläpä samaan aikaan annettuja - lausuntoja.

Arto Nyberg toimi haastattelutilanteessa juuri niin kiihkottomasti kuin journalistista työtä tekevän kuuluu. Laadukas journalismi edellyttää lähes oikeuslaitosmaista tarkkuutta, neutraaliutta ja asiallisuutta, jotta huomio ei pääse kääntymään pois kohteestaan. Syytetyn on helppo ryhtyä uhriksi, jos haastattelija ryhtyy tuomariksi tai erehtyy olettamaan. Nybergin haastattelussa Lauri Törhösen pelastautumiskeinot tulivat näkyviksi.

Haluan yrittää valottaa tapoja, joilla Törhönen ja lukuisat muut samankaltaisessa tilanteessa olleet, arvovaltansa ja valtansa tiedostavat henkilöt ovat pyrkineet säilyttämään asemansa. Huomautan vielä, etten ole journalisti, ja mielipiteeni värittää myös tätä kirjoitusta. Tarkastelen Lauri Törhösen toimintaa ja sanomisia omasta näkökulmastani, rajaten ja painottaen. Silti näkökulmani on olemassa ja sille on perusteita.


1. Vähättely ja vähättelevä huumori

Huumori on paras puolustus. Etenkin silloin, kun se kohdistuu heikompaan. Jo yläasteella väittelykilpailussa oli helppo huomata, kuinka yleisön kannatus voitettiin näpäyttämällä, siis "servaamalla" vastapuolta ja tämän asiapohjaisia argumentteja. Kukaan ei halua olla tosikko. Jos muut nauravat, kannattaa nauraa mukana tai menettää ryhmään kuulumisen tunteen.

Jos joku sanoo esimerkiksi, että feministit ovat huumorintajuttomia pilkunviilaajia, joiden tiukkapipoisuus kumpuaa ehkä seksinpuutteesta, hän onnistuu olemaan monen silmissä kekseliäs ja sanavalmis sekä ajamaan samalla vastapuolen täyteen ahdinkoon. Huumoriin on vaikea vastata muulla kuin huumorilla, tai joutuu nöyryytetyksi. Tosikko on paha leima, jonka takaa tosipohjaisia väitteitä ei enää edes kuunnella.

Törhönen tokaisi myös huumorilla, että miesten "syntilistassa", josta hänen nimensä on nyt tullut julkisuuteen, voi hyvinkin olla hänen lisäkseen enää esimerkiksi Väinämöinen. Näin hän tuli viitanneeksi myös Aino-triptyykkikohuun, taas yhteen feminismiä naurunalaiseksi tekevään, pienestä suureksi lietsottuun mediamyllytykseen.

Lauri Törhösen sisääntulo, jossa hän huumorilla kumosi ahdistelukohun hysteeristen ylireagoinniksi, kuvastaa yritystä voittaa puolelleen onnistujien jengi, "me äijät", suorassa tv-lähetyksessä, jossa esiintyjät ovat kotikatsomoiden yläpuolella. Yritys onneksi epäonnistui.


2. Neutralointi ja pehmittely

Ensi töikseen Lauri Töhrönen ryhtyy puhumaan harmaan sävyistä. Tulkintaeroista, monista näkökulmista. "Jos vastaan kyllä, se ei ole koko totuus. Jos vastaan ei, niin sekään ei ole koko totuus." Koko totuutta ei ilmeisesti ole, vaikka noin 20 naista on nimellään ja kuvallaan antanut yksityiskohtaisia tietoja Törhösen teoista. Riisumiseen pakottamisesta, väkisin suutelemisesta, puhelimella vainoamisesta ja hotellihuoneeseen raahaamisesta.

Neutralointi on pehmeä keino tehdä asia tylsäksi ja särmättömäksi. Kaikki on niin suhteellista. Näkökulmia on niin monia. Neutralointi on vähättelyä, joka puetaan relativismin, suvaitsevuuden ja sananvapauden vaatteisiin. Tärkeä aate siitä, kuinka jokaisen kokemukselle on saatava ääni, palvelee näin myös jo valmiiksi äänekkäimpiä. Totuuksia ei enää ole, on vain näkökulmia ja kokemuksia. Ääneen sanomattomana tähän näennäisen suvaitsevaan lausuntoon sisältyy, että toiset kokemukset ovat enemmän huuhaata kuin toiset. Toisin sanoen, totuuksia kyllä vielä on, mutta annetaan niiden kokemustenkin nyt vähän kukkia, niin pysyvät siellä jossain tyytyväisinä.


3. Vallitsevan asetelman kyseenalaistaminen

Kun jotakuta pyydetään vastaamaan itseään koskeviin syytöksiin, tehokas keino välttää piinapenkki on heittää vastakysymys ja kyseenalaistaa koko tilanne. Erityisesti roolit saavat kyytiä. Olenko minä vastaaja ja sinä haastattelija? Eikö kysymys ole paljon laajempi? Onko syytettynä minä vai yhteiskunta? Trendit ja kampanjat? Alan oikut? Koko maailmanjärjestys?

Törhönen kyseenalaisti heti kaiken. Kun Nyberg kysyi: "Mitä vastaat?", Törhönen loukkaantui, koska kysymyksenasettelu oli hänestä niin laaja. "Toi on niin helppo kysymys esittää, että tekisi mieli ehdottaa, että vaihdetaan paikkoja", Törhönen sanoi. "Mitä vastaat" on ilmeisesti kysymys, joka on aivan liian suora ja vaativa esitettäväksi yhdelle ihmiselle, vaikka tällä olisikin vastassaan syytöksiä, joihin vastata.

Törhönen puhui paljon "nykyisistä standardeista", joiden valossa hänen toimintansa näyttäytyy eri tavalla kuin ennen. Myös taiteen perusluonne oli syynä. Hitchcockin ja Jouko Turkan hän mainitsi taiteilijapersoonina, joiden toiminta oli aikanaan hyväksyttävää. Lauri Törhönen aloitti keskustelun kulttuurisista virtauksista, kun keskustelu piti käydä hänen omasta toiminnastaan. Hän asetti itsensä osaksi vyyhtiä, josta tulikin äkkiä ison taiteen kaanon. Asetelma ei ollut enää "haastattelija haastattelee ahdistelusta syytettyä Lauri Törhöstä", vaan "paneelikeskustelijat keskustelevat taiteen tekotavoissa ja kuvastoissa nähtävistä muutoksista". Törhönen neutraloi itsensä vastaajana ja ryhtyi keskustelijaksi, jonka panos keskusteluun syntyi yksinomaan taiteellisista saavutuksista. Kun Nyberg mainitsi Törhöstä syytetyn riisumiseen pakottamisesta, tämä vastasi kirkkain silmin ohjanneensa aikoinaan elokuvan Riisuminen, ja alkoi kertoa sen kulttuurisesta sisällöstä.



4. Painopisteen siirtäminen

Toisin sanoen, puheenaiheen vaihtaminen. Törhönen vaihtoi aihetta jatkuvasti. Aihetta vaihtamalla painopiste siirtyy käsiteltävästä asiasta toiseen, usein henkilökohtaiseen ja henkilökuvamaiseen ennemmin kuin yhteiskunnallisesti tulenarkaan.

Kun Törhönen puhui ahdisteluun liittyvissä asenteissa tapahtuneesta muutoksesta, hän ei puhunut metoo-kampanjasta, vaan itsestään pikkupoikana isän kanssa koskella, katsomassa, kuinka sulavat jäälohkareet murtuvat. Elokuvaohjaaja loi kauniin kuvan, elokuvallisen ja tunteisiin vetoavan. Asetelma muuttui taas, nyt oltiinkin kuvaamassa dokumenttia Lauri Törhösestä, henkilökuvaa taiteilijasta muuttuvassa maailmassa. Ahdistelusyytökset kun eivät vain mitenkään liity jäälauttoihin.


5.  Syyttäminen

Kun pehmeät keinot eivät enää tepsi, alkaa hyökkääminen.

Arto Nyberg kysyi toistamiseen aihetta välttelevältä Törhöseltä yhä uudelleen, mitä hän vastaa suoriin syytöksiin nimellään ja kasvoillaan esiintyviltä naisilta. Lopulta Törhönen kielsi kaikkein kovimmat syytökset täysin ja siirtyi itse syyttämään: naiset muistavat väärin. Sana sanaa vastaan.

Vastasyytös on silotteluja ja maalailuja epätoivoisempi pelastautumikeino, etenkin suorassa tv-lähetyksessä. Siihen päädytään vasta, kun on ihan pakko. Se on yksiselitteinen lausunto, ei aiheenvaihto, vaan sitouttava sitaatti. Nyt kaikki voivat sanoa, että Lauri Törhönen kiistää syytökset. Ja vielä enemmän: käytännössä syyttää ulostulleita naisia valehtelijoiksi.

Törhönen vieritti syytä läheisyyttä tukevasta toimintakulttuurista myös jo edesmenneen Outi Nyytäjän hartioille. Tämä kuulemma "toi halailu- ja pussailukulttuurin elokuva-alalle". "Spontaanina ihmisenä saatan halata toisia sillä tavalla kuin jääkiekkoilijat halaavat toisiaan, mutta siitä on aika pitkä matka kielareihin, joita en tiedä harrastaneeni", Törhönen sanoi.

Syyttämään siirtyvä luottaa arvovaltaansa. Siihen, että kantti kestää. Minä, joka nyt selvin sanoin asetun uskomaan Törhöstä syyttäneitä naisia, asetan tietysti myös itseni alttiiksi. Jos kyse on valheista, olen väärässä. Arvovaltainen Törhönen on vienyt tilanteen pisteeseen, jossa puoli on valittava.

Syyttäminen kääntää myös roolit. Ensiksi syytetty onkin uhri, joka ajetaan kuseen. Törhönen mainitsi, että hänen maineensa on pilattu lopullisesti.



6.  Yläpuolelle asettuminen

Syyttämisestä voi vielä luikerrella hurskaaksi aika helpoin askelin. Törhönen syytti ensin syyttäjiään, mutta kun häneltä kysyttiin mahdollisista oikeustoimista, hän näki ne epätodennäköisinä ja esiintyi loppuun saakka maltillisena ja elämää kokeneena.

Kun ensin syyttää ja sitten perääntyy, voi saada harteilleen viisaan viitan. Sitä kasvaa kuin Jeesukseksi, joka kääntelee poskiaan aina tilaisuuden tullen. Taas ala-asteelta tuttu esimerkki: muistan itse, kun halusin mukaan johonkin peliin, johon minun ei millään annettu osallistua. Lopulta, kun joku opettaja käski päästää minut mukaan, peliväline tiputettiin maahan ja sanottiin, ettei koko peli edes ollut yhtään kiinnostava, mutta ota nyt sitten, kun niin kovasti tahdot. Minusta tuli tyhmä ja liian vaativa, joka sai itseään parempien jämät ja jonka pitäisi ymmärtää olla niistä kiitollinen.

Yläpuolelle nousemisen keinoja ovat oikeastaan kaikki edellämainitut. Toista voi painaa alas huumorilla tai nolaamalla, itseään voi nostaa käymällä eri keskustelua kuin muut. Oikeastaan vain syyttäminen on jotakin tasa-arvoista, kutsu taisteluun. Mutta toki syyttäminenkin voi olla vain osa suunnitelmaa, joka jättää tekijänsä koskemattomaksi jalustalleen.


--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Minä en ole kirjoittanut metoo-kampanjaan liittyen aiemmin. En myöskään aio kirjoittaa aiheesta enää tämän jälkeen. Tilaa pitää antaa niiden kokemuksille ja kertomuksille, jotka eivät vielä ole tulleet kuulluiksi. Ei Törhösille ja muille, joiden käsissä valta on ollut siitä asti, kun ihmiset alkoivat perustaa instituutioita.

Tämänkin kirjoituksen keskiössä on Lauri Törhönen. Valta-asemaa nauttinut ja nauttiva, yläpuolella toimimaan tottunut ja monia etuoikeuksia kantava ihminen. Se, jonka ääni on kuultu jo tosi monta kertaa.

Siispä vielä kerran, Lauri Törhönen, mutta tämän jälkeen ei enää.

Kaktus kainalossa

Havainto: minuun on nyt taas ilmaantunut jokin uusi. Epäsuhtainen ja itselleni erikoinen kuin kainalosta äkkiä kasvava kaktus.

Olin kuin en olisikaan, mutta sitten menin ja avasin suuni, ja esiin työntyi ihan kokonaan uusi, ensi kertaa näinkin viheliäinen tyyppi: sisuksistaan hyökkäilevä ja omituisia kimeitä äkeyksiä itsestään yökkäilevä pisteliäs hiihtäjä. Taas yksi minä, taas hämmentynyt ja hämmentävä.

Jossain vaiheessa omaa halkeilevaa historiaani aloin niin tyytymättömäksi vaatimattomaan virnuiluuni, että näköjään käänsin kelkkani vahingossa ihan kaakkoon, täysillä päin itsetyytyväistä, äkäistä puuta. Minusta tuli vaivihkaa nokkava kuin liian nopeasti lentämään oppinut sinisorsa. Pelkäsin lapsellisuutta niin lujaa, että nostin leukaani ja olin aina ihan onnistujaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Minusta tuli typertyneisyyttäni typerä, huomaamattani esiintyvä, ensin kiroilevaa nahkatakkista Peppi Pitkätossua salamyhkäisesti jäljittelevä ja sitten pelkkä kyynisesti naurahteleva, inttävä jäärä. Voi häh.

En ihan totta tiedä, mistä nyt tuulee. Minusta on hävinnyt se häveliäs hihittäjä, joka lähestyy joka ikistä uutta tai muuten jännittävää ihmistä kuin rocktähteä. Olen lakannut tutisemasta ja mutisemasta itsekseni itseäni rohkaistakseni ja naurahtelemasta vääriin paikkoihin. (No ehkä en sitä.) Loppusoinnut estävät minua nyt olemasta vähemmän häilyvä tässä. Herätys.

Mutta ihan tosissaan. Tää on mulle taas ihan täyttä kryptistä ruutuhyppelyä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen kuin yksi elämän matopeli. Koko ajan törmään seinään tai päädyn syömään omaa häntääni.

Eikä tämä ole niinkään itsesääliä, vaan itsehätää. En tiedä, mikä mua taas vaivaa. Aina, kun yritän olla ystävällinen ja itsevarma samaan aikaan, päädyn tökkimään keskustelukumppaniani pitkillä verbaalisilla sukkapuikoilla. Ja sitten ihmettelen, miksi en koskaan ole tilanteeseen sopiva, viehättävä tai edes lempeästi lähestyttävä. Voi häh!

Tässä on nyt se iänikuinen problematiikka, että en tahtoisi olla säälittävä, mutta en myöskään hyökkäävä. Vaikuttaisi siltä, että en osaa olla kuin toista tai molempia. Itsevarmuuteni kumpuaa kummallisesta teräsputkimaisesta itsenäisyydestä, sillä olen alkanut ajatella, että pärjään parhaiten, kun vain päätän, etten tarvitse ketään. Missä välissä musta tuli a.) Aikuinen Nainen b.) voimaantunut keski-ikäinen c.) Paula Koivuniemi? Tjeesus.

Viime yönä näin unta, että elämästäni jo poistunut rakas ihminen tuli takaisin, ilmestyi istumaan nurmikolle, ja minä menin istumaan viereen. Siinä me sitten istuttiin ja nojailtiin ja halailtiin ja oli älyttömän turvallista ja pehmeää. Lopuksi se ihminen nousi ja löi minua niin, että upposin tyhjästä ilmestyneeseen lumihankeen. Siinä unessa ajattelin vaan, että ansaitsin sen, vaikka leukani irtosi.

Minussa asuu edelleen pieni, terävä ja joka kudoksesta läpi mahtuva syyllisyys, jonka tarkka syy on toistaiseksi tuntematon. Välillä se ajaa minut nurkkaan. Tiivis, pieni, sitkeä inho, joka sylkee päälleni sisältäpäin eikä laimene, vaikka sen yrittäisi oksentaa pois. Joskus, kun se oli vielä isompi ja tarkkarajaisempi ja väitti tietävänsä minusta kaiken, sitä vastaan oli helpompi taistella järjellä. Joskus riitti, kun sanoi, että et sinä mistään tiedä. Nyt, kun olen tapellut sen pieneksi ja teräväksi, se ei sano enää mitään. Viiltää vaan. Ja viheltää.

Minulle on uutta, että olen alkanut taistella sitä inhoa vastaan olemalla itse vähän inhottava. Kova ja kupera, tarttumaton kuin se maalauspaperin kiiltävämpi puoli, jolle aina ala-asteella yritti tuloksettomasti piirtää liidulla. Pienenä sanottiin aina, että kiusaaja on itse epävarma. Minusta ei ole tullut kiusaajaa, mutta aika kiusallinen kyllä. Tyrkky ja järkky ja äkeä vikisijä. Pienenä, kun minua kiusattiin, pyysin anteeksi ja menin leikkimään yksin kynillä. Nykyään, jos kiusattaisiin, sanoisin varmaan jotain kyynistä ja kohauttaisin olkiani. Onko se yhtään parempi?

Olen myös alkanut esittää itseäni uusissa ympyröissä. Muistelen, että minähän pidän pienistä faktoista, tieteestä, kotitontuista ja loppusoinnuista. Niillä sitten mennään, kunnes minustani tulee Sims-hahmo, 2010-luvun Pelle Hermanni ja mukapätevä pätijä. Unohdan tuoda ilmi kaiken sen, mikä ei ole niin heposti puettavissa ominaispiirteiksi, ja päädyn lopulta kysymään itseltäni, miksi tämä hahmo tekee näin. Mikä sitä motivoi?

Nyt kun miettii, niin ihminen. Ihminenhän sitä aina motivoi. Toinen samanmoinen, katseineen ja ihoineen ja kröhineen ja lämpötiloineen, kosketuksineen ja äännähdyksineen. Fyysinen ja kömpelö, ihminen lähietäisyydeltä. Ei mitenkään seksuaalisesti, vaan vain tosi fyysisesti. Todellisesti.

Teatteritreeneissä yksi tuli ohimennen letittämään. Siis ilman, että erikseen pyysin tai kiehnäsin. Ja yhden kanssa vaihdamme tuon tuosta kuiskattuja kommentteja ja tietäviä katseita kuin siskokset. Välillä olen niin ihminen ihmisten välissä, että unohdan inhota reisiäni tai pelätä olevani ahdistava. Välillä nojaan ilman, että harkitsen ensin, nojaisinko.

Aina minä puhun tästä. Nälästä päästä lähelle ja jäädä siihen. Haaveesta olla yhtä viaton kuin koira tai vauva, joita rapsutetaan vain, koska ne ovat olemassa. Halusta olla olemassa kainalossa. Niin, ettei se ole yhtään säälittävää, vaan tavallista.

Minulla on hassu halu olla itsestäänselvästi halattu.

Troposfäärissä hengaava tohveli

Sattaa hyvin olla, ettet sinä ole mitään muuta kuin havunneulaspäissään kottikärryllä ojaan ajanut Niiskuneiti. Nilkkarenkaasi koko typerä maailmasi, jonka syliin tahdot istumaan. Ryhdistäydy.

Olen alkanut pelätä tulleeni jokseenkin säälittäväksi. Sellaiseksi, jota harva uskaltaa edes taputtaa, koska sen säälittävyys on niin eksentristä ja pulleaa: omituinen ominaisuus jossain niin keskivahvassa ja möreässä kuin minä. Säälittävyys ei oikein istu tähän kehooni, joka koko pituudessaan ja leveydessään on varsin kokonainen ja alituiseen havaittava. Säälittävyyttäni paossa ripustaudun sinisiin hiuksiini kuin My Little Ponyn väriseen hirteen, itseäni isompiin silmälaseihin sekä intellektuelliin kurtistukseen, joka on huomaamattani sulanut puolittaisen hämyksi hymyksi ja hekottavuuttaan helottavaksi isoäänisyydeksi yleensä väärissä tilanteissa.

Jokin aikaa sitten minusta tuli vahingossa aika typertynyt. Omat tunteeni tai niiden tokkuraiset, vasta heräilevät varjot kiusaannuttivat minua. Luulin näet ihastuvani ohikävelevään pylvääseenkin, kohteliaista kanssaihmisistä puhumattakaan. Lopulta kuitenkin tajusin, yleensä tajusin, ettei vastapäätäni seisova olento välttämättä sittenkään ole elämäni vastakappale, vaikka hän juuri hymyilikin toivottaessaan minulle vielä kuittikoneen lämpöistä kuittia yli kassakoneen, joka napisi itsekseen kuin ujo keski-ikäinen konservatiivi. Hymyily kun luki hänen työsopimuksessaan yhtä selvin kirjaimin kuin rakkaudellinen hajaannus minulla otsassa.

En minä hullu ole ollut tai ole (olenpas, mutten tässä). Enkä missään nimessä epätoivoinen. Epätoivoinen on kamala sana, paljon kamalampi kuin toivoton. Epätoivoinen kantaa mukanaan jotain kummallista epä-toivoa, siis vale-toivoa, epäpätevää toivoa, joka tarjoaa terveen toiveikkuuden sijasta kreppipaperiin käärittyä katkeruutta ja parfymoituja uskomushoitoja.

Ennemmin kuin millään muotoa epätoivoinen, olen välillä aika pöllämystynyt. Satunnaiset ihastumispiikkini ovat irrationaalisia ja tulevat puskista kuin aamuyöllä ojaan ajautuneet kusihätäiset. Minä ihastun (tai luulen ihastuvani, vähintään hetkeksi) heti, kun joku rehellisesti huomaa olemassaoloni ja on hiukankin ystävällinen elkeissään. Jos joku oikeasti kuuntelee, mitä minä sanon, minulla menee ihan jauhot sekaisin ja pasmat silmään. Jos joku oikeasti puhuu samasta asiasta kuin minä ja vaikuttaa kiinnostuneelta aiheesta, joka on minulle tärkeä, olen valmis viemään hänet alttarille Mendelssohnin soidessa.

Vitsi vitsi. Maistraattiin korkeintaan.

Ihastumiset ovat kuitenkin yleensä varsin piikkimäisiä, yhtäkkisiä pöllähdyksiä. (Jotkin harvat kestävät kuukausia ja muistuttavat itsestään raivostuttavasti kuin jatkuvat sähköpostimainokset siitä ainoasta yhdysvaltalaisesta nettivaatekaupasta, jossa olen asioinut. Enkä muuten asioi enää.) Useimmat ihastuksenpölähdyksistä ovat kuin omituisia Berocca-nappeja (juu, sisällän tuotesijoittelua enemmän kuin sielua tai hiiltä), jotka ponkaisevat minut yhdelle kierrokselle Maan kiertoradan ympäri ja palauttavat sitten kuin parittoman hanskan, kylmänä ja vähän sisuksistaan lyttääntyneenä. Keikun aivoihini juuttuneena siihen asti, kunnes seuraava kohtaamani ihminen toivottaa minulle hyvää huomenta ja sinkoudun taas ylempään termosfääriin.

Totta kai olen nyt hyvin retorinen. Tämä täytyy sanoa, koska muuten kukaan ei enää koskaan toivota minulle hyvää huomenta.

Aivan äskettäin olen keksinyt keinon (tai en ehkä keksinyt, se vain ilmaantui päähäni tai pernaani tai sydämeeni niin kuin aika olisi vain lopultakin ollut sille kypsä) hälventää ihastumisten aiheuttamaa kauhua ja nolostusta. Samalla myös itse ihastumiset ovat radikaalisti vähentyneet, kun olen ymmärtänyt, ettei jokainen lämmin ajatukseni toisen ihmisen loistavasta mahtavuudesta tarkoita päätöntä ja vastuutonta rakastumista, vaan jopa esimerkiksi kaverustumisen askelia. Jos tunnen vastustamatonta halua viettää aikaa, keskustella, heittää läppää, kuulua joukkoon ja kiintyä, sen ei tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin juuri sitä. Halua olla yhdessä, nauttia seurasta ja jopa, niin hurjalta kuin se tuntuukin, kuulua jonkun elämään. Olla tärkeä.

Tämä oivallus rauhoitti mieltäni siksikin, kun tajusin, etteivät hengaaminen, jutteleminen ja läpänheitto yleensä vielä ole kenenkään ahdistelua. Että jos istun viereesi ja sanon, että sulla on siisti fleda, en ole jotenkin kamalan pelottava ja vähän rikollinen. Yksinäiset vuoteni kaukana historiassa vieraannuttivat minut hengaamisen kulttuurista, ystävyyksistä, luottamuksenosoituksista ja yhteisistä salaisuuksista. Aika kaiken ulottumattomissa sai minut tajuamattani pelkäämään, että jos hakeudun puolitutun ihmisen (etenkin vastakkaisen sukupuolen oletetun edustajan) seuraan ja virittelen keskustelua, hän ahdistuu niin, ettei puhu minulle enää koskaan. Meni tosi pitkään tajuta, että kaverielkeitä periaatteessa kyllä saa toteuttaa kaverustumisen toivossa. Mikä helpotus.

Ihastumiset ovat rauhoittuneet sittemmin. Kun tajusin, mitä luultu ihastumiseni minulle useimmiten tarkoittaa - siis lähinnä voimakasta halua viettää aikaa, jutella ja kiintyä - useimmista ihastumisista on tullut lämpöisiä ystävystymis-intentioita. Ja erilaisia ystävyyksiä ja kaveruuksia on syntynyt, kuin pieniä, kimmoisia sieniä!

Silti.

Yhä minusta usein tuntuu, että olen jotenkin pelottava. Siis säälittävä ja pelottava samaan aikaan. Tai etten ehkä ole varsinaisesti pelottava, mutta että minua pelätään. Tai jos ei pelätä, niin vierastetaan, niin kuin taaperoikäinen vierastaa vierasta partaa tai erivärisiä villahousuja. Että minusta huokuu jotakin luotaantyöntävää. Jos ei kylmää, niin kiusallista. Vierasta.

Saattaa hyvin olla, että sisältä olet pelkkä syyllisyydeltä haiseva Reino-tohveli kesäkuun kylmäämällä kalliolla.

Sitä minä vähän pelkään. 

"Minä" pelkää aina toista itsessään

Eilisiltana, kun kävelin pitkin sellaista pientä kinttupolkua, suunnilleen lapsijättiläisen olkavarren paksuista - pilkkopimeässä - tulin ajatelleeksi, että minä tosissani pelkään ennemmin pimeää kuin korkeita paikkoja tai kovaa vauhtia. En tiedä, miksi. En ollut aktiivisesti valmistautunut säikkymään vierata, kaukaisia koiria ja takapihallaan jouluiltaisen tarmonpuuskan yllättäminä haravoivia setiä. Kesken kaiken oli pakko pysähtyä ja melkein painua kyykkyyn, kun pelko juoksi ylös selkää kummallisina, kohmeisina aaltoina. Lopulta löysin komiikkaa köyrystä hahmostani ja tienposkessa nököttävistä ruohonokareista, jotka toivat mieleen siilit, elefantit ja keskikokoiset kummitukset. Puhuin itselleni englanniksi (se kuulosti kaikkein itsevarmimmalta) ja yritin saada teollisuusalueelta kantautuvat kirahdukset kuulostamaan vähän enemmän valaiden vatsanväänteiltä kuin siltä, että jotakuta hyvin suurta ja sitkeää hirtetään.

Tietysti asiaan vaikutti vieras polku vieraine taloineen, vieras maa ja vieraat puut, vieras kanervakin, kantapäitä pyyhkimässä kuin jokin, joka tahtoo itseään paijattavan. Mutta silti. En olisi odottanut pelkääväni pimeää enää tässä iässä, ainakaan näin räikeästi. Sydämeni oli vinossa, sille ei rittänyt kurkku hypättäväksi, kun se meni ajelulle suolistoon, parkkeerasi lopulta vasempaan lahkeeseen ja tutisutti tohjoksi koko systeemin. Minä vähän häpesin sitä. Olin aina luullut olevani Pocahontaksen salattu kaksoisidentiteetti Koillis-Helsinkiläisessä viitekehyksessä. Totta kun on, että tulen eläinten kanssa toimeen aina paremmin kuin ihmisten ja menen kertakaikkiaan pilalle, jos en saa vähään aikaan tarpoa.

Pöhkö vapinani sai minut pohtimaan itse pelkoa, kaikkine kylmäävine ulokkeineen. Sitä, miten se saa isoimmankin meistä etsimään ensin omia polviaan, keskeyttämään kaiken, takeltelemaan. Joka kerta toivomaan ennemmin kuin tietämään. Pelko on ehkä nöyrin tunne, joka ihmisellä on.

Kun nyt oikein kerää kaikki raajansa, istuu, juo teetä ja ajattelee (miten riemukas aktiviteetti näin joululomalla), niin pelkohan on tunteista kiehtovimpia. Se perustuu kokonaan tietämättömyyteen. Vaikka tietäisi täsmälleen, mitä pelkää (kohti juokseva gnu) ei tiedä varmasti, miten pelastautua. Jos tietäisi, ei pelkäisi, vaan toimisi. Pelkäävä ihminen ei osaa asettaa itseään valta-asemaan, tietäjäksi ja toimijaksi, vaan alistuu, jolloin tunne tulee tiedon jättämään tilaan, asettuu niskaa vasten kuin viileällä vedellä täytetty kertakäyttöinen hansikas. Erityisesti silloin, kun ei tiedä, mitä pelkää, on täysin avuton. Päämäärättömään pälyilyyn uupuu nopeasti. Siksi, jos uhriaan ei jaksa juosta kiinni, se kannattaa väsyttää pelolla. Tämän tietävät terroristit, internet-trollit ja karismaattiset diktaattorit kautta aikojen.

Jos mietin kaikkia niitä kertoja, kun minua on pelottanut tehdä jotakin, se on johtunut pelosta menettää valta. Valta itseen, toiseen, koko käsitettävissä olevaan todellisuuteen. Urheilukilpailu pelottaa, koska vaikka omaan vauhtiin voi periaatteessa vaikuttaa, ympäristön muuttujat ja muut kilpailijat ovat pelkääjän toimivallan ulottumattomissa. Autossa on pelkääjän paikka hyvästä syystä - mikä kuvaisikaan paremmin kohtalon kulkuun alistumista kuin istua kytkettynä ärisevään purkkiin kovassa vauhdissa ilman valtaa vaikuttaa siihen koneistoon, joka hurjastelusta vastaa.

Äiti vei minut ensimmäistä kertaa Linnanmäelle, kun olin 3-vuotias. Hän ajatteli, että siellä olisi paljon välkkyvää ja värikästä tutkailtavaksi etäältä (olin jo varhaislapsuudessani haka tutkailemaan asioita etäältä). Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen. Seisoin kädet puuskassa keskellä kaikkea ja halusin esittää vain yhden kysymyksen. Kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Oli aika, kun pelkäsin kovasti myös korkeita paikkoja, kovaa vauhtia, ahtaita käytäviä ja vieraita ihmisiä. Jos olisin saanut valita, olisin istunut vuorokaudesta toiseen suorakulmaisessa huoneessani järjestelemässä huopakyniä ja lehdistä leikkaamiani naamoja. Päiväkodin retkipäivät olivat kamalinta, mitä tiesin. Jokaista retkeä edeltävänä iltana minun oli käytävä monta kertaa läpi retken kulku askel askeleelta. Entä, jos myöhästyisin bussista? Entä, jos kenkäni vaihtuisivat eteisessä joihinkin toisiin? Entä, jos unohtaisin eväsrasiani hattuhyllylle? Enemmän kuin mitään, pelkäsin tuntemattomia aikuisia. Olin varma, että he eivät mitään muuta tehneetkään kuin suuttuivat. Aikuiset olivat mielessäni aina korkeita, kulmikkaita ja vihaisia.

Neljävuotiaana sain kohtuuttoman itkukohtauksen, kun en ymmärtänyt, miten kahvinkeitin toimii. Minusta oli väärin, että vesi muuttui ruskeaksi ja väkeväksi ilman, että tiesin miten. Vielä ala-asteen alkuvuosina aloin aina itkeä, kun en saanut matematiikan laskua oikein. En niinkään siksi, että epäonnistuminen tuntui pahalta, vaan siksi, että ymmärtämättömyys sai minut täysin tolaltani. Pelkäsin vieraita merkkejä ja numeroita, koska minusta tuntui, että todellisuuteni hajoaa, jos en ymmärrä, miten se toimii.

Pelko hallinnan menettämisestä on, paradoksaalisesti, hallinnut koko tähänastista elämääni. Tietenkään se ei ole estänyt hallintaa katoamasta, pikemminkin se on ruokkinut erilaisia kummallisia päähänpinttymiä ja mielenterveydellisiä kulminaatioita. Ala-asteella pelkäsin, että jollen noudata täsmälleen itse itselleni laatimaani kunto-ohjelmaa, elämältäni putoaa pohja. En niinkään pelännyt lihomista tai hengästymistä väärissä paikoissa, mutta olin varma, että jos joudun keskeyttämään juoksulenkin hetkeksi kompastuttuani kengännauhoihini, maailma suuttuu minulle.

Enemmän kuin mitään, olen pelännyt, ja pelkään yhä, katoavani itseltäni. Suurin pelkoni on, että yhtäkkiä, jostain taikaiskusta, herään todellisuuteen, joka on minulle aivan tuntematon, ja jossa minä olen itselleni vieras. Pienestä asti olen pelännyt, että jokin yksittäinen tapahtuma saa minut tajuamaan, miten kamala, kummallinen olento olen koko elämäni ollut ja miten olen toiminnallani pelottanut, ällöttänyt ja satuttanut muita. Se on irrationaalista. Mutta se summaa hyvin pelon koko luonteen. Vain sellainen pelottaa, mikä jää hallinnan reunan taakse, tuntemattomaksi. Tuntematon on julma, koska tuntematonta ei voi ennustaa, lahjoa eikä käskyttää. Se yllättää, muuttaa muotoaan ja menee näkymättömäksi juuri, kun sitä luuli jo koskettavansa.

Minusta kun ihminen pelkää tuntematonta, hän pelkää lopulta pelkästään itseään. Kun Suomi Ensin -ihmiset vaativat Suomen monikulttuuristumisen välitöntä pysäyttämistä, he eivät pelkää maahanmuuttajia, vaan sitä, että löytävät maahanmuuttajan itsestään. He pelkäävät, että Suomi muuttuu paikaksi, jossa  on tilaa. Tilaa vaalia, synnyttää ja tutkailla erilaisuutta ja siten myös ainutlaatuisuutta. Siis yksilöllisyyttä, joka taas kääntyy helposti yksinäisyydeksi. Voi olla, etten minä ole enää tavallinen suomalainen mies tai nainen, kun tavallinen suomalainen katoaa - tai vielä pahempaa, ei ole koskaan todella olemassa ollutkaan.

Tuntemattomaan vihamielisesti suhtautuvat yrittävät epätoivoisesti suojella sitä, mikä heille on tuttua, koska he pelkäävät menettävänsä sen sitä mukaa, kun kaikesta löytyy uusia sävyjä. He pelkäävät, että se, joka heitä määrittää, ei äkkiä enää pädekään ja heidän täytyy rakentaa itsensä uudelleen. Minä en voisi olla rehellisempi, kun sanon, että tiedän, miltä se tuntuu.

Pelko on ihmisessä, jotta ihminen selviäisi hengissä. Se ei ole vihamielinen tunne. Vihaksi pelko muuttuu vasta, kun ihminen ei anna itsensä pelätä, siis alistua ja luopua vallasta. Viha on epätoivoinen yritys kääntää pelko tilaksi, jossa valtaa ei menetetäkään.

Minä olen ihminen, joka on pelännyt ja pelkää kaikkea turhaa ja kummallista. Minun ei koskaan ole tarvinnut pelätä oman tai läheisteni elämän puolesta pitkäkestoisesti. Olen niin onnekas, että vielä pelkään pelkkää pimeää.

Minä toivon - uskon - että vain antamalla itsensä pelätä, on mahdollista suostua tuntemattomaan. Ja vain suostumalla tuntemattomaan sen pelosta voi päästä. Pelko voi olla utelias tunne. Ainakin se on aina vihaa uteliaampi.