Maapallolla, vuonna 2016

Tämä teksti on saanut innoituksensa Q-teatterin nuorten 10-vuotisjuhlaproduktion teemoista. Esitys, jossa olen itse mukana, herättää varmasti ajatuksia. Harjoituskausi herätti minussa jotakin tällaista - tänään. Tämä ei ole mielipidekirjoitus, pikemminkin runoileva ajatuspolku. Ajatukseni leikki liito-oravaa, kiisi havainnosta rooliihahmoon, ehkä runoon, ajatuskokeeseen, riimiin, raukeuteen ja pois. 

Lisätietoja Suomi 2016 - musikaalista: 
https://www.facebook.com/events/1180994518587143/?active_tab=highlights

'

Missä on vuoden 2016 suomalainen?

Vuonna 2016 suomalainen tiedostaa ihmisyytensä. Hän hahmottaa vaikutusvaltansa, sisäiset ja ulkoiset kehityskohteensa, velvollisuutensa yhteiskunnan jäsenenä, arvonsa ja oikeutensa, kykynsä ja mielipiteensä sekä ne ajatukset, joita ei halua ajatella. Vuoden 2016 suomalainen on dynaaminen, luova ja yhteistyökykyinen, itseään alati kriittisesti tarkasteleva, ongelmakohtiin rohkeasti tarttuva tekijä ja sisällöntuottaja, joka on jäsen useissa läpinäkyvissä ja tavoitteellisissa, matalan kynnyksen organisaatioissa, joita ihmissuhteiksikin kutsutaan.

Suomalainen on aktiivinen yksikkö, yhtä aikaa subjekti ja kokija, jonka maailmanlaajuisissa verkostoissa kypsyvät älyn, ahkeruuden ja eteenpäin suuntautuvan käyttövoiman hedelmät. Suomalainen on innovaattori, elämän ja muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin mukautuva toimija.

Vuoden 2016 tyypin suomalainen tiedostaa ympärillään useita erilaisia mielipiteitä ja on kykenevä huomioimaan eri taustoista ja elämänpiireistä tulevien tarpeet ja heidän mielenmaisemaansa vaikuttavat tekijät. Suomalainen näkee elämän polkuna, jonka varrelle myös rikkaruohot voivat tuoda oman pirteän säväyksensä. Suomalainen ymmärtää, etteivät kaikki mielipiteet kohtaa vaivattomasti, vaan on tehtävä työtä, löydettävä yhteinen suunta ja visio. Suomalainen tietää, millä luoda kuvaa, vahvistaa ja rakentaa yhteisöä ja kirkastaa identiteettejä. Suomalainen ymmärtää kasvun mahdollisuuden ja keinot sen taustalla. Vuonna 2016 suomalainen on nykyhetkessä kiinni, taloudellisen ajattelun ytimessä. Suomalainen on oppinut, mikä myy.

Vuonna 2016 suomalainen on yksin. Eikä sitten kai oikein muuta. Suomalainen ei löydä pilkulle lauseesta luontevaa paikkaa, mutta pelkää myös pisteitä. Hän ei uskalla vetää henkeä, koska unohtaa silloin, mitä oli sanomassa. Suomalainen on varma, että ennen pitkää kaikki katkeaa. Hän ei tiedä, mihin suuntaan kannattaisi edetä, mutta on kuullut, ettei pysähtyminen kannata. Suomalainen pelkää yhtä aikaa sekä puutumista että kipua. Hän muistaa melkein kaikki saamansa neuvot, muttei tiedä, mitä niistä on tarkoitettu ajateltavan. Mitä pidempään suomalainen katsoo verkon välityksellä vastaanottamaansa kulloistakin sähköistä toimintaohjetta, sitä ilkeämmin sumeampana ohje katsoo takaisin. Maailmalla on kiire, suomalaiselta on kai jäänyt jotakin olennaista kuulematta.

Vuonna 2016 suomalainen vihaa. Hän tietää kyllä, ketä ja osaa kyllä keksiä, miksi. Suomalainen ei tunne hartioitaan, mutta tuntee kyllä takin kylmän painon ja nyrkkinsä kylkiään vasten. Suomalainen tietää, mitä haluaa, kuka on ja mistä löytää jotakin kättä pidempää. Ei suomalainen elämää tai maailmaa vihaa, vaan niitä, joista löytää jotain vihattavaa. Itseään suomalainen vihaa itseltään salaa.

Vuonna 2016 suomalainen ei tiedä, onko hän suomalainen jo, vai puuttuuko vielä joku olennainen taito, tutkinto tai uskonto. Suomalainen tuntee monta muuta suomalaista, joka tavalla erilaista, muttei ole varma kuinka kohdata niitä, jotka ovat äänekkäästi eri mieltä siitä, onko suomalainen suomalainen vai ei. 

Vuonna 2016 suomalainen ei ole varma, haluaako olla enää suomalainen. Hän ei enää pidä siitä sanasta, se tuo mieleen leijonavaakunoita, suomikonepistooleja, huumorintajuttomuutta ja kiinni paiskautuvia ovia, yksityisyyden vaatimuksesta suppuun napsahtavia sälekaihtimia.

Kuitenkin myös vuonna 2016 suomalainen eläin on. Makeasti oravainen, kettu repolainen, mesikämmen, jänöjussi, vieraslaji ja risteytys, kaupunkimiljöön viherkäytävän metapopulaatio. Suomalainen eläin on yhä, vaikka sen pesä koostuu muunmuassa polun roskiksesta lennähtäneistä silikonikorvatulpista, jonkun hometalohankkeen välikaton lastuvillasta, vaipanriekaleista ja jäätelöpaperista.

Suomalainen eläin on vieläkin, vaikka ihminen on innovoinut sen kodin tilalle parkkihallin. Eläin ei varsinaisesti pelkää, vaikka jonkin anturin mukaan sen stressitaso on punaisella ja selkään on piirtynyt karvaton laikku. Kun suomalainen eläin katsoo, sen silmissä on kosteita läiskiä. Siitepölykausi. Suomalaisen sielunmaisemassa se on jotain syvempää.

Niin kauan kuin eläimen silmät ovat suuret ja kimmeltävät ja häntä tuuhea kuin viereisellä mökkivintillä koristeena lojuva pölyharja, eläin on turvassa. Niin kauan, kuin eläintä tullaan katsomaan joelle kovettuneen leivänkannikan kanssa tai lintulaudalle talipallo kourassa, eläin on turvassa. Niin kauan kuin eläimen karvaa kämmeneensä harova lapsi ei saa oireita, eläin on turvassa. Niin kauan kuin eläimelle on paikka ihmisen elämäntavan symbolisena osana, eläin saa olla rauhassa.

Niin kauan kuin ihminen näkee eläimen silmissä palan itseään, palan kuolaista ja pörröistä lapsuutta, eläin on ihmiselle olemassa. Mutta kun vuoden 2016 dynaaminen ja trendivaistoinen suomalainen näkee eläimessä itsensä, se ei näe enää eläintä. Eläin on olemassa tuotekuvastossa, animaatiossa, WC-paperimainoksessa ja keräilytarrana. Se ehkä brändäytyy jossakin koneistossa ja tulee ulos oheistuotteena ja glitteriä tuntokarvoissaan. Mutta ei se silti katoa kokonaan.

Vuonna 2016 maailma on kallellaan. Elämä on teroitettu teräväksi. Huipulla tasapainoilijat huojuvat heikkojen signaalien keskellä kuin posliininkalpeaan hymyynsä jähmettyneet soittorasiaballerinat. Pohjalle sataa teroitusroskaa raskaina lumihiutaleina. Matkalla ylös ei saa pysähtyä katsomaan maisemia tai ote lipeää.

On vaikeaa olla yrittämättä ylös, maksoi mitä maksoi, koska jossain kai sanottiin, että elämän terällä seistessään voi nähdä auringon taas. Ilman, että siitä tarvitsee vastata kenellekään.

Koska avaruudessahan me lopulta ollaan, kaikki.

//
Q-teatterin Nuorten Teatteri: Suomi 2016 - musikaali:

(13.5) / 14.5 / 16.5 / 17.5 / 18.5 / 20.5 / 24.5 / 25.5 / 26.5 / 27.5.2016 

Kaikki esitykset klo 19 
Q-teatterin Puoli-quun näyttämö 

Liput: 10/5 e 

Lisätietoja: https://www.facebook.com/events/1180994518587143/?active_tab=highlights
www.q-teatteri.fi
www.qteatterinnuoret.wordpress.com

Antakaa innovaation hengittää!

"Rakenteellisten kysymysten ratkaisemiseksi kilpailua tulisi päinvastoin lisätä ja ottaa tarkoituksenmukaiset tulosmittarit mukaan rahanjakoon."



Tämänpäiväisen Hesarin suurin mielipidekirjoitus käsitteli yliopistojen "vaikuttavuuden mittaamista". Lappeernrannan teknillisen yliopiston johtohahmot, professori Juha Pyrhönen ja johtaja Markku Ikävalko, kirjoittivat, kuinka korkea aika on jo valjastaa suomalainen yliopistolaitos taloudellisten ja innovaatiivisten vaikutusten arviointiin opetuksessa ja tutkimuksessa. Kilpailua tulee lisätä, jotta saavutetaan parempia tuloksia.

"Kaikkien yliopistojen tavoitteena on tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi luoda erilaisin keinoin maahamme monipuolisesti hyvinvoinnin edellytyksiä."

Mutta mistä me ilman puolueetonta, kokeilevaa, onnekkaat ja opettavaiset vahingot mahdollistavaa tutkimusta ja koulutusta tiedämme, mitkä ovat maamme tai koko maailmamme hyvinvoinnin edellytyksiä tulevaisuudessa? Jos me tiukalla tulosten vahtaamisella, kilpailuun hiillostamisella ja valmiiksi määriteltyjen tavoitteiden asettamisella jo määrittelemme, mitä haluamme löytää?

Maailmanhistorian suurimmat ja mullistavimmat keksinnöt ovat usein syntyneet vahingossa. Sivutyönä, mielenkiinnosta, uteliaisuudesta. Jos 1600-luvulla Isaac Newtonin päähän pudonnut omena sai tämän kysymään, miten ja miksi. niin 2010-luvun Suomessa omenan putoaminen päähän käynnistäisi oikeusprosessin, jossa vastakkain väittelisivät omenankasvattaja ja naapuri, jonka aidan yli omenanoksa taipui. Pitkällisen väittelyn jälkeen linjattaisiin, että kasvattaja maksaa naapurille korvauksia, mutta onhan se hyvä, että näitä omenoita nyt tuotetaan ja kauppa käy.

Tänään, tässä ajassa, Helsingissä ja maailmalla, tarvitaan pientä uhkarohkeutta. Sitä samaa, jolla lähdettiin purjehtimaan silläkin uhalla, että pursi vierähtää maailman laidalta alas (suosittelematta kuitenkaan löytöretkistä seuranneen riiston ja julmuuden toisintamista). Tarvitaan luovaa hulluutta, jota eivät liiaksi rajoita resurssit ja pelin varastavat välitavoitteet. Tarvitaan muistutus siitä. miksi keksimme, tutkimme ja kokeilemme. Emme vain tuottaaksemme, saavuttaakseemme, kilpaillaksemme ja voittaakseemme. Vaan löytääksemme. Vasta löydettyämme voimme hyödyntää. Tulevaisuutta valmiiksi käsikirjoittamalla menetämme vain ne kaikki muut sivut, jotka olisivat voineet olla. Sen kaatuneen mustepullon, jonka valumasta syntyy tarina.

On suoraan sanottuna kaksinaamaista, että oikeistohallituksemme mainitsee harvoissa arvolausunnoissaan tärkeänä luottamuksen toisiin kanssaeläjiin ja uskon tulevaan, kun se samaan aikaan puoltaa markkinatalouden yhä raaistuvaa peliä kaikin mahdollisin keinoin. Kun ihmisille myydään vaihtoehdottomuuden politiikkaa lukuihin ja tutkimuksiin vedoten, saadaan vastauksena vaihtoehdottomia ihmisiä ja vaihtoehdottomia tekoja. Vihaa, epävarmuutta, pelkoa ja piilottelua. Omiin lähimpiin turvautumista, alituista varautumista tuntemattomien pahoihin aikeisiin. Uskoa siihen, ettei kukaan voi tavoitella kuin omaa etuaan, keinoja kaihtamatta.

Aina on olemassa vaihtoehtoja. Aina voi valita. Täytyy valita. Ja valittuaan on törkeää ulkoistaa valintansa jollekin universaalille voimalle. En se minä ollut, tilanne vain vaatii tätä. En se minä ollut, tutkimukset osoittavat, raha virtaa, kilpailu edellyttää, äiti käski, Jumala käski. Ja minä olen turvassa, kun tottelen.

Vaikka totuus on, ettet ole. Kukaan meistä ei ole turvassa. Kukaan meistä ei varmasti tiedä, miten tulevaisuudessa käy. Miljonäärikin voi saada katolta putoavasta lumikökkäreestä pisteen elämälleen.

Silti, meillä on mahdollisuus olla hereillä. Meillä on mahdollisuus tehdä keskeneräisyydestä voima, joka kasvaa ja kehittyy lannistumatta yksin ahtaassa karsinassaan. Meillä on mahdollisuus sallia myös joutilaisuus ja ajattelu, toistemme kohtaaminen ja ennakkoluulojemme myöntäminen ja kyseenalaistaminen. Uusiutuminen, mutta ei uusiutumisen imagon takia.

Kyllä me voimme varautua. Meidän pitää varautua. Mutta ei sulkemalla ovia ja aitaamalla ihmisryhmiä heidän viiteryhmäsnsä ja prosenttiensa perusteella, vaan avaamalla ovia ja jättämällä ne raolleen.

Silläkin uhalla, että välillä tuulee sisään.

Koska vain tuulessa purjeilla pääsee eteenpäin.

Tänään, Helsingissä

Tänään Helsingissä järjestettiin hallituksen kaavailemia opintotuen leikkauksia vastustava mielenosoitus. Tänään Helsingissä marssittiin aavemaisessa sumussa, kenkien ulkosyrjät lätäköistä roiskuneista loskanlipareista tummuneina. Tänään Helsingissä päivitettiin instagramia, facebookia ja snapchattia suurella sydämellä. Tänään Helsingissä sanottiin taas ääneen. Kaduilla, ruuduilla, lööpeissä, yleisönosastolla, kommenteissa, sormenpään tahmaamilla näytöillä, välkillä ja vessanoven läpi.

Eri asia on, kuka kuunteli. Eräässä lastenrunossakin kissa voittaa hiirten vaalit, koska yksikin ääni riittää, jos se on tarpeeksi suuri.

Juuri nyt, tänään Helsingissä, Tampereella, Turussa, Köyliönjärven (ehkä jo sohjoisella) jäällä, tien päällä, laivan kannella, marketin kassalla, jonoissa, pää pulpetissa, vastaanottokeskuksissa, yliopistorakennuksissa, saattohoito-osastoilla, Kamerunissa, Kabulissa, Ohiossa, Ottawassa, kriisialueella, virastossa, salaa, hukassa, kunnan omistuksessa, virka-aikana, kotona, vieraissa, meillä ja naapurissa, siellä täällä, myöhässä ja paikan päällä - on tapahtunut tämä päivä.

Tämän päivän tapahtumiseen vaikuttaa väistämättä tämä aika, nykyaika, ajan kuva. Se, mitä maailmalla pidetään arvossa, Se, miten ja kuka on turvassa. Se, mihin panostaminen nähdään kannattavana. Se, keillä on valta ja se, mihin valta käytetään. Se, mihin verrataan. Se, mikä nähdään merkityksellisenä. Se, kuka nähdään ihmisenä. Kuka nähdään tulevaisuuden tekijänä ja kuka vain menoeränä.

Ihmisryhmän näkeminen vain yhdeltä puolelta on paitsi loukkaavaa ja epätasa-arvoista, myös isku arvioijan omaan nilkkaan. Toiset määrittelevä taho pitää itseään kasassa työntämällä toiset otsakkeen alle kuin sateelta suojaan. Te olette tuollaisia, mutta luottakaa minuun, minä tiedän, että huomenna sataa. Siksi on parempi, että pysyttelette siellä, omassa karsinassanne. Sillä tavalla te toteutatte maailmassa sen osan, jonka minä olen teille kirjoittanut. Jonka minä olen teitä tarkkailemalla teille ennustanut.

Arvioiva taho ei kuitenkaan töniessään tajua, että  luokittelu ja ennustelu ei toimi, koska ennusteet ovat epävarmoja ja johtaessaan tiukkoihin toimenpiteisiin, myös itsensä toteuttavia. Siksi, koska ne ryhmät, joihin toimet kohdistuvat ovat moniulotteisia, koko spektrin värisiä, syviä ja arvaamattomia jopa itselleen. Mitä syvemmin ryhmiin kuuluviin tutustuu, sitä pohjattomammin monipuolisiksi he muuttuvat ja lopulta tullaan kauhistuttavan keskeneräiseen tilanteeseen, jossa ihmisryhmiä ei ole. Ei ole meitä, teitä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, kotimaisia ja muunmaisia, terveitä, sairaita, nuoria, vanhoja, asiantuntijoita ja jotain niitä muita. On vain valtava määrä tekijöitä, kokijoita ja parhaimmillaan kokeilijoita, jotka ovat niin täynnä limittäin, lomittain, vierekkäin ja päällekäin vieriviä yhteneviä OMINAISUUKSIA, että on lopulta mahdotonta määrittää, kuka on eniten minkäkin ryhmänsä edustaja, ennusteensa toteuttaja.

Kun päätöksiä pitää tehdä, huipulla huojuessaan on helpompi ottaa kiinni karkeista linjauksista. Te opiskelijat olette tällaisia, Te yliopistot olette tuollaisia. Te maahanmuuttajat, te dosentit, te vanhukset, te taiteilijat. Koska tilastojen mukaan te olette tällaisia, me reagoimme nyt tähän ja tulemme samalla vahvistaneeksi sitä synkkää skenaariota, johon meidän on nyt välittömästi reagoitava.

Kun jokin ryhmä määritellään menoeräksi, se oppii karusti olevansa sitä. Kun koulussa häiriköivälle sanotaan, että sinä olet vaan niin tuollainen häirikköluonne, se yrittää olla paras mahdollinen häirikköluonne, koska eihän se siis kuulemma muuta osaa eikä opi. Kun leikataan ja kilpailutetaan, jotta paineen alla tulokset muuttuisivat timanteiksi, päädytään ohituskaistoille; tutkimusvilppiin, Volkswageniin. Nokian renkaisiin, pelokkaisiin lyhyen tähtäimen ratkaisuihin.

Kun tavoitteet siirtyvät ajan hengessä kauemmas lopullisesta, alkujaan hyvästä päämäärästä, päädytään tilanteeseen, jossa hiekkalaatikon reunat nousevat nousemistaan ja sisäpuolella päädytään julmiin hiekkalapiotappeluihin, koska ei ole aikaa eikä resursseja kasvaa aikuiseksi ja katsoa ulos.

Tänään Hesarissa toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti kommentin opintotukileikkauksia koskien. Liitenin mukaan hänen opiskeluaikanaan opiskelijat olivat kuuliaisia ja nöyriä, luopuivat arjen luksuksesta kuten matkustamisesta, koska tiesivät, että ahkeralla opiskelulla tulevaisuuden työ kyllä maksaa laihat vuodet moninkertaisesti takaisin. Liiten vihjaa, että nykyopiskelijat näkevät opiskeluaikansa sellaisena panostuksena yhteiskunnan eteen, että kokevat tarvitsevansa siitä suorastaan "palkkaa", siis opintotukea.

Kyllä, opintotuki on aika uusi juttu. Ennen vanhaan sitä pärjättiin vähemmälläkin, jopa ilman. Siksikö, että ennen laivat olivat puuta ja miehet rautaa? Ja nykyään pullamössöä suoraan suoneen vetänyt sukupolvi tahtoo julkkikseksi ja medianomiksi helposti ja nopeasti, Thaimaanmatkoineen ja netflikseineen?

En tiedä, mutta tämä aika on myös aika uusi juttu. Digitalisaatio on uusi juttu. Älypuhelinten vallakumous ja kaikki hehkutettuun uudistumiseen ja kehityksen mukana pysymiseen uppoava raha on uusi juttu. Epävarmat työmarkkinat. Kehityksessä roboteille delegoitavat "perusduunit". Yhä kiihtyvä globalisaatio. Yhä kiihtyvä julkinen keskustelu, epävarmuus ja loputtomat vaihtoehdot. Sosioekonomiset erot, jatkuvat kansainväliset vertailut, gallupit ja tutkimukset, joista voi katsoa, kuka minä taas olinkaan. Testaa, millainen olet ja mitä voit yhteiskunnalle tarjota.

Onko se, että elämänpolkuaan haluaa rakentaa niin turvalliseksi, monipuoliseksi ja mielekkääksi kuin mahdollista, itsekästä pullamössöilyä? Tulevaisuudessa työn käsite laajenee vielä lisää. Teollistumisen ajan kahdeksasta neljään duunit, joissa on selkeä kulku ja tavoite, jäävät koneiden vastuulle. Työstä kuin työstä tulee soveltavaa, vaativaa ja aikaavievää - työtä, johon on annettava jotain itsestään. Siksi olisi jo tärkeää luopua ajatuksesta, jossa työ on aina vain tuskaa ja hupi suoritetaan vapaa-ajalla. Ihminen on parhaimmillaan saadessaan työskennellä intohimonsa parissa. Kun työ kiinnostaa, nälättää ja kutkuttaa, kuuluisia innovaatioita ja tuloksia syntyy tehokkaammin.

Intohimonsa pariin päästäkseen on usein opiskeltava, harhailtava ja etsittävä vähän pidempään. Ehkä nostettava enemmän tukia ja otettava lainaa, kyllä. Ehkä jopa tehtyä virheitä, vääriä valintoja, suunnanmuutoksia! Oltava yhteiskunnan menoerä.

Toisaalta elämässä tehdään virheitä ja vääriä valintoja. Jos opintotuen avulla vaikkapa kouluttamattomasta suvusta nousee intohimoinen korkeakoulutettu tutkija, se on kuitenkin kai parempi kuin päätyä tilastojen valossa kenties oletetumpaan vaihtoehtoon, alkoholismiin, yksinäisyyteen, mielenterveyskuntoutujaksi? Intohimonsa toteuttajaksi, oman alansa innovaattoriksi ja veronmaksajaksi päätyminen on kai parempi vaihoehto, vaikka tavoitteen saavuttamiseen menisi pitempi aika kuin kotiovelta leipäjonolle? Jos nuoruuden väärä valinta ja virhearviointi olisikin vaikka tutkinto-ohjelman vaihtaminen ennen valmistumista eikä koviin aineisiin johtava huumekokeilu?

Jos kokeiltaisiin?

Sukupuolineutraaliuden kirosanasta

Nyt vittu oikeesti.


Tai nyt, totta munassa, oikeesti.


Todellisuudessa mulle on tässä yhteydessä aivan sama, mitä jalkojen väliin yleisessä kielenkäytössä paikannettavaa tai vähemmän yleiseen kielenkäyttöön vakiintunutta, mut nyt OIKEESTI.

Perussuomalaisten nuorisojärjestö myy nyt lippalakkeja tekstillä "tyttö" tai "poika". Jotta kaikki meistä, siis ne yksiselitteiset tytöt tai pojat, uskaltaisivat rohkeasti kulkea otsassaan teksti, josta heidän sukupuolensa käy ilmi. Näin sukupuolesta ei pääse syntymään hankalia väärinymmärryksiä esimerkiksi bussissa tai kaupan kassalla, joissa keskustelun aloittaminen aiheesta ("Kolme euroa seitsemänkymmentäviisi senttiä, löytyikö pins-korttia ja oliko sukupuoli tyttö vai poika?) voisi hidastaa ja kankeuttaa näiden kahden sukupuolen keskinäistä, arjen jouhevaa yhteiseloa. Nämä tekstitetyt päähineet ovat siis todellinen osoitus ylpeydestä ja rohkeudesta osoittaa sukupuolensa tuntemattomille vastaantulijoille ilman tarvetta vielä rohkeampaan ja rehellisempään, joskin myös julkisilla paikoilla laittomaan, ulostuloon (googlaa:itsensäpaljastaminen). Kun se syntymässä saatu sukupuoli nyt kuitenkin pitää voida ylpeästi ja yksiselitteisesti tuoda esille, myös täysin tuntemattomille. Eipähän enää kukaan pääse kadulla ihmettelemään. ettei tuosta nyt erota, kumpi se on, kun on pitkä tukka, mutta housut jalassa. Seuraavaksi kampanjaksi ehdotan hiustenvärjäämiskieltoa. Kun olet syntymässä ne maantienharmaat saanut, niin ole ylpeästi, kuka olet. Ja jos olet jo mennyt värjäämään, niin voit ostaa t-paidan, josa lukee: "Olen oikeasti harmaatukkainen".







Tiedotteessaan perussuomalaiset nuoret kannattavat luopumista kaikista pyrkimyksistä sukupuolineutraaliuteen. He ovat huolissaan "feminismin pyrkimyksestä kyseenalaistaa sukupuolet". Vanhempia ja kasvattajia kehotetaan olemaan laittamatta lapsiaan "tällaisten trendivirtausten kokeiksi". Koska "sukupuolten kyseenalaistaminen hämmentää nuoria".


Ensinnäkin; sukupuolineutraali ajattelutapa ei missään vaiheessa ole kyseenalaistanut sukupuolten olemassaoloa. Ajattelutapa ei ole lahko tai uskonto, joka kyseenalaistaa biologian lainalaisuuksia. On totta, että sukupuolten välillä on eroja. Lisäksi on totta, että kaikki eivät ole, edes synnynnäiseltä biologialtaan, vain tyttöjä tai poikia. Sen sijaan on voimakkaasti kyseenalaistettavissa, kuinka kapeita käsitteitä kaksi yleisesti tunnustettua sukupuoltamme ovat.

On totta, että XY-kromosomipari perimässään ihminen on biologian oppikirjassa poika, XX on tyttö. Sukupuolineutraalius ei kiellä kivespussien, munasarjojen, äänenmuroksen tai kuukautiskierron olemassaoloa. Kuitenkin se, miten pitkälle kahden sukupuolen käsitteet yhä nyky-yhteiskunnassa sanelevat elämäämme, on kaukana biologian määrittämistä asioista. On hämmästyttävää, miten syvällä arjessamme käsitykset "tyypillisestä" tytöstä tai pojasta elävät, kasvavat ja vaikuttavat.

Kyllä, tutkimuksia kahden sukupuolen välisisistä eroista aivoissa, oppimisessa, ajattelussa ja kehitystahdissa on tehty, tutkimustuloksia on saatu. Sukupuolentutkimus, niin kliinisellä kuin humanistisemmalla sarallaan, on kuitenkin vielä hyvin tuore ala, jonka saavutukset ovat kiisteltyjä ja vasta ohuita pintaraapaisuja siitä, mitä sukupuoli kokonaisuutena, niin sosilogiassa kuin yksilötasolla, tarkoittaa.

Tämän maailmamme ja elämäntapamme keskellä on vaikea vedenpitävästi määrittää monimutkaisten ilmiöiden syitä ja seurauksia. Asiat etenevät kehänä. Oikeasti ei voida suoraan yleispätevästi todeta, että juuri "sukupuolen kyseenalaistaminen" hämmentää nuoria.

Nuoria hämmentää, se on varmasti totta. Jokainen ihminen käy aikakaudesta ja ympäristöstä riippumatta nuoruudessaan läpi fyysisten ja psyykkisten muutosten myrskyn, joka hämmentää jo itsessään. Identiteetti rakentuu vaihdellen ja lomittain esimerkiksi harrastuksen, kodin, kaveripiirin tai sukupuolen ilmentämisen varaan. Kun nuori oppii jo pienestä pitäen olevansa tyttö tai poika, alkaa ympäristön havainnointi tämän olettamuksen kautta.
Oman sukupuolen edustajista muodostuu malleja käyttäytymiselle, ulkomuodolle, asemalle maailmassa. Sille, mikä minulle kuuluu, mikä on oikein ja sopivaa, millainen minun on oltava, jotta olen minä.

Kehitykseen kuitenkin kuuluvat myös ajatukset ja tunteet, jotka eivät sovi ulkopuolelta poimittuun kuvaan "oikeanlaisesta" sukupuolen ilmentämisestä. Ihmisen mieli ja keho ovat kuin avaruus, se mahdollisuuksien rajaton pallomeri, jota lähinnä taaperot vielä uskaltavat käyttää inpiraationlähteenä ajatuksiaan ja impulssejaan rajoittamatta.

Mutta, kun nuori on omaksunut kulttuuristaan ja lähiympäristöstään osin tiedostamattaankin kuvan "oikeanlaisesta" tavasta olla, kuvaan sopimattomat tunteet ja ajatukset hämmentävät, tuntuvat oudoilta, uusilta, äkkiä myös vääriltä. Jos poika on tällainen, mutta minusta tuntuukin tältä, olenko enää poika? Jos en ole enää poika, olenko enää minä?

Sukupuolineutraalius ei tarkoita sitä, etteikö ihminen saisi olla ylpeästi tyttö tai poika ja ilmentää juuri niitä tyypillisimpinä nähtyjä sukupuolensa piirteitä ja toimintatapoja. Se tarkoittaa sitä, että niin poikia, tyttöjä kuin muunsukupuolisia on erilaisia, niin harrastuksiltaan ja musiikkimaultaan kuin syvemmiltä ja henkilökohtaisemmilta ominaisuuksiltaan. Sukupuolineutraali ajattelutapa tekee mahdolliseksi olla täysin ja täysillä tyttö tai poika tai jotain siltä väliltä, ja silti toteuttaa kaikkia niitä piirteitä, jotka tuntuvat omilta juuri nyt. Eikä niiden edes tarvitse tuntua omilta enää myöhemmin. Se antaa mahdollisuuden kasvaa, kokeilla ja kuunnella itseään, jotta kaiken ei tarvitsisi olla niin pelottavaa, ja jotta omaa kokonaisuuttaan ei ikinä tarvitsisi hävetä.






Sukupuolineutraalius ei pakota ketään hylkäämään sukupuolista identiteettiään ja muuttumaan osaksi tasapäistä massaa, päinvastoin - se antaa luvan ja mahdollisuuden olla tyttö, poika, intersukupuolinen, transsukupuolinen, täysin määrittelemätön - ja silti yhtä lailla erilainen ja samanlainen verrattuna muihin kuin me kaikki, joka tapauksessa, olemme.

Perussuomalaisnuoret ovat huolissaan myös poikien huonommasta koulumenestyksestä. Sukupuolineutraalin kasvatuksen vieminen kouluihin nähdään uhkana poikien oppimistarpeet huomioivalle opetukselle.

Samaan aikaan voisi pohtia, kuinka paljon "pojat on poikia"-asenne on vaikuttanut poikien oppimistuloksiin. Tai se, että poikien nyt yleisesti oletetaan olevan parempia luonnontieteellisissä kuin humanistisissa aineissa? Tai se, että jos poika ei pyydä apua tunnilla tai hakeudu tukiopetukseen, niin hän kai sitten osaa. Mutta saadessaan huonoja koetuloksia, hän on luultavasti vain laiska, jalkapallohuligaani, murrosikäinen, jotain sellaista.

Ei kysymys ole pelkästään opettajien asenteista. Uskallan väittää, että suurin osa opettajista on valtavan edistyksellistä, taitavaa ja oppilaitaan kunnioittavaa porukkaa. Kysymys on järjestelmän tasapäistävyydestä, kiireestä, valtavista työmääristä niin oppilailla kuin opettajilla, byrokratian jähmeydestä ja ennen kaikkea, mielestäni, syvään juurtuneista yhteiskunnan asenteista. Se, että kymmeniä vuosia vanhemman, yhden aineen opettajan mielestä "pojat on poikia" tai "pojat ovat hyviä jalkapallossa" ei ole useinkaan yhtä paineistavaa ja pahimmillaan haavoittavaa kuin se, että sama asenne välittyy koko luokan, koko koulun, koko kaupungin ja koko niversumimin mittaisen somen ilmapiireistä. Kotoa. Kavereiden katseista.

Tarvitaan pitkäjänteistä, muutokseen sitoutuvaa työtä. Kotikasvatuksessa, päiväkodeissa, kouluissa, päättäjissä, mediassa, taloudessa ja teollisuudessa.

Itse koulussa muutos ei ole helppo, koska siihen sisältyy niin paljon enemmän kuin pelkkä asennemuutos. Asennemuutos on kuitenkin jotakin, jota ilman uudistuminen ei toteudu.

Oppivelvollisuuden alaisia lapsia ja nuoria on maassamme valtavasti, rahaa koulutuksen kehittämiseen ei juuri tipu, koska vain digitalisaatio nähdään pelastavana enkelinä. En tuomitse koulujen digitalisaatio-ajatusta kokonaan, sillä yhä suurempaa digitalisaatiota kohtihan koko maailmamme on siirtymässä. Kyseenalaistan lähinnä ajatukset digitalisaation kiireellisen edistämisen taustalla. Omatoimisuus ja sisältöjen tuottaminen pienestä asti vain tähtäimessä kansainvälinen kilpailukyky. Kilpailun ihanne, joka johtaa pian oppilaiden väliseen kilpailuun. Mun softat on paremmat kun sun softat.

Digitalisaation edistäminen vain ajatuksella, jossa se luo tulevaisuuden startup-yrittäjiä, digialan moniosaajia, on lyhytnäköistä. Digitalisaatiotakin voisi kyllä hyödyntää yhä yksilöllisemmin yhteisöllisessä opetuksessa. Sillä tarkoitan sitä, ettei yksilöiden huomioimisen tarvitse tarkoittaa veristä kilpailua ja yksinäisyyttä. Se voi tarkoittaa ryhmien muodostamista ja oppimisen uudistamista uusilla tavioilla, joissa ikä tai sukupuoli ei ole enää määräävin tekijä, vaan kiinnostuksenkohteilla, vahvuuksilla ja vaikeuksilla on enemmän tilaa näkyä. Enemmän tilaa tulla hyväksytyiksi. Peruskoulussakin yksilön ominaisuudet ja ennen kaikkea ajatukset paremmin huomioimalla voitaisiin muodostaa uudenlaisia ryhmiä ja tapoja, joilla erilaiset kohtaavat toisia erilaisia, eri tavoin samanlaisia, eri yhteyksissä.

Koulu, työpaikat, kodit, harrastukset, kaveripiirit, mainokset, viihdeteollisuus, talous. Niiden kaiken sisällä, takana ja kohteena olemme me. Me kaikki. Muutos ei siksi voi tapahtua yhden ihmisryhmän ehdoilla. On jo korkea aika tajuta, että maailmamme koostuu ihmisryhmistä, joista yksikään ei ole toista arvokkaampi, tärkeämpi tai lopulta, yksityiskohtaisella tasolla, edes suurempi. Toisilla vain on enemmän valtaa sanoa, enemmän hiljaista hyväksyntää puolellaan. Enemmän "normaaliuden" luomaa turvaa, vaikka itse normaalius taitaa olla vain harhakuva, jota eivät toteuta länsimaissa kuin Barbie ja Ken.
Ilmassa välillämme liikkuu käsityksiä ja olettamuksia kuin haamuja menneisyydestä - kuiskauksia, joilla ei enää ole todellisuuspohjaa. Ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Kaiken ylimääräisen alla meistä jokainen on erilainen ja silti sanmanlainen, meistä jokainen kuuluu useampaan kuin yhteen ryhmään, lomittain.

Sukupuolineutraalius, feminismi, translain uudistuksen puolestapuhuminen... Ei niiden tarkoitus ole polkea ketään. Niiden tarkoitus on rakentaa tätä maailmaa sellaiseen suuntaan, jossa voimme keskittyä olennaisiin, yhteisiin asioihin. Olla vahvasti ja vapaasti tyttöjä, poikia, välillä tyttöjä, välillä poikia, transtyttöjä, transpoikia, intersukupuolisia, ei mitään, kaikkia, nuoria, vanhoja, tummia, vaaleita, ylipainoisia, normaalipainoisia, alipainoisia, ateisteja, harrasuskovaisia, kasvissyöjiä, sekasyöjiä, keliaakikkoja, kehonrakentajia, pitkäiaikaissairaita, ironmaidenfaneja, robinfaneja, pinaattikeitonvihaajia, riisipuuronrakastajia, ihmisiä.


Ja kun olemme ihmisiä, voimme kohdata toisemme ihmisinä. Vaikeuksinemme, väärinkäsityksinemme, kirosanoinemme, loukkaantumisinemme. Iloinemme, suruinemme, haaveinemme, epätoivoinemme, suunnitelminemme, mutta emme yksin.

Vaan yhdessä, erilaisina. Tänään. huomenna ja tulevaisuudessa.

Vittukyrpä. Nii.










//Kuvat by:

Minä itse 12-vuotiaana hiihtolomalla, kun järjestin barbien muuttumisleikin ja muotikuvaukset. En silloin tajunnut, että osasta tuli aika karmivia. Kerrankin löysin kohteen, johon niitä hyödyntää. 

Muistaakseni kyseisessä leikissä joku barbeista päätyi tuolloin seurustelemaan muotikuvaajan kanssa ,ja muut tulivat mustasukkaisiksi, mutta muotikuvaaja paljastuikin petturiksi, joka pyöritti ihmiskauppaa ja pahoinpiteli uhrinsa. Lopulta pahoinpidellyt tulivat julkisuuteen uusissa muotikuvissa mustelmineen ja muotikuvaaja-sutenööri tuomittiin vankeuteen, mutta SE on toinen tarina. ;D

Arjen havinaa

Kojelaudan kello näyttää liikaa suhteessa liikenteeseen. Aurinko on delegoinut pilvipeitteelle kaiken, mitä yö ei ole vielä verhoillut tasavärisellä bulkkipimeydellä. Taivaalta sataa pehmeitä riekaleita painavaa, valkoista vettä. Heti imurin kaappiin sullomisen jälkeen koirankarvat  valtaavat taas sohvapöydän alatason. Vatsa on liian täynnä, posket eivät enää mahdu valokuviin ja vihlovan hartian alueelta leviää tyytymättömyyttä alahuulen asentoon asti.

Arki.

Jokapäiväistä leipää, johon en käytä leipäveistä, koska silloin se ei maistuisi samalta. Revin siististi, mutta tunteella, eikö se trendikäs nyhtö ollutkin in.

Kotioloissa, karvalankamatolla, kännykän lääppimistä liian myöhään illalla, muumilakanoita, uutisten tunnari ja värinähälytys.

Helsingin Sanomat, tomaatin nestettä kolumnistin pikkukuvan naamalla. Jäähtynyt teepussi mukissa, talouspaperirulla, kolme tummunutta hopealusikkaa koulurepun pohjalla - käytän niitä iltapäivisin raejuustossa, aina sitä yhtä, jonka luulen pelkästään olevan mukana.

Kauppakuitteja, vanhaksi menneitä Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisen etukuponkeja, pahvisia kanta-asiakkuuskortteja, joiden pintaan sade ja terotinroskan kaltainen tumma tomu ovat piirtäneet kuin tuhkaa.

Suomalaisia kurkkuja, vaakanumerolla 27. Sinisiä kauppakoreja, sinisiä busseja, sinistä ilmaa juuri ennen suhisevaa Hämeentien pimeää.

Kosteat sormikkaat pikkueteisen patterilla. Jostakin kuin varjona keittiön kaakeliin hivuttautunut tahra. Se on ehkä kahvia. Lähtee fairylla. Tai sillä S-ryhmän vastaavalla, jonka nimeä en nyt muista.

Isäni joskus päivitti päivittäin blogia vain kertomalla, miten ulkona sataa. Ja että televisiossa taas hymyillään. Ja että Neuvostoliitto oli joskus olemassa. Että soitettiin bändissä ja puhuttiin ruotsia. Että nyt tulee antiikkia antiikkia. Ja elämä on sellaista. Mutta nyt pitää lopettaa, koska menen kauppaan ostamaan appelsiinimehua.

Se oli arki, joka piti kiinni. Josta ei tarvinnut pitää kiinni, koska vaikka kojelaudan kello on kesäajassa, aika kuljettaa. Sade lakkaa. Mennään kauppaan.

Minun oloni ei ole nyt paha, ahdistunut, vaikeroiva, sisältäpäin sortuva. Se on toiveikkaan hidas, kuulosteleva. Etsin arjesta sen ihastuttavia, kerroksittaisia sävyjä, elämän riimejä, värejä. Toivon yhä, että myös isä jaksaisi kiinnostua yksityiskohdista. Havisevasta pölystä nurkissa. 

En tietenkään voi vaatia. En tiedä, mitä siellä on olla. Silmien takana. Tiedän vain, mitä on olla täällä. Enkä aina edes sitä. Ajoittaisten kuvotuksen myrskyjen silmässä, itsessä, jäykistyessä, toivon aina, etten olisi minä. Että voisin lehahtaa olemaan yksityiskohta tai happimolekyyli matkalla tuoksusta toiseen, sitoutumatta mihinkään, varsinkaan kehoon tai arkeen.

Mutta sitten taas, joskus loskan luiskahtaessa kengän varresta sisään, minua naurattaa. Löydän sisältäni kolon, jossa jokin varmuus asuu, jokin itsenäinen ja oma. Löydän arjen askelmerkkien välistä kutkuttavaa ilmaa, huumoria itseni keskeltä ja lupaa olla minä. Ihan itse.

En vieläkään pysty rentoutumaan, jos joku halaa. Mutta itken onnesta, kun huomaan, että silti ympärilläni on käsivarsia. Trampoliinina toimivia, yhteisiä hymyjä, hetkiä ja levollisuutta, aikaa huojua ja hihittää.

Kun kauan kauan sitten nukuin vielä korkealaitaisessa sängyssä, vanhempieni sängystä noin puolentoista metrin päässä, oli joka ilta kysymys rohkeudesta. Äiti luki minulle jostakin ja sain pitää kiinni kädestä niin kauan kuin koin sen tarpeelliseksi. Minua pelotti, kun en tiennyt, millaisiin uniin putoan, kuka niistä on vastuussa, mikä määrä painajaisia kuussa on tavallista ja mikä kohtuutonta.

Joka ilta, kun tunsin äidin jo melkein nukahtavan, otin itseäni niskasta ja sanoin: "En tarvitse enää sormea."

Sitten irrotin äidistä ja olin yön itseni kanssa, sängyn laitojen sisäpuolella, ja se pieni varmuuden otus saattoi harjoitella kasvamista rauhassa. 

Minä olen tukehduttanut sen omalaatuista ääntä kamalan monta vuotta. Mutta tuntuu kuin hiljalleen alkaisin tajuta, mitä se yrittää minulle sanoa.

Arki on lahja, turvallinen kehys. Aika kelluttaa, kun siihen luottaa. Yksityiskohdissa ja sattumuksissa on kiehtovaa voimaa. Ympärillä on käsivarsia. Kun uskallan luottaa, että minut nähdään, eri valoissa, ja eri kulmista, mutta säilyn silti kokonaisena, voin huokaista helpotuksesta. Ollakseni minä, en tarvitse enää sormea. Mutta ympäröiviä elämiä minulla on lupa halata.

Joskus riemusta kiljuen käsitteitä karkuun - koska maailma koostuu meistä

Nyt, kun pakkanen on koristellut kuistin sisäoven tomusokerimaisella hyhmällä, kuusenjalan viereen on rapissut vähän alakuloisia neulasia, ja loman loppumisen ajatuksesta säikähtänyt lämpöinen raukeus etsii mukavampaa asentoa kylkiluideni välistä, on ehkä hyvä hetki kirjoittaa tietämättä oikeastaan, mitä.

Kameran akun laitoin lataukseen. Olisi hauska videoida itseään useamminkin. Nyt teen sitä niin harvoin, että kun tuijottelen lopputulosta, huomioni kiinnittyy väistämättä vain moniulotteiseen leukaan ja leveneviin poskipäihin. Poimuja.

Oli ehkä huono idea sijoittaa lämpötilaa kumpaankin ääripäähän liioitteleva ulkolämpömittari olohuoneen ikkunalle, jossa se on jatkuvasti elämää kumpaankin ääripäähän liioittelevan äitini nähtävillä. Jos ulkona on todellisuudessa -20 astetta, lämpömittari katsoo parhaaksi pyöristää se kahteenkymmeneenviiteen. Lopulta äiti ei uskalla poistua rakennuksesta, koska ulkona paleltuisi kuoliaaksi ilman pilkkihaalareita. Ja jos tilanne pitää vielä ilmaista jollekin tuttavalle jälkikäteen, niin absoluuttinen nollapiste saavutettiin kynnysmattomme kohdalla.

Tänään päätin kirjoittaa sitten tälaisen tekstin lempiaiheestani, meistä, maailmasta ja todellisuudesta kaiken retoriikan keskellä.



Joskus riemusta kiljuen käsitteitä karkuun - koska maailma koostuu meistä.


Pikkuleijonat veivät voiton kotiin. Facebook räjähti. Snapchat itki. Torilla tanssittiin alasti purevassa pakkastuulessa. Minäkin hymyilin.

Enkä sillä tavalla kireän alistuneesti kuin Oscar-palkinnosta paitsi jääneet finalistit taputtaessaan, kun tv-kamera rullaa läheltä ohi. En sillä lailla ylimielisen maltillisesti kuin jotkut vaikutusvaltaiset pukumiehet ladellessaan käsittämätöntä taloussanastoa laiskasti aamutelevision sohvalla, selkä pehmusteilla, studiovalot nahkakenkien lestissä kimmeltäen. En edes vanhan juron rehtorin tavoin, hyväksyvästi suvivirren viimeisen säkeistön loputtua. Tai omaan tyyliini ujosti ja anteeksipyytävästi siksi, että näin kai nyt kuuluu tehdä.

Hymyilin ihan vahingossa; vatsanpohjani oli hetken taas pieni pomppulinna, jossa vastaukset ovat helppoja, yksiselitteisiä ja riemastuneita. Sosiaalisen median verkostojeni perusteella Suomi oli hetken taas kuin ison lastentarhan piha sillä hetkellä, kun päiväkodin hoitajat ovat lopulta antaneet luvan käynnistää sadettaja ja juosta sen ali alusvaatteisillaan, toukokuun iltapäivän hiostaessa harmittomasti niskan pesulappua. Onnea, lapsellista riemua, ylpeyttä.

Nytkin kenties jossakin lampsii ryhmä vihaisia suomalaisia miehiä valmiina puolustamaan valkoisten naisten ja lasten oikeuksia. Nytkin Suomi sulkee vastaanottokeskuksia, koska näin suurelle määrälle ei ole enää tarvetta. Koska Tanska ja Ruotsikin ovat nyt kiristäneet rajojaan kunnolla. Koska Eurooppa kiristää rajojaan kuin vyötä, johon huomaamattaan keskivartalosta turvonnut keski-ikäinen yrittää itsensä uudenvuodenlupauksistaan julmistuneena puristaa. Koska Euroopan päämiehet, joko kyynelsilmin tai terävää määrätietoisuutta katseessaan, yrittävät  väkisin pitää pystyssä sitä uljasta, sivistynyttä Eurooppaa, jota polttopulloja heittelevät, vihaisia katupartioita järjestelevät ja globaali kustannuskilpailukyky raamattunaan koulutuksesta ja tutkimuksesta leikkaavat ihmiset murentavat pala palalta perustuksistaan.

Minulla on tunne, että ihmiset ovat kadottamassa kosketustaan siihen, mikä on todellista, konkreettista ja tämänhetkistä. Minä olen.

Päivälehdet ja suuret, viralliset julkaisut puhuvat siitä, miten Eurooppa on kriisissä. Venäjä on oikukas, uhmakas ja uhkaava. Länsi, jolla ei käsitteenä ole enää mitään maantieteellistä merkitystä, on uhattuna. Raha virtaa, markkinat käyttäytyvät, sivistys muuttaa muotoaan, sosiaalinen media älähtää.

Ihmiset ovat enää vain lukuihin ja tilastoihin kuuluvaa massaa, jota talouden, ilmaston, ryhmäkohtaisten arvojen ja globaalien trendien kurssit ja heilahtelut riepottelevat. Päätösten takana ei ole enää ihmisiä, vaan organisaatioita, syy-seurausketjuja ja ennen kaikkea väistämättömyyksiä. Vaihtoehdottomuutta. Globaalia trendiä, joka on joko raamattumme tai vihollisemme. Maailma on kuin laiva, jonka kapteeni on hypännyt kannelta jo kauan sitten.

Sanokaa, että tämä on naiivia puhetta. Koska se on. Kyllä minä tiedän, että kaiken takana on ihminen. Että ihmisen häivyttäminen lauseesta vaihtamalla subjekti hallitsemattoman suureksi käsitteeksi on retorinen keino. Kyllä minä tiedän senkin, että maailmamme ei todella ole enää yhdenkään yksilön tai pienten ryhmien ohjauksessa. Että talous ja sen mukana hyvinvointi, kehitys ja sodat ovat pitkälle historiaan ulottuvia ketjuja, joiden syyt ja seuraukset ovat yhteensä aiheuttajiaan suurempia, käsittämättömämpiä ja kauaskantoisempia. Kyllä minä ymmärrän, että  pörssin liikahtelu on psykologiaa, ja raha ei ole enää sidottu kultavarantoihin, vaan liitelee nollina bittiavaruudessa. Kyllä minä käsitän, ettei varsinkaan valtiotasolla ole olemassa ilmaista lounasta ja niin ilmastonmuutoksen kuin terrorisminkin torjuntatoimet mitoitetaan ylätasolla aina niin, että viivan alle jää omaa taloudellista hyötyä.

Mutta se on liikaa. Se on kaikki liian monimutkaista. Vaikka maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat niin opiskelleita ja uteliaita, että pystyvät hahmottamaan elintärkeitä kehityksellisiä ja nykyhetkeen sijoittuvia kokonaisuuksia maailmasta, ulkopuolelle jää vielä miljardeja ihmisiä, joiden elämä ja ympäristö mullistuu NYT ilman, että heillä on minkäänlaista käsitystä omista vaikuttamismahdollisuuksistaan tai siitä, mistä kaikki johtuu ja mihin ehkä ollaan menossa.

Ihminen kaipaa ja tarvitsee turvaa. Tuttuus on turvaa. Vihollisen määritteleminen yksinkertaisesti on turvaa. Jos pahan alku ja juuri on tiedossa, ei tarvitse pelätä, että vaara ja mullistus piilee kaikkialla, lähellä ja kaukana, arjessa ja kulman takana. Koska kukaan ei voi perustaa katupartiota siltä varalta, että Itse Radikalisoituminen ja Globaalit Kriisit ilmestyvät viemään työpaikat, tuhoamaan kulttuurin ja raiskaamaan naiset, on helpompi perustaa uhitteleva partio kyyläämään turvapaikanhakijoita. Koska Ilmaston Lämpenemistä ei saada A-studioon kertomaan omin sanoin maailman tilasta, on helpompaa sysiä koko aihe mielestään joulukinkun äärellä. Siinä on sentään maku, joka tuo lapsuuden lumiset joulut takaisin. Koska Markkinat eivät vastaa puhelimeen ja kerro suunnitelmistaan, hallitus voi todeta, että Markkinoiden kesyttämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää saada Suomi takaisin aikaisemmille kilpasijoilleen taloudessa valjastamalla puolueeton tiede, tutkimus ja koulutus tuottavuuskilpailuun.

Retoriikalla on merkitystä. Maailma on tietoyhteyksien nopeutumisen ansiosta "pienentynyt" niin nopeasti, että syntyy harha, jossa kaikki on tässä, ilmiöt kasvavat ja kuolevat pikavauhtia ja maailman suuret palaset reagoivat toisiinsa niin, että "tavikset" voivat vain seurata vierestä ja kommentoida aiheita äkäisesti keskustelupalstoilla. Tuntuu, että unohdamme aktiivisesti, miten suuri valta meillä ihmisillä, meillä yksittäisillä yksilöillä villasukissamme pakkasella, oikein on. Media, toisin sanoen mediaa tekevät ihmiset, reagoivat kohuihin, jotka syntyvät palstoilla kohuavista ihmisistä ja vahvistuvat, kun niistä tehdään juttuja.  Klikkaukset syntyvät klikkaajista ja klikkausmateriaalin analysoijat luovat lisää halutuilta vaikuttavia sisältöjä niiden perusteella. Raha liikkuu rahaa käyttävien käsissä, ei itsekseen. Tuotantoa kasvattavat ihmiset, kun tuotteita ostavat ihmiset.

Tämä kaikki kyllä tiedetään, niin voimakkaasti, että jos sitä uskaltaa epäillä, saa kuulla itse olevansa naiivi. Lapsellinen, ideologinen nuori, joka ei vain ymmärrä. Yhä hienompien termien käyttö synnyttää yhä koukeroisempaa kieltä, koska kukaan ei halua joutua olemaan se tyhmä. Sellainen lapsellinen urpo, joka ei sanokaan kuivasti: "Kustannuskilpailukykyä edesauttaisi irtautuminen yhteisvaluutasta ja sijoittaminen hajautettuun innovaatioon" tai " En voi tehdä asialle mitään, koska asemassani minulla ei ole siihen valtuuksia", vaan vain:

"Minä olen tässä. Minulla on sininen reppu ja unelma. Tykkään ruisleivästä. Minulla on arvot, joiden mukaan toimin ja uteliaisuus, jonka voimalla kysyn ja kuuntelen."

Pikkuleijonien voiton aikaansaama, puhdas päiväkotiriemu sai minut tajuamaan taas, millaisessa yhteydessä haluan Suomenlipun nähdä. Ja vielä enemmän:

Tämä maailma on täynnä meitä ihmisiä, joilla on ääni. Ja unelmia.

"Herää, Sipilä"

Tällaista tällä kertaa. Onhan se niin, että some mahdollistaa niidenkin päänsisäisten impulssien julkituomisen, jotka muuten olisivat ehkä suosiolla jääneet korkeintaan koiran ja keksijän välisiksi inside-läpiksi. Ei silti, hauskaa oli.

Ihanaa, idealistista, iloista, kuuntelevaa, oivaltavaa, armollista ja ahaa-elämyksientäyteistä, merkityksellistä uutta vuotta kaikille!