Minä siis kävelen

Jossain vaiheessa tässä, ei niin kovin kauan aikaa sitten, uskalsin ajatella, että tässähän minä olen.

Se oli joku ilta ulkona, sen verran myöhään, että Suutarilantien liikennevalot olivat jo sammuneet kuin lapsi kesken lauseen - yllättäen, mutta odotetusti. Oli juuri ja juuri hämärää ja sellainen tuuli, joka puskee poskia litteiksi ja silmiä kosteiksi kuin ranskanbulldogilla. Minulla oli varmaan reppu ja siellä rahiseva läppärinretaleeni, jolla on äänen perusteella vähintään keuhkoahtauma ja karies, mutta joka silti puhisee läpi vaikka maantiedon sähköisten ylioppilaskirjoitusten. Varmasti minulla oli ainakin kuulokkeeni, jotka olen nyt teipannut ikkunateipillä kasaan kahdesta kohtaa, ja niissä mitä tahansa minulle rakasta aina Jari Sillanpäästä The Animalsiin ja Apulannasta Loverecordsin 70-luvun kultakauteen. Jos olin käynyt kaupassa, olin ostanut vähintään noin 1,25 kiloa ulkomaisia terttutomaatteja (1,99e/kg, vaakanumero 41) sekä Pirkan pakastettuja "kukkavihanneksia" (89 senttiä pussi). Mistä tahansa olinkaan tulossa, olin kävellyt Puistolan asemalta noin kaksi kilometriä ja pitänyt edelleen Lyhtytiestä Lampputietä enemmän. Minulla saattoi olla se violetti anorakki, jonka kiristysnauhoihin kompastuu, jollei niitä solmi.

Suutarilantien kulmassa tulin sitten ajatelleeksi, että taivas muistuttaa sellaista vaaleanpunaista hattaraa, jota ei kukaan ei jaksa syödä, mutta joka tuoksuu huumaavasti sekä turvalliselta että vastuuttomalta. Tulin ajatelleeksi, miten monta kertaa olen ehtinyt jo kävellä Puistolan asemalta ja miten monta kertaa enemmän Pitäjänämen asemalta sitä ennen ja miten olenkaan elämäni halki kävellyt. Huvikseni Mustikkamaalle, moottoritien vartta Suomenojalle, mäkeä ylös Lontoon eläintarhaan, vahingossa Otaniemeen, tahallani Myyrmäkeen, spontaanisti Oulunkylään, salaa Pasilaan, pakoon Leppävaaraan, vihaisena Munkkiniemeen, itkuisena Konalaan, ahdistuneena Kannelmäkeen, epätoivoisena Pyynikille, karanneena Mecheliininkatua, umpihangessa Eteläistä Hesperiankatua, väärään suuntaan Mannerheimintietä, rakastuneena Maununnevalle, hurmioituneena Lauttasaareen, myöhässä Munkkivuoreen, sateessa Kamppiin, lumimyrskyssä Töölöön, yksinäisenä Kallioon, päättäväisesti Fuengirolaan, innoissani Samarian rotkon halki, uteliaisuuttani niin pitkälle kuin pääsen. Tuhansia kertoja, kilometrejä ja tunteja.

Siinä Suutarilantien ja Sateenkaarentien kulmassa tuntui tosi turvalliselta seistä päkiöillään ja haistella päivänkakkaroista, pujosta ja piharatamoista raskasta ilmaa, kun hetken aikaa muistin taas, miten pitkälle olenkaan jo tullut.

Tärkein

Tähän aikaan vuodesta ulkona törmäävät tuoksuista kukkaisimmat ja kakkaisimmat. Pesukoneen rummussa kierähtävät valmiiksi pyykeistä nukkaisimmat ja sukkaisimmat. Ulkona käsi toisen kevyttoppatakkisessa kynkässä kulkevat naapuruston ukkoisimmat ja akkaisimmat. On siis oltava toukokuun puolenvälin ilta, puolipehmeä niin kuin se tyynyn viileämpi puoli, joka puoliksi kutsuu ja puoliksi puistattaa.

Minä syön nykyään ketsuppia liiaksi asti. Purkillisen päivässä. Joskus jopa puolitoista.

Nyt toivon, että nukuttaisi. Toivon, että nukuttaisi niin, ettei mitään muuta tekisikään. Niin, että pään tyynyyn painaminen tekisi tyytyväiseksi ja tyyneksi vielä edellään kiirivän yönkin, sen sinisen, joka laskostuu alas taivaasta haaleana ja hartaana kuin virkattu kalalankainen kauppakassi.

Paras nukahdus on suun sulkumerkki ja sydämen välilyönti. Paras heräys taas on se, kun suuta pitää maiskauttaa, koska unen raskas tahma on liimannut sen kiinni, ja alaluomilla on vielä ohut paino, viivähdyksen jälki, niin kuin jonkin maailman pienimmän uuteen nurmikkoon painama kuoppa.

Tänään(kään) en oikein tiedä, mikä minäni haluaisin olla ja osaanko, joten kokeilen olla vain minänä, matkustaa siinä kaksijalkaisessa, joka kuitenkin minua ympäröi ja usein minua onkin tai ainakin mielellään olisi. Kokeilen katsella silmistä kuin ikkunoista, joiden verhot ovat juuttuneet yläasentoon. Leikin olevani päässäni kylässä. Ja vahvasti tuntuu, että olenkin. Olen niin kylässä, etten kehtaa mennä peremmälle, joten katselen vain ulos. Toivoakseni niin haaveellisen ja viattoman näköisenä, ettei minua voi syyttää mistään - ei, vaikka kengistäni valuu kuraa kitalakeen, tahrii ja saa nielun (ei kuitenkaan sielun, sillä sitä ei ehkä, ainakaan tänään, ole) maistumaan kylmältä metallilta.

Mieluummin kuin minä, tämä tai tietty haluaisinkin olla muu. Muu, joka on sanana lempeä kuin aamu, mutta vieläkin utuisempi. Siinä on vain kolme pehmeää kirjainta kuin unista niittyvillaa sikinsokisessa rivissä, sellaisen ojan penkereeellä, joka ei vietä pois eikä juhannusta, korkeintaan iltaa ja sitäkin ihan hiljaa. Ei se ensisijaisesti ole viaton, vaan tuntematon. Vain siten se on turvassa kaiken ulottumattomissa, itsensäkin.

Laitoin liikaa huuhteluainetta. Vessassa haisee nyt siltä kuin joku olisi pissannut sitruunan.

Minun on todettava, etten ole rikki. En ole kukka, joka tahtoisi itseään kasteltavan tai lukko, jonka avain on jonkun toisen kädessä pyöriteltävänä, peukalon ja etusormen välissä kuin tikka, jonka heittämisellä ei lopulta ole enempää väliä kuin että olisihan se kiva saada täysosuma, koska palkintona on kahvipaketti ja kaikkihan nyt kahvia juovat.

Minun on todettava, etten ole sen enempää valmis kuin keskenkään. Usein väitän olevani molempia. Oikeasti taidan olla ennen kaikkea matkalla. Ennemmin vaeltaja, joka eksyy itsepäisyyttään kuin tie, joka johtaa harhaan, koska joku on sen siihen rakentanut.

Minun on myös todettava, etten jaksaisi enää jatkaa putoilemistani siihen matalaan kaivoon, jossa en ole hengenvaarassa, mutta josta en myöskään pääse itse ylös. Siinä kaivossa pyydän anteeksi aina, kun haluaisin, että minulta pyydetään anteeksi. Käännän toisen posken niin monta kertaa, että tulen pudistaneeksi päätäni. Odotan, että minut ymmärretään, koska en ymmärrä itseäni, mutta suren, kun minua ei ymmärretä niin kuin toivon itseni ymmärrettävän. Olen häviävän vähän ja koko ajan liikaa, mutten koskaan tarpeeksi ollakseni varma siitä, että olen tarkoituksella.

Ennen kaikkea minun on todettava, etten ole syypää. En yksin. En ole yksin syy enkä yksin seuraus, vaikka monesti tahtoisin olla. Kaikki olisi helpompaa, jos itseään voisi aina vain syyttää tai kiittää. Silloin vääryydet korjaantuisivat itsesyytöksin ja hyvät asiat saisi tallentaa vitriiniin oman nimen alle ikuisiksi ajoiksi. Toisaalta sellainen joku, joka yksin väittää olevansa syy ja vielä seurauskin, ei koskaan kohtaa ketään toista. Sellainen joku on aina olevinaan niin paljon muita edellä, että joutuu joka kolhussa halaamaan itse itseään.

Helposti kuvittelisi, että mitä enemmän itseään syyttää, sitä enemmän lohtua ja lupauksia saa osakseen. Todellisuudessa se, joka lyö itse itseään, antaa muillekin luvan tehdä niin. Ja se, joka toisten tahtoon täysin myöntymällä lopulta hukkaa itsensä, ei tule myöskään toisten löytämäksi.

Minussa kupruilee uhmakkuutta kuin liian ohuessa alumiinivuoassa, joka sittenkin sulaa, vaikkei sen mikrossa pitänyt. Kupruilee myös pelkoa siitä, että olen tekemässä aika suuren päätöksen. Allekirjoittamassa valtakirjaa, joka siirtää vastuun itsestäni itselleni, kävi miten kävi.

Yhä silti pelkään, etten kaiken ytimessä ole mitään muuta kuin jokseenkin kuvottava. Niin pihalla, että jo pilalla.

Minä pelkään tietää, ettei lopulta ole ketään, joka tietäisi minut paremmin kuin tiedän itse. Tähän asti sen tietäminen on tehnyt minut yksinäisemmäksi, kauhistuneemmaksi ja itselleni inhottavammaksi kuin mikään. Mutta ehkä, ihan ehkä, jos nousen näille koivilleni, päkiöilleni asti, kuiskatakseni omaan korvaani, huomaankin, että osaan seistä. Yksin, tarvittaessa. Koska pelottavin, ja samalla tärkein, tulee tässä:

Elämän tärkeimmät ihmiset eivät tahdo tietää, kuka sinä olet. He tahtovat kysyä sitä.

Älä laihduta, tänäänkään

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, ettei sellaista sanaa kuin "syöjä" juuri käytetä? Että "menenpäs tästä nyt kotiin syömään, kun olen tämmöinen syöjä". Syy saattaa olla siinä, että me kaikki tarvitsemme ja kulutamme elintarvikkeita, joten meidän ei tarvitse erikseen pohtia, ketkä meistä nyt ovat "syöjiä" ja ketkä eivät. Sen sijaan "laihduttaja" on sanana tutumpi. Se on tuttu siinä missä diabeetikko, keliaakikko tai allergikkokin, koska samoin kuin elintoimintoja muokkaava diagnoosi, myös laihduttaminen vaikuttaa siihen, miten joku syö.

Ruuan merkityksestä elämässämme ja kulttuurissamme kertoo jotain se, että nimenomaan syömiseen vaikuttavat asiat muuttuvat puheessakin heti osaksi identiteettiä - osaksi sitä, kuka ja millainen joku on. Keliaakikko on keliaakikko, vegaani on aina vegaani, mutta Mercedeksen omistaja ei automaattisesti ole mersuilija. Koiranomistajakaan ei ole kaikkialla ennen kaikkea koiraihminen, vaan ihminen, jolla on koira.

Sen sijaan laihduttaja kyllä tietää olevansa laihduttaja, vaikka voissa ruokansa hetken trendien mukaan paistaisikin. Laihduttaminen istuu tiukassa ihmisessä, joka on kerran ryhtynyt laihduttajaksi. Siis iskostanut mieleensä, jääkaappiinsa ja kauppareissuihinsa sen yhden päämäärän, joka on kylmempi ja yksinäisempi kuin yksikään kaupan kauimmaiselle seinustalle sijoitettu laihdutustuotteiden pakastelokero.

Laihduttajaksi ryhtyminen on mitä kattavin sosiaalisen häpeän starter-pack. Laihduttava ihminen sijoittaa itsensä janalle, jossa laihduttamattomat ovat jo kaukana edessä, koska laihduttaja tekee työtä, jota muiden ei kai ole koskaan tarvinnut tehdä. Muut saavat siis maireasti hymyillen haukata Subway-patonkejaan tv-mainoksissa ja maistella profeel-rahkojaan uimahallien pukuhuoneissa (mainoksissa energiaksi tanssitunnille näyttää riittävän yksi lusikallinen), koska heillä on elämänsä päättötodistuksessa jo valmiiksi suoritettuna eräs hyvin keskeinen pakollinen kurssi: yleinen hyväksyntä.

Laihduttamiseen on olemassa tarkka kulttuurinen normisto, jota noudattamaan laihduttaja sitoutuu. Normeihin kuuluvat pälyily pussikeittohyllyllä, takarivin paikka ryhmäliikuntatunnilla ja anteeksipyytävä katse ylioppilasjuhlien kakkupöydässä. On hyvin eri asia kieltäytyä kakusta, koska välttää valkoista viljaa tai treenaa triathlonille kuin kieltäytyä, koska laihduttaa. Valkoisten viljojen välttely tähtää "kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin" (johon kuuluvat  yleensä olennaisesti instagram-tykkäykset), kun taas laihduttaminen tähtää painon laskuun.

Laihduttaminen on niin kokonaisvaltainen eikä vähiten sosiaalinen ponnistus, että se syö pois muun elämän. Se on ajatusmalli, joka tarvitsee toimiakseen kaiken sen energian, mitä ohutsuoli ikinä saa imeytettäväkseen. Siksi se syrjäyttää helposti intohimot, taidot ja vahvuudet. Se vaikuttaa kaikkeen: sosiaalisiin suhteisiin, aikatauluihin, suunnitelmiin, unelmiinkin. Kun ihminen muuttuu laihduttajaksi, kaikki muu saa odottaa. Laihduttaminen hoidetaan nyt ensin.

Naistenlehtien kevään kevennysnumeron kestoaihe, ikuiset laihduttajat - siis käytännössä naiset, jotka pudottavat viittä kiloa kuin harrastuksena joka vuosi - on todellisuutta siksi, että laihduttaminen on kulttuurissamme projekti, jonka on tarkoitus, mutta joka ei käytännössä koskaan saa tulla valmiiksi. Kun kerran ryhtyy laihduttajaksi, on jo sijoittanut itsensä hyvinvointiyhteiskunnan matkustamoon, pois siitä bisnesluokasta, joka istuu mukavasti ja syö pieniä leivoksia ilmaiseksi lihomatta koskaan mihinkään. Laihduttajaksi ryhtyvä saa elämänsä passiin laihduttajan leiman eikä koskaan pääse istumaan bisnesluokkaan, koska on onnistuttuaankin vain kakkoslaatua, jotenkin vähän pilalla. Siksi laihduttaminen on ikuista. Siihen ei halua palata, mutta tietää palaavansa.

Kun ryhtyy laihduttajaksi, myöntää ennen kaikkea itselleen olevansa jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta voivansa ehkä kompensoida epäonnistuneisuuttaan joillakin muilla elämän meriiteillä, kunhan on ensin saanut laihduttamisensa valmiiksi. Siksi laihduttamisesta tulee kokonaisuutena muun elämän ulkopuolinen rääkkikuuri, jonka lopussa siintää kaivattu - ja hetkellisesti ansaittu - paluu laihduttamista edeltäneeseen aikaan. Kun tavoite on saavutettu, laihduttaminen jää hyllylle odottamaan taas sitä päivää, kun vaa'assa on pari desimaalilukua liikaa ja muu elämä joutuu laatikkoon laihduttamisen astellessa arjen estradille kuin ärsyttävästi hymyilevä Vitaepro-mainoksen Nicke Lignell.

Laihduttajan kamppailusta on helppo tehdä vitsi. Jokaisessa nuortensarjassa ja romanttisessa komediassa yksi kaveriporukasta on "ikuinen läski", joka ehkä jossain jaksossa yrittää laihduttaa, mutta päätyy lopulta sohvalle syömään Ben&Jerry's:iä mallinmallisten kavereidensa kanssa. Kaverit eivät hylkää epäonnista lihavaa ystäväänsä, mutta se johtuu siitä, että kaverit ovat hyviä ihmisiä ja lihava on sen verran sympaattinen, rehti ja hauska, että ylipaino näin kompensoituu. Sami Hedbergin keikalla yleisössä nauretaan jutun spinning-tunnilla hikoilevalle ylipainoiselle, koska onhan se nyt niin hassua, kun joku sellainen yrittää, joka kuitenkin epäonnistuu. Lihavista kertovassa huumorissa on jotain hyvin samaa kuin klovnissa, joka kerta toisensa jälkeen kompastuu, mutta nousee yhä sinnikkäästi ylös. Kyseessä on vahingonilon ja ylhäältäpäin katsovan myötätunnon erikoinen coctail.

Kulttuurissamme lihava on aina suhteessa hoikempiin ympärillään: joko kamppailemassa heidän hyväksynnästään tai nousemassa heidän yläpuolelleen manifestina aitodelle ja itsetunnolle kuin Hairsprayn Tracy. Kulttuurituotteissamme lihava hahmo ei ole koskaan edustamassa juuri muuta kuin lihavuuttaan. Hän on uhri, sankari tai kevennys. Aina enemmän lihava ihminen kuin ihminen, joka on lihava.

Tänään vietetään kansainvälistä "Älä laihduta"- päivää. Olen lukenut jo kymmenittäin Facebook-kommentteja, joissa ihmetellään bodypositivity-liikettä ja päivän tarpeellisuutta. Kommentteja, joissa suoraan syytetään liikkeeseen omilla kasvoillaan mukaan lähteneitä itsekurittomiksi luovuttajiksi, laiskoiksi ja saamattomiksi, jopa "terveysterroristeiksi". Näistä kommenteista jokainen on osoitus "Älä laihduta" -päivän tarpeellisuudesta. Ihmiset tietävät liian vähän ja tuntuvat haluavan tietää vielä vähemmän.

Laihduttaminen siinä kehyksessä ja merkityksessä, jossa se kulttuurissamme nyt ymmärretään, ei ole koskaan hyväksi. Itsesyyttelyn ja -vähättelyn kierre, jossa pakkausmerkintöjen syynääminen. suunnitelmien tekeminen, jatkuva epäonnistumisen pelko ja muihin vertaaminen vievät mielestä kaiken tilan, ajaa uupumiseen, itseinhoon ja mielenterveyden häiriöihin. Laihduttaminen on suoritus, joka vie elämästä ilon ja hapen.

En kiistä, etteikö merkittävä ylipaino olisi merkittävä terveysriski. On kuitenkin valtavan lyhytnäköistä väittää, että pelkän painon korjaaminen korjaisi ihmisen terveyden. Terveyteen vaikuttavat lukemattomat fysiologiset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, joista kaikki eivät vielä ole edes lääketieteellisessä tiedossa. Jos ihminen on vakavasti yli- tai alipainoinen, on hänen painonsa aina seuraus, ei syy.

Laihduttaminen taas on suoritus, joka pyrkii korjaamaan vain näkyvintä osaa vyyhdistä, joka todellisuudessa ulottuu paljon syvemmälle. Siksi laihduttamalla hankitut tulokset harvoin ovat kestäviä. Saavutettu painolukema ei jää pysyväksi, mutta nöyryyttämisestä ja kurittamisesta aiheutuneet vahingot usein jäävät. Laihduttajan identiteetistä ei ole pitkä matka anorektikon identiteettiin, jossa laihdutteminen muuttuu tiedoiksi ja taidoiksi, luo muistoja ja sisältää merkityksiä. Lopulta minäni on sitä todellisempi, mitä vähemmän minua minuun jää.

Kyllä, ylipaino on myös kansanterveysriski ja valtiollinen kuluerä. Niin on ylinopeuskin ja alkoholismi. Mutta toisin kuin rattijuoppoudesta kärytessä, painoindeksin ylittäessä 25 ei voida vielä suoraan sanoa, että kyseessä on riski. Lääketiede kehittyy koko ajan, ja painoindeksi on vanhanaikainen, erittäin suuntaa-antava laskentakaava, joka ei ota huomioon yksilöllisiä eroja luustorakenteessa, kehon nestepitoisuudessa ja lihaksistossa, noin esimerkiksi. Painoindeksin mittaamiseen vaikuttaa valtava määrä häiriötekijöitä.

Mainitsen muutaman.

- Vaa'at ovat erilaisia. Kalibroinnista riippuu, kuinka tarkasti vaaka mittaa. Painoindeksiin kuitenkin vaikuttaa jo kilon kymmenysten vaihtelu.

- Painolukemaa ohjaa merkittävästi punnitusajankohta - illalla ihminen voi painaa kaksikin kiloa enemmän kuin aamulla.

- Lihas on tiheämpää kuin rasvakudos, eli painaa enemmän. Lihaskudoksen kasvaessa kehoon kerääntyy myös enemmän nestettä.

- Naisilla kehon nestepitoisuuteen vaikuttaa kuukautiskierto.

Onneksi on olemassa käsite "biologinen normaalipaino". Se on täysin yksilöllinen luku tai lukuhaarukka, jossa keho voi hyvin. Mikä parasta, biologisen normaalipainon saavuttaakseen ei yleensä tarvitse tehdä ollenkaan töitä. Kun elämässä muut asiat ovat kunnossa, ennen kaikkea pään sisällä, paino etsii kyllä sen kolon, jossa sillä on mukavinta. Psykkinen tasapaino (sitä kutsutaan myös onnellisuudeksi) antaa perusterveelle ihmiselle unen, liikkeen, tahdon, halun, ilon, surun, nälän ja janon. Siinä sivussa tulevat myös tavoitteet, suuret ja pienet, joista yhdenkään ei tarvitse olla viisi kiloa kevyempi kuin toisen.

Paino vaihtelee. Se on tosiasia, jonka hyväksymällä elämään tulee lisää tilaa ja iloa. Myös päivät ovat erilaisia. Yksi munkki tai vihersmoothie ei pilaa eikä pelasta mitään. Elämä vaihtelee ja vaikuttaa painoon enemmän kuin pelkkä paino ikinä elämään.

Voisiko tämä päivä siis olla vielä enemmän kuin "Älä laihduta" -päivä? Vaikka "Elä, älä laihduta!". Tai "Ole, älä laihduta!". Laihduttaminen toimintana ja ajatusmallina vie pois sen, mitä olen, koska minusta tulee laihduttaja. Se vie pois myös sen, miten elän, koska en elä, vaan laihdutan. Laihtuminen kyllä tapahtuu, jos sen tarvitsee tapahtua, lopulta muuta kautta kuin aktiivisesti laihduttamalla. Puhutaan (muodikkaasti, mutta todesti) elämäntavan muutoksesta. Syömishäiriöosastolla yksi harvoista diggaamistani asioista oli se, ettei koskaan puhuttu laihtumisesta tai lihomisesta. Puhuttiin painon korjaantumisesta.

Painoni on oma asiani ja yksilöllinen ominaisuuteni. Syöminen vaikuttaa painoon, muttei yksin siihen, joten erotetaan syöminen ja paino käsitteinä toisistaan. Syöminen on elämys ja rutiini, kohtaaminen pöytäkumppanien kanssa. Ruuasta saa irti ideoita, onnistumisia, kommelluksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kiinnostavaa keskustelua. Ruoka on läsnä häissä ja hautajaisissa. Siihen leivotaan muistoja paitsi omasta, myös sukupolvia ja kokonaisia kansoja kuljettaneesta elämästä.

Rakkaus on puoli ruokaa. Tie sydämeen käy AIVOJEN kautta. Ruoka ei ole pikkujuttu. Siksi, ei annettaisi laihduttamisen tulla ja viedä sitä meiltä, kun se ei oikeasti tiedä, mitä on tekemässä.

.

Keltainen

Olohuoneen sohvasänky on painunut sillä tavalla kasaan, että romahtaa vasemmasta laidastaan, vaikka se olisi vain koira, joka sille istahtaa. Minä istun oikealla, joten ei haittaa. Koira käänsi minulle selkänsä, kun sängyn pohja vinkaisi.

Ikkunassa kukkii raidallista valoa, ja kuistin oven ilma on viiltävän haaleaa. Kaiken kananmunankeltaisuus on niin lempeää, että pelottaa. Haluaisin ehtiä ottaa tunnelman helmasta kiinni ennen kuin alkaa hämärtää.

Olen enemmän lapsi kuin haluaisin, painavampi kuin tahtoisin ja aikuisempi kuin osaan. Sormissa on pieniä halkeamia kuin olisin ollut koko päivän veistämässä jotakin, vielä hyvin luultavasti jotakin sellaista, joka ei koskaan tule valmiiksi, mutta jää lojumaan keskimmäiselle hyllylle siihen kohtaan, johon katse aina sisään astuessa hetkeksi pysähtyy. Olisin istunut verstaassa, jossa valo sukeltaa sisään oven alta ja saa sahanpurun tuoksumaan samealta kuin seissyt vesi saavissa.

Jostain syystä haluaisin uittaa kättä lammessa. Muistan joskus istuneeni polvet sumpussa niin umpeenkasvaneen poukaman reunalla, että lumpeetkin näyttivät melkein roskilta. Nenäliinatupoilta tai ohimeneviltä roiskeilta siitepölystä täplikkäässä vedessä. Lumpeen varsi on paksu kuin veden sormi, joka ei osoita minnekään.

Minä rakastan ulpukankeltaista. Se on melkein samaa sävyä kuin ne muoviset pääsiäistiput, joita sai Tiimarista muovikotelossa ja joiden terävät jalat sojottivat kummallisiin suuntiin. Niiden harittavat silmät olivat niin mustat ja pienet, että saivat tiput näyttämään matalan kilohinnan kiinalaisilta pakasteravuilta, niiltä, joita kerätään lautasen reunalle elokuussa, tuijottamaan tyhjyyteen kuin hirvenpäät salongin seinällä tai humaltuneet kylmästä kovettuneessa nahkatakissa. Tiedättehän sellaisessa, joka jää paksuille uomille kyynärtaipeesta ja haisee vanhaksi menneeltä tupakalta.

Vanhaksi mennyt on muuten eri asia kuin vanhaksi tullut. (Tämä ajatus pistää jostain syystä hymyilyttämään.) Vanhaksi mennyt on jotenkin viallinen tai ainakin hapan ja vihainen, kun taas vanhaksi tullut on tullut vanhaksi kuin tulisi kotiin, omin jaloin ja omilla avaimilla. Vaikka molemmathan taitavat tapahtua vahingossa. Väistämättä, mutta huomaamatta, jääkaapissa tai elämässä.

Tuntuu, että tunnen itseni tänään huonommin kuin muistan tunteneeni aiemmin, mutta mahdollisesti en kuitenkaan huonommaksi. Huoli on ehkä se, joka minussa ajaa omaa häntäänsä. Sillä on huonouden kanssa yhteistä ainakin etutavu.

Toisaalta en tiedä, mikä minua niin huolettaa. Ehkä huominen. Ehkä sen huomaaminen, etten tiedä huomisesta, en yli- enkä alihuomisesta, en tästä enkä tuosta. En ole tottunut luottamaan, olen tottuneempi tietämään, tai ainakin uskottelemaan tietäväni. Huomisen huomaan en ole oikein koskaan uskaltanut itseäni jättää. Mieluummin otan huomistakin kädestä ja selvitän sen puolesta, mistä sille lähtee seuraava bussi. Ei sinun, hyvä huominen, tarvitse tänne jäädä ja täksi päiväksi itseäsi kompastaa. Mene, sen sijaan, mene Huomenta Suomeksi studioon, ensimmäiseksi raitiovaunuksi Munkkiniemeen ja uimahallin pukuhuoneeseen unohtuneiksi sukiksi sinne, missä sinua tarvitaan, niin minä voin sijaistaa sinua täällä. (Ehkä sitten olen turvassa iltapäivän ylikypsyydeltä, joka saa minut tuntemaan itseni leveäksi ja julmaksi kuin katujyrä, jonka ohjaamossa haisee itsekäs hiki.)

Olen aina ajatellut, ettei huominen kanna huolta itsestään, koska minä kannan sen puolesta, päästän sen menemään. Tuntuisi hölmöltä viivyttää luonaan jotain sellaista, jonka kontolla on niin paljon muutakin. Huomen on siitä ainutlaatuinen hetki, että se sekä kantaa selässään eilistä että tervehtii tätä päivää. Sellainen kun on, ei kai voi olla kovin äkkiväärä. Huomisen on oltava loiva, yhtä laimea kuin taivas silloin, kun ei tiedä, onko se haalistumaan päin vai ei. Siksi minä pidän aamuista eniten. Niissä on jotain sellaista, mikä saa minut tuntemaan itseni vähemmän tärkeäksi hyvällä tavalla. Aamu ei kritisoi, se katselee pää kallellaan.

Luottamisen vaikeus tekee minusta välillä kipakamman ja välillä häilyvämmän kuin haluaisin olla. Kiukkuisena kaipaan kiinteämpiä lihaksia ja kantavampaa ääntä, häilyvämpänä haluaisin olla hauras ja läpinäkyvä kuin uloshengitys pakkasella. Koko ajan pelkään, että koska en koskaan ole täysin kumpaakaan, häviän kokonaan kuin aukeama, joka vihosta jää vahingossa täyttämättä. Se on lopultakin turvassa kansien välissä, mutta kuuluu ympärillään levittäytyvään tarinaan yhtä vähän kuin lammikon lapanen, jota kukaan ei muista omistaneensa. Vaikka enhän minä koskaan ole halunnut tulla kenenkään omistamaksi, vaan kirjoittaa itseni itse. Silti pelkään, että teen kirjoitusvirheitä, kumitan paperin rikki enkä vastaa tehtävänantoa, koska saatoin olla käymässä vessassa juuri silloin, kun ohjeet annettiin. Sanon itselleni ääneen, ettei ole olemassa ohjeita, joita noudattamalla kaikki olisi varmasti hyvin, kyllähän minä sen tiedän. En kuollaksenikaan myöntäisi, että itse asiassa etsin elämälleni hyväksyttävää ja valmista kaavaa melkein henkeni kaupalla, koska haluan vain olla hyvis, mallioppilas ja tarpeeksi. Sen myöntäminen on vaikeaa, koska toisaalta haluaisin olla ihminen, joka vähät välittää esikuvista ja luo nahkansa aina uudestaan silkasta riippumattomuuden ideaalista.

Lopulta kahden ovat kuitenkin aina vain minä ja häpeäni, joka tulee sisään kutsumatta ja syö kaapeistani lupaa kysymättä, mutta jonka annan tehdä niin, koska se tuntuu tietävän jotakin, mitä minä en. Jonkin tärkeimmän, rumimman totuuden minusta, sen, jonka pelkään vielä joskus paljastuvan itselleni ja romuttavan aivan kaiken.

Jossain vaiheessa tajusin, että olen alkanut olla itse se, joka kääntää selkänsä ensin. On helpompaa katsoa tyhjää, kuin toista, joka loittonee. Ja on helpompaa ympäröidä itsensä tyhjällä kuin rakkaudella, jos haluaa varmistua siitä, ettei joku toinen huomaa mätänemistäsi ennen kuin huomaat itse ja joudu pahoitellen huomauttamaan hajusta. Pahoitellen, koska on jo pahoitteluetäisyydellä: siinä kohtaa, jossa välittäminen muuttuu kohteliaisuudeksi.

Aina olen tahtonut olla itsenäinen, mutten tiedä, olinko vai tahdoinko ensin. Aina olen halunnut tehdä yöstäni aamun ihan itse ja hampaatkin pestä ennen kuin kukaan edes herää.

Peilikuvaani pelkään silti. Pelkään, että se menee minulta salaa veltoksi reunoiltaan, valahtaa onnettomaksi kasaksi jotakin, josta en saa selvää, ja lopulta minun on vain otettava itseäni niskasta ja ripustettava naulakkoon, mielellään jonnekin pois näkyvistä. Pelkään, että vielä tulee se päivä, kun en enää yksinkertaisesti siedä. Hukun siihen tuntemattomaan mönjään, joka tekee minusta iljettävän itselleni.

Hiljaisuus.

Nyt on jo hämärää. Sohvapöydän narsissit, jotka saattavat olla Prismasta, työntyvät esiin harmaudesta kidat ammollaan kuin linnunpoikaset. Keltainen on oikeasti väreistä se, joka erottuu pimeässä pisimpään, valkoinenkin haalistuu näkyvistä aiemmin. Se on minusta kaunis ajatus. Ei kaikki ole niin mustavalkoista. On keltaistakin.

Näppäimistö näkyy huonosti. Koira heiluttaa nukkuessaan suupieltään kuin yleisellä paikalla silmät kiinni kuulokkeisiinsa painautunut ja kyynärpäät edellä seinään nojautunut ihminen, jonka suonissa virtaavan musiikin erottaa vain housuntaskuista ulos jäävistä rytmikkäistä peukaloista. Muuten on hiljaista.

Eikun ei. Kuistilla joku pieni ja sitkeä livertää.

'

Kaksi aivojeni oksistoissa istuskelijaa

Älä hermoile. Hengitä. Älä noin syvään. Pyörryttää.

Lähiaikoina olen havainnut puhuttelevani itseäni kovin usein suoraan ja vielä useammin kuin lasta. Katso mua, Maija. Kuuntele. Odota rauhassa. Nyt tehdään näin. Asia kerrallaan. Ensin toinen hiha, sitten toinen. Shh.

Ennen kaikkea: Älä pelkää.

Jossakin jumittavan vasemman hartian ja epätietoisena retkottavan oikean leukapielen välissä ovat nimittäin nousseet huterille koivilleen kaksi minussa uinunutta voimaa, jotka kumpikin yhtä pökerryksissään huitovat ja huutavat ja yrittävät tukistaa toisiaan. Siellä ovat pelko; se pieni, sitkeä ja sininen, sekä voima, siis se, joka ohuudestaan huolimatta aina seisoo suorassa ja katsoo syvälle silmiin.

Tuntuu, että pelko on kuin juuri päiväkoti-ikään tullut lapsi, joka on nukkunut huonosti. Sen yllä talvihaalarin vetoketju raapii kivuliaasti leukaa, kengissä on möhnäksi sulanutta lunta. Sen silmät ovat täynnä pakokauhua; mitä jos ruuaksi on sitä pahaa puuroa enkä jaksa syödä kaikkea? Mitä jos herään päiväunilta ennen toisia ja ovi on lukossa? Mitä jos syttyy tulipalo, kengät vaihtuvat eteisessä, astun väärään bussiin tai en uskalla kiivetä alas leikkimökin katolta? Jos joku suuttuu?

Voima puolestaan on se kiva päiväkodin täti, jolla on punaiset pampulat hiuksissaan tai keltaisia raitoja paidassaan ja iso leveä anorakki, joka tuoksuu lattialämmitteisen kylpyhuoneen maitomaiselta nestesaippualta. Se kiva päiväkodin täti, joka ei hymyile tahallaan, vaan tarkoituksella ja yksinkertaisesti TIETÄÄ, onko syytä olla huolissaan vai ei. Se, jota ei aluksi uskalla halata, mutta kun uskaltaa, ei kadu.

Mä, siis se kokonainen minä, taidan olla kasvamassa aikuiseksi. Siis sellaiseksi, joka kysyy ensin itseltään, mikä minulla on hätänä ja sitten vasta muilta. Sellaiseksi, joka luottaa itseensä sen verran, että voi luottaa toisiinkin - ja olla siten myös luottamuksen arvoinen.

Koska luottaminen on aina ollut mulle kaikista vaikeinta - paljon vaikeampaa kuin vaikka rakastaminen, haaveileminen tai innostuminen - mun sisällä pelko ja voima käyvät kädenvääntöerää numero 246. Mä en tunne itseäni kokonaiseksi; ennemmin olen kuin ontto puunrunko, jonka sisällä eri tunteet ja tunnelmat ottavat aina silloin tällöin vallan kuin itsestään liikoja luulevat teinioravat. Puun yläoksilla vieretysten, sen näköisinä kuin toisen läheisyys olisi epämiellyttävää, mutta siedettävissä, istuvat Pelko ja Voima, katselevat koko sekamelskaa ja puhaltelevat saippuakuplia. Voima heiluttelee jalkojaan. Pelko kiemurtelee.

"Tee jotain!" se vikisee. "Pysäytä tuo hulluus!"

"Kyllä se pysähtyy, kun on pysähtyäkseen. Tai ainakin rauhoittuu", lupaa Voima ja etsii oksalta kohtaa, jota aurinko vielä lämmittäisi.

"Miten? Milloin? Kerro!"

"En minä tiedä. Ehkä ei milloinkaan. Mutta jos niin on, niin ainakin hän tottuu siihen."

"Mihin?"

"Uskaltamiseen."

Mä olen viettänyt nyt hieman yli kaksi vuorokautta Pudasjärven Iso-Syöte-tunturin kupeessa äitini ja kummitätini kanssa. Täällä on hiljaista (jos ei oteta lukuun silloin tällöin kiljahtelevia lapsia, jotka spekuloivat, muuttuuko porealtaan vesi keltaiseksi, jos sinne pissaa), lumista, laajaa ja pehmeää. Olen käynyt hiihtämässä ensi kertaa sitten seiskaluokan (kesken reitin piti kyllä pysähtyä lukemaan kännykästä Wikipedia-artikkeli aiheesta "Murtomaahiihto; tekniikka; perinteinen"), kiivennyt jyrkkiä lumisia rinteitä ylös ja alas, syönyt hyvää kasvisruokaa ja laukussa lyttääntyneitä edamvoileipiä sekä halannut hirveä (se tuli luokseni valokuvattuani sitä hiljaa toistakymmentä minuuttia tyhjällä eläinpuiston käytävällä, puski turpansa aidan läpi ihan minuun kiinni ja antoi rapsuttaa itseään vaikka kuinka kauan.)

Vaikka ilo ja pakkasilma ovat täyttäneet keuhkoni, buffetateriointi vatsani ja lähikuvat eläinten ilmeistä muistikorttini, jonnekin pallean alapuolelle jää silti tilaa kylmälle, vellovalle alakulolle. Olen maannut selälläni hotellihuoneen keskeltä kuopalle painuvalla lisävuoteella ja yrittänyt ymmärtää, miksi. Miksi lumisella rinteellä seistessäni minua alkaa itkettää? Miksi, kun painan poskeni auton ikkunaan, huomaan toistavani ajatuksissani yhtä ja samaa, kämmenet kylmiksi jättävää sanaa: unohda. Ole hyvä ja unohda kaikki se hyvä, mikä sinua ympäröi, puhuttelee, kohtaa ja koskettaa, sillä mikään siitä ei ole tullut jäädäkseen.

Pelko on siitä taitava otus, että se osaa verhota itsensä totuuden, itsehillinnän, järjen ja aikuisuuden painaviin vaatteisiin. Vaikka se niissä isoissa saappaissaankin on yhä se päiväkodin retkipäivää jännittävä, alkukantainen olento, näyttäytyy arjessa helposti vain sen ulkomuoto; kylmä ja lähes kyyninen, leuka pystyssä kulkeva "järki".

"Älä luota mihinkään", se sanoo minulle ja madaltaa ääntään, etten kuulisi, miten sitä oikeasti itkettää. "Älä luota asioihin tai ihmisiin, älä varsinkaan itseesi. Koskaan et voi tietää, mitä tapahtuu. Koskaan et voi olla varma, mitä joku tai jokin oikeasti tarkoittaa. Ja vaikka jotkut sinusta nyt välittäisivätkin, niin kohta eivät piittaa enää. Olet saanut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Kohta loppuu lukiokin. Asiat muuttuvat. Aika on kuin vettä, se pyyhkii mennessään elämäsi rakenteet, mutta viilentää samalla kirvelyn. Älä luota, niin et petykään. Et sinä enää pettyä kestäisi."

Usein minä kuuntelen. Helpointa on kuunnella, kun arki vie eteenpäin kuin nelosen ratikka, kolahdellen ja töyssähdellen, mutta aikataulussa ja jonkun toisen vastuulla. On helpompaa sääliä itseään vähän ja uskotella sen olevan hyvää kovuutta kuin antaa itsensä olla pehmeä ja huomata äkkiä olevansa peruuttamattomasti keskeltä kuopalla. Kyllähän aikuisilla hedelmilläkin on kova ja kiinteä kuori.

Pelko sanoo aina: älä välitä. Se ei tunnu lohdulliselta, mutta viilentää kuin kylmäpussi nyrjähdystä. Voima taas sanoo: välitä. Se tosin vaatii luottamusta, jonka rakentamista pelko hidastaa nyhtämällä siitä paloja kynsillään kuin vaahtomuovipatjasta. Pelko näyttäytyy itsenäisyytenä, kykynä selvittää ja selviytyä, pärjätä ja sietää. Pelko on joustamaton ja tarkkarajainen - tuttu, mutta tylsä tila, joka pienenee sitä mukaa, kun alkaa tuntua turvalliselta.

Luottamus taas vaatii uskallusta heittäytyä tietämättä, mitä tuleman pitää. Se vaatii uskoa siihen, että alastulo on pehmeä, tai jos ei ole, niin kyllä mustelmat paranevat. Pelätessään ihminen jäykistyy, vaikka todellisuudessa turvallisinta on kaatua silloin, kun jo valmiiksi joustaa polvista. Siis kun tietää, että tässä voi käydä köpelösti, mutta katsotaan.

Nyt täällä kaukana ja kylmässä, missä lunta on polviin asti eikä taivaskaan vedä vatsaa sisään, minusta tuntuu, että vihdoin näen pelon univormun taakse. Näen sen kömpelön viisivuotiaan, joka olin, ja osin olen yhä. Sen, joka pelkäsi eniten maailmassa jonkun saavan tietää, ettei se vielä oikeasti osaa itse solmia kengännauhoja.

Silloin se voima, joka joskus oli päiväkodin täti, äiti tai isosisko, mutta joka nykyisin asuu jossakin jumittavan hartiani alapuolella, nostaa leukaansa ja puhuttelee minua kuin lasta ja aikuista samaan aikaan.

"Hengitä, Maija. Nyt mennään."

Kilpajuoksu totuuteen - kun vapaus onkin väline

Sanoilla rakennetaan ja poltetaan siltoja. Olemme tottuneet pitämään kiinni vapaudestamme sanoa ja oppineet käyttämään sitä vapautta myös aseena. Sanoilla tavoitellaan ja ylläpidetään valta-asemaa, satutetaan, saavutetaan ja salaillaan. Juuri nyt käsillä on aika, jona vapaus sanoa on yhä useammin itsestäänselvyys; koroke jonka päältä äänensä saa kantamaan kauemmas. Horisontissa kun siintää sananvapautta ylevämpi tavoite, jonka havittelussa sanat ovat vain yksi tarpeen mukaan muovailtava välikappale.

Tämä tavoite, totuus, on jotakin ohittamatonta. Jotakin sellaista, jonka löytäjästä tulee kuolematon ja kunnioitettu ja jonka eteen sanatkin lakoavat kuin punaiseksi matoksi vastaanottamaan totuuden puhujaa - sitä, joka tietää. Totuuden tavoittelu ei kaihda keinoja. Ne, jotka matkaan lähtevät, löytävät ja saavat läpi oikean totuuden tai vaikka kuolevat yrittäessään.

Herättivätpä otsikot Trumpin "vaihtoehtoisista faktoista" sitten riemua tai hampaiden kiristystä, tuntuu vankka, lähes kylmä tyyneys asioiden kohtaamisessa olevan yhteinen: tunne siitä, että minä katson totuutta silmiin, koska tiedän, ja olen aina tiennyt, miten asiat todella ovat.

"Totuudenjälkeinen aika" on kehittynyt ennätyksellisen nopeasti vahvan pysäyttävästä argumentista keskustelun lomassa ohimennen heitettäväksi aihetunnisteeksi. Ahaa, puhumme taas tästä. Totuuden rajoja venytetään niin paljon ja usein, että kohuamisesta ja järkyttymisestä on tullut arkipäiväinen rutiini. Loukkaantuminen on jo standardisoitunut malliksi, jossa otsaa rypistetään, Facebook-reaktioita hyödynnetään ja tunnelmaa kevennetään fiksulla sarkasmilla, mutta harva liukuhihnalla syntyvistä kohuista enää liikauttaa muuta kuin tykkäysnappulaa. Ihminen väsyy, tottuu ja tyytyy.

Koska kohuja on liikaa, vesilasissa ei synny enää myrskyjä, vaan samanlaista pientä porinaa kuin silloin, kun maitolasiin puhaltaa pillillä. Isoja, liukkaita kuplia, jotka kasautuvat päällekkäin. ahmivat toisiaan ja liukenevat lopulta väljähtyneeseen nesteeseen poksauttamatta koskaan rikki sen enempää itseään kuin toisiaankaan.

Sananvapauden käsite on  sekin kokenut inflaation. Kun suora valehtelu, ihmisryhmien leimaaminen, perättömän tiedon levittäminen ja vihapuhe puetaan sananvapaudeksi, käsite kapenee. Sananvapaudesta tulee vapaus käyttää sanoja aseina ja välineinä oman päämäärän saavuttamiseksi, ei vapaus saattaa jotain itselle tärkeää julkiseksi - ja siten yhteiseksi. Kun sananvapaus ei enää tarkoitakaan taistelua moniäänisyyden puolesta, vaan lupaa loukata toista, ollaan pian tilanteessa, jossa osa ihmisistä ottaa aseekseen sanojen sijaan hiljaisuuden. Siis luvan pitää itsellään jotakin sellaista, mikä muuten olisi vaarassa päätyä vääriin käsiin ja vääristeltäväksi. Näin julmin sanelee puheenaiheet, ja sananvapaudesta tulee osalle vain oikeus olla hiljaa.

Aina, kun eri ryhmät ovat vastakkain, niiden edustajat tekevät kaikkensa erottuakseen vastapuolesta. "Tuota me emme ainakaan ole" -ajattelu toimii myös liimana yhteisöjen sisällä. Nykytilanteessa, jossa vihapuhe ja populismi kukoistavat, jää toisen puolen erottumiskeinoksi helposti äärimmäisyyteenkin viety asiallisuus, rauhallisuus ja akateemisuus. Räyhääjää vastaan ei hyökätä räyhäämällä, vaan nostamalla oma puoli älykkäämpien, rauhallisempien ja koulutetumpien kastiin, jonkinlaiseen luokkaan, joka käy oikeastaan aivan eri keskustelua kuin räyhäävä osapuoli. Tällainen kehitys on aidon keskustelun kannalta yhtä ongelmallista kuin rumaa kieltä ja loukkauksia syytävä populismi.

Ongelma sekä populistisessa rähjäämisessä että viileän analyyttisessa rutiiniloukkaantumisessa on se, että väärässä olemista pelätään kuin ruttoa. Sitä pelätään niin paljon, että kysymysten esittäminen loistaa poissaolollaan. Vastaukset ovat valmiita ja strategisia. Kyse ei ole enää paremman maailman luomisesta, vaan paremman minän luomisesta. Riittää, kun riitän itselleni. Voin kritisoida kaikkea ympärilläni ja olla luottamatta keneenkään, kunhan lopulta olen aina askeleen edellä muita.

Kysymysten esittämisen ja näkökulman laajentamisen sijaan etsitään yhtä totuutta, ja sanoja sen vakuudeksi. Sananvapaus ei olekaan kaivo, josta kannetaan yhteistä ymmärrystä ja uusia ajatuksia, vaan kaivo, johon hukutetaan väärät mielipiteet edustajineen - niin räyhääjien kuin akateemistenkin puolelta.

Uskon totuuden etsimisen olevan niin epätoivoista siksi, että totuus on nykyaikana minuuden ydin ja sydämen koti - jotakin, johon turvautua maailmassa, jossa ihmisellä on lupa ja velvollisuus rakentaa identiteettinsä itse. Harvassa on nykyisin kotiseutu-, ryhmä- tai suku-uskollisuus. Ihmisistä on tullut globaalissa todellisuudessa yksin seilaavia individuaaleja, joiden imago ja identiteetti koostuu ristiin rastiin kytkeytyvistä suhteista ja mielipiteistä ympäri maailmaa ja arvomaailmoja. Kaiken voi kyseenalaistaa ja mikään ei ole pyhää, mutta vain niin kauan kuin minä olen oikeassa.

Elämme retoristen kysymysten kulta-aikaa. Nykyajan hyvä puhuja ei odota vastausta, vaan voittoa. Ala-asteellakin toisen "servaus" on cooleinta, mitä keskustelussa voi tehdä. Väittelyllä on niskalenkki keskustelusta, ja väittelyssä käy helposti niin, ettei toista edes yritetä kuunnella.

Kysymisen vähyys ja oikeassa olemisen pakko ovatkin mielestäni maailmamme tämänhetkisen keskustelukulttuurin - ja sananvapauden - isoin ongelma. Niin maahanmuuttokriittisten kuin
-myönteisten piireissä, niin oikealla kuin vasemmalla, niin lihantuottajien kuin vegaanibloggaajienkin kotisivuilla, niin poliitikon twiitissä kuin kantabaarin pöydässä - on kysymys väitteistä. Vaikka lause loppuisi kysymysmerkkiin, se on usein tarkoitettu väitteeksi, julistukseksi, jopa hyökkäykseksi.

Kyseenalaistaminen on keskustelun terveydenhuoltoa, mutta vain niin kauan kuin kysymykset ovat aitoja eivätkä tarkoitettuja valmiin mielipiteen pönkittämiseen. Vain asettamalla asiat kyseenalaisiksi voi todella yrittää selvittää, miten niiden laita on. Vain kysymällä voi saada vastauksia. Hyökkäys on ehkä paras puolustus, mutta ei paras ratkaisu. Hyökkääjä tietää jo, mitä haluaa saada läpi, kun taas kysyjä haluaa löytää sen.

Sarkasmi sopii kuvioon kuin klikki otsikkoon, koska sarkasmin käyttö luo kuvaa älykkäästä ja pelottomasta väittelijästä, joka on aina askeleen toista edellä. Sarkasmi väittelyssä on ase, jonka käyttäjä ei näytä ilkeältä ja henkilöön meneviä kommentteja hyödyntävältä moukalta, vaan vain niin paljon fiksummalta, että hänellä on jo vähän velvollisuuskin palauttaa väittelykumppaninsa maan tasalle. Tohtori House on niin paljon älykkäämpi kuin muut, että hänen tökerö ja julma käytöksensä on paitsi ihan oikeutettua, myös taitavaa ja seksikästä. Lopulta tohtori House on kuitenkin oikeassa, koska hän tajusi jotain, mitä muut eivät. Silloin ihmiset, joita House pani halvalla, ovat kiitollisuudenvelassa ja pyytävät Houselta anteeksi.

Myös nykypäivän rikossarjoissa sosiaalisesti kyvyttömät, mutta yli-inhimillisen älykkäät tutkijat ovat traagisia, kauniita ja kiinnostavia hahmoja, joita katsoessa tuntee itsensä pieneksi ja vähän tyhmäksi. Ei epäilystäkään, etteikö ihminen, joka on oikeassa, saisi olla myös sosiaalisesti tökerö, jopa törkeä. Oikeassa oleminen on arvoasteikolla ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä korkeammalla.

Minusta emme elä totuudenjälkeistä aikaa, vaan aikaa, jossa totuuteen takerrutaan epätoivoisesti. Aikaa, jossa oman totuuden huolellisen valitsemisen sijaan sohimme paniikinomaisesti umpimähkään emmekä edes katso tarkaan, mitä totuutemme sisältää, vaan köytämme itsemme siihen ja toivomme parasta. Kysymys sananvapaudesta on vinksallaan, sillä puhuessamme sananvapaudesta puhumme usein siitä, kenen totuus on se oikea ja ansaitsee tulla kuulluksi, emme siitä, onko kaikilla ylipäätään nykyisin oikeus tai mahdollisuus tuoda ajatuksiaan julki. Ajatukset nähdään totuuden esiasteina, jopa vaarallisina ja eksyttävinä aihioina silloin, kun ne sotivat omaa totuuttamme vastaan. Mikä pahinta, sananvapaus ei enää aina ole itseisarvo, vaan väline totuuksien taistelussa.

Koska aikamme keskustelukulttuuri tuntuu vaativan valmiita mielipiteitä ja terävää kieltä, etsimme keskusteluistamme ennemmin totuutta kuin syvyyttä. Jos olet oikeassa, saat olla kuuntelematta muita ja lopussa kiitos seisoo. Jos olet oikeassa, saat esittää sanomasi kuinka törkeästi hyvänsä. Jos olet väärässä, saat olla niin kiltti kuin sinua huvittaa, mutta ketään ei kiinnosta. Onko tosiaan niin, että täällä kaivataan totuutta ennemmin kuin hyvyyttä?

Älä käänny pois - yksityistä ihmisempi yhteinen

Mä pelkään yksityisyyttä.

Se on kuin tehotuotannollisesti valmistettua, synteettistä ja joustavaa ainetta, jonka erilaiset käyttötavat ja tuotantokapasiteetti ovat rajattomat. Missä on jotakin yhteistä ja jaettua, sinne löytää tiensä pian yksityisyys, ja sinne se pesii, väistämättä.

Se on yksityisasia. Se on asia, josta puhuminen tahrii puhujansa, levittää kasvolihaksiin ja keskusteluun kylmää jähmeyttä, jonka pois pesemiseksi tarvitaan pois käännettyjä katseita, pois vaihdettuja puheenaiheita, pois silmistä nielaistuja kyyneleitä. Yksin olet sinä ihminen, yksityisyydessäsi yksin.

Yksityisalue. Yksityisviesti. Yksityiset palvelut. Yski yksin yksityinen yskäsi, lopulta se kyllä helpottaa. Tai sitten tukehdut, kuoliaaksi asti, mutta ainakaan kukaan ei saa tietää.

Yhteiskunnassa ja arvomaailmassa, jossa yksilö on elämän tärkein yksikkö, korostetaan yksityisyyden suojaa. Koska olemme kaikki yksilöllisiä, meillä pitää olla oikeus vapaisiin yksilöllisiin ratkaisuihimme, joihin muilla ei ole sanomista. Meidän tulee saada päättää mielipiteistämme ja elämämme kulusta, rakentaa oma polkumme alusta asti itse. Koska kaikki, mikä tätä prosessia voisi häiritä, nähdään tälle prosessille uhkana, tarkoittaa aikamme "itse" yhä yksiselitteisimmin vain "yksin".

Ylikorostettu yksityisyys yhteiskunnassa on taitavasti perusteltu vastuuvapautus. Kattavasti toteutuessaan yksityisyys vapauttaa ihmisiltä vastuun toisistaan. Kun jokainen huolehtii omista asioistaan ja toisen asioihin puuttuminen, jopa niistä tietäminen, on väärin, voidaan luopua kantamasta vastuuta jostakin yhteisestä, kuten esimerkiksi yhteisön tai ympäristön hyvinvoinnista.

Toki yksityisyys on myös tarpeellinen vakuutus. Koska rikollisuus on tosiasia, esimerkiksi pankki- tai henkilötunnusten salaaminen on perusteltua. Monissa terveys- ja sosiaalialan ammateissa ammatinharjoittajan yksityiselämän tarkka pois rajaaminen suojelee sekä työntekijää että asiakasta. Liiketoimintaan ja valtion turvallisuusstrategiaan liittyvät salaisuudet sekä esimerkiksi lehdistön lähdesuoja ovat yhteiselomme kulmakiviä, sillä ne ylläpitävät nykyisen järjestelmämme toimintakykyä. Niissä kyse ei toisaalta olekaan enää samasta yksityisyydestä kuin yksittäisten ihmisten asioissa, vaan ennemminkin strategisista siirroista maailmanlaajuisen yhteiselon pelilaudalla - sopimuksista, joista irtisanoutuva osapuoli menettäisi pelin tilanteessa, jossa muut vielä pelaavat.

Yksityisyyden kunnioitus vaikuttaa kuitenkin paljon laajemmin kuin vain ihmistä suurempien toimijoiden välisissä suhteissa tai yksittäisten ihmisten elämän varotoimenpiteissä. Yksityisyydestä on tullut arvo itsessään, jotakin tavoiteltavaa ja välttämätöntä, oli kyse sitten ihmisten välisistä suhteista tai yksilön valinnoista. Yksityisyyden kunnioittaminen linkitetään itsehillintään ja itsekuriin, tuohon proteiinijauheiden ja yksilöllisten viikko-ohjelmien hekumalliseen jatkumoon, joka kiillottaa ihmisestä niin puhtaan ja sileän, ettei tarttumapintaa tuntemattoman kohtaamiseen jää.

Yksilöllisyyttä korostava elämäntapa vääristää kuin vääntynyt peili saadessaan maailman yhä useammin näyttämään kuin vain rivistöltä vierekkäisiä elämiä, joilla ei ole vaikutusta toisiinsa, elleivät niiden eläjät itse niin valitse. Valitse siis yksityisyys, niin saat päättää itse. Valitse yksityisyys, niin kaikki on mahdollista! Yksityisyys - ja virheesi ovat yksin sinun.

Mutta kun eivät ole. Elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa paitsi toisten ihmisten, luonnonolosuhteiden, vallitsevan teollisuusrakenteen, talouden, politiikan, trendien ja kaikkien tämänhetkisen maailman ominaisuuksien kanssa, myös sen historian kanssa, jota maailmamme, elinalueemme ja lähin yhteisömme kantaa mukanaan kaikessa, mitä tekee. Olemme vuorovaikutuksessa myös tulevaisuuteen, siihen, mitä pelkäämme, odotamme, toivomme ja haluamme. Olemme vuorovaikutuksessa siihen, mitä toivomme, kuvittelemme ja tulkitsemme muiden pelkäävän, odottavan, toivovan ja haluavan. On suorastaan kivuliaan paradoksaalista, miten meidän globalisoitunut maailmamme on tällä hetkellä sekä yksilökeskeisempi että väistämättä yhteisempi kuin vielä milloinkaan ennen.

Terveystiedot ovat yksityisyysajattelun ytimessä. Yksilöllä on oikeus olla paljastamatta terveystietojaan työnhaussa, jolleivät ne suoraan vaikuta hänen työkykyynsä ja sitä kautta esimerkiksi asiakkaiden turvallisuuteen. Tällä suojellaan työnhakijan oikeusturvaa. Työnantaja ei pääse suosimaan terveempiä hakijoita edes tiedostamattaan. Toisaalta tällaisia varotoimenpiteitä ei tarvittaisi, jos terveysongelmien stigmaa oikeasti aktiivisesti hälvennettäisiin. Jos HIV tai kaksisuuntainen mielialahäiriö olisivat sairauksia siinä missä rasitusmurtumat.

Terveystietojen yksityisyyden toitotottamisella on nimittäin sivuvaikutuksensa. Toki se antaa ihmiselle omaa, kaivattua tilaa ja luvan kertoa esimerkiksi vakavasta sairastumisesta tai jostakin pitkään muotoutuneesta identiteetin osasta vasta sitten, kun siihen on valmis. Toisaalta yksityisyyden tarpeen automaattioletus jättää ihmisen aivan yksin silloin, kun puhuminen helpottaisi. Se suojelee ulkopuolista kuulijaa, ihmistä, joka ei tietäisi, miten reagoida ja menisi vain hämilleen. Ja niin hämillisyys vain syvenee. Kukaan, naistenlehtien elämäntapaosion artikkeleita lukuunottamatta, ei kerro meille, miten kohdata sureva, hätääntynyt, pelokas tai ylipäätään haavoittuvassa ja avuttomassa tilassa oleva ihminen.

Vakavat asiat ovat aina kaikkein yksityisimpiä, koska ne asuvat ihmisessä syvällä. Siinä kohtaa, johon varomattomasti sohaisemalla voi aiheuttaa hirveää tuhoa. Siksi niiden kohtaaminen on pelottavaa. Se on kuitenkin välttämätöntä. Vakavat asiat ovat painavimpia asioita. Siis niitä, jotka on kaikkein raskain kantaa yksin. Yksityisyys on häviävän lähellä yksinäisyyttä.

Ammattiauttajan ja autettavan välissä on aina perusteltu muuri. Se koostuu ammattitaidosta ja auttajan tunteiden etäännyttämisestä, eli tekee tilanteesta molemmille turvallisen. Autettava saa sanoa mitä tahansa, mutta auttajan elämä ei siitä muutu. Näin auttajasta tulee kuin autettavan oman mielen jatke, tukiasema, joka auttaa kantamaan ja peilaamaan asioita, joita autettavan mieli ei yksin enää jaksa. On tärkeää, että auttajasta ei tule autettavan ystävää, vaan suhde säilyy yksipuolisena, jotta autettava voi avata mielensä kokonaan ja auttaa itse itseään pelkäämättä auttajan reaktioita tai kerrotun vaikutuksia keskinäiseen suhteeseen.

Vaikka ammattiauttajat ovat olemassa syystä, pelkkä asioiden ulos pullauttaminen ammattilaiselle ei riitä taakan purkamiseksi. Se auttaa käsittelemään ja ymmärtämään ongelmia, mutta jättää silti yksin.

Jos yksin yksityisiä asioitaan kantavan taakkaa jokin vielä voi raskauttaa, se on häpeä. Häpeä siitä, että hups, tämä olikin yksityisasia ja menin möläyttämään sen väärässä paikassa väärälle ihmiselle.

Oikeassa elämässä, johon ammattiauttaja ei kuulu, ihminen tarvitsee ihmisiä. Kaikilla ei ole läheisiä, joiden syliin nukahtaa. Siksi yhteiskunnassa ja elämässä tarvittaisiin asenteenmuutos koskien yksityisyyttä. Yksityisyys ei saisi olla ihanne, jonka tarkka noudattaminen tekee noudattajastaan järkevän ja vahvan. Se ei saisi olla edellytys tuntemattomien väliselle kanssakäymiselle. Ennen kaikkea se ei saisi olla omavastuinen takuu sille, ettei sinua satuteta tai hyväksikäytetä. Aikamme julmuudesta kertoo jotakin se, että yksityisiä tietoja suojelevat ja niillä rahaa tekevät yritykset kilpailevat keskenään.

Totta kai maailmassa on paljon pahaa ja ovelaa, jonka olemassaolo on hyvä tiedostaa. Toisaalta, jos siltä kaikelta haluaisi kattavasti suojautua, pitäisi piiloutua kellariin ja lakata elämästä. Ja kellarissakin olisi luultavasti hometta.

Onko siis mahdollista nousta suljettuja ovia ja takalukkojen taakse teljettyjä taka-ajatuksia vastaan avoimuudella? Tänne vaan, perkeleet, minulla ei ole mitään salattavaa!

Minun mielestäni on. Pankkitunnuksien salaamista lukuunottamatta olen valinnut tien, jolla minun ei tarvitse kulkea yksin. Koska tiedän, mitä on, kun ei ole ketään, haluan taistella sen puolesta, että kaikki olisimme toisillemme olemassa, tavalla tai toisella. Että myöntäisimme olevamme tällä pallolla yhtä yhdessä kuin oikeasti olemme.

Siksi minä kirjoitan Googlen masinoimalla alustalla yksityisasioistani. Siksi minä kerron, mikä minun on, miksi itkettää ja miksi naurattaa. Minä kerron, ja sillä viestitän, että myös minulle saa kertoa. Minä olen tässä, vaikka Yksityisalue-kyltillä päähän lyötäisiin. Olen ollut osastohoidossa paikassa, jossa yksityisen kehon puolustamisen takia halaaminen oli kielletty. Kieltoa noudatettiin, vaikka kumpikin halaavista potilasosapuolista halausta kaipasi ja tarvitsi. Minä en jaksa enää puolustaa yksityistä yksinäisyyttä.

Tulkaa toki kertomaan, että olen naivi ja uhkarohkea ja mitäs sitten, kun identiteettini varastetaan. Minä tiedostan uhat, mutta tiedostan myös sen, miten tuhoisaa on tukehtua tukahdutettuihin kyyneliinsä. Tai tietoon siitä, että kukaan ei välitä. Kukaan ei välitä vain niin kauan kuin kukaan ei tiedä. Koska aina on ihmisiä, jotka välittävät. Vain liiallinen yksityisyys estää meitä löytämästä heitä.

Lopulta tarvitaan vain tunnelma, jossa uskaltaa kellua. Tunnelma siitä, että vaikka ei tunneta, voidaan luottaa, edes vähän. Tunnelma, jossa minun ei lopulta tarvitse edes kertoa sinulle yksityisasioistani, koska sinä kuuntelet silti. Koska minä tiedän, että kuuntelisit, jos kertoisin. Ainakaan et lähtisi pois ja jättäisi minua miettimään, teinkö nyt sinun olosi kauhean epämukavaksi, vaikutinko ripustautujalta, narsistilta, mitä näitä nyt on. Pelkäsitkö sinä minua?

Et sinä pelännyt, vaan kohtasit. Ja minä sain kohdata sinut.