Nyky-ykseiskunta, jossa yhdessä riidellään

Minä toivon, epäilen ja hämmästelen niin yhtäaikaisesti, että aivoalueeni tuottavat erikoisia mietelmiä. Yksi niistä on hölmö toive, melkein kuin odotus. Haluaisin, että pian jo joku iso ovi avautuisi, vaikka keskellä avaruutta, sieltä tulisi sisään Tämän Ison Maailman isoisä, kahvikuppi kädessään, ja sanoisi möreän kantavalla, luotettavan ankaralla äänellään: "Mitä HELKUTTIA täällä oikein tapahtuu?"

Sitten kaikki tämän maailman isot ja pienemmätkin ihmiset näyttäisivät säikähtäneiltä ja yrittäisivät ensin piilottaa selkänsä taakse kaikki ne kepposteluvälineet, riidat, huijaukset, varkaudet, julmat vallankäytöt, hurjiin seurauksiin johtaneet väärinkäsitykset, pinttyneet asenteet ja muut kamaluudet, jotka isoisän silmien ohi ullakolle olisi vuosien mittaan kannettu. Ja ihan niin kuin Robin Hoodissa, kun kuningas palaa takaisin tai Nalle Puhissa, kun Risto Reipas tulee kotiin koulusta, kaikki asettuisi taas järkeviin mittasuhteisiin, ja äkillinen turvallisuudentunne rentouttaisi nolostuneiden kiinnijääneidenkin vatsat, jotka liian todentuntuiseksi kehittynyt hurja leikki olisi ehtinyt jännittää kivuliaiksi. Maailmamme isoisä ottaisi kakkulat nenälleen ja käskisi lapsenlapsensa pihalle leikkimään. "Älkää viitsikö PELLEILLÄ. Siellä paistaa aurinko."
Myöhemmin illalla, takkatulen ääressä, isoisä sitten kertoisi, miten asiat kannattaa tehdä, ettei kenellekään käy köpelösti. Katsoisi tuimasti niin kauan, että kaikki pyytäisivät toisiltaan kunnolla anteeksi. Ja lopuksi toteaisi: "Kyllähän te lapset olette niin fiksuja, että tajuatte tämän itsekin." Niin, että lapsenlapsille ei jäisi paha mieli, vaan tunne siitä, että tästä voi lähteä rakentamaan, ja he ovat itse kaikki arvokkaina ja älykkäinä itseinään ratkaisevia rakentajia, nykyhetken ja tulevaisuuden toivo.

Nyt tuntuu ensinnäkin siltä, että on riskaabelia alkaa väittää mitään maailman isoista asioista, koska en ole kerännyt ajatuksilleni riittävän isoa taustatukijoukkoa (hei, äiti) enkä ole taloustieteilijä, kansanedustaja, opettaja, pappi, tohtorikoulutettava, mediapersoona enkä edes kunnolla taiteilija. Riskeeraus on kuitenkin kuin friteeraus; vaikka se nostaa verenpainetta, niin monesti se tekee asiasta myös maukkaamman pureskella. Kokeillaan.

Mä tiedän, että sellaisen yhden isoisän olemassaololle ei voi kauheasti yhteiskunnallisessa keskustelussa pistää painoarvoa. Uskontoon en ota kantaa, me ei mitenkään oikeasti voida tietää, mutta lähden siitä, että me ei voida jäädä vaan odottamaan isoisän saapumista. Mummolamme ullakko on pirun iso, olemme rakentaneet ihmismaailman, emmekä voi jättää sitä paikoilleen kuin legotornia, jonka rakentaminen on aina hauskempaa kuin sillä leikkiminen, ja lähteä olemaan hippaa, vaikka varmasti usein mieli tekisi.

Ensinnäkään, maailmamme ei koskaan nuku tai pysy paikoillaan. Uskon, ettei yksi ihminen voisi hallita kokonaisuutta enää mitenkään. Talous on mielikuvaharjoittelua, jossa toimimme kuin sopulit - nyt vaikuttaa siltä, että muut ovat menossa tuonne, menen perässä. Jos muiden mielestä katto ei romahda, luotetaan siihen. Mutta jos joku alkaa kiljua, niin pian kaikki rynnivät ulos ja moni jää jalkoihin.

Vaikka talous on hallitsematon kenttä, tuntuu ilmeisesti turvallisemmalta puhua numeroista; kilpailukyvystä, kasvusta, laskusta, BKT:stä ja näkymistä kuin siitä, mikä kaikki sen kaiken mahdollistaa ja samaan aikaan sitä käyttää, hyötyy tai kärsii.

Ilman maapalloamme kaikkine elämän mahdollistavine ominaisuuksineen ei olisi kasvustoa ja eläimiä. Ilman kasvustoa ja eläimiä ei olisi ihmisiä. Kyllä, tänäkin päivänä kuolisimme hapettomuuteen, nälkään ja kylmään hyvin nopeasti, jos ihmisyydestämme irralliset asiat katoaisivat. Ja jos ei olisi ihmisiä, ei olisi myöskään rahaa. Kuinka surullista. Miettikää nyt niitä kaikkia nollia ja pilkkuja. Ne varmaan tuntisivat itsensä tosi merkityksettömiksi autiossa maailmassa.

Ja siinä tunteessa voisi olla jotain perääkin. Raha on väline, jolla ihmiset hallitsevat toisiaan ja itseään sekä kaikkea sitä, mihin ihminen on näppinsä työntänyt, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Rahalla saa, pääsee ja luodaan. Luodaan kuplia, joita panssaroidaan, aitoja, joiden yli ei pääse tai päästetä. Raha mahdollistaa asioita, jotka ihminen on sen pannut mahdollistamaan.

Raha ei kuitenkaan estä maanjäristyksiä tapahtumasta eikä ihmisiä rakastumasta. Se ei pelasta sattuman voiman alta eikä sitä voi syödä, halata tai kuunnella. Rahalla ei myöskään voi ostaa aikaa.

Tänä vuonna me ihmiset käytimme vuositasolla laskennallisesti kestävän määrän uusiutuvia luonnonvaroja loppuun aiemmin kuin vielä koskaan. Emme halua jättää velkaa lapsillemme ja lapsenlapsillemme, sanotaan. Valtionvelkaa hillitsemään pyrkivillä leikkauksilla yritetään saada taloutta kasvuun, yrittäjille lisää tilaa yrittää (... ja aukioloaikojen norminpurulla palamaan loppuun entistä helpommin, jättämään lapset hankkimatta tai etääntymään jo hankituista?).

Samalla, kun talous jyllää ja kilpailu kovenee, juustohyllyillä kymmenet erimerkkiset Edamit pitkät, kuluttavat tuotantoketjut takanaan vievät tilaa toisiltaan viidessä kylki kyljessä kilpailevassa jättimarketissa, ja päätyvät tonneittain lukittuihin roskiksiin takapihalle aiheuttamaan maatuessaan metaanikaasuja, jotka ilmakehässä sitovat lämpöä KYMMENIÄ kertoja enemmän kuin hiilidioksidi, jonka määrän kasvua ilmakehässä pidetään suurimpana syynä ylikulutuspäivän aikaistumiseen. Puhtaasta makeasta vedestä on monissa valtioissa huutava pula, mutta esimerkiksi yhden farkkuparin tuottamiseen sitä kuluu 10 000 litraa. Kalankasvattamot, pohjaa pitkin vedettävät verkot ja jätevetensä sinne jonnekin vaan dumppaavat luksusristeilijät rehevöittävät meriä, lajeja kuolee sukupuuttoon ja ekosysteemit vaarantuvat, kun kiertokulun tärkeitä linkkejä putoilee pois.

Kuten Riku Rantala Hesarissa totesi, me jaksamme jauhaa Kreikan veloista, vaikka luonnolle olemme kaikki velkaa paljon enemmän. Kreikka pelottaa, koska sillä voi olla vaikutusta euroon, taloutemme tasapainoon ja ratkeilevaan kapitalismiin. Meillä on epävarma fiilis, koska vieruskaverin polkemiseen perustuva järjestelmämme alkaa upota kuin saarivaltiot vedenpinnan noustessa, ontua kuin se vanhus, joka taittaa nilkkansa talvella, koska kotipalvelu ei ehdi avustaa ulkoilua.

Oho, nyt minä olen taas naiivi. Kuulen kuinka minua tietävämpien ihmisten kaulukset kahahtavat heidän kääntäessään katseensa pois. Ei tuommoisen kanssa voi keskustella. Valittaa vaan, vaikka sillä ei ole esittää parempaakaan ratkaisua uudeksi yhteiskuntamalliksi. Mutta minä olen valmis keskustelemaan. Täältä tulee. Enkä väitä mitään mielipiteistäni yksityisiksi oivalluksikseni, inspiroidun lukemastani ja yhdistelen, mutta minusta se on vain hyvä.

Ääripuolueissa, niin oikealla kuin vasemmalla kuin vanhakantaisella kuin vihreällä, minua ärsyttää vihaisuus. Aivan kuten itse tuolla ylempänä, ääripuolueet nostavat esille epäkohtia, ja vielä useammin ihmisiä, alkavat osoitella heitä ja vaatia parannusta oikeastaan ehdottamatta vaihtoehtoa. Perussuomalaiset kohahduttavat lausunnoillaan maahanmuutosta, poimivat kannalleen vanhoja ja valmiiksi vihaisia ääniä, jotka ovat aikojen saatossa jo kypsyneet kyynisiksi. Aina on helppo kääntää viha ulkoapäin tulevaan, se ei kuitenkaan tajua meitä, mokomakin ylimääräinen rasite.
Sitten vasemmalla noustaan barrikaadeille ja käytetään paljon päänsisäisiä resursseja osuvaan piikittelyyn ja lyttäämiseen sen sijaan, että seistäisiin ylväinä omien mielipiteiden takana, pohdittaisiin niiden kautta ratkaisuja ja otettaisiin vastaan, mitä tulee. Vihastuminen ja samalla mitalla takaisin sylkeminen tarjoavat vain ensiksimainitulle syyn loukkaantua. Lopulta kiistellään siitä, kenellä tässä nyt oli oikeus loukkaantua ja miksi, loukkaannutaan siitä, että toinenkin loukkantuu. Mutta unohdetaan, mitä haluaisimme tehdä ja minkä hyväksi. Minusta, sitä paitsi, kaikilla on okeus loukkaantua. Kun sattuu, niin sattuu. Eri asia on se, milloin loukkaantuminen julkisesti kannattaa, mitä sillä saavutetaan.

Sosiaalisessa mediassa on paljon hyviä puolia. Asioista tulee ilmiöitä nopeasti, pelkällä tykkäyksellä saa itselleen olon siitä, että olen mukana tässä, kuulun johonkin suurempaan. Isolla määrällä tykkäyksiä voi päästä vaikka uutisiin. Mielenosoituksilla on ainakin valtava symbolinen, yhteisöllistävä vaikutus. Sitä vaikutusta ei saisi aliarvioida. Yhteisöön kuulumalla, siitä nauttimalla, oman kädenjälkensä asioihin painamalla ja itsevarmuuttaan kasvattamalla voi kasvaa ihmiseksi, jolla on halu ja uskallus tehdä se, mikä tuntuu oikealta, ja takanaan joukko, joka toivottavasti vähän edes katsoo, ettei yksi kaadu.


Lähinnä pelkäänkin sitä, että katsooko. En ole elänyt 70-luvun nuorisokulttuurissa, äitini on. Siellä oli ilmeisesti hyvin tiukat yhteisöjen rajat ja normit, oli vaikeaa olla kuulumatta mihinkään. Pelkkä tietynnäköisenä tietyssä porukassa seisominen teki sinusta jonkun. Sait nopeasti taustallesi porukan, joka sinua tuki, ja vastaasi porukoita, jotka eivät sinua hyväksyneet. "Loikkaaminen" ryhmästä toiseen oli hankalaa, kaduilla tapeltiin, huudettiin ja kapinoitiin, mutta tunnetta oli. Haluttiin muuttaa maailma, unelmat piirrettiin tauluihin ja pujotettiin tukkaan. Kun Chilestä tuli pakolaisia Suomeen, heitä juostiin vastaan kyyneleet silmissä. Oli paloa, vaikka ei ollutkaan tarkkaa varmuutta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mikä on kaikin puolin järkevää ja palvelee oikeaa etua.

Nykyäänkin on alakultturiporukoita, niitä on vielä enemmän. Mutta ainakin ne nuoret, joiden seurassa peruskoulussa opiskelin, siis siinä vaiheessa, jossa minuus on hukassa luontaisesti, vaikuttivat yhä irrallisemmilta. Kuin hyvin samannäköisiltä purkkapaloilta, jotka on purkitettu yhteen puhumaan rahasta, alkoholista ja harrastuksista. Olosuhteiden yhteen sulattamilta yksilöiltä, jotka kuitenkin saattavat vaihtaa yhteisöään heti, kun kännykkä hajoaa, ja tilalle ostetun snapchatissa ei ole jäljellä aiempia yhteystietoja.

Kuulostan raa'alta, mutta puhun myös omakohtaisesti. Siinä maailmassa, jossa elän, on niin kiire menestyä, saada äänensä kuuluviin ja kasvonsa pinnalle ennen kuin happi loppuu, että yhteisö jää väistämättä taka-alalle. Minulta on jäänyt monta. Enkä tarkoita, että yhden yhteisön kanssa olisikaan tarkoitus viettää koko elämää tai olisi vietetty 70-luvullakaan, mutta sillä hetkellä, kun yhteisö on yhdessä, siinä pitäisi olla sellainen fiilis, että tämä on nyt ainutlaatuista, hikistä ja ikuista. Sellaisen tunteen keskellä uskaltaa korottaa ääntään niiden asioiden puolesta, jotka tuntuvat tärkeiltä. Mennä ja tehdä, vaikka aikuiset sanoisivat mitä. Sellaisia yhteisökokemuksia minulla on teatteriproggiksien tekemisestä, esityskauden kohdalta. Mutta sekin huuma on naulattu kiinni lavasteisiin. Oikea elämä on pelottava paikka. Ja minusta se käy yhä pelottavammaksi koko ajan, kun globalisaatio ja some tuovat tarjottimelle niin monta asiaa, joista voisi suuttua samaan aikaan, ja sitten aikuisia, jotka painavalla äänellä perustelevat syyn suuttua olemattomiin (vaikka itse riitelevät hienommilla termeillä kongresseissa kaiken aikaa).

Faktalle uskollinen aikamme tarjoaa kaikkeen miljoona näkökulmaa. Yhä nuorempana ihmisen pitää uskaltaa päättää, minkä niistä takana seisoo. Ja aikuisena mielipiteen vaihtaminen on "valtava takinkääntö", petos suorastaan. Opiskelu on hyvästä, muuten ei ole ainakaan mitään, mihin vedota, mutta opiskeluaikaa pitäisi lyhentää ja oma ala löytää yhä nopeammin. Isot ihmiset vasta hukassa ovatkin, sisäinen lapsi tai oikea oma mielipide pitää laittaa aikaisin nukkumaan, pois aikuisten päätöksiä häiritsemästä. Maailman kamaluukisista on helppo lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, turruttaa itsensä niin, ettei räiske enää tunnu. Sitten tunnottomuutta kutsutaan realismiksi ja opetetaan sitä nuorisollekin: "Tee päätöksesi harkiten, älä luota vieraisiin ihmisiin, mediaan, mihinkään."

Yksin olet sinä ihminen, mielipiteiden keskellä yksin.

Tuomas Kyrö esitti, jälleen Hesarissa (veljeni sanoo, että elän kuplassa, kun vetoan aina vain Hesariin, mutta luen minä muutakin), mielenkiitoisen, huumorilla höystetyn ajatuksen "Suhteellistamiskeskuksesta", joissa ihmiset asettuisivat toisenlaisten ihmisten "nahkoihin". Se tekisi minustakin hyvää.

Oma ideani on, että jokaiselle, sanotaan yli 13-vuotiaalle suomalaiselle asetettaisiin vuosittainen, vaikka kahden viikon kiintiö palkatonta työtä, joka pitää suorittaa jossain muualla kuin omissa töissä. Työn kuluttavuus ja haastavuus mitoitettaisiin ykilökohtaisesti.
Palkattomuus ei söisi palkallisten työpaikkoja tai vaatisi koulutusta, kun työjaksot suoritettaisiin sellaisten nimikkeiden apurina, joilla aikaa menee kohtuuttomasti koulutusta vaatimattomiin töihin. Esimerkiksi päiväkodeissa, kodinhoidossa, huoltotöissä...

Nuorille vuosittaiset kaksi viikkoa tarjoaisivat TET:in lailla työkokemusta, tutustumista eri aloihin ja tapoihin tehdä töitä sekä ihan hauskaa yhdessäoloa ihan eri ikäluokkien ja sosioekonomisten ryhmien tyyppien kanssa. Monet aikuiset muistaisivat taas, mitä on kohdata toinen ihminen ei-totutussa kontekstissa, mitä on mennä eri paikkaan aamubussilla. Mitä kaikkea maailmassa voi tehdä.
Kun kaikilla olisi sama kaksiviikkoinen jossain kohtaa vuotta, kateus ei nostaisi pahasti päätään eikä koulunkäynti tai työn tuottavuus kärsisi. Kokemuksia karttuisi. Voin jo kuvitella itseni harrastuspaikan aulassa juttelemassa: "Missä sä kävit sun palkattomat? Millasta oli? Mä olin..."

Tietysti jatkuvasti kehitetään uusia hyviä, pieniä yhteisöllisyyttä, tasapainottamista, tajuamista ja onnellisuuttakin edistäviä keinoja, tapoja työskennellä, auttaa, elää. Haluaisin vain, että rahaa ei aina nostettaisi pöydälle joka asiassa vain, jotta sen voi sitten näyttävästi vetää pöydältä alas, voittaa argumentin keskustelussa. Raha ei lue vanhuksille ääneen, vie koiraa puistoon, ota ihmistä kädestä ja kuiskaa korvaan, että me muutetaan tää maailma tänään.

Vaikka ei varmaan muutettaisikaan, lupa ja mahdollisuus uskoa siihen on kaikki, mitä me juuri nyt eniten tarvitsemme. Sillä vasta sitten, kun meillä on toivoa ja rohkeutta, me uskallamme kokeilla.

Ansiosidonnaisella paperinuoralla tanssittuaan

Samaan aikaan, kun pelkää elämäänsä, voi haaveilla elävänsä. Ja samaan aikaan, kun tietää elävänsä, voi kyseenalaistaa itsensä.

Enää en vain haaveile elämästä, sillä sain sen kiinni osapuilleen puolitoista vuotta sitten taas, vaikken toisinaan olisi ikinä uskonut, nousin taikamaton reunalle harjoittelemaan kyydissä pysymistä. Mutta enää en, ehkä onneksi, osaa vain istua turvavöissä ja nauttia maisemista. Heti pitää nousta seisomaan ja kokeilla heiluttaa käsiä. Uskoa siipisulkien kasvamiseen ilman siipisulkasteroideja niin kauan, kunnes oikeasti pitäisi jaksaa lentää. Silloin pois näkyvistä tampattu pelko ponnahtaa takaisin kiristämään pipoa, kasvojen ihoa, rahaa pois vahvuuden pankista. Sellaiset taikamatot, jotka voisivat toimia kulkuvälineenä elävään elämään, ovat oikeasti vielä ihan tuotekehittelyvaiheessa ja vaarantavat yleistä liikenneturvallisuutta. On jokaisen oma asia, miten siipiään käyttää. Toisten elämiin ei saa jättää paperihaavoja. Tai ehkä saisi, eihän siihen kukaan kuole, mutta harmillisen usein siipiään ei jaksa nostaa edes omaa olemustaan leventääkseen. On kauheaa huomata vievänsä tilaa.

En itsekään pysy metaforieni perässä. Metafora on sanana aina kuulostanut minusta kolmiolääkkeeltä, jonka liikakäytöstä seuraa häilyväistä elämän ymmärtämisen hallusinointia. Nyt huomaan, että niinhän se kuulkaa juuri menee.

Hain aloituskappaleilla yhteyttä siihen oloon, joka tekee minuuteni investointikykyyn nähden ihan liian laajamittaista kaivuutyötä vatsanpohjassani. Joka kerta, kun yritän tarttua iloisiin häivähdyksiin, antaa päivilleni happea, kaivinkone kalahtaa johonkin sisäiseen kulmaan, rikkoo jotakin vuosien mittaan huonosti kasaan kyhättyä ja saa ahdistuksen tai surumielisyyden valumaan kurkusta palleaan kuin kananmunankeltuainen - liian tahmaisena pois kaavittavaksi. Näitä pieniä rikkoutumisia ei huomaa aina itsekään, mutta kun koko elämiseen käytettävä koneisto on äkkiä kuin sulavaa jäätelöä, henkinen pystyssä pysyminen hankaloituu. Syvällä oleva minäni elää ja on jatkuvassa näkymättömässä liikkeessä ilman, että minua on informoitu asiasta. Lisäksi se elää vain sisäisesti, kierii, kahnaa vastaan, humpsauttaa tietoisen minäni itsestään läpi heti, kun johonkin siinä yrittää nojata.

Kaivinkone keuhkojeni takana painaa paljon. Se vaikeuttaa niin etenemistä kuin pysähtymistä. Kaivaa ja kolistelee tilanteisiin uusia näkökulmia sellaisella vauhdilla, että tekee tosiaankin selväksi sen, miten minulla ei ole siihen ajokorttia. Siinä on äänenvaimentimet, se ei tee itsestään numeroa kuin kysyttäessä, ja silloinkin yhtä hätäisen huonosti kuin kuka tahansa, jolle annetaan kymmenen sekuntia aikaa selittää, miksi on, kuten on.

Minä olen yrittänyt ajattelemalla selvittää, miksi se on.

Hoitokokouksissa edellisessä elämässä minä keskityin vain vihaamaan kehoani. Ja vähän lääkäriä, joka määräsi ottamaan vähän lisää noita pillereitä, niin, että olemisen kehikkoni pieneni pienenemistään, tilani ajatella tiivistyi häkiksi, josta edes itku ei mahtunut ulos. Ja vähän ruokapöydässä istuvaa hoitajaa, joka toisteli vain, että ei riitä, kaavi. Ja vähän sitä ääntä, kun yöllä viereisessä huoneessa hypittiin tasajalkaa kolme tuntia, vaikka siitä lopulta kävi kielimässä Masterchefiä äänettömällä katsoville yöhoitajille. Se kaikki sivuviha oli sivutuotetta vihasta itseäni kohtaan, ainoastaan sitä kohtaan, mitä ei voi päästä pakoon. Oireita minimoimaan pyrkivä hoito tarjosi vihan kohteeksi rajoittamista harjoittavan tahon - ei kukaan, terve tai sairas, halua tulla rajoitetuksi kaikessa, mitä tekee. Minulla viha kehoani kohtaan kasvoi diagnosointikelpoiseksi vyyhdiksi, jota saattoi sitten vihata parantuakseen.

Fyysinen olemus on helppo kohde inholle, joka todellisuudessa liittyy siihen, mitä fyysisen sisälle jää. Tunteeseen siitä, ettei ikinä ehdi hyvittää maailmalle tai toisille ihmisille kaikkea sitä, mitä on velkaa, että on aina miinuksella, ei ikinä riitä, ja kehtaa vielä uupua omaan riittämättömyyteensä, väsyä rankaisemaan. Huoneessa salaa punnertaminen piti keskeyttää nopeasti, koska en halunnut romahtaa, kohdata heikkouttani. Vihasin itseäni lisää, koska pelkäsin niin vihaa, jota itseäni kohtaan tunsin, että yritin väistellä sitä, vaikka mielestäni olin sen ansainnut. Väistellä satuttamalla, kieltämällä, ritualisoimalla, ansaitsemalla - ja sitten taas välttämällä niitä kaikkia ja häpeämällä välttämistä. En hallinnut vihaa, joten yritin lepyttää sitä. Kun sille kumarsi, se löi niskaan, syytti selkärangattomaksi, vaati enemmän. Ja samaan aikaan häpesin sitä, miten saatoinkaan panna tuskani jonkin sellaisen syyksi, joka oli osa minua itseäni. Sehän on kuin syyttäisi karkkilakon raukeamisesta käsiään, jotka vain avasivat pussin.

Nyt siitä kaikesta on yli kaksi vuotta. Se on hyvin pienen ihmisen koko ikä. Sellaisen ihmisen, joka toivottavasti on kohdannut elämässään vielä enemmän kaikennieleviä tuoksuja kuin tuskaisuutta.

Nyt, kun siitä kaikesta on verrattain pitkä aika jo, siitä selviämisen aiheuttama hekuma alkaa haalistua. Muuttua kalvoksi, jonka läpi todelliset syyt hiljalleen ryhtyvät hahmottumaan. Samaan aikaan sitä pitää käsitellä varovasti, ettei jokin tylsymättä jäänyt piikki puhkaise kalvoa, vedä liiaksi takaisin vanhan syövereihin. Pitää pystyä pysymään etäällä.

Viha ei ole kadonnut minnekään. Viha on vahva sana, sanotaan, mutta se johtuu siitä, että se on myös vahva tunne. Joka kerta, kun ala-asteikäisenä sanoin vihaavani itseäni, minulle sanottiin hys, annettiin ymmärtää, etten ollut kokenut tarpeeksi vihatakseni tai toin itseäni liikaa esille, käytin kokooni nähden liian suuria sanoja, osoitin lapsellisuuteni. Tai niin minä sen tulkitsin. Olin kova tulkitsemaan yli ja negatiivisesti, vielä paljon enemmän kuin olen nyt. Mutta tulkinnoista seuraavat tunteet ovat tosia riippumatta siitä kuinka väärässä tai oikeassa tulkinta on.

Minussa on vihaa, se kohdistuu omiin kulmiini pääsemättä ulos, repii kivuliaita aukkoja keskittymiseen, kovettuu kimpaleiksi ja syöksyy ulos suusta väärissä paikoissa, ja minä pelkään sitä niin, että olen pukenut sen toisiin vaatteisiin, tunnistamattomaksi. Kamalan kalvavaksi häpeäksi kaikesta, mitä olen joskus sanonut, tehnyt, etenkin jättänyt tekemättä.

Häpeä on elämässäni saanut aikaan hyvittämisen tarpeen, ja saa usein, useamman mutkan kautta, yhä. Yhdeksänvuotiaana tajusin, että kotimme on sekainen ja likainen kasa verrattuna kavereideni perheiden sliipattuihin huoneistoihin, joiden lattioilla karvalankamatot keskustelevat siitä, onko pölyä oikeasti edes olemassa. Ryhdyin siivoamaan aina kun se  oli mahdollista, tahdoin maksaa takaisin ne kahdeksan vuotta, joina olin vain levännyt laakereillani ja antanut vanhempieni sotkea. Koulun jälkeen pyöräilin kotiin siivoamaan keittiöstä isäni päivän aikaisen ruuanlaiton jäljet ennen kuin päästin kaverit kylään. Olin friikki, outo, pyysin kavereita olemaan pyörtymättä kotimme sekaisuuteen, puoliksi tosissani. Silloin se ei kuitenkaan vielä karkottanut ketään, he tahtoivat tulla kylään, vaikka jutellessani pyyhinkin pöytiä.
Siivoamisvimmani näkyvyys aiheutti tietysti joskus sen, että minusta oli helppo löytää kohta, johon tökätä. Ala-asteikäinen ihmisnaaras osaa olla julma, mutta vika lienee vastaanottajan tuntosarvissa, kun ne kommentit muistaa vielä tämän ikäisenä. Jouluaatonaattoiltana esimerkiksi, kun ryhdyin pesemään seiniä siksi, että kaverini kysyi, olinhan jo tehnyt sen. Heillä oli kuulemma tehty jo viikko sitten, ja katto myös.

Neljännellä luokalla keksin, että kuntoni, liikunnannumeroni ja motoriikkani olivat kammottava kuolio kaikkiin ikäisiini verrattuna, liikunnanopettajani sanoi, että "skarppaamalla" voisin nostaa numeroani, luin tilastoja ja Hesarin vieraskynäkirjoituksista lasten liikuntasuosituksia, kuuntelin sukulaisteni suorituksia ja häpesin kamalasti. Ryhdyin kiireellä lyhentämään kymmenen vuoden mittaista moraalivelkaa lapsuudesta, jona olin aina arkisin syönyt jäätelöä, kuvitellut omiani ja leikkinyt kynillä presidentin vastaanottoa koripallotreenien sijaan, kuvitellut olevani lentolisko osallistumatta välituntihippaan.

Lähdin starttiviivalta kymmenen vuotta myöhässä, ryhdyin treenaamaan järjestelmällisesti ainoilla tuntemillani keinoilla, asettamalla sääntöjä, joista joustaminen oli anteeksiantamatonta. Yhtä anteeksiantamatonta kuin kaikki ne tekemäni vääryydet, joiden sain kuulla hajottaneen ystävyyssuhteeni päiväkodissa, ala-asteella ja yläasteella. "Jos et sä ite tiiä, mitä sun pitää pyytää anteeks, niin mä en sitä sulle kerro." Opettelin kaikilla osa-alueilla mukautumaan vallitsevaan tilanteeseen, pyytämään tulkitsemaltani ilmapiiriltä lupaa kaikkeen, mitä tein. Arvailemaan, mikä on sopivaa, mikä kannattaa, mikä lyhentää ihmisyyteni velkaa parhaiten, vie minut lähemmäs sitä rajaa, jonka jälkeen olen sujut ja saan tehdä virheitä niin kuin muutkin.

Liikuntapakko oli yksinäinen, viisivuotinen tie. Aina lääkärin määräämistä juoksukielloista vatsalihasliikkeiden selkään jättämien ruhjeiden johdosta esitettyyn pahoinpitelyepäilyyn ja lopulta ensimmäisenä sydänmonitoriyönä vastaanotettuun yöhoitajan kommenttiin: "Saa nähä, ootko aamulla hengissä, mutta itepähän olet tämän aiheuttanu." Se kommentti ei kauheasti satuttanut, lähinnä todisti minulle hetkellisesti, että ainakin olin yrittänyt tehdä tarpeeksi.

Yläasteen alkuun mennessä olin menettänyt ne ennen seurastani kiinnostuneet kaverit, joiden seurasta olin kohteliaasti kieltäytynyt, koska minun täytyi urheilla. En saanut tehdä mitään kivaa, ennen kuin olin edes hetkellisesti urheillut itseni niiden tasolle, joilla ei ollut löysäilyvelkaa lyhennettävänään. Koskaan en vihannut tai pitänyt inhottavina itseäni löysäilevämpiä nuoria, syy sotakorvauksien maksamiselle lapsuuden laiskuudesta oli vain pelko siitä, että yhtäkkiä olisin jotenkin virallisesti huono ihminen, kaiken kansan edessä aukottomasti keskitason alapuolella - vieläkään en osaa selittää, missä oli korvausteni kuvitteellinen vastaanottaja. Pelkäsin, että kansanterveydellisen vastuuni ohittamalla ja huonoksi ihmiseksi leimautumalla löytäisin itseni tilanteesta, jossa repussani on yhä vähemmän koukkuja ihmisille heiteltäviksi, kiinnostavia ystävyyskonvehteja ihmissuhteen aloittajiksi. Lopulta ystävät eivät enää vaivautuneet ottamaan yhteyttä, minkä ymmärrän vallan hyvin. Minä yritin roikkua heidän perässään yläasteen ajan, jopa osastolta käsin, sitten luovutin.

Nyt urheilupakkoa ei enää ole, siihen liittyvä ahdistus on yhtä tiessään kuin kykyni olla kavereiden kanssa, syventää tuttavuutta. Siivouksen ja urheilun täyttämät vuodet jättivät varjoonsa kaverisuhteet. Lukiossa olen alkanut elvyttää, paremmin kuin hallituksemme moneen vuoteen, mutta se vie kauheasti energiaa. En osaa olla chillisti ystäviksi toivomieni ihmisten seurassa, yläasteella yrittämättömyys teki minusta näkymättömän. Piti ehtiä huutaa väliin, että tuli kuulluksi. Joskus sen tein, mutta läppäni lensivät liikaa ohi kohteestaan, ikkunasta ulos.

Vanhan ajattelumallini mukaan olen miinuksella keskivertoihmisen ystävyyskokemuksista, ryhmähengestä, bileistä, uskoutumisesta, luottamuksesta ja nuoruuden hulluudesta. Vanhan ajattelumallin mukaan nyt olisi jo kiire alkaa hyvittää. Mutta toisin kuin siivotessa ja urheillessa, kaverikokemuksia ei voi "suorittaa itsenäisesti". Ja toisin kuin kahta edellistä, tätä minä en halua suorittaa äkkiä pois alta, velvollisuudentunnosta. Ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kokemuksiin minä haluaisin jäädä olemaan, hengaamaan, kehittymään kaverina ja ennen kaikkea vaan elämään, rennosti. Uskon, että olisin ystävänä mainio, jos en kokisi kanssakäymistä kuin performanssina, jossa täytyy aina olla parhaimmillaan, aina tarjota jotain uutta hauskaa ja kiinnostavaa, ettei toinen osapuoli kyllästy tai koe hukkaavansa aikaa.

Olen jännittyneessä tilassani kivulias kokonaisuus, satutan itseni, minne menenkin. Kaikki ulkopuolelta tuleva satuttaa, koska asennoitumiseni on näin vääntynyt. Kukaan ei tunne oloaan luontevaksi, kun seurassa on kylmä, esiintymään pyrkivä, säikky kivi. Yhdeksänvuotiaasta asti olen puolittain todistellut elämääni kuvitteellisille televisokameroille, valmistautunut siihen, että jos ovi aukeaa ja kuvausryhmä ryntää sisään, voin perustella koko universumille, miksi olen juuri nyt juuri näin ja mitä kaikkea kunnollista olen tänään tehnyt, eikä kukaan sitten voi alkaa vihata minua.

Eikä minua kukaan vihaakaan. Sen tiedän, sitä minulle on aina sanottu. Mutta uskoakseni olisi jopa helpompaa, jos pari tyyppiä vihaisikin, mutta en jossakin syvällä, itsearvostukseni kyljessä, vihaisi näin kovasti itse. Silloin voisin kohottaa leukaani ja tuntea itseni vahvaksi ja arvokkaaksi muulloinkin kuin vain silloin joskus, kun ilta on väreistä raskas ja tuuli kirmaa pakokaasuja korkemmalle.

Elämä on elokuvaa, se on vain täysin leikkaamaton versio, jonka lomassa huippuhetket kelluvat. Sen juonen vetävyydellä ei myöskään yritetä tehdä rahaa. Elämänsä elokuvaa ei koskaan pääse esittämään täysille katsomoille, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö sitä kannattaisi itse katsoa loppuun. Tai etteikö musiikki kuulokkeissa auttaisi joskus tajuamaan, että nyt kamera loittonee ja minä kävelen, hetki on eeppisen merkityksellinen, selvisin, tästäkin.

And the episode continues.

Alkusointu törmäsi aitouteen, eli miksi kirjoitan blogia

Taas juuri nyt minun on kirjoitettava itseni kuiville tästä kaikesta. Ennen kuin uppoan kaulaani myöten siihen liukkaaseen lietteeseen, joka pulpahtelee jo lähellä ja on usein tukkimassa sieraimiani hyhmäisyydellään. Se mönjä muuraa umpeen kaikki aukot, joista raitis ilma pääsee sisään. Kirjoittaminen on jostain kauan sitten löytynyt kynsiviila, jolla yritän pitää tuuletuskanavia puhtaana. Tietysti pelkään, että viila tylsyy liiaksi, minä tylsyn itseeni lukijoista puhumattakaan. Mutta ainakin tähän asti kirjoittamalla pääni auki olen löytänyt jotakin sellaista, mitä en tajunnut poimujeni sekaan säilöneeni, hätävaraksi hiipuvuuden hetkiin. Vaikka lähes jokainen kirjoitus referoi toistaan, joka kerta tuntuu kuin vierittäisi pienen kiven ulos sorakasasta sisimmässään.

Miksi minä sitten kirjoitan blogiin? Miksei sinikantinen vihko riitä? Voin kuvitella ja uskon, että tekin voitte kuvitella, kuinka voin kuvitella, miten facebook-kaverini vaivaantuvat, kun jaan taas tämänkin seinälläni, aneemisen alkusointuisen saatetekstin kera, sen profiilikuvan alla, jossa hölmistynyt hymyni tuntuu jäävän hölmistyneen hatunlierin alle loukkuun - kumpikaan komponentti ei aivan tarkkaan tiedä, mitä esiintymisellään hakee.

Kirjoitan näin päättäväisesti suoraan ihmisten vapaaehtoiseen tietoisuuteen, koska tämä on tapa, jolla tässä nykyaikaisessa kaupunkimiljöössä huutaminen on vielä ihan okei. Toinen tapa olisi järjestää performanssi, mutta koska tällä hetkellä olen sillä tavalla kulpahtanut kuin limonaditölkki, jonka ryttykyljen mikroskooppisesta reiästä on haihtunut kaikki kupliva mahtipontisuus, ei minusta ole tekemään fyysisestä olemuksestani sellaista numeroa. 

Tuntuu turvallisemmalta ärsyttää ruudun takaa, sillä silloin, hiukan kaikilta syiltään hämärtyvän suunnattoman häpeän ohella, voi elätellä toivoa siitä, että joku lukee ja tulee ajatelleeksi. Kenties tajunneeksi, etten tarkoita pahaa tai ole aina ulkona kontekstista ja köykäinen, vaikka elämäni tämänhetkinen solmuisuus varmasti kiristää ilmaa myös ympärillään. Olemukseni ja tapani kommunikoida voi ärsyttää, kummastuttaa, kyllästyttää, säälittää tai kylmentää, jumiuttaa kuin hartioita salakavalasti könivä viima. En itsekään tiedä, miten itseeni suhtautuisin, jos olisin joku muu. Hirveän usein mielelläni olisin. En vain mitenkään voi tietää, millaista se olisi. Kaikista juurtuneista ajatusmalleista äkkiseltään luopumisen täytyisi tarkoittaa uudelleen syntymistä tai sitä, etten olisi koskaan ollutkaan. Jos muistaisin miten ajatukseni aina käyttävät samaa kaikesta kauniista ja ravinteikkaasta huuhtoutunutta reittiä, käyttäisin sitä myös toisen ihmisen kehossa eläessäni.

Minä niin tahtoisin pääni pois päältä. Teatterin viikonloppuorientaatiossa piti yrittää olla puoliksi vettä ja puoliksi auringon lämpimäksi huljuttamaa ilmaa. Kaikkeni tein, mutta sain kiinni vain pääni hartioiden keskikohdasta, rysän päältä pohtimasta, samaa kaavaa jankkaamasta: mitäköhän minä olen taas tekemässä nurin? Loukkaakohan olemukseni juuri nyt jotakuta? Olenko jättänyt jotakin olennaista huomiotta, hoitamatta, hiomatta, selittämättä? Entäs eilen, viime viikolla, huomenna? Kuinkakohan moni seurassani vaivaantuu kuin tikkupullataikina, koska sanat eivät istu suuhuni kunnolla, vaan keikkuvat tuoleillaan? Muuttavat suuntaa, saavat minut kuulostamaan hetken kylmän itsevarmalta, ylpeältä, yksiulotteiselta, sitten nopeasti taas huolettomalta, kikattavalta, epätoivoiselta, epäilevältä.

Muun muassa äitini sanoo aina, että ihmiset ajattelevat lopulta vain itseään eikä minun siksi kannattaisi niin kamalasti surra, mitä minusta ajatellaan. Mutta sittenkin - kyllähän ihmiset ainakin sen hetken kanssani keskustellessaan minua ajattelevat, sillä he näkevät ja huomioivat minut. Ja vaikutelma, joka jää, jää usein askartelemaan jonnekin tiedostamattomaan, vaikuttamaan siihen, mistä seuraavalla kerralla jatketaan. Pelkään aina mokaavani alkumetreillä jotenkin peruuttamattomasti. Se on kalvava tunne, jota järki ei osaa puhua ympäri.

Ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti pelkään, että minut mielletään hulluksi. Aikaisemmin olen kantanut kokemuksiani mielenterveysasioissa kuin vain hiukan kulmikasta reppua. Valtavana voimavarana, perspektiivinä ja mukana kulkevana, yhtenä uutena näkökulmana asioihin, ihmisiin. Vain hiukan kivuliaana silloin, kun se selässä yrittää käydä maate, olla rento, antaa itselleen lupa muiden väärinymmäryksiin itsestä. Taustani on ollut minulle jopa panssari, jonka eteen vetämällä saa vähän pidemmän vuokra-ajan toisten ajatuksessa asumiseen. Joko selityksenä sille, miksi olen niin kummallinen, yliherkkä ja vaikea. Tai sitten koukkuna - hei, olen kokenut paljon kaikkea kasvattavaa, älä pidä minua pelkkänä himpulana. 

Osastotausta on tuntunut vähän kuin vankilataustalta - "Älä kävele ylitseni, tässä on linnatatuointini" (Toisin sanoen se, että osaan luetella kaikki täydennysravintojuomien makuvaihtoehdot ulkomuistista tai kertoa, miten sosiaaliset ulkoiluluvat tai annosteluoikeudet jakoivat erikoissairaanhoitoyksikön kansaa hierarkiassa). Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa, että kokemusten jakaminen ei ehkä teekään minusta enemmän minua, vaan taas yhteen hiekkamuottiin putoajan. Avoimuus, rehellisyys ja suvaitsevuus kuuluvat kyllä tiukasti arvoihini, toteutan niitä juuri pöläyttelemällä osastomenneisyyteni ilmoille sivulauseen sulkujen sisällä. En pidä omien asioideni hyssyttelystä.

Mutta pelkään, että se tulkitaan marttyrismiksi. Nyt, kun kokovuorokautisen uloskirjauksesta on yli 2 vuotta, elämänvaikeuksien todistelu alkaa mennä vanhaksi. Sellaiset tekijät, jotka laukaisivat syömishäiriö-, ahdistus- ja masennusoireet ovat edelleen olemassa, niitä on poistunut ja tullut lisää, olen vasta tarttumassa solmuihin ne avatakseni. Mutta ilman yksinkertaista lausetta kuten "Olen ollut osastolla", itseään ja toimintaansa on vaikea avartaa yhtä nopeasti tai hyväksyttävän tuntuisesti. Ihan kuset housuissa mietin, miten voisin saada ihmiset ymmärtämään, että a.) minulla on syyni olla vinksahtanut, ja olen silti toimintakykyinen, kasvusuunnassa eteenpäin ja paljon muutakin kuin menneisyyteni haamut enkä missään nimessä mikään suojelukohde, jota täytyy varoa, ettei se mene enempää rikki b.) en missään nimessä HALUA jäädä kiinni menneisyyteeni, oikeuttaa pahaa oloani ja toivottomuuttani jollakin tapahtuneella tai vaatia erityiskohtelua tai - vapauksia. Irti pääseminen ei vain tapahdu hetkessä, varsinkin, kun ajatuspolut on vuosien varrella huolellisesti hiekoitettu ja raivattu helposti kuljettaviksi. Minun aivojeni hermoratojen ylläpitoresurssit on mitoitettu huonosti kuin hallituksen budjettiesitys - koulutus on retuperällä. Mutta ei mennä nyt siihen politiikkaan. Sanon kuitenkin jotakin tyhmää ja paljastan vahingossa, että minulla ei oikeasti ole hajuakaan. Menen mututuntumalla. Se on muuten ihanan mömmöinen sana.

Vielä tästä blogikirjoittelusta. Kirjoitusten julkaisu on nyt ainakin hetkellisesti tihentynyt tosiaan siksi, koska ajatusten pinoaminen pään ulkopuolelle auttaa silloin, kun sisäiset hyllyt kaatuvat. Jaan nämä aina yhtä auliisti kuin syntymäpäiväsankari karkkinsa ala-asteen matikantunnilla. Jotkut näitä lukevatkin, mutta harmittavan harva tulee siitä kertomaan. Muutama on pyytänyt anteeksi lukemistaan, minkä tavallaan tajuan, vaikka se niin hölmöä onkin. Ovathan nämä henkilökohtaisia.

Minä vain haluaisin, että mahdollisimman moni lukisi. Minä olen kirjoittanut aina ja kirjoittaessani saan asioita sanotuksi ihan toisella tavalla kuin kasvotusten. Elävässä elämässä tilanteet juoksevat ohi enkä minä saa niitä kiinni. Jos syvennän tuttavuutta liian nopeasti jollakin vaikeammalla aiheella, (jotka eivät muuten millään muotoa kosketa vain minua, jokaisella on jotakin terävää ja huonosti mielen varastoihin mahtuvaa kannettavanaan, usein jotakin sellaista, minkä ääneen sanominen turvallisesti vain auttaa eteenpäin), ihmiset hämääntyvät. He eivät tiedä, pitäisikö heidän näyttää pahoittelevalta, pahoinvoivalta vai siltä, että ymmärsivät usein sarkastisen heittoni twistin. Ymmärrän sen täysin, olen monesti ristiriitainen enkä itsekään osaa aina suhtautua muiden väläytyksiin itsestään mitenkään rennosti. Sen sijaan blogiani lukiessaan ihmisten ei tarvitse reagoida nopeasti, he voivat muodostaa mielipiteensä ja ilmeensä ilman, että pärstäni odottaa vieressä ja ehkä jotain käytännöllistä huomiota vaativaa toimintaa on käsillä samaan aikaan.

Livenä elämä on hetkiä, netissä tai painettuna ne hetket on säilötty spriihin lähemmin tarkasteltaviksi. Elämässä hetken istutaan, seistään, kävellään jossakin, puhutaan jostakin lähellä sydäntä tai keuhkoja. Aihe sivuaa jotain vapauttavaa, sellaista, missä voisin uskaltaa keksiä laittaa sanoja peräjälkeen niin, että minusta erottuisi edes vilaus sitä kaikista aidointa Maijaa. Sitä tyyppiä, joka ei tarkoita pahaa, mutta osaa puolustaa niin arvojaan kuin itsensä ja toisten oikeuksia, laittaa jalkansa maahan tarvittaessa ja pitää ne siellä, vaikka ehkä hukkaakin silmälasinsa pilviin jossakin korkealla. Sitä ihmistä, joka on joskus kuin eläin eikä halua kadottaa sitä puolta itsestään, mutta joka usein ymmärtää enemmänkin kuin sanoo, tai ainakin, oikeastaan aina, haluaa ymmärtää. Ei ole olemassa sellaista henkilöä, joka tietäisi kaikesta kaiken ja olisi aina ajan tasalla, tietämässä ja tuntemassa oikean tavan olla, reagoida ja tuoda esille. Mutta kun haluaa ja yrittää, on jo tarpeeksi pitkällä. Kenenkään ei pitäisi tuntea olevansa pakotettu sulkemaan epävarmuus itsestään ulos. Jos sen kieltää, se ryömii sisään huomaamatta ja ryntää ulos rajummin. 

En tiedä, onko tämä tämmöinen nettihömppä lopulta hyväksi ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Varmaan on ja ei. Sehän vain ruokkii omaakin tarvettani selittää auki kaikki. Lusin sanavankilassa, jonka porteilla psykologiset käsitteet ja pätevät syyt eivät osaa kyseenalaistaa tärkeyttään.
Toisaalta tämä tarjoaa väylän näyttää itsestäni jotakin, mitä en muuten ehdi tai uskalla. Tietysti formaatin muuttumattomuus muokkaa blogi-minääni kapeammaksi. Eniten kai haaveilen, että joku kiinnostuisi persoonastani blogini avulla, pelästymättä. Kiinnostuisi sen verran, että haluaisi kokeilla tökätä ja katsoa, mitä muuta se sisältää - noin niinku livenä tai suorassa kommunikaatiossa. Blogini, tuoteselosteeni, ei ole kaikki, mutta se on sellainen pieni henkireikä, jonka läpi puhaltelen saippuakuplia ja otan happea silloin, kun unelmani eivät jaksa etsiä sitä muualta.

Kielivaltainen mieli - kielen merkityksestä elämässä

No niin. Siis tää käsilläoleva tilannehan näyttäytyy mulle hyvin ambivalenttina sikäli, et se ilmeisen reflektiivisestä asettelustaan huolimatta on jotenkin jopa agressiivisella tavalla deklaratiivinen prosessi, niinku minulta teille, huomioiden nyt esim. mun lokaation differenssi suhteessa vastaanottavaan osapuoleen. Et näin.

Mut oikeestaan mua ei varmaan salee ees niinku ginost olla täs, kosk yolo, mä voisin hyvi olla tyyliin himas nyt, varmaa krebaa tai jotai, koska lol, joku Pohjois-Helsinki.

Tai sit mä voisin vaan olla tässä ja puhua siitä, miten suurta osaa meidän keskinäisessä vuorovaikutuksessa näyttelee meidän käyttämä kieli.

Oli meillä sitten tossa koira, vastasyntynyt lapsi, ulkoistetun huoltoyhtiön osa-aikainen esimies, kaupan kassahenkilö tai oman nimensäkin dementian vaikutuksesta unohtanut vanhus, me luultavasti puhutaan sille. PAITSI, jos me ollaan suomalaisia, ja bussipysäkillä. Tai bussissa. Tai odotushuoneessa. Tai, jos siinä sen jonkun vieressä on joku, jolle meillä itse asiassa olikin enemmän asiaa.

Itse asiassa, me ei taideta juuri puhua toisillemme ilman syytä. Ja erityisesti suomalaisessa kulttuurissa, sen syyn pitää olla nopeasti ja jämäkästi määriteltävissä, ainakin, jos puhuttelun kohde on tuntematon tai vähemmän tuttu.

Kieli on todella kätevä väline asioiden hoitamiseen. Ihmisillä se syntyi eri puolilla maailmaa niihin aikoihin, kun me ihmisapinat alettiin elää yhdessä, tarvita toisiamme. Se mahdollisti, ja mahdollistaa yhä, informaation jakamisen ja nopean leviämisen. Kielen avulla on voitu tehdä maailman ensimmäisten ihmisten työnjakoja, jotka edesauttavat yhteisön toiminnan tehokkuutta, yhteistä vahvuutta esimerkiksi ulkoisia uhkia vastaan ja niin taitojen, ideoiden kuin yhteishengenkin kehitystä. Työnjaot yhdistettynä ihmisten väliseen kielelliseen viestintään mahdollistavat erikoistumisen niin yksilötasolla kuin ryhmänä. Samalla, kun erikoistutaan eli havaitaan toisen eroavaisuus itsestä, yhdistytään toisen samanlaisen kanssa. Syntyy MEIDÄN porukka, heimo, kylä, kaupunki, ammattikunta, harrastusseura, suku, valtio. Meidän porukka, jolla on meidän tavat, perinteet ja tapa olla, elehtiä, viestiä. Erilainen kuin teidän tai niiden potukalla. Jokaisella yhteisöllä, pienellä ja isolla, on jollakin tapaa oma kielensä.

Vain kieli voi loikkia ja matkustaa sukupolvelta toiselle, sen muisti on valtava, ja se imee vaikutteita kuin pesusieni - se on loistava tapa osoittaa, mihin kuulun. Usein niin käy ihan huomaamatta. Kieltä ei ole olemassa ilman kielen käyttäjiä, kirjoitettukin kieli kuolee, jos kukaan ei lue sitä ja kirjoita eteenpäin. Jokainen pienikin kieliyhteisö kuten kaveripiiri, muokkaa kieltä “inside-läppien” ja yhteisten kokemusten kautta. Puhumattakaan sitten maailmanlaajuisista mullistuksista kuten teollistumisesta tai somesta.

Kieli mukautuu käyttäjiensä tarpeisiin. Ääntä nopeamman informaation ristitulessa, ja etenkin länsimaisen jatkuvan kiireen ja mahdollisuuksien kahluualtaassa on ymmärrettävää, että kieli lyhenee pysyäkseen pinnalla. Globalisaatiossa valtakielet kuten englanti levittäytyvät ennätysvauhtia, niistä otetaan vaikutteita, kaikki uusi, trendikäs ja valtamediassa esillä oleva on tarttuvaa ja kiehtovaa.

Tietenkin on hyvä, että löytyy kieli, jolla esimerkiksi kansainväliset sopimukset ja uraauurtavat innovaatiot saadaan nopeasti laajaan tietoisuuteen. Maailmassa on kuitenkin niin paljon ihmisiä, kieliä ja kulttuureita, ettei kaikille tasa-arvoista tapaa kommunikoida voida saavuttaa. On kieliyhteisöjä, jotka joutuvat vaihtamaan äidinkieltään tietoisesti, joko jonkin määräyksen alaisena tai vain siksi, etteivät omalla kielellään enää tule toimeen ympäröivässä yhteiskunnassa. Kielikuolemat ovat huolestuttavia, koska eri alueilla ja aikakausina syntyneet kielet pitävät sisällään kallisarvoista tietoa menneestä, puhumattakaan kokonaisten yhteisöjen tavasta katsoa maailmaa.

Mitään ei voi kääntää suoraan. Uusien kielten oppiminen, vaikka ihan pakkoruotsi, ei ole vain saman asian sanomista itselle oudoilla sanoilla. Se on sukeltamista kokonaan uuteen maailmaan, erilaisen näkökulman ottamista siihen, miten maailmasta ja elämästä voi puhua, siis ajatella.

Kieli on syntynyt vuorovaikutuksen tarpeisiin, mutta vaikuttaa siltä, että kerran opittuamme puhumaan, hyödymme siitä myös ihan yksin. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa psykologi Lev Vygotski esitti teorian, jossa ihmisen äly kehittyy kielen kautta. Kun lapselle noin nelivuotiaana kehittyy Mielen Teoria (Piaget), eli kyky ymmärtää, että muilla on erilliset tietoisuutensa, eivätkä he kuule hänen ajatuksiaan, tarve kertoa niistä kasvaa. Lapsi alkaa tarkasti havainnoimalla ja äidinkielensä kielioppia aivoihinsa sisäistämällä opetella, miten muut voi puheella saada ymmärtämään asioita. Vygotskin ”Lähikehityksen vyöhyke” tarkoittaa asioita, jotka lapsi voi oppia sosiaalisen puheen kautta vuorovaikutuksessa ympäristöönsä, mutta joita hän ei yksin oppisi. Lapsi löytää selityksen sanattomille tunteilleen, teoilleen ja ajatuksilleen, oppii, miten muut samaa asiaa nimittävät. Ulkoisesta tarpeesta opittu kieli muuttuu lopulta sisäiseksi puheeksi ja mahdollistaa omien ajatusten kriittisen tarkastelun ja kehittämisen yhteisen kielen avulla. On myös esitetty, että siinä vaiheessa, kun lapsi siirtyy sanattomista tunnekokemuksista siististi sanoilla jäsenneltyyn maailmaan, hän menettää suuren osan kyvystään kokea kaikki yhtä sataprosenttisesti, räiskyvästi, pakahduttavasti. Kaikelle ei löydy sanoja edes aikuisen sujuvassa äidinkielessä.

Nelivuotiaan haparoivat höpöttelyt nähdään vielä sympaattisina. Mutta entäs niin monet maahanmuuttajat, jotka tulevat aivan toisenlaiselta kielialueelta ja saavat mulkaisuja tai naurua osakseen pelkästä väärästä sijapäätteestä? Tai joku savolainen nuori, joka Helsinkiin muuttaessaan puree kieltään, ettei vain sanoisi jotain, mikä muistuttaisi ulkopuolisuudesta. Tai vanhus, joka ei kunnolla enää kuule tai näe lukea, tai vammainen, jonka puheen tuottamisessa on ongelmia. Mitä on tulla kohdelluksi yhteisöönsä liittyvien kieliongelmien takia lähes aivokuolleena, siirreltävänä rasitteena? Hämmentävän usein tunnumme liittävän oman kielemme osaamisen älyyn ja toimintakykyyn, jopa ihmisyyteen.

Kieli on paitsi uskomaton työkalu, voima ja mahdollisuus, myös kuin raskas, liukas verho, jonka taakse oikeat ihmiset mahtuvat piiloon. Eri yhteisöjen slangit ja jargonit ovat kielen rikkaus, mutta silloin, kun tuenhakija ei ymmärrä lomakkeesta mitään ja tuntee itsensä tyhmäksi tai nuori kieltäytyy vaikuttamasta, koska ei osaa mielestään sanoa asioita oikein - silloin kieli toimii itseään vastaan. Jos kommunikaatiomme rajoittuisi vain sanoihin, voisimme yhtä hyvin elää yksityisissä kapseleissa morsetusvälineet kainalossa. Ihminen tunnistaa toisen ilman yhteistä kielioppiakin, kun sen uskaltaa tehdä. Aina ei ole olemassa oikeita sanoja, mutta se ei saa olla syy jättää ketään pulaan, naurunalaiseksi tai yksin.

Minä itsekin pelkään välillä istua maahanmuuttajan tai vammaisen viereen bussissa, tai mennä tarjoamaan apua silloin, kun ei tiedä, mikä on hätänä. Kun suutun siitä itselleni ja kysyn miksi, tajuan, että pelkään tulevani väärinymmärretyksi. Pelkään, etten löydä yhteyttä, tulen tehneeksi jotain sopimatonta, vahingossa.Kukaan ei halua näyttäytyä toisen silmissä outona, pelottavana tai muuten omasta mielestään vääränlaisena.

Mutta oikeasti, huonompi vaihtoehto kuin mokata, on kävellä ohi silloin, kun tuntuu, ettei pitäisi.

Haluan siis sanoa; kieli on rikkaus. Kupliva, hersyvä, hauska kuplamuovimeri, jonka pehmeyteen ja poksuvuuteen heittäytymällä ei menetä mitään. Rikastetaan sitä, rakastetaan sitä, kokeillaan sitä, kasvatetaan sitä, mutta ei anneta itsemme jäädä sen vangiksi.

Kokonainen keko ajatuksia

Minä olen jo valinnut vaatteet huomista aamua varten. Sen pitäisi tehdä liikkeelle lähtemisestä helpompaa. Sitä se ei kyllä tee, sillä olen valinnut neljä paitaa, ja jos huominen on yhtä kaulalle pakkautuvan lämmin kuin tämä päivä, en voi pukea ylleni niitä kaikkia, vaan minun on tehtävä valinta. Luultavasti teen ainakin valituksen. Puoliääneen, tietämättä tarkkaan, mistä tai ainakaan kenelle.

Olen päässyt kaikkiaan melko hyvin eroon valittamisesta. Joskus 10 - vuotiaana se oli pahimmillaan, kuvittelin oikeasti jotenkin hyvittäväni kaiken sen, mikä minussa oli mielestäni pielessä, kiinnittämällä kaikkien muidenkin huomion kyseisiin epäkohtiin. Itse asiassa, taidan tehdä niin vieläkin, mutta ulkomuotoni kovaäänisen parjaamisen sijaan pyytelen anteeksi milloin mitäkin muuta. Tai, itse asiassa, olen kyllä hyvää vauhtia matkalla pois siitäkin. Ainakin anteeksipyyntö assimiloituu tiehensä. Siitä on tullut virkkeisiini sisäänrakennettu vakiovaruste, jota ei enää sinänsä tarvitse ääntää. Sen sijaan, että avaisin suuni vain todetakseni: "Anteeksi, kun tuppauduin seuraanne", ilmoitan hieman kantavammalla äänellä: "Nyt minä tuppauduin seuraanne." (Silloin ihmiset yleensä ainakin panevat hölmönä hymyilevän hahmoni merkille).

Tämä uudempi versio epävarmuudentodistelusta on sikäli hiukan kätevämpi, että jättää kuulijan vastuulle päättää, oliko huomautukseni omituinen vitsi, kömpelö pahoittelu vai vain tapa avata suunsa silloin, kun ikenet kuivuessaan alkavat maistua jo edellisen aterian aikaisilta ajatuksilta. Erityisen kätevää on se, että jos kuulija tulkitsee puheenvuoroni pahoitteluksi jostakin, silloin pahoittelulle on luultavasti myös syytä. Muuten ei niinkään. Kun itseään ja kaikkea tekemäänsä pyytää anteeksi etukäteen niin, ettei anteeksipyynnöstä voi erehtyä, voi lopulta joutua pyytämään anteeksi anteeksipyytelyään. Voi anteeksi, nyt tuli niin monta anteeksia, että anteeksi menettää ihan merkityksensä.

Ant. Nyt ryhdyin miettimään muurahaisia. Luin taannoin Tieteen Kuvalehdestä ison reportaasin muurahaisista (ensimmäinen koskaan ostamani kyseisen lehden numero, mutta kirjoitin sen nyt tuhon niin, että mielikuvissanne syön kvanttifysiikkaa aamupalaksi sen pohtimisen sijaan, miten kukaan voi käyttää 700 euroa leivänpaahtimeen, jota Anna-lehdessä esiteltiin). Muurahaisten yhdyskunnat vetävät vertoja ihmisten sivilisaatioiden järjestäytyneisyydelle, hyvässä ja pahassa. Ilmeisesti kaikkien muurahaislajien edustajat jättävät pesänsä sairastuessaan, jotta yhteisölle ei kävisi kuinkaan. Eräs lajike oli myös erikoistunut kemiallisiin itsemurhaiskuihin - vihollisen lähestyessä ne räjäyttävät itsensä ja tappava myrkky leviää jäännöksistä valtavan laajalle.

En tiedä, kuinka laajalti muurahaisten tunne-elämää on tutkittu. Voidaanko puhua uhrautuvaisuudesta, jos muurahaiset eivät kuollessaan jää kaipaamaan mitään? Yhdyskunnat toimivat niin saumattomasti ehkä juuri siksi, että jokaisella on oma tehtävänsä osana suurempaa kokonaisuutta, ei ole yksilöllisiä päämääriä, urapolkuja, ikäkriisejä. Työläinen numero 5536 ei saa yhtenä päivänä päähänsä lähteä etsimään itseään "Tunne Kekosi" - kursseilta tai päätä aloittaa dieettiä, jota muut eivät tajua. Jos joku kuolee, tilalle tulee uusi. Erittämänsä hapon avulla muurahaiset haistavat, minne mennä. Ne eivät taida kyseenalaistaa asemaansa. Niiden ei tarvitse etsiä itseään, koska ne ovat kaikki muurahaisia. Yhteisö pitää ne koossa, kokonaisina ja tarpeellisina.

Meidän aikamme individualismi on niin pitkälle vietyä, että jokaisen on oltava jotakin jo itsessään. Tietenkin jokainen onkin, mutta eri asia on se, mikä on riittävän näkyvää tuntuakseen todelta, itselle tai muille. Sosiaalisen median ja ajatusta nopeamman tiedonvälityksen myrskyssä tuntuu siltä, että jalanjälkensä täytyy ehtiä painaa kaikkeen omalta tuntuvaan ennen kuin betoni kuivuu. Toisaalta jalka ei saa jäädä betoniin kiinnikään, paikoilleen ei saa jämähtää, sillä seuraavassa sekunnissa pallo on taas kääntynyt, ja kaikki näyttää yleisesti ja omastakin mielestä jo aivan toisenlaiselta.

Jokainen haluaa kuulua ja kuuluu erilaisiin joukkoihin, ympäristömme määrittää meitä kuin muurahaisia. Nykypäivänä olemme ilahduttavan vapaita valitsemaan joukkomme, oli kyse sitten koulusta, ammatista, fanijoukosta, aatesuunnasta tai kanta-asiakkuudesta kaupassa. Joka ikinen valintamme märittää meitä hieman, etupäässä itsellemme. Tärkeintä ei ole enää se, mitä äiti tai isoäiti tästä sanoisi, sillä meidät opetetaan alusta lähtien kuuntelemaan sydäntämme. Entä silloin, kun sydän ei ole vielä kunnolla oppinut puhumaan? Tai sillä on kokeileva valehtelukausi, niin kuin viisivuotiaalla? Entä silloin, kun jokin oma valinta tuntuu niin kaukaa haetulta, ettei tiedä, mitä sydän siihen sanoisi? Tai tajuaa rajusti, ettei pidäkään oman sydämensä mielipiteistä, että se onkin ihan tyhmä tyyppi.

Yksilöllistäminen on lähellä yksityisyyden korostamista. Minulle osastokierteestä tuttuja juttuja ovat tietojen luovuttamisen vaikeus ja henkilökohtainen koskemattomuus, johon liittyi esimerkiksi halauskielto osastolla (vaikka molemmat osapuolet olisivat sitä kaivanneet). Jonkin kaverini ala-asteella poika oli heilunut puukon kanssa, mutta opettajalla ei ollut oikeutta ottaa sitä hänen repustaan pois. Sama ongelma oli ilmeisesti ollut äskettäisessä tapauksessa, jossa perhekodissa nuoret tappoivat ohjaajan.

Yksityisyys ei ole kaukana yksinäisyydestä. Vähintään yhtä rankkaa kuin tulla estetyksi silloin, kun kerrankin tietää, mitä haluaa, on jäädä yksin silloin, kun ei tunne itseään tai sitä, mikä on oikein, mitä minä haluan tehdä tai kuka olla. Nuori kapinoi sääntöjä vastaan aina jotenkin, mutta psyykkisessä sairaudessa se on erityisen hallitsematonta, ristiriitaista ja haavoittavaa.
Esimerkiksi syömishäiriössä pää kääntyilee ainakin kolmeen suuntaan: on hoitotahon koulutettu tahto, sitten sairaat ajatukset, joiden neuvoja kuuntelemalla itsestään uskoo voivansa oppia pitämään sekä jossakin, se oikea minä, keskellä kasvuprosessia, kahden äänekkäämmän tietäjän väliin puristumassa.

Osastolla sääntöjen on oltava tiukat, mutta pelkät säännöt eivät luo turvaa. Itselleni muistan merkityksellisenä hetkenä osastolla sen, kun hoitokokouksessa olin niin loppu kaikkeen byrokratiaan, kylmiin ammattilaisiin, jotka katsovat yli ja samaa sairautta sairastaviin nuoriin, jotka luovat paikkaan oman pienoistodellisuutensa normeineen, että näyttelin ajautumista raivoisaan psykoosiin. Täydestä meni, vaikka kaiken aikaa olin tuskallisen tietoinen kaikesta, mitä tein. Kolme hoitajaa otti minut kiinnipitoon, sain raivota ja taistella, mutta en joutunut taistelemaan itseäni vastaan. Se ei ollut lämmin halaus, mutta tunne siitä, että tämän kerran muut tietävät paremmin, mikä minulle on hyväksi. Juuri siinä hetkessä minun ei tarvinnut itse vääntää kättä sen kanssa, mikä päässäni on sairauden sanelemaa ja mikä minuuteni oikkua, josta en halua hoitajien vallan vuoksi laskea irti.

Kosketus, kuunteleminen, katse. Niistä olen itse hyötynyt eniten, ne ovat kaikkien maailman olentojen yhteinen kieli. Mikään yksityisyydensuoja ei saisi viedä niitä meiltä. Joku muurahaislajikin tunnistaa toisensa hieromalla neniään vastakkain.

Minä olen huomannut tänä kesänä hyvin erilaisten, tuntemattomien ja tutumpien ihmisten kanssa työskennellessäni, että kolmella k:lla pärjää pitkälle. Aina ei tarvitse tietää, mikä toiselle on parhaaksi. Joskus riittää, että pysähtyy ja ottaa kiinni olkapäästä. Sinä olet siinä, minä olen tässä, elämä ei juokse meitä karkuun, aikaa on kyllä.

Tämä on ollut elämäni sosiaalisin ja itsenäistymisentäyteisin kesä tähän asti. Olen ollut aina menossa, ja jollen ole tiennyt, olen päättänyt selvittää, minne. Tämä kesä on antanut minulle niin paljon, että välillä mietin, mistä kaikesta repimällä voisin maksaa sille takaisin. Tajuan kyllä, päässäni, joka ei aivan suoraan ole yhteydessä sydämeen, ettei minun tarvitse. Tämä kesä on tehnyt minusta taas vahvemman, vaikka samaan aikaan se on menneisyyteni ja minuuteni monimutkaisuus harteillaan vaatinut niin suuria ponnistuksia, että olen välillä uuden kotini lattialla maatessani tosissani miettinyt, mitä ihmettä yhä teen täällä.

En ole saanut sitä selville, mutta tiedän, että paljon on vielä nähtävää, koettavaa, ymmärrettävää. En tosiaan ole vielä sanonut, tehnyt enkä tanssinut ilmoille kaikkea sitä, minkä tahdon. En edes tiedä sitä kaikea vielä, mutta minulla on aikaa selvittää.

Olemassaolon olemuksesta

Tänään, kävellessäni, tunsin tajuavani jotakin pitkästä aikaa taas oikeasti. Oikeasti minulle, tässä elämässä, joka on minun, ja juuri tässä puun latvojen taakseen tönimässä hehkussa, jota aurinko maailmalle lainaa. Siinä valossa, joka vaivihkaa pakkaa kesää varastoon.

Kaksi täysin vastakkaista asiaa, jotka kuitenkin sopivat yhteen kuin permanenttitussi oikeaan korkkiin, paikoilleen naksahtamalla. Kirjoitan ne näkyviin, sillä nekin kaksi asiaa hiipuvat päästä nopeasti niin kuin asioilla on tapana. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vasen kuuloke vaikenee, ja musiikista inspiroitumisen sijaan tuntuu kuin olisi vettä korvassa.

Vaikka, itse asiassa, tänään ei ole satanut kertaakaan.

Ensimmäinen asia on toisen äänekkäämpi sisarus, minulle havaintojeni ja tuntojeni valossa totuutena näyttätyvä juttu, joka satuttaa, vaikka ei itse sille mitään voi. Se kuuluu näin:

Vaikka ihminen toisensa jälkeen kehuisi sinua, miten paljon tahansa, kertoisi, että olet upea, lahjakas, rohkea, hyvä ja sellainen, jonka joku tahtoisi ystäväkseen, paljon mahtavampi ihminen kuin ne, jotka kohtelivat sinua kaltoin - vaikka saisit kuulla nämä vatsan ilon valolla täyttävät asiat kerta toisensa jälkeen, ei niillä ole mitään merkitystä silloin, kun lopulta taas jäät yksin.

Vaikka pystyisit säilyttämään uskosi kaikkeen siihen, mitä sinusta on sanottu, ja luottaisit vankkumattomasti, että ihmiset, jotka eivät jää luoksesi, eivät vain tajua, mitä menettävät, olisit silti yksin.

Ihmiset tekevät toisensa näkyviksi, merkityksellisiksi, olemassaoleviksi. Lopulta ei ole väliä, vaikka maailmankaikkeus toimittaisi sinulle absoluuttisen tutkimustuloksen siitä, kuinka mahtava ihminen olet, jos kaikki muut viettävät aikaa jossakin muualla, yhdessä. Ovat yhdessä vajavaisia, kuka mistäkin kohdasta, puolittaisia, toistensa kulmiin silloin tällöin törmääviä.  Ihminen tarvitsee sen toisen ihmisen, jonkun, joka hyväksyy, kiinnostuu, viihtyy, riitelee, mutta ei pidä yhdentekevänä. Hymyilee, kun katseet kohtaavat.

En usko luonnontieteellisen yleispäteviin "hyvän ihmisyyden" - indikaattoreihin, joiden mukaiset tyypit saavat tai joiden pitäisi saada, paremmin kavereita. 

Yhteisö tuntuu luovan aina sen näkymättömän kehän, jonka sisäpuolella toimiessaan ihminen on muiden tunnistettavissa, nähtävissä haavoittuvaisuudestaan huolimatta vahvana - sellaisena, jonka kanssa ajan viettäminen ja henkilökohtaisen turvamuurin raottaminen antaa enemmän kuin ottaa.

Tarvitaan tunne siitä, että sinä olet minä. Eikä minun tarvitse pelätä, että sinä vedät maton jalkojeni alta, ajat minut, ihanuudella tai ikävyydellä, pelottavan kaltevalle pinnalle, jolla en enää tiedä, miten itseni määrittelisin.

Se toinen ihminen, joka on siinä oikeasti, ei pyydä lupaa poistuakseen, mutta tulee silti aina takaisin, usein ennen kuin sen huomaa hävinneen. Se on sellainen ihminen, jonka halauksesta ei lähde vetäytymään siksi, että pelkää tekevänsä sen olon vaivautuneeksi. Tai vaikka aluksi lähtisikin, pian huomaisi, että se odottaa ovella, kun etsit sukkiasi, vaikka kerrot samaa vitsiä kolmatta kertaa peräjälkeen, ja olet varma, että seurasi mielekkyys on jo mennyt vanhaksi, ja kohta se vaatii korvausta menetetyistä minuuteista. Sellaisen ihmisen seurassa huomaa lopulta turhaan pyrkivänsä parempaan, kypsempään, monimutkaisempaan ja vakavailmeisempään, kuin oikeasti on. Ei tarvitse.

Kun riittävän kauan on kävellyt sellaisten ihmisten ohi, vahingossa tai pelkonsa tähden, on lopulta niin kipsissä, ettei tiedä, mistä aloittaa. Potee loputonta kiirettä, haluaa ehtiä osoittaa, miten paljon onkaan sellaista, mikä voisi saada sen vielä jäämään. 

Olisi helpompaa vaikkapa potkaista keskustelun aluksi palloa ohimennen tyylikkäästi, todeta, että on harrastanut lajia koko ikänsä. Silloin ihmiset luokittelisivat alustavaan jalkapallotaituripinoon, odottamaan täydentäviä persoonallisuuspiirteitä. Se olisi kiinnostuksen herättävä koukku, alustava identiteetti ryhmässä. Yhtä helppoa ei ole mennä ja todeta "ohimennen", että hei, olen muuten empaattinen ja hyvä keskustelemaan, kun sille tuulelle satun. Se on asia, joka pitää osoittaa käytännössä ilman, että vaikuttaa itseriittoiselta. Ja sitä vaikuttaa väkisinkin itseriittoiselta, kun yrittää hetkessä ehtiä pullauttaa näkyviin kaiken siihen mennessä ajattelemansa, tuoda esiin, mitä kaikkia sivistyssanoja muka osaa puheessaan hyödyntää. Ei se toimi niin.

Ihmisen aivoissa hermoradat luovat verkostoja, sisäisiä malleja asioista. Auringonkukka opitaan tunnistamaan nopeasti köykäisestäkin pirroksesta, koska tiedetään, millainen sen standardimalli on. Se on selviytymiskeino. Jos jokaisen uuden oven kohdalla pitäisi miettiä uudestaan, miten se avataan, aivokapasiteettia ei jäisi millekään oikeasti uudelle.

Syntyy havaintokehä; Opin, että kala elää vedessä. Kun näen vedessä virtaviivaisena aurinkoa heijastavan muovipussin, voin olettaa sen kalaksi helposti. Jos pysähdyn tutkimaan, tajuan kyllä, ettei se ole kala. Mutta jos minulla on kiire, olen havainnut tuulessa valtoimenaan lentävän muovipussin ja haluan ottaa sen kiinni, en varmasti jää ajattelemaan "kalaa" tarpeeksi huomatakseni eron.

Tietysti ihmissuhteisiin tuo vertautuu niin löyhästi, että kuulen jo tuhahduksia. Mutta oikeasti, elämämme sisältää paljon sellaisia sisäisiä malleja, joita emme koskaan tule ajatelleeksi. Emme kestä keskeneräisyyttä, olemme mieluummin jotakin, kuin vain olemme. Määrittely luo turvaa.

Mutta se toinen asia. Kylläpä taas eskaloitui. (Huomasitteko, hieno sana.:D)

Toinen asia kuuluu näin:

Se toinen ihminen, joka sinut todistaa ja tekee sinusta merkityksellisen itsellesi, ei tee sinusta sinua. Olet olemassa silloinkin, kun sinua ei aktiivisesti havaita, ja  ilmeisessä ristiriidassa kohtaan yksi, aivan yhtä hieno ja upea sitten kuitenkin. Riippumatta yhdestäkään yhteisöjen sisäisestä mallista, johon sinut voisi periaatteessa yhdistää.

Tulla nähdyksi on kuin tulla valaistuksi taskulampulla. Rakennamme itsemme itse niistä palasista, joita meillä on ja joita saamme matkaamme jatkuvasti lisää. Kun meidät valaistaan hyvin, olemme parhaimmillamme. Mutta, jos meidät valaistaan niin huonosti tai kohteeseen sopimattomasti, että molemmille jää paha mieli, ja esiin erottuu vain epämääräisiä kulmia ja varjoja, on parempi jatkaa matkaa pimeässä, kunnes oikea valo löytyy. Valo tunnelin päässä ei ole juna, lopulta se on aurinko. 

Sellainen valo, joka tuntuu tutulta jo kaukaa.