Kaksi aivojeni oksistoissa istuskelijaa

Älä hermoile. Hengitä. Älä noin syvään. Pyörryttää.

Lähiaikoina olen havainnut puhuttelevani itseäni kovin usein suoraan ja vielä useammin kuin lasta. Katso mua, Maija. Kuuntele. Odota rauhassa. Nyt tehdään näin. Asia kerrallaan. Ensin toinen hiha, sitten toinen. Shh.

Ennen kaikkea: Älä pelkää.

Jossakin jumittavan vasemman hartian ja epätietoisena retkottavan oikean leukapielen välissä ovat nimittäin nousseet huterille koivilleen kaksi minussa uinunutta voimaa, jotka kumpikin yhtä pökerryksissään huitovat ja huutavat ja yrittävät tukistaa toisiaan. Siellä ovat pelko; se pieni, sitkeä ja sininen, sekä voima, siis se, joka ohuudestaan huolimatta aina seisoo suorassa ja katsoo syvälle silmiin.

Tuntuu, että pelko on kuin juuri päiväkoti-ikään tullut lapsi, joka on nukkunut huonosti. Sen yllä talvihaalarin vetoketju raapii kivuliaasti leukaa, kengissä on möhnäksi sulanutta lunta. Sen silmät ovat täynnä pakokauhua; mitä jos ruuaksi on sitä pahaa puuroa enkä jaksa syödä kaikkea? Mitä jos herään päiväunilta ennen toisia ja ovi on lukossa? Mitä jos syttyy tulipalo, kengät vaihtuvat eteisessä, astun väärään bussiin tai en uskalla kiivetä alas leikkimökin katolta? Jos joku suuttuu?

Voima puolestaan on se kiva päiväkodin täti, jolla on punaiset pampulat hiuksissaan tai keltaisia raitoja paidassaan ja iso leveä anorakki, joka tuoksuu lattialämmitteisen kylpyhuoneen maitomaiselta nestesaippualta. Se kiva päiväkodin täti, joka ei hymyile tahallaan, vaan tarkoituksella ja yksinkertaisesti TIETÄÄ, onko syytä olla huolissaan vai ei. Se, jota ei aluksi uskalla halata, mutta kun uskaltaa, ei kadu.

Mä, siis se kokonainen minä, taidan olla kasvamassa aikuiseksi. Siis sellaiseksi, joka kysyy ensin itseltään, mikä minulla on hätänä ja sitten vasta muilta. Sellaiseksi, joka luottaa itseensä sen verran, että voi luottaa toisiinkin - ja olla siten myös luottamuksen arvoinen.

Koska luottaminen on aina ollut mulle kaikista vaikeinta - paljon vaikeampaa kuin vaikka rakastaminen, haaveileminen tai innostuminen - mun sisällä pelko ja voima käyvät kädenvääntöerää numero 246. Mä en tunne itseäni kokonaiseksi; ennemmin olen kuin ontto puunrunko, jonka sisällä eri tunteet ja tunnelmat ottavat aina silloin tällöin vallan kuin itsestään liikoja luulevat teinioravat. Puun yläoksilla vieretysten, sen näköisinä kuin toisen läheisyys olisi epämiellyttävää, mutta siedettävissä, istuvat Pelko ja Voima, katselevat koko sekamelskaa ja puhaltelevat saippuakuplia. Voima heiluttelee jalkojaan. Pelko kiemurtelee.

"Tee jotain!" se vikisee. "Pysäytä tuo hulluus!"

"Kyllä se pysähtyy, kun on pysähtyäkseen. Tai ainakin rauhoittuu", lupaa Voima ja etsii oksalta kohtaa, jota aurinko vielä lämmittäisi.

"Miten? Milloin? Kerro!"

"En minä tiedä. Ehkä ei milloinkaan. Mutta jos niin on, niin ainakin hän tottuu siihen."

"Mihin?"

"Uskaltamiseen."

Mä olen viettänyt nyt hieman yli kaksi vuorokautta Pudasjärven Iso-Syöte-tunturin kupeessa äitini ja kummitätini kanssa. Täällä on hiljaista (jos ei oteta lukuun silloin tällöin kiljahtelevia lapsia, jotka spekuloivat, muuttuuko porealtaan vesi keltaiseksi, jos sinne pissaa), lumista, laajaa ja pehmeää. Olen käynyt hiihtämässä ensi kertaa sitten seiskaluokan (kesken reitin piti kyllä pysähtyä lukemaan kännykästä Wikipedia-artikkeli aiheesta "Murtomaahiihto; tekniikka; perinteinen"), kiivennyt jyrkkiä lumisia rinteitä ylös ja alas, syönyt hyvää kasvisruokaa ja laukussa lyttääntyneitä edamvoileipiä sekä halannut hirveä (se tuli luokseni valokuvattuani sitä hiljaa toistakymmentä minuuttia tyhjällä eläinpuiston käytävällä, puski turpansa aidan läpi ihan minuun kiinni ja antoi rapsuttaa itseään vaikka kuinka kauan.)

Vaikka ilo ja pakkasilma ovat täyttäneet keuhkoni, buffetateriointi vatsani ja lähikuvat eläinten ilmeistä muistikorttini, jonnekin pallean alapuolelle jää silti tilaa kylmälle, vellovalle alakulolle. Olen maannut selälläni hotellihuoneen keskeltä kuopalle painuvalla lisävuoteella ja yrittänyt ymmärtää, miksi. Miksi lumisella rinteellä seistessäni minua alkaa itkettää? Miksi, kun painan poskeni auton ikkunaan, huomaan toistavani ajatuksissani yhtä ja samaa, kämmenet kylmiksi jättävää sanaa: unohda. Ole hyvä ja unohda kaikki se hyvä, mikä sinua ympäröi, puhuttelee, kohtaa ja koskettaa, sillä mikään siitä ei ole tullut jäädäkseen.

Pelko on siitä taitava otus, että se osaa verhota itsensä totuuden, itsehillinnän, järjen ja aikuisuuden painaviin vaatteisiin. Vaikka se niissä isoissa saappaissaankin on yhä se päiväkodin retkipäivää jännittävä, alkukantainen olento, näyttäytyy arjessa helposti vain sen ulkomuoto; kylmä ja lähes kyyninen, leuka pystyssä kulkeva "järki".

"Älä luota mihinkään", se sanoo minulle ja madaltaa ääntään, etten kuulisi, miten sitä oikeasti itkettää. "Älä luota asioihin tai ihmisiin, älä varsinkaan itseesi. Koskaan et voi tietää, mitä tapahtuu. Koskaan et voi olla varma, mitä joku tai jokin oikeasti tarkoittaa. Ja vaikka jotkut sinusta nyt välittäisivätkin, niin kohta eivät piittaa enää. Olet saanut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Kohta loppuu lukiokin. Asiat muuttuvat. Aika on kuin vettä, se pyyhkii mennessään elämäsi rakenteet, mutta viilentää samalla kirvelyn. Älä luota, niin et petykään. Et sinä enää pettyä kestäisi."

Usein minä kuuntelen. Helpointa on kuunnella, kun arki vie eteenpäin kuin nelosen ratikka, kolahdellen ja töyssähdellen, mutta aikataulussa ja jonkun toisen vastuulla. On helpompaa sääliä itseään vähän ja uskotella sen olevan hyvää kovuutta kuin antaa itsensä olla pehmeä ja huomata äkkiä olevansa peruuttamattomasti keskeltä kuopalla. Kyllähän aikuisilla hedelmilläkin on kova ja kiinteä kuori.

Pelko sanoo aina: älä välitä. Se ei tunnu lohdulliselta, mutta viilentää kuin kylmäpussi nyrjähdystä. Voima taas sanoo: välitä. Se tosin vaatii luottamusta, jonka rakentamista pelko hidastaa nyhtämällä siitä paloja kynsillään kuin vaahtomuovipatjasta. Pelko näyttäytyy itsenäisyytenä, kykynä selvittää ja selviytyä, pärjätä ja sietää. Pelko on joustamaton ja tarkkarajainen - tuttu, mutta tylsä tila, joka pienenee sitä mukaa, kun alkaa tuntua turvalliselta.

Luottamus taas vaatii uskallusta heittäytyä tietämättä, mitä tuleman pitää. Se vaatii uskoa siihen, että alastulo on pehmeä, tai jos ei ole, niin kyllä mustelmat paranevat. Pelätessään ihminen jäykistyy, vaikka todellisuudessa turvallisinta on kaatua silloin, kun jo valmiiksi joustaa polvista. Siis kun tietää, että tässä voi käydä köpelösti, mutta katsotaan.

Nyt täällä kaukana ja kylmässä, missä lunta on polviin asti eikä taivaskaan vedä vatsaa sisään, minusta tuntuu, että vihdoin näen pelon univormun taakse. Näen sen kömpelön viisivuotiaan, joka olin, ja osin olen yhä. Sen, joka pelkäsi eniten maailmassa jonkun saavan tietää, ettei se vielä oikeasti osaa itse solmia kengännauhoja.

Silloin se voima, joka joskus oli päiväkodin täti, äiti tai isosisko, mutta joka nykyisin asuu jossakin jumittavan hartiani alapuolella, nostaa leukaansa ja puhuttelee minua kuin lasta ja aikuista samaan aikaan.

"Hengitä, Maija. Nyt mennään."

Kilpajuoksu totuuteen - kun vapaus onkin väline

Sanoilla rakennetaan ja poltetaan siltoja. Olemme tottuneet pitämään kiinni vapaudestamme sanoa ja oppineet käyttämään sitä vapautta myös aseena. Sanoilla tavoitellaan ja ylläpidetään valta-asemaa, satutetaan, saavutetaan ja salaillaan. Juuri nyt käsillä on aika, jona vapaus sanoa on yhä useammin itsestäänselvyys; koroke jonka päältä äänensä saa kantamaan kauemmas. Horisontissa kun siintää sananvapautta ylevämpi tavoite, jonka havittelussa sanat ovat vain yksi tarpeen mukaan muovailtava välikappale.

Tämä tavoite, totuus, on jotakin ohittamatonta. Jotakin sellaista, jonka löytäjästä tulee kuolematon ja kunnioitettu ja jonka eteen sanatkin lakoavat kuin punaiseksi matoksi vastaanottamaan totuuden puhujaa - sitä, joka tietää. Totuuden tavoittelu ei kaihda keinoja. Ne, jotka matkaan lähtevät, löytävät ja saavat läpi oikean totuuden tai vaikka kuolevat yrittäessään.

Herättivätpä otsikot Trumpin "vaihtoehtoisista faktoista" sitten riemua tai hampaiden kiristystä, tuntuu vankka, lähes kylmä tyyneys asioiden kohtaamisessa olevan yhteinen: tunne siitä, että minä katson totuutta silmiin, koska tiedän, ja olen aina tiennyt, miten asiat todella ovat.

"Totuudenjälkeinen aika" on kehittynyt ennätyksellisen nopeasti vahvan pysäyttävästä argumentista keskustelun lomassa ohimennen heitettäväksi aihetunnisteeksi. Ahaa, puhumme taas tästä. Totuuden rajoja venytetään niin paljon ja usein, että kohuamisesta ja järkyttymisestä on tullut arkipäiväinen rutiini. Loukkaantuminen on jo standardisoitunut malliksi, jossa otsaa rypistetään, Facebook-reaktioita hyödynnetään ja tunnelmaa kevennetään fiksulla sarkasmilla, mutta harva liukuhihnalla syntyvistä kohuista enää liikauttaa muuta kuin tykkäysnappulaa. Ihminen väsyy, tottuu ja tyytyy.

Koska kohuja on liikaa, vesilasissa ei synny enää myrskyjä, vaan samanlaista pientä porinaa kuin silloin, kun maitolasiin puhaltaa pillillä. Isoja, liukkaita kuplia, jotka kasautuvat päällekkäin. ahmivat toisiaan ja liukenevat lopulta väljähtyneeseen nesteeseen poksauttamatta koskaan rikki sen enempää itseään kuin toisiaankaan.

Sananvapauden käsite on  sekin kokenut inflaation. Kun suora valehtelu, ihmisryhmien leimaaminen, perättömän tiedon levittäminen ja vihapuhe puetaan sananvapaudeksi, käsite kapenee. Sananvapaudesta tulee vapaus käyttää sanoja aseina ja välineinä oman päämäärän saavuttamiseksi, ei vapaus saattaa jotain itselle tärkeää julkiseksi - ja siten yhteiseksi. Kun sananvapaus ei enää tarkoitakaan taistelua moniäänisyyden puolesta, vaan lupaa loukata toista, ollaan pian tilanteessa, jossa osa ihmisistä ottaa aseekseen sanojen sijaan hiljaisuuden. Siis luvan pitää itsellään jotakin sellaista, mikä muuten olisi vaarassa päätyä vääriin käsiin ja vääristeltäväksi. Näin julmin sanelee puheenaiheet, ja sananvapaudesta tulee osalle vain oikeus olla hiljaa.

Aina, kun eri ryhmät ovat vastakkain, niiden edustajat tekevät kaikkensa erottuakseen vastapuolesta. "Tuota me emme ainakaan ole" -ajattelu toimii myös liimana yhteisöjen sisällä. Nykytilanteessa, jossa vihapuhe ja populismi kukoistavat, jää toisen puolen erottumiskeinoksi helposti äärimmäisyyteenkin viety asiallisuus, rauhallisuus ja akateemisuus. Räyhääjää vastaan ei hyökätä räyhäämällä, vaan nostamalla oma puoli älykkäämpien, rauhallisempien ja koulutetumpien kastiin, jonkinlaiseen luokkaan, joka käy oikeastaan aivan eri keskustelua kuin räyhäävä osapuoli. Tällainen kehitys on aidon keskustelun kannalta yhtä ongelmallista kuin rumaa kieltä ja loukkauksia syytävä populismi.

Ongelma sekä populistisessa rähjäämisessä että viileän analyyttisessa rutiiniloukkaantumisessa on se, että väärässä olemista pelätään kuin ruttoa. Sitä pelätään niin paljon, että kysymysten esittäminen loistaa poissaolollaan. Vastaukset ovat valmiita ja strategisia. Kyse ei ole enää paremman maailman luomisesta, vaan paremman minän luomisesta. Riittää, kun riitän itselleni. Voin kritisoida kaikkea ympärilläni ja olla luottamatta keneenkään, kunhan lopulta olen aina askeleen edellä muita.

Kysymysten esittämisen ja näkökulman laajentamisen sijaan etsitään yhtä totuutta, ja sanoja sen vakuudeksi. Sananvapaus ei olekaan kaivo, josta kannetaan yhteistä ymmärrystä ja uusia ajatuksia, vaan kaivo, johon hukutetaan väärät mielipiteet edustajineen - niin räyhääjien kuin akateemistenkin puolelta.

Uskon totuuden etsimisen olevan niin epätoivoista siksi, että totuus on nykyaikana minuuden ydin ja sydämen koti - jotakin, johon turvautua maailmassa, jossa ihmisellä on lupa ja velvollisuus rakentaa identiteettinsä itse. Harvassa on nykyisin kotiseutu-, ryhmä- tai suku-uskollisuus. Ihmisistä on tullut globaalissa todellisuudessa yksin seilaavia individuaaleja, joiden imago ja identiteetti koostuu ristiin rastiin kytkeytyvistä suhteista ja mielipiteistä ympäri maailmaa ja arvomaailmoja. Kaiken voi kyseenalaistaa ja mikään ei ole pyhää, mutta vain niin kauan kuin minä olen oikeassa.

Elämme retoristen kysymysten kulta-aikaa. Nykyajan hyvä puhuja ei odota vastausta, vaan voittoa. Ala-asteellakin toisen "servaus" on cooleinta, mitä keskustelussa voi tehdä. Väittelyllä on niskalenkki keskustelusta, ja väittelyssä käy helposti niin, ettei toista edes yritetä kuunnella.

Kysymisen vähyys ja oikeassa olemisen pakko ovatkin mielestäni maailmamme tämänhetkisen keskustelukulttuurin - ja sananvapauden - isoin ongelma. Niin maahanmuuttokriittisten kuin
-myönteisten piireissä, niin oikealla kuin vasemmalla, niin lihantuottajien kuin vegaanibloggaajienkin kotisivuilla, niin poliitikon twiitissä kuin kantabaarin pöydässä - on kysymys väitteistä. Vaikka lause loppuisi kysymysmerkkiin, se on usein tarkoitettu väitteeksi, julistukseksi, jopa hyökkäykseksi.

Kyseenalaistaminen on keskustelun terveydenhuoltoa, mutta vain niin kauan kuin kysymykset ovat aitoja eivätkä tarkoitettuja valmiin mielipiteen pönkittämiseen. Vain asettamalla asiat kyseenalaisiksi voi todella yrittää selvittää, miten niiden laita on. Vain kysymällä voi saada vastauksia. Hyökkäys on ehkä paras puolustus, mutta ei paras ratkaisu. Hyökkääjä tietää jo, mitä haluaa saada läpi, kun taas kysyjä haluaa löytää sen.

Sarkasmi sopii kuvioon kuin klikki otsikkoon, koska sarkasmin käyttö luo kuvaa älykkäästä ja pelottomasta väittelijästä, joka on aina askeleen toista edellä. Sarkasmi väittelyssä on ase, jonka käyttäjä ei näytä ilkeältä ja henkilöön meneviä kommentteja hyödyntävältä moukalta, vaan vain niin paljon fiksummalta, että hänellä on jo vähän velvollisuuskin palauttaa väittelykumppaninsa maan tasalle. Tohtori House on niin paljon älykkäämpi kuin muut, että hänen tökerö ja julma käytöksensä on paitsi ihan oikeutettua, myös taitavaa ja seksikästä. Lopulta tohtori House on kuitenkin oikeassa, koska hän tajusi jotain, mitä muut eivät. Silloin ihmiset, joita House pani halvalla, ovat kiitollisuudenvelassa ja pyytävät Houselta anteeksi.

Myös nykypäivän rikossarjoissa sosiaalisesti kyvyttömät, mutta yli-inhimillisen älykkäät tutkijat ovat traagisia, kauniita ja kiinnostavia hahmoja, joita katsoessa tuntee itsensä pieneksi ja vähän tyhmäksi. Ei epäilystäkään, etteikö ihminen, joka on oikeassa, saisi olla myös sosiaalisesti tökerö, jopa törkeä. Oikeassa oleminen on arvoasteikolla ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä korkeammalla.

Minusta emme elä totuudenjälkeistä aikaa, vaan aikaa, jossa totuuteen takerrutaan epätoivoisesti. Aikaa, jossa oman totuuden huolellisen valitsemisen sijaan sohimme paniikinomaisesti umpimähkään emmekä edes katso tarkaan, mitä totuutemme sisältää, vaan köytämme itsemme siihen ja toivomme parasta. Kysymys sananvapaudesta on vinksallaan, sillä puhuessamme sananvapaudesta puhumme usein siitä, kenen totuus on se oikea ja ansaitsee tulla kuulluksi, emme siitä, onko kaikilla ylipäätään nykyisin oikeus tai mahdollisuus tuoda ajatuksiaan julki. Ajatukset nähdään totuuden esiasteina, jopa vaarallisina ja eksyttävinä aihioina silloin, kun ne sotivat omaa totuuttamme vastaan. Mikä pahinta, sananvapaus ei enää aina ole itseisarvo, vaan väline totuuksien taistelussa.

Koska aikamme keskustelukulttuuri tuntuu vaativan valmiita mielipiteitä ja terävää kieltä, etsimme keskusteluistamme ennemmin totuutta kuin syvyyttä. Jos olet oikeassa, saat olla kuuntelematta muita ja lopussa kiitos seisoo. Jos olet oikeassa, saat esittää sanomasi kuinka törkeästi hyvänsä. Jos olet väärässä, saat olla niin kiltti kuin sinua huvittaa, mutta ketään ei kiinnosta. Onko tosiaan niin, että täällä kaivataan totuutta ennemmin kuin hyvyyttä?

Älä käänny pois - yksityistä ihmisempi yhteinen

Mä pelkään yksityisyyttä.

Se on kuin tehotuotannollisesti valmistettua, synteettistä ja joustavaa ainetta, jonka erilaiset käyttötavat ja tuotantokapasiteetti ovat rajattomat. Missä on jotakin yhteistä ja jaettua, sinne löytää tiensä pian yksityisyys, ja sinne se pesii, väistämättä.

Se on yksityisasia. Se on asia, josta puhuminen tahrii puhujansa, levittää kasvolihaksiin ja keskusteluun kylmää jähmeyttä, jonka pois pesemiseksi tarvitaan pois käännettyjä katseita, pois vaihdettuja puheenaiheita, pois silmistä nielaistuja kyyneleitä. Yksin olet sinä ihminen, yksityisyydessäsi yksin.

Yksityisalue. Yksityisviesti. Yksityiset palvelut. Yski yksin yksityinen yskäsi, lopulta se kyllä helpottaa. Tai sitten tukehdut, kuoliaaksi asti, mutta ainakaan kukaan ei saa tietää.

Yhteiskunnassa ja arvomaailmassa, jossa yksilö on elämän tärkein yksikkö, korostetaan yksityisyyden suojaa. Koska olemme kaikki yksilöllisiä, meillä pitää olla oikeus vapaisiin yksilöllisiin ratkaisuihimme, joihin muilla ei ole sanomista. Meidän tulee saada päättää mielipiteistämme ja elämämme kulusta, rakentaa oma polkumme alusta asti itse. Koska kaikki, mikä tätä prosessia voisi häiritä, nähdään tälle prosessille uhkana, tarkoittaa aikamme "itse" yhä yksiselitteisimmin vain "yksin".

Ylikorostettu yksityisyys yhteiskunnassa on taitavasti perusteltu vastuuvapautus. Kattavasti toteutuessaan yksityisyys vapauttaa ihmisiltä vastuun toisistaan. Kun jokainen huolehtii omista asioistaan ja toisen asioihin puuttuminen, jopa niistä tietäminen, on väärin, voidaan luopua kantamasta vastuuta jostakin yhteisestä, kuten esimerkiksi yhteisön tai ympäristön hyvinvoinnista.

Toki yksityisyys on myös tarpeellinen vakuutus. Koska rikollisuus on tosiasia, esimerkiksi pankki- tai henkilötunnusten salaaminen on perusteltua. Monissa terveys- ja sosiaalialan ammateissa ammatinharjoittajan yksityiselämän tarkka pois rajaaminen suojelee sekä työntekijää että asiakasta. Liiketoimintaan ja valtion turvallisuusstrategiaan liittyvät salaisuudet sekä esimerkiksi lehdistön lähdesuoja ovat yhteiselomme kulmakiviä, sillä ne ylläpitävät nykyisen järjestelmämme toimintakykyä. Niissä kyse ei toisaalta olekaan enää samasta yksityisyydestä kuin yksittäisten ihmisten asioissa, vaan ennemminkin strategisista siirroista maailmanlaajuisen yhteiselon pelilaudalla - sopimuksista, joista irtisanoutuva osapuoli menettäisi pelin tilanteessa, jossa muut vielä pelaavat.

Yksityisyyden kunnioitus vaikuttaa kuitenkin paljon laajemmin kuin vain ihmistä suurempien toimijoiden välisissä suhteissa tai yksittäisten ihmisten elämän varotoimenpiteissä. Yksityisyydestä on tullut arvo itsessään, jotakin tavoiteltavaa ja välttämätöntä, oli kyse sitten ihmisten välisistä suhteista tai yksilön valinnoista. Yksityisyyden kunnioittaminen linkitetään itsehillintään ja itsekuriin, tuohon proteiinijauheiden ja yksilöllisten viikko-ohjelmien hekumalliseen jatkumoon, joka kiillottaa ihmisestä niin puhtaan ja sileän, ettei tarttumapintaa tuntemattoman kohtaamiseen jää.

Yksilöllisyyttä korostava elämäntapa vääristää kuin vääntynyt peili saadessaan maailman yhä useammin näyttämään kuin vain rivistöltä vierekkäisiä elämiä, joilla ei ole vaikutusta toisiinsa, elleivät niiden eläjät itse niin valitse. Valitse siis yksityisyys, niin saat päättää itse. Valitse yksityisyys, niin kaikki on mahdollista! Yksityisyys - ja virheesi ovat yksin sinun.

Mutta kun eivät ole. Elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa paitsi toisten ihmisten, luonnonolosuhteiden, vallitsevan teollisuusrakenteen, talouden, politiikan, trendien ja kaikkien tämänhetkisen maailman ominaisuuksien kanssa, myös sen historian kanssa, jota maailmamme, elinalueemme ja lähin yhteisömme kantaa mukanaan kaikessa, mitä tekee. Olemme vuorovaikutuksessa myös tulevaisuuteen, siihen, mitä pelkäämme, odotamme, toivomme ja haluamme. Olemme vuorovaikutuksessa siihen, mitä toivomme, kuvittelemme ja tulkitsemme muiden pelkäävän, odottavan, toivovan ja haluavan. On suorastaan kivuliaan paradoksaalista, miten meidän globalisoitunut maailmamme on tällä hetkellä sekä yksilökeskeisempi että väistämättä yhteisempi kuin vielä milloinkaan ennen.

Terveystiedot ovat yksityisyysajattelun ytimessä. Yksilöllä on oikeus olla paljastamatta terveystietojaan työnhaussa, jolleivät ne suoraan vaikuta hänen työkykyynsä ja sitä kautta esimerkiksi asiakkaiden turvallisuuteen. Tällä suojellaan työnhakijan oikeusturvaa. Työnantaja ei pääse suosimaan terveempiä hakijoita edes tiedostamattaan. Toisaalta tällaisia varotoimenpiteitä ei tarvittaisi, jos terveysongelmien stigmaa oikeasti aktiivisesti hälvennettäisiin. Jos HIV tai kaksisuuntainen mielialahäiriö olisivat sairauksia siinä missä rasitusmurtumat.

Terveystietojen yksityisyyden toitotottamisella on nimittäin sivuvaikutuksensa. Toki se antaa ihmiselle omaa, kaivattua tilaa ja luvan kertoa esimerkiksi vakavasta sairastumisesta tai jostakin pitkään muotoutuneesta identiteetin osasta vasta sitten, kun siihen on valmis. Toisaalta yksityisyyden tarpeen automaattioletus jättää ihmisen aivan yksin silloin, kun puhuminen helpottaisi. Se suojelee ulkopuolista kuulijaa, ihmistä, joka ei tietäisi, miten reagoida ja menisi vain hämilleen. Ja niin hämillisyys vain syvenee. Kukaan, naistenlehtien elämäntapaosion artikkeleita lukuunottamatta, ei kerro meille, miten kohdata sureva, hätääntynyt, pelokas tai ylipäätään haavoittuvassa ja avuttomassa tilassa oleva ihminen.

Vakavat asiat ovat aina kaikkein yksityisimpiä, koska ne asuvat ihmisessä syvällä. Siinä kohtaa, johon varomattomasti sohaisemalla voi aiheuttaa hirveää tuhoa. Siksi niiden kohtaaminen on pelottavaa. Se on kuitenkin välttämätöntä. Vakavat asiat ovat painavimpia asioita. Siis niitä, jotka on kaikkein raskain kantaa yksin. Yksityisyys on häviävän lähellä yksinäisyyttä.

Ammattiauttajan ja autettavan välissä on aina perusteltu muuri. Se koostuu ammattitaidosta ja auttajan tunteiden etäännyttämisestä, eli tekee tilanteesta molemmille turvallisen. Autettava saa sanoa mitä tahansa, mutta auttajan elämä ei siitä muutu. Näin auttajasta tulee kuin autettavan oman mielen jatke, tukiasema, joka auttaa kantamaan ja peilaamaan asioita, joita autettavan mieli ei yksin enää jaksa. On tärkeää, että auttajasta ei tule autettavan ystävää, vaan suhde säilyy yksipuolisena, jotta autettava voi avata mielensä kokonaan ja auttaa itse itseään pelkäämättä auttajan reaktioita tai kerrotun vaikutuksia keskinäiseen suhteeseen.

Vaikka ammattiauttajat ovat olemassa syystä, pelkkä asioiden ulos pullauttaminen ammattilaiselle ei riitä taakan purkamiseksi. Se auttaa käsittelemään ja ymmärtämään ongelmia, mutta jättää silti yksin.

Jos yksin yksityisiä asioitaan kantavan taakkaa jokin vielä voi raskauttaa, se on häpeä. Häpeä siitä, että hups, tämä olikin yksityisasia ja menin möläyttämään sen väärässä paikassa väärälle ihmiselle.

Oikeassa elämässä, johon ammattiauttaja ei kuulu, ihminen tarvitsee ihmisiä. Kaikilla ei ole läheisiä, joiden syliin nukahtaa. Siksi yhteiskunnassa ja elämässä tarvittaisiin asenteenmuutos koskien yksityisyyttä. Yksityisyys ei saisi olla ihanne, jonka tarkka noudattaminen tekee noudattajastaan järkevän ja vahvan. Se ei saisi olla edellytys tuntemattomien väliselle kanssakäymiselle. Ennen kaikkea se ei saisi olla omavastuinen takuu sille, ettei sinua satuteta tai hyväksikäytetä. Aikamme julmuudesta kertoo jotakin se, että yksityisiä tietoja suojelevat ja niillä rahaa tekevät yritykset kilpailevat keskenään.

Totta kai maailmassa on paljon pahaa ja ovelaa, jonka olemassaolo on hyvä tiedostaa. Toisaalta, jos siltä kaikelta haluaisi kattavasti suojautua, pitäisi piiloutua kellariin ja lakata elämästä. Ja kellarissakin olisi luultavasti hometta.

Onko siis mahdollista nousta suljettuja ovia ja takalukkojen taakse teljettyjä taka-ajatuksia vastaan avoimuudella? Tänne vaan, perkeleet, minulla ei ole mitään salattavaa!

Minun mielestäni on. Pankkitunnuksien salaamista lukuunottamatta olen valinnut tien, jolla minun ei tarvitse kulkea yksin. Koska tiedän, mitä on, kun ei ole ketään, haluan taistella sen puolesta, että kaikki olisimme toisillemme olemassa, tavalla tai toisella. Että myöntäisimme olevamme tällä pallolla yhtä yhdessä kuin oikeasti olemme.

Siksi minä kirjoitan Googlen masinoimalla alustalla yksityisasioistani. Siksi minä kerron, mikä minun on, miksi itkettää ja miksi naurattaa. Minä kerron, ja sillä viestitän, että myös minulle saa kertoa. Minä olen tässä, vaikka Yksityisalue-kyltillä päähän lyötäisiin. Olen ollut osastohoidossa paikassa, jossa yksityisen kehon puolustamisen takia halaaminen oli kielletty. Kieltoa noudatettiin, vaikka kumpikin halaavista potilasosapuolista halausta kaipasi ja tarvitsi. Minä en jaksa enää puolustaa yksityistä yksinäisyyttä.

Tulkaa toki kertomaan, että olen naivi ja uhkarohkea ja mitäs sitten, kun identiteettini varastetaan. Minä tiedostan uhat, mutta tiedostan myös sen, miten tuhoisaa on tukehtua tukahdutettuihin kyyneliinsä. Tai tietoon siitä, että kukaan ei välitä. Kukaan ei välitä vain niin kauan kuin kukaan ei tiedä. Koska aina on ihmisiä, jotka välittävät. Vain liiallinen yksityisyys estää meitä löytämästä heitä.

Lopulta tarvitaan vain tunnelma, jossa uskaltaa kellua. Tunnelma siitä, että vaikka ei tunneta, voidaan luottaa, edes vähän. Tunnelma, jossa minun ei lopulta tarvitse edes kertoa sinulle yksityisasioistani, koska sinä kuuntelet silti. Koska minä tiedän, että kuuntelisit, jos kertoisin. Ainakaan et lähtisi pois ja jättäisi minua miettimään, teinkö nyt sinun olosi kauhean epämukavaksi, vaikutinko ripustautujalta, narsistilta, mitä näitä nyt on. Pelkäsitkö sinä minua?

Et sinä pelännyt, vaan kohtasit. Ja minä sain kohdata sinut.

Yksi kaikkia vai kaikki yhtä vastaan - mitä vapaudella tarkoitetaan?

Mitä yhteistä on eutanasiakeskustelulla, Suomen sote-malleilla, lukion uudella tuntijakokokeilulla ja ravintolassa pöytään ojennetulla ruokalistalla?

Niissä kaikissa tavoitellaan valinnanvapautta. Tilaa, jossa ihmisellä on oikeus päättää itse, mitä tehdä kehollaan, elämällään, tulevaisuudellaan ja makuhermoillaan. Ihmisellä on vapaus, eli oikeus tehdä päätöksiä itse, yksin, riippumattomasti, omaan harkintakykyynsä nojaten.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan." , sanotaan YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1. artiklassa vuodelta 1948. Yhdessä lauseessa kytketään toisiinsa neljä suurta ja perustavanlaatuista asiaa. Neljä asiaa, joiden toteutuessa jokaisen ihmisen kohdalla maailma olisi tasapainossa ja tarve konflikteihin olematon. Vapaus, tasa-arvo, ihmisarvo ja oikeus.

Kysymys vapauden toteutumisesta sisältää paljon eikä sitä voida käsitellä tasa-arvosta irrallisena. Jotta vapaus todellisessa luonteessaan toteutuisi, kaikkien tulisi voida olla syntymähetkellään, elämänsä lähtöruudussa, yhtä vapaita. Siksi, koska täydellinen vapaus sisältää rajoittamattomuuden ajatuksen. Sen, että ihminen voi tehdä valintoja itsenäisesti, ympäristönsä siihen vaikuttamatta. Jos ympäristössä muut ovat vähemmän vapaita, esimerkiksi taloudellisen tilanteensa tai jonkin hallintojärjestelmän rajoittamia, ei enemmän vapaa yksilökään voi olla täysin vapaa. Häntä rajoittavat hänen etunsa, esimerkiksi varallisuutensa tai korkea asemansa suhteessa muihin. Ne rajoittavat häntä siksi, että ilman niitä hän ei olisi vapaa tekemään asioita, jotka hän niiden avulla pystyy tekemään. Hänen vapauteensa vaikuttaa siis hänestä riippumaton ympäristö, jota hän ei syntyessään ole ollut vapaa valitsemaan.

Sen sijaan oikeasti mahdottomassa, mutta mielikuvissa mahdollisessa tilanteessa, jossa kaikki syntyisivät täysin tasa-arvoisina kaikkien itsensä ja ympäristönsä ominaisuuksien puolesta, kaikki olisivat vapaita. Elämä todella olisi se tyhjä taulu, jonka täyttäminen on yksin yksilön valintojen varassa.

Tietenkin on huomioitava myös biologiset seikat; perintötekijät, sairaudet, alttius oppia ja niin edelleen. Vapaus valita tarvitsee kumppanikseen kyvyn ajatella. Siksi täydellinen vapaus tarvitsisi seurakseen täydellisen kyvyn ajatella; rajattoman aivokapasiteetin, jonka avulla punnita jokaista mahdollista vaihtoehtoa seurannaisvaikutuksineen ja verrata niitä keskenään.

Näin ajatellen täydellinen vapaus on utopia, jota ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa. Silti myös YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1.artiklan sisältämä ukaasi yhdistää vapauden tasa-arvoon, käsitteeseen, johon se yhdistää myös kaikki muut oikeudet. Ihmisoikeuksien julistus on julistus kaikkien ihmisten oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista. Se on siis julistus tasa-arvosta. Näin ollen on mahdotonta puhua yhdestäkään ihmisoikeudesta puhumatta samalla tasa-arvosta.

Vapaus on vahvasti pinnalla poliittisessa keskustelussa globaalin markkinatalouden aikana. Siinä missä perheet, suvut, kansat, valtiot, uskonnot tai muut ryhmät ovat eri aikakausina olleet keskustelun yksikköjä, ovat palvelukulttuurin ja globaalin talouden ajassa keskiössä ennen kaikkea yksilöt. Vaikka maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, maailmanlaajuisesti hallitseva länsimainen, niin poliittinen kuin kaupallinen, puhe tarkentaa aina lopulta yksilöön; yksilön vapauksiin, oikeuksiin, mahdollisuuksiin ja elämänkaareen.

Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat moniäänisen tiedonvälityksen, jossa yksilön on mahdollista nousta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen "ohituskaistaa" - ilman pitkällistä opiskelua, varakkuutta tai edes välttämättä tasaisia ja turvallisia asuinoloja. Useimmiten mahdollista on myös vastaanottaa tietoa, trendejä ja mielipiteitä valikoiden ja muodostaa oma käsityksensä maailmasta, fyysisestä ympäristöstä riippumatta.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Ihminen on enemmän kuin fyysinen kehonsa ja ajattelevat aivonsa. Yksilö ja hänen arvonsa ja ajatuksensa ovat aina sidoksissa siihen ympäristöön, jossa hän kasvaa ja elää. Globaalin tiedonvälityksen ajassa on kapeakatseista nähdä yksilö vain ainutlaatuisena, globaalina toimijana, joka tietää aina, mitä haluaa ja etsii keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Fyysisen ympäristön merkitys ei hämärry, vaikka ihmiselämä saa uusia ulottuvuuksia. Se voi pikemminkin syventää hämmennystä ja vaikeuttaa ihmisen valintoja.

Maailmassa, jossa yhteiskunta ja yksilön toimiminen siinä on enää vain hyvin harvoin ideologisesti rajoitettua, on helppo ajatella, ettei yksilön aivopesu enää ole mahdollista. Todennäköisempää kuitenkin on, että se aivopesu, joka vielä toisessa maailmansodassa toteutettiin Hitlerin radiolähetyksinä ja kansankokoontumisina, toteutuu nykypäivänä enemmän vaivihkaa - vähemmän tarkoituksella ja vähemmän kohdennetusti, mutta silti vahvasti ja vaikutuksineen.

Globaali maailmantalous ja tiedonvälitys luo etenkin hyvinvoivassa asemassa elävälle ihmiselle illuusion siitä, että hän on täysin vapaa. Vapaa valitsemaan, mihin rahansa käyttää, mitä mediaa seuraa, miten ja missä tekee työnsä, ketä äänestää ja mihin uskoo. Silti korkeassa asemassa olevilla ihmisillä ja etenkin kasvavilla ja laantuvilla trendeillä on valtava vaikutus siihen, miten ihminen käyttää vapautensa.

Vielä esimerkiksi Hitlerin Saksassa propaganda kohdistui tiettyyn ihmisryhmään, kolmannen valtakunnan saksalaissyntyisiin ja tavoitteli tiettyä päämäärää, Saksan maailmanherruutta ja ihmisen rodunjalostusta. Nykypäivänä propagandaa tuotetaan hajanaisemmin, eri tasoilla ja välineillä. Sillä ei enää ole yhtä tarkkarajaista kohdetta tai tavoitetta. Kaupallinen propaganda, mainonta, tähtää kasvavaan kulutukseen ja myyjän kilpailuetuun. Se on kuitenkin epämääräinen tavoite, johon tähdätään kokeilemalla: josko tämä syötti purisi, josko ihmiset innostuisivat tästä. Kohderyhmän mieltymyksiä selvitetään kuluttajatutkimuksin ja netti täyttyy evästeistä, mutta kaikki tapahtuu silti silmät sidottuna. Pörssikursseja seurataan kuin sääilmiöitä, sillä tuottajalle kuluttaja ei ole enää oikea ihminen, vaan keskiarvo ja barometri. Siinä, missä raha on nollia avaruudessa, trendit ja ihmiset ovat kuin toinen laji, jonka liikkeitä pyritään ymmärtämään.

Tilanne kietoutuu vapauden ympärille. Jos ennen ihmisiä yritettiin huijata, nykyään heidät yritetään saada huijaamaan itseään. Vapauden nimissä tuotetta tai palvelua ylistävä ihminen, joka häivyttää taakseen myynnistä hyötyvän osapuolen, on paras mahdollinen mainos.

Kaupalliset tuottajat pyrkivät kasvattamaan tuotteensa menekkiä kasvattaakseen yritystään ja sitä kautta omaa hyvinvointiaan. He tavoittelevat asemaa, jossa vakaa ja muita parempi tulotaso mahdollistaisi heille vapauden. Vapaus tarkoittaa heille siis vapautta valita tarjolla olevista vaihtoehdoista paras sen hinnasta riippumatta: siis toimia osana sitä taloudellista "höynäyttämisketjua", jota he itse ovat luomassa. Ketjun huipulla kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, mutta epävarmuus ei ole kadonnut. Kaikki voi yhä muuttua, trendi keinahtaa toiselle kyljelleen, dollarin arvo heikentyä, osake menettää arvonsa ja korttitalo kaatua. Markkinatalouden sanelemassa nykyajassa ajatus hyvinvoinnista on sidottu ajatukseen tasapainottelusta tietämättömyyden rajalla - ajatukseen kilpailusta ja menestymisestä, eli kyvystä olla huijausketjussa muita ovelampi. Oveluuden kierteessä voidaan kysyä, onko ovela menestyjä vapaa vai vain rahan valtaan perustuvan haavemaailmamme sätkynukke.

Jälkiteollinen, yksityisten palveluntarjoajien pyörittämä talous, joka perustuu kilpailulle ja tarpeiden luomiselle, eli jatkuvalle vapauden nimissä toteutettavalle huijaamiselle, on järjestelmä, jossa ihminen etsii vapautta takertumalla yhä tiiviimmin itseään kahlitseviin voimiin.

Kiinnostavaa on, miten jo Ranskan vallankumouksen aikana muodostunut oikeisto-vasemmisto -akseli suhtautuu vapauden ja tasa-arvon käsitteisiin. Molemmat puolustavat ehdottomasti vapautta, ainakin sikäli, kun vapauden ajatellaan mahdollistavan yksilön hyvinvoinnin ja toimivan siten myös ihmisarvoisen elämän synonyyminä. Akselin eri laidoilla keinot vapauden tavoittamiseksi nähdään kuitenkin eri tavoin. Ero perustuu niiden näkemyksiin yhteisöstä tai laajemmin yhteiskunnasta.

Äärimmäisimmillään oikeisto näkee yhteiskunnan yksilönvapautta rajoittavana holhouslaitoksena, jossa toisten, esimerkiksi älyllisesti lahjakkaampien, vapaus menestyä tukahdutetaan pakottamalla yksilöt huolehtimaan toisistaan esimerkiksi korkean verotuksen tai tasapäistävän koulutusjärjestelmän avulla.

Vasemmistossa yhteiskunta nähdään sen sijaan yksilönvapauden mahdollistajana - elimenä, joka tukee heikoimpia ja pyrkii tasa-arvoon, jotta kaikilla olisi vapaus elää ja olla onnellisia, vapaus muodostaa itse hyvinvointinsa tasa-arvoisista lähtökohdista niin kauan kuin se ei rajoita muiden vapautta tai hyvinvointia. Vasemmistolainen ajattelutapa näkee vapauden tarpeena ja lähtökohtana hyvinvoinnille, ei ansiona, jonka yksilö voi ominaisuuksillaan saavuttaa.

Omien arvojeni ulkopuolellakin näen vasemmistolaisen ajattelutavan oikeampana, jos todella puhutaan vapaudesta. Minusta on nimittäin hyvä erottaa toisitaan vapaus ja mahdollisuus. Vapaus on arvo ja oletus, josta kasvaa mahdollisuuksia. Sen sijaan, jos ihmisellä on jo syntyessään korkeammat mahdollisuudet menestyä kuin ympäristöllään, se ei tee hänestä vapaampaa, vaan onnekkaamman.

Jos oikeisto todella ajaa yksilönvapautta, sen ei tulisi väheksyä yhteiskunnan "holhousta". Sen sijaan, jos oikeisto ajaa vain yksilön mahdollisuutta menestyä, ja samalla allekirjoittaa sen, ettei tuo mahdollisuus ilman tasa-arvoa ole kaikille mahdollinen, olkoon niin.

Oikeisto voi ajaa esimerkiksi matalaa verotusta, jotta ihmiset, joilla on jo valmiiksi mahdollisuuksia, olisivat vapaampia käyttämään mahdollisuutensa. Tämän perusteleminen yrittäjähenkisyydellä ja sillä, miten "toiset ovat vain ahkerampia ja yritteliäämpiä kuin toiset" on kuitenkin törkeää maailmassa ja maassa, jossa ihmisten mahdollisuuudet eroavat jo syntymähetkellä räikeästi toisistaan. Esimerkiksi matalan verotuksen puolustaminen yksilönvapautta peräänkuuluttamalla on paradoksi. Jos ajatellaan, että julkisten palveluiden hyvä ylläpito rajoittaa yksilönvapautta, on ajateltava samalla, että yksilönvapaus on yhteiskunnassa jo toteutunut.

Vapaus on käsite, jota tulisi käyttää harkitummin kuin sitä nykyisin käytetään. Se on tavoittelemisen arvoinen, suorastaan utopistinen tila, joka sisältää ajatuksen tasa-arvosta. Jos vapautta ajetaan ajamatta samalla tasa-arvoa, ollaan jälleen tilanteessa, jossa ihmisarvo punnitaan yksilön lähtökohtien perusteella.

Totuudenjälkeinen taika - mihin tarinaan tahdomme kuulua

Olipa kerran. Kunnes tapahtui jotakin mullistavaa. Ja sitten ei enää ollutkaan. Ei ainakaan koskaan kuten ennen. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Ihminen rakastaa tarinoita. On aina rakastanut. Oli kyseessä sitten luolan seinään maalattu metsästyssaalis, päreen palaessa kähisten kuiskittu kansantarina, valkokankaalla kiinni juostu rakastettu, laukussa kosteudesta käpristynyt dekkaripokkari tai tekstiviesti, joka pysäyttää sydämen hetkeksi. You're a wizard, Harry. Run, Forrest, run! Lahtist ja konekiväärii. Syökää kanaa! Tahdon.
Kun kyyhkyset katosivat, kuinka koulutat lohikäärmeesi, kuinkas sitten kävikään, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen ja how I met your mother.

Tarinoita on aivan kaikkialla. Paitsi, että niitä on paikoissa ja tilanteissa, joihin niitä mennään katsomaan ja kokemaan, niitä on myös hetkissä, joissa etsimme, rutiininomaisesti tai epätoivoisesti, totuutta.

Jo lapsena me opimme ja meille opetetaan, miten tunnistaa tarinan ja totuuden ero. Että keijuja ja ihmissusia ei oikeasti ole olemassa eikä se näyttelijä, jonka roolihahmo televisiossa juuri sulki seesteisenä silmänsä, oikeasti kuollut.

Silti tarinoissa nähdään tärkeä kasvatuksellinen arvo. Niihin lapsen tulisi peilata omaa elämäänsä ja käsityksiään totuudesta. Niihin sisällytetään opetuksia. Nallella on hauskempaa, kun se ottaa kaikki mukaan leikkiin. Kaveria ei jätetä. Toista ei saa satuttaa. Ei saa roskata. Toisaalta myös paha saa palkkansa.

Saako? Ja mikä sitten tekee jostakusta pahan? Mikä määrä pahaa on niin paljon, että joku ansaitsee saada siitä palkkansa? Mikä on oikea palkka?

Näitä kysymyksiä ei, ainakaan nykyisin, juuri käsitellä lastenkulttuurissa, koska ne ovat aikuistenkin maailmassa liian suuria täysin purettaviksi. Niiden pohtiminen herättää ristiriitoja ja luo konflikteja. Aikuiset ovat kysymysten äärellä usein vastakkain, vihaisia, peloissaan. Ja etsimässä totuutta.

Yhtä intohimoisesti kuin kullankaivajat, aikuiset etsivät totuutta, mutta ennen kaikkea jotakin sellaista, joka todistaisi totuuden totuudeksi. Joskus todisteeksi kelpaa vuosia opiskelleen asiantuntijan tai muun auktoriteetin lausunto, medialähteiden jutut tai oma koulutus materiaaleineen, joskus ystävien, läheisten tai suurenkin yhteisön yleinen mielipide, joka pohjautuu yhteiseen historiaan, arvopohjaan ja näkemyksiin. Yhä useammin totuutta etsitään yksin, omiin kerroksiin syventymällä, eri lähteisiin sokkona sukeltamalla ja omia tunteita ja reaktioita pikkutarkasti syynäämällä. Miltä minusta tuntuu? Kerro, kerro kuvastin, ole kiltti.

Tämä yksilökeskeinen totuusjahti ja sen seuraukset etenkin politiikassa ovat synnyttäneet käsitteen "totuuden jälkeinen aika". Sen mukaan elämme ajassa, jossa totuus on enää sivuseikka, koska ihmisiä ei kiinnosta, mikä on totta - ihmisiä kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä ja palvelee heidän omaa etuaan.

En kiistä, etteikö olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, joita ihmiset vain kieltävät. Mutta kiistän, että he kieltäytyisivät hyväksymästä totuuksia samalla kuitenkin tiedostaen, että ne ovat totuuksia. Kiistän, että totuus olisi menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä.

Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta, siis totuutta. On aina etsinyt. Vuosituhansien ajan totuus löytyi milloin mistäkin jumalasta. Kaikki maanpäälliset, jopa oman mielen sisäliset tapahtumat kyettiin selittämään uskonnon avulla. Niin tapahtuu isojen ihmismassojen elämässä yhä. Uskonnon tai jonkin muun vahvan intohimon kautta.

Hiljalleen historiassa siirryttiin vannomaan maallisten hallitsijoiden ja sukujen, sitten järjestelmien ja aatteiden nimeen. Tieteen, tutkimuksen ja teorioiden nimeen. Kaikkea on aina nimitetty totuudeksi, mutta yhä totuus päivittyy. Vain koska emme voi nähdä tulevaisuuteen tai kysyä mistään varmasti, miten asiat todella ovat tai miten niiden pitäisi olla, meidän täytyy luottaa tuoreimpaan tietoon. Toisin sanoen, totuus perustuu aina viime kädessä luottamukseen. Ja luottamus on tunne.

"Elämme totuuden jälkeistä aikaa" -fraasiin sisältyy usein ajatus, että nykypäivänä on ihmisiä, jotka ovat vain niin vihaisia ja itsepäisiä, että kieltävät totuuden, vaikka aivan hyvin tietävät, miten asiat oikeasti ovat. Että he kieltävät totuuden, kunhan vain saavat tahtonsa läpi.

On kuitenkin erotettava toisistaan aidot uskomukset ja niiden palvelemiseen tähtäävät keinot. Toisin sanoen ihminen, joka levittää netissä valeuutisia maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista edesauttaakseen esimerkiksi kaikkien Suomeen saapuneiden muslmipakolaisten palauttamista, ei välttämättä toki usko levittämiensä uutisten todenperäisyyteen itsekään. Hän siis "valitsee totuutensa" välittämättä faktoista, kuten totuudenjälkeisestä ajasta puhuttaessa usein sanotaan. Taustalla on kuitenkin vakaata uskoa johonkin sellaiseen, mitä henkilö pitää totuutena. Hänelle totuus on esimerkiksi, että pakolaisten integroiminen länsimaiseen yhteiskuntaan on mahdotonta ja aiheuttaa aina vain kestämättömiä kulttuuritörmäyksiä. Hänelle totuus on, että terrorismi tai raiskaaminen kuuluu muslimikulttuuriin. Hänelle totuus voi olla, että ihonväri tai uskonto määrittää ihmisen arvon. Ihminen voi uskoa myös asioihin, joihin uskomista ei myöntäisi itselleenkään.

Kun ihminen uskoo löytäneensä totuuden ja on onnistunut vakuuttamaan itsensä, kantaa on vaikea horjuttaa. Ihminen rakastuu totuuteensa, koska se määrittää häntä itseään. Jos minä olen ensin uskonut itse ja sitten vakuuttanut muille, että ruoho on vihreää, en halua uskoa, että se on punaista, vaikka näkisin sen omin silmin, koska silloin joutuisin järjestämään koko maailmankuvani uusiksi, kyseenalaistamaan jopa mielenterveyteni. Jos olen joskus nähnyt asian näin, mutta se ei olekaan näin, voinko luottaa itseeni? Luottamuksen menettäminen itseen on kenties järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska kukaan ulkopuolinenkaan ei voi pelastaa sellaista, joka murenee sisältäpäin.

Totuuttaan muuttaessaan joutuu myöntämään olleensa väärässä, siis tehneensä virheen, koska totuuden käsitteeseen sisältyy absoluuttisuus. Se, että totuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat ovat epätotta. Virheen myöntäminen aiheuttaa häpeää. Tunteen siitä, että olen hukannut aikaani, ollut tyhmä. Pahinta kaikista, olen ollut tyhmempi kuin ne, jotka alusta asti tiesivät totuuden.  Siis tyhmempi kuin ne, jotka ovat tässä tarinassa minua vastaan. Tyhmempi kuin pahikset. Vai onko niin, että minä olen pahis?

Lopulta ihminen etsii totuutta ennen kaikkea löytääkseen itsensä. Jos en tiedä, mikä on totta, en tiedä, olenko itsekään totta. Jos minusta ajatellaan tai sanotaan jotakin muuta kuin itse ajattelen olevani, mistä voin tietää, etteivät sanojat tiedä paremmin kuin tiedän itse? Jotta pysyn koossa enkä sorru vihaamaan ja pelkäämään itseäni, minun on tukeuduttava argumentteihin, jotka tulevat kunnioittamiltani ja arvostamiltani ihmisiltä. Siis valittava totuuteni. Vastaavasti voin yrittää selvitä yksin ja puolustautua minua tai ajatuksiani vastustavia argumentteja kohtaan vihalla ja yhä kärkevämmillä vasta-argumenteilla. Siis valita totuuteni.

Minusta ihmiset ovat siis halki historian etsineet sitä oikeaa, absoluuttisinta ja objektiivisinta totuutta niin itsestään kuin maailmastaan ja etsivät yhä. Lisäksi he ovat aina valinneet totuutensa. Ja valitsevat yhä. "Totuudenjälkeinen aika" syntyy korkeintaan uusista keinoista. Globaalista sosiaalisesta mediasta, nopeasta tiedonvälityksestä, ilotulituksen lailla syntyvistä ja kuolevista kohuista, trendeistä ja ilmiöistä sekä rahan vallasta. Siitä, miten valheella ja kärjistyksillä on yhä helpompi ansaita rahaa ja mainetta. Siitä, miten ääntään on kärjistämättä vaikea saada kuuluviin. Siitä, miten yksinäisyytensä voi unohtaa vihan lietsonnan ollessa yhteistä ja siitä, miten helppo netin äärettömyyteen on eksyä.

Asia, jota ei kuitenkaan minusta vielä sanota ääneen riittävästi, on, etteivät tarinat ja totuus oikeastaan ole erossa toisistaan. Kirjat ja elokuvat syntyvät tekijöidensä sekä aikansa ilmiöiden ja ihmisten peilkuviksi. Tarinat syntyvät unelmista ja yrityksestä ymmärtää maailmaa ja ihmistä. Hahmot ja juonenkäänteet kuvaavat ja symboloivat oikean maailman asioita.

Me paitsi rakastamme lukea, kokea ja keksiä tarinoita, myös luomme niitä arkeemme ja haluamme elää niissä. Haluamme rakentaa Facebook-aikajanallemme, Instagramiimme ja LinkedIniimme tarinan elämästä, joka kulkee kronologisesti, järkevästi ja tavoitteellisesti, koska haluamme näyttää sen tarinan muille ja uskoa siihen itse. Kun uudenvuodenraketit räjähtelevät, me haluamme tarttua toista kädestä, juoda kuohuvaa ja katsoa taivaalle, koska haluamme ajatella, että elämämme tarinassa kääntyy taas yksi merkityksellinen sivu. Kun joku vaikutusvaltainen henkilö sanoo jotakin sykähdyttävää, tartumme lauseeseen, twiittaamme ja käytämme sitä, painamme sitä paitoihin. Haluamme, että se lause on lause, jonka joskus kerrotaan muuttaneen maailmaa, ja että me olimme mukana muuttamassa sitä. Mukana elämämme, ihmiskuntamme ja maailmamme suuressa tarinassa.

Uskon, että vahva halu kuulua tarinaan aiheuttaa paitsi elintärkeän merkityksellisyyden kokemuksen, myös ylilyöntejä totuuksien tulkinnassa ja aggressiivisuutta totuuksia puolustettaessa. Siksi, koska tarinamme on kaikki, mitä meillä on.

"Totuudenjälkeinen aika" ja sen ilmiöt toistuvat aikoina, jolloin ihmiset kokevat turvattomuutta ja maailma on monin tavoin myllerryksessä. Silloin on vaikea luottaa samoihin auktoriteetteihin, joihin rauhallisempina aikoina luotettaisiin. Silloin koetaan, että tarina, johon kuulumme, on tärkeässä käännekohdassa ja on myös meidän vastuullamme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin marssitaan kaduille etsimään totuutta. Se on ylilyöntien, mutta myös äärimmäisen osallisuuden aikaa.

Koska lopulta tarinat ovat totta ja totuus on tarinoita, minusta olisi jo korkea aika muuttaa se narratiivi, jossa lapsi kasvaa aikuiseksi, kun lakkaa uskomasta taikuuteen. Arkitodellisuuden erottaminen satukirjasta on tietenkin välttämätöntä, mutta tapahtuu yleensä aivan omalla painollaan. Tärkeää olisi, että aikuiset harjoittelisivat luopumaan tiukasta rajanvedosta totuuden ja tarinan välillä. Silloin olisi helpompaa havaita, miten paljon elämässämme vaikuttaa halumme uskoa onnellisiin loppuihin ja oikeudemukaisuuteen sekä halumme kuulua tarinaan. Jos totuuden ja tarinan raja nähtäisiin yhtä häilyvänä kuin se on, ihmisten olisi helpompi olla armollisia itselleen ja toisilleen sekä antaa totuuksiensa kasvaa ja muuttua. Jos "hihhulointi" nähtäisiin ennemminkin uteliaisuutena, mielipiteen vaihtaminen etsimisenä ja viha eksymisenä, näkisimme toisemme kirkkaammin. Jos totuus olisi lähempänä tarinaa, eri vaiheineen ja intensiteetteineen, ihmisen ei tarvitsisi romahtaa huomatessaan, että nyt meni metsään.

Tietenkään väärän tiedon levittämistä ja vihasta ja epätietoisuudesta syntyneitä vääriä tekoja ei tule missään mittakaavassa hyväksyä. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, etteivät ymmärtää ja hyväksyä ole sama asia. Jos suostumme ymmärtämään itseämme, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme ja siten lopulta maailmaa.

Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä mörköä, hänelle sanotaan, ettei se ole oikeasti olemassa. Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä sotaa, hänelle sanotaan, että se on kaukana. Kun lapsi väittää nähneensä metsässä keijukaisia, hänelle sanotaan, ettei saa valehdella.

Mitä jos sanottaisiin, että kerro lisää. Kysyttäisiin, miksi sinusta? Miksi ei? Mitä jos sanottaisiin vain, että en tiedä, mutta etsitään. Etsitään yhdessä.

Vuonna 2016

Vuonna 2016 minä:

1. Makasin tosi paljon selälläni huoneeni harmaalla karvalankamatolla tekemättä varsinaisesti mitään.

2. Rakastin Kaarlenkadun pientä vintagekauppaa ja löysin siellä käydessäni aina jotain ihanaa ja kohtuuhintaista.

3. Kävin yökylässä 7 kertaa. Se on enemmän kuin olen käynyt viitenä aikaisempana vuonna yhteensä.

4. Kävin tosi monessa kahvilassa.

5. Tilasin aina (yleensä pahaa) vihreää teetä.

6. Ohjasin ja käsikirjoitin ensimmäisen kokonaisen teatteriesitykseni.

7. Lauloin (enemmän ja vähemmän kohdilleen osuneita) stemmoja.

8. Hankin hyvissä ajoin liian pienen vanhojentanssipuvun yhdysvaltalaisesta nettikaupasta.

9. Hankin sopivan vanhojentanssipuvun 2 päivää ennen h-hetkeä -50% alennuksella.

10. Kävin pizzalla vanhojentanssipuvussa.

11. Sain Kaarlenkadun pienestä vintagekaupasta valloittavat turkoosit shortsit -60% alennuksella, koska joku toinen oli käynyt vaihtamassa niihin väärän hintalapun, ja myyjä sääli pettymystäni kuullessani oikean hinnan.

12. Esiinnyin Akateemisen Kirjakaupan Kohtaamispaikka-lavalla 3 kertaa.

13. Haastattelin täyskäännöksen tehnyttä entistä uusnatsijohtajaa Esa Henrik Holappaa Helsingin Kirjamessujen KirjaKallio-lavalla.

14. Kävin Helsingin Yhdysvaltain suurlähetystössä.

15. Söin hyvää turkkilaista vegaanista tahnaa piskuisen turkkilaisen vegaanisen pikaruokapaikan ulkopöydässä Strasbourgissa.

16. Söin pahaa tahmaista juustopastaa liian kalliissa ravintolassa, jossa pidettiin syötäväksi tarkoitettuja kaloja liian ahtaassa akvaariossa ilman riittävää happea ja virikkeitä, joen rannalla Strasbourissa. En olisi halunnut tukea toimintaa. Näin kalat vasta kassalla.

17. Söin tähänastisen elämäni parasta falafelia Mikonkadun Fafa'sissa Ylioppilasteatterin pääsykokeiden jälkeen ilmaiseksi (pääsykoetoverini ei jaksanut syödä kaikkea).

18. Täytin 18. 

19. Minut teljettiin pieneen vaaleanpunaiseen vessaan kuuntelemaan juuri minulle oven läpi kerrottuja koululaisvitsejä ja odottamaan, että ystäväni saavat itsepiirretyn lahjani valmiiksi.

20. Vietin ehkä elämäni parhaat synttärit. Skoolasin.

21. Ostin alkoholia omilla papereilla. Kahdesti. En saanut ostamiani juomia koskaan juotua. Äiti auttoi.

22. Join yhden kokonaisen siiderin.

23. Nukuin vettä vuotavassa teltassa täysissä päiväpukeissa rakkaan ystävän hiuksia suussani koulun edessä olevalla hiekkakentällä. Vesiselvänä.

24. Käsikirjoitin ja esitin someaikaan päivitetyt Tiernapojat.

25. Kokeilin canyoningia Madeiralla. Rakastuin siihen. Märkäpuvussa, kypärässä, upeissa maisemissa, köysi vyötäröllä. 1,2,3 jump!

26. Kävin hyviä keskusteluita leirilasten kanssa kesätöissä. Mm. Fifasta, Marvelista, arvista ja siitä, miksi ihminen tuntee ikävää.

27. Söin paljon Härkistä. Ja Philadelphia-tuorejuustoa.

28. Leikkasin otsatukkani askartelusaksilla, kynsisaksilla ja keittiösaksilla. Askartelusaksilla tuli paras.

29. Vietin päivän EU-parlamentissa Strasbourgissa.

30. Kävin päiväreissulla Vaasassa esittämässä kompleksista ja ehdotonta poliisia anarkistisessa Peppi Pitkätossu -näytelmässä valtakunnallisilla nuortenteatterifestivaaleilla.

31. Sain monta uutta korvaamatonta ystävää.

32. Lämmittelin Bohemian Rhapsodyn tahtiin 90-luvun teinitamineissa kaltevalla näyttämöllä, josta sai tikkuja takapuoleen.

33.  Esitin Q-teatterin Nuorten Suomi 2016 -musikaalissa mansikkapipoista Virtasta, joka teki kaiken hyvää hyvyyttään ja uskoi kahvinkeiton parantavaan voimaan.

34. Vedin Finrexin-överit ja pahaa eukalyptushunajaa suoraan purkista, puhaltelin pillillä ja höyryhengittelin, mutta minusta ei silti lähtenyt ääntä yhtenä esityspäivänä Q-teatterilla.

35. Käsikirjoitimme kavereiden kanssa kahdessa tunnissa minulle uuden puheettoman roolin, jonka ansiosta roolihahmoni mm. nuoreni noin 30 vuotta.

36. Lauloin samaisessa näytelmässä "Your ass is mine" yli 20-henkisessä neliäänisessä kuorossa.

37. Pidin puheen.

38. Itkin.

39. Jätin taakseni Q-teatterin, monta rakasta ystävää, monta ihastusta ja monta haavetta.

40. Ikävöin.

41. Kävin kiipeilemässä.

42. Tein tyhmyyksiä.

43. Halusin joutua taas sairaalaan.

44. Halusin kuolla.

45. Halusin levätä.

46. Lepäsin. 

47. Olin ihan valtavan surullinen, ahdistunut ja epätietoinen.

48. Olin ihan valtavan kiitollinen.

49. Nauroin.

50. Halasin.

51. Surin.

52. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi sairas.

53. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi elämässäni vain ammattinsa edustajana ja vaitiolovelvollisena ulkopuolisena.

54. Muistelin.

55. Leikin siskontytön kanssa muumeilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

56. Leikin toisen siskontyttöni kanssa shakkinappuloilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

57. Kaipasin sisaruksiani.

58. Kaipasin entistä asuinpaikkaani.

59. Kävin hyviä keskusteluja.

60. Sävelsin ja sanoitin.

61. Menin sekaisin onnesta saamistani Facebook-tykkäyksistä ja kommenteista.

62. Hölkkäsin paikallani vessassa, koska olin niin onnellinen, etten voinut pysyä paikallani.

63. Kävin kouluni vahtimestarin hermoille, koska jäin niin usein tekemään jotain sulkemisaikaan asti ja hidastin lattioiden pyyhkimistä erinäisillä projekteillani.

64. Kävin pariakrobatiassa maailman parhaan parin kanssa.

65. Jäin suustani kiinni kotimatkalla Töölönlahden tietämillä useamman kuin kerran, useammaksi tunniksi.

64. Keskustelin suolistosta ja ihmissuhteista ja opettelin halaamaan kunnolla.

65. Halasin kunnolla ja puhuin samalla säästä.

66. Katselin tähtiä kattoikkunasta Kirkkonummella.

67. Kävin mitä ihastuttavimmalla syntymäpäiväbrunssilla, -skonssilla, -onnella ja -ilolla Ruskeasuolla.

68. Pelasin Trivial Pursuitia ainakin kolmessa eri paikassa ainakin kolmella eri ihastuttavalla porukalla.

69. Tajusin, että talvitakki päällä ja hiukset auki varjoni näyttää ihan Hagridilta.

70. Lauloin yksin huoneessani musikaalibiisejä.

71. Etsin Maol-taulukoita matikanläksyjen yhteydessä ja improvisoin samalla Maol-taulukkokirjan etsimisestä kertovan laulun, joka on vieläkin äänitettynä kännykässäni.

72. Pelkäsin epäonnistumista.

73. Nukuin viiden tunnin päiväunia.

74. Ja viiden tunnin yöunia.

75. Kävin hierojalla, jonka kanssa keskustelin rentouttavasti mm. Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

76. Kävin katsomassa monta hienoa teatteriesitystä Vaskivuoren lukiolla.

77. Kävin hyvällä keikalla Emergenza-bändikilpailun finaalissa.

78. Soitin säilykepurkkia, rumpuja, marakassia ja suutani oranssissa vankipuvussa ja lohikäärmepipo päässä kouluni musaproggiksessa.

79. Tein aivan levottoman Länsimetro-aiheisen "uutisvideon" kaverini kanssa ruotsin kurssia varten.

80. Asetin kännykkääni muistutuksen: "Tee nyt helvetti soikoon sitä matikkaa" enkä silti tehnyt.

81. Ostin maailman ihanimman korkkipuusta tehdyn keltaisen pandakäsilaukun Madeiralta.

82. Rikoin kolmet nappikuulokkeet.

83. Meditoin ripustamalla pyykkejä.

84. Olin Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena roskienlajitteluasiantuntijana Tikkurila-festareilla.

85. Unohdin palauttaa Kierrätyskeskus-huivin. Teen sen vielä.

86. Haastattelin Saara Turusta ja kuvasin Anni Sinnemäkeä Kallion lukion videojoulukalenteriin.

87. En saanut syötyä loppuun Lontoosta syksyllä 2015 ostamaani suklaasammakkoa.

88. Haaveilin. Myös yöunieni kustannuksella.

89. Opettelin käyttämään kamerani manuaaliasetuksia erilaisissa valotustilanteissa.

90. Katsoin hirveän paljon stand upia televisiosta ja Youtubesta.

91. Vaikutuin lukiolaiseni puheilmaisudiplomista.

92. Naureskelin omille vitseilleni yön pimeinä tunteina kärsiessäni unettomuudesta.

93. Olin mukana inside-läpissä.

94. Seurasin vuodenaikojen vaihtumista Puistolan asemalla.

95. Ostin Vilan aleista valloittavan villatakin. Hukkasin sen auttamattomasti. Ostin uuden samanlaisen.

96. Kerrytin tulevaisuusrahastoani pieneen ryppyiseen kirjekuoreen.

97. Kasasin muistoja pieneen keltaiseen pahvirasiaan. Erityisesti Kiva- ja Pospa-lappuja teatterista ja työpaikalta, matkalippuja ja käsiohjelmia. On siellä myös yksi pallomeren pallo.

98. Koukutuin aivan täysin Ex-onnelliset -tv-sarjaan.

99. Tajusin, että haluan tehdä töitä median, ohjauksen ja ihmisten parissa.

100. Rakastin.

Onnen mittainen me

Mun pitäisi lakata ihailemasta.

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ajatuksena kaunis. Joku on taitava, rohkea, viisas, vahva, älykäs, suurisydäminen tai jollakin muulla tapaa kunnioitusta herättävä. Mä katson ja totean, että haluaisin olla kuten hän. Katson ylöspäin. Olen aina ajatellut, että sellainen tekee nöyräksi. Pitää jalat maassa ja tavoitteet korkealla. Kannustaa ja kasvattaa.

Mutta olen joutunut huomaamaan, että useimmissa tapauksissa, ainakin mun kohdallani, ihailemisen aikaansaama nöyryys on vääränlaista. Kutistavaa ja kuristavaa. Nöyryydestä tuleekin nöyryytys -  mun itse itselleni aikaansaama piina.

Kun mä oikein ihailen jotakuta, mulla menee täysin luu kurkkuun, pasmat sekaisin ja kuppi nurin. Pahimmillaan maailma kaatuu ja päivä menee pilalle, kun katselen ihailuni kohdetta kauempaa ja mietin, miksen voi olla syntynyt häneksi. Suhteellisuudentajuni katoaa. Äkkiä kaikki ihailun kohteessa on tavoittelemisen arvoista - siis ihan kaikki. Hänen käyttämänsä shampoomerkki on taatusti parempaa kuin minun. Eikä siis edes vain parempilaatuista shampoota, vaan jotenkin eettisempää, puhtaampaa, oikeampaa shampoota. Parempien ihmisten shampoota. Joka kuitenkaan mun käyttämänäni ei tekisi musta parempaa ihmistä. Koska kyseinen shampoo on saanut sädekehänsä siitä ihmisestä, ei toisinpäin. (Jos niin olisi, hankkisin vain kyseistä shampoota ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Tai siihen asti, kunnes joku suihkugeeli aikaansaisi joitakin jollakin muulla hetkellä enemmän ihailemiani ominaisuuksia.)

Älytöntä. Sitten aina, kun huomaan olevani syvällä ihailukierteessä, muhun iskee hienoinen paniikki. Kysyn itseltäni, olenko pakkomielteinen hullu. Olenko sellainen ihminen, joille julkkikset hankkivat lähestymiskieltoja? Sellainen, joka saapuu kolme päivää etuajassa jonottamaan festarilippuja ja kirkuu vasten turva-aitoja? Toki, koska kysyn tätä itseltäni, vastaus on kyllä. Ankara päänsisäinen minäni on aina sitä mieltä, että jos on olemassa jotain sellaista pahaa, johon en vielä ole itseäni identifioinut, niin se johtuu vain siitä, etten ole vielä kuullut siitä.

Mun kohdallani ihailu on lähes aina sillä tavalla hölmöä, että se mustamaalaa mua itseäni. Kun jossain toisessa on jotakin sellaista, mitä todella kunnioitan, näen äkkiä kaikki omat ominaisuuteni täysin mitättöminä. Huippumuusikon kohdatessani olen hetkessä valmis myymään kaikki taitoni ja tietoni edes rahtusesta samaa musiikillista osaamista. Näen itseni vaihtoehtoisessa elämässä, jossa olen mennyt klarinettitunneille jo nelivuotiaana ja nyt 18-vuoden iässä voin huolettomasti todeta, että "tuohon sopisi cmaj7" ja jäädä musaluokkaan jammailemaan porukalla oikeasti.

Niin, ja annas olla, kun pääsen jollakin tapaa kosketuksiin sellaisen henkilön kanssa, johon ihailuni kohdistuu. Vedän sylkeä, säikähdystä ja huonoja vitsejä väärään kurkkuun. Punastelen. Alan kehua itseäni irrationaalisesti (ja usein kimeästi). Tämä johtuu osin tiedostamattomasta pyrkimyksestäni todistaa ihailuni kohteelle, että olen edes kaukaisesti "samaa tasoa" hänen kanssaan. Näin hän ei ehkä juokse pois heti, ja saan enemmän aikaa osoittaa, että olen oikeasti tutustumisenarvoinen tyyppi ja ota minut valokeilaasi, ottaisitko?

Minusta olisi kamalaa joutua itseni ihailemaksi. Menisin ihan puihin. Pelkäisin sitä tyyppiä, joka minua piirittää; sitä, joka pyytelee joka toisessa lauseessa itseään anteeksi ja joka toisessa minulta ymmärrystä. Ja sitten taas madaltaa ääntään uskottavuuden lisäämiseksi ja yrittää osoittaa olevansa hauska, riippumaton, cool ja aivan tilanteen tasalla.

Itse asiassa tämä ihailun ja itsevähättelyn kierre on siitä katala, että se verhoaa taakseen (usein piiloon jopa omilta kriittisiltä silmiltäni) mitä suurinta itsekeskeisyyttä (minä, minun taitoni, minun tavoitteeni ja minä, koska minä). Kaiken kukkuraksi se kytkeytyy ajatusmalleihin, joiden olen toivonut pysyvän niin kaukana minusta kuin mahdollista. Ajatusmalleihin, joissa on olemassa "parempia ihmisiä". Ei vain parempia jossakin asiassa, vaan tämän jonkin asian takia parempia, viisaampia, kauniimpia, arvokkaampia. Vähän niin kuin jumalhahmoja (ei niitä ryyppääviä kreikkalaisia, vaan sellaisia täydellisen hyvyyden tiivistymiä, jotka armahtavat ihmisiä synneistä).

Miten? Tämä on oikeasti vastoin kaikkea, mihin uskon. Mulle ihmisarvo on jakamaton. En usko eugeniikkaan tai mihinkään muuhunkaan ihmisten ihmisinä paremmuusjärjestykseen laittamiseen. Mua puistattaa ajatus siitä, miten kylmiä arvoja ihailunsekainen kateellisuuteni pitää sisällään.

Kaiken lisäksi, koska myös mulla on taitoja ja tietoja, joita kaikilla ei ole, tällainen vaikuttaa ahneelta ja kiittämättömältä. Sanon, että vaikuttaa, koska se ei ehkä ole sitä. Siksi, että mä en rehellisesti pysty näkemään, että mussa olisi mitään tavoittelemisen arvoista. En, vaikka voittaisin palkintoja ja saisin kehuja. Se on kamalaa ja väärin. Mun pitäisi olla nöyrä, tyytyä siihen, mitä mulla on ja tuntea tervettä ylpeyttä. Silloin ihailukin olisi tervettä eikä sotkisi kaikkea.

Toisaalta olen alkanut vähän ymmärtää itseäni. Vähän.

Kyse ei lopulta ole siitä, että kaipaisin punaisia mattoja, ihailua ja suitsutusta. Olen tajunnut sen, kun olen saanut osakseni kehuja ja kunnioitusta, paljonkin. Kehuminen saa aikaan lämpimän tunteen, mutta jättää olon aiempaakin tyhjemmäksi. Kun joku sanoo ihailevansa mua, mulle tulee olo, että mut työnnetään kauemmas, jonnekin, missä mulla on mun taidot, joista iloita, mutta ei muuta. Vain tyhjä hylly, jolle asettaa pokaalini, tyhjässä huoneessa, jonka oven taakse ei saavu kukaan.

Kyse on siitä, että mussa asuu pohjaton, loputon yksinäisyyden tunne. Tunne siitä, että mulla ei voi olla ketään, koska mä en ansaitse ketään. Ja jos musta tuntuu, että mulla on ketään, sen täytyy olla harhaa.

Mun yksinäisyyteni kumpuaa jostain ihan helvetin syvältä. Todella kaukaa. Ennen kaikkea se on yksinäisyyttä, joka johtuu suoraan, kuin ohutta metallilankaa pitkin, siitä, että mun luottamukseni elämään ja muhun kohdistuvaan välittämiseen on täysi nolla. Mä juuri ja juuri kykenen uskomaan, että musta voi pitää. Mutta että musta muka voisi välittää? Vaikka mulla on ystäviä nyt, mä en kykene luottamaan siihen, että mulla on. Joka hetki, kun olen yksin, olen enemmän yksin kuin muistan ikinä olleeni.

Yksinäisyyden tunne ajaa mut toivomaan helppoja ratkaisuja, joita ei tule. Ihailuun sekoittuessaan se rakentaa katkeria palatseja, haavemaailmoja, joissa kaikki olisi hyvin, jos mä vain soittaisin klarinettia, olisin taitoluistelija tai tietäisin enemmän politiikasta. Silloin mulla muka olisi takuuvarma yhteisö, paikka ja ryhmä ihmisiä, joiden keskuudessa jotain tiettyä tietoa tai taitoa näyttämällä lunastaisin ikuisen jäsenyyden. Silloin mulla muka olisi jokin takuuvarma vakuutus siitä, että on olemassa mulle rakkaita, joille olen yhtä rakas. Ja vielä enemmän; että ne ihmiset ovat mun ja mä olen niiden ikuisesti, kuin sadussa.

Alle yksitoistavuotiaana mä toivoin, oikeastaan rukoilin, että pöllö toisi mulle kirjeen Tylypahkasta. Kirjoitin itseni sisään Potter-kirjoihin, varasin rivien väliin tilaa omille repliikeilleni. Mä olisin ollut Mary. Ja sopinut täydellisesti pääkolmikon jatkeeksi, koska silloin sukupuolijakauma olisi ollut tasainen. Mietin jopa, että olen palapelin puuttuva pala, koska hiukseni olivat silloin vaaleat. Se on väri, joka Ronin, Hermionen ja Harryn kombosta puuttuu. Ajattelin, että juuri mun tulee täyttää kolo. Että mä olen sillä tavalla erityinen - ja sitten löydän kotiin. Niin kuin Harry.

Vielä pienempänä mä sijoitin itseni Puolen Hehtaarin Metsään. Asuin jossain siinä Nalle Puhin talon ja Kanin kolon välissä. Sitten katsoin VHS:iä ja itkin melkein aina, kun ne loppuivat. Siis siinä kohtaa, jossa Nalle Puh ja Risto Reipas istuvat mäen päällä auringonlaskussa, ja möreä lukijaääni sanoo: "Ja tänne me jätämme heidät, pojan ja karhun, ja täältä me löydämme heidät taas."

Siinä oli jotain sellaista pysyvyyttä, jota mä kaipasin kamalasti.

Ja West Side Story -musikaali! Siellä tapeltiin ja kuoltiin, mutta ennen kaikkea laulettiin. Olin 6-vuotias, halasin tietokoneen kaiuttimia ja rakastin. Uskottelin itselleni, että jos vain uskon tarpeeksi, herään aamulla 50-luvun New Yorkissa. Ja silloin kaduilla tanssivat Jetsit ja jossain soi Tonight.

On ihan ookoo heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi silloin, kun mielikuvitusleikit ovat ikätasoista käyttäytymistä. Leikki on lapsen työtä, tapa oppia hahmottamaan maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat merkki hyvästä mielikuvituksesta. Ja ehkä vähän yksinäisyydestä.

Aikuisena mielikuvitusleikit ovat kuitenkin usein ongelmallisempia. Niistä tulee surulliseksi. Ne sekoittuvat todellisuuteen. Jättävät kylmän kolon rintakehään ja epäilyksen kasvamaan sinne kuin ruukkuun.

Musta tuntuu yhä useammin, että mä olen vankina itseni sisällä. Että mun ajatukset poukkoilee kuin valo peililabyrintissä, kunnes en enää tiedä, mikä on totta ja mikä vain oman ylikasvaneen huolestumiseni aiheuttama heijastus.

Mä en osaa olla täysin rehellinen, koska mä en täysin tiedä, kuka mä olen ja mikä on totta. Mä olen ajatellut niin paljon liikaa itseäni, että olen oikosulussa. (Älä vello, mene lenkille! Ei auta. Ei enää tässä vaiheessa tai ainakaan juuri nyt.)

Niin rehellisesti kuin kykenen, voin kuitenkin todeta, että mulla on ikävä. Täsmälleen en osaa sanoa, mitä. Varmaan jotakin sellaista, mitä ei edes ole mahdollista saada. Ainakaan juuri nyt.

Enemmän kuin mitään, mä nimittäin kaipaan ihmistä, joka olisi mulle valtavan rakas ja tärkeä, ja jota mä ihailisin ja kunnioittaisin, ja joka lupaisi, ettei se lähde mihinkään ennen kuin kuolema meidät erottaa. Sellainen ihminen on kai lopulta joko isä tai äiti tai rakastettu. Joku, jolle sä olet aivan ainutlaatuinen, maailmaa isompi. Joku, jolle sä olet joko lapsi, jolle se haluaa antaa kaiken ja vielä enemmän tai puoliso, jonka kanssa se haluaa nähdä kaiken ja vielä enemmän.

Rakkaus on lopulta pyyteettömin voima, joka tässä maailmassa on. Koska silloin, kun oikeasti rakastetaan, toista ei tarvitse pyytää jäämään. Se jää. Ainakin niin pitkäksi aikaa, kuin on tarpeellista, totta ja tärkeää. Ja se riittää.


"Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin luulet ja älykkäämpi kuin tiedät."
"Oh, helppoa. Olet rohkeampi kuin Esko, rahkeampi kuin luulet ja älykääpiökin käy. Vai oliko se näy?"
"Hupsu vanha karhu."