Älä laihduta, tänäänkään

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, ettei sellaista sanaa kuin "syöjä" juuri käytetä? Että "menenpäs tästä nyt kotiin syömään, kun olen tämmöinen syöjä". Syy saattaa olla siinä, että me kaikki tarvitsemme ja kulutamme elintarvikkeita, joten meidän ei tarvitse erikseen pohtia, ketkä meistä nyt ovat "syöjiä" ja ketkä eivät. Sen sijaan "laihduttaja" on sanana tutumpi. Se on tuttu siinä missä diabeetikko, keliaakikko tai allergikkokin, koska samoin kuin elintoimintoja muokkaava diagnoosi, myös laihduttaminen vaikuttaa siihen, miten joku syö.

Ruuan merkityksestä elämässämme ja kulttuurissamme kertoo jotain se, että nimenomaan syömiseen vaikuttavat asiat muuttuvat puheessakin heti osaksi identiteettiä - osaksi sitä, kuka ja millainen joku on. Keliaakikko on keliaakikko, vegaani on aina vegaani, mutta Mercedeksen omistaja ei automaattisesti ole mersuilija. Koiranomistajakaan ei ole kaikkialla ennen kaikkea koiraihminen, vaan ihminen, jolla on koira.

Sen sijaan laihduttaja kyllä tietää olevansa laihduttaja, vaikka voissa ruokansa hetken trendien mukaan paistaisikin. Laihduttaminen istuu tiukassa ihmisessä, joka on kerran ryhtynyt laihduttajaksi. Siis iskostanut mieleensä, jääkaappiinsa ja kauppareissuihinsa sen yhden päämäärän, joka on kylmempi ja yksinäisempi kuin yksikään kaupan kauimmaiselle seinustalle sijoitettu laihdutustuotteiden pakastelokero.

Laihduttajaksi ryhtyminen on mitä kattavin sosiaalisen häpeän starter-pack. Laihduttava ihminen sijoittaa itsensä janalle, jossa laihduttamattomat ovat jo kaukana edessä, koska laihduttaja tekee työtä, jota muiden ei kai ole koskaan tarvinnut tehdä. Muut saavat siis maireasti hymyillen haukata Subway-patonkejaan tv-mainoksissa ja maistella profeel-rahkojaan uimahallien pukuhuoneissa (mainoksissa energiaksi tanssitunnille näyttää riittävän yksi lusikallinen), koska heillä on elämänsä päättötodistuksessa jo valmiiksi suoritettuna eräs hyvin keskeinen pakollinen kurssi: yleinen hyväksyntä.

Laihduttamiseen on olemassa tarkka kulttuurinen normisto, jota noudattamaan laihduttaja sitoutuu. Normeihin kuuluvat pälyily pussikeittohyllyllä, takarivin paikka ryhmäliikuntatunnilla ja anteeksipyytävä katse ylioppilasjuhlien kakkupöydässä. On hyvin eri asia kieltäytyä kakusta, koska välttää valkoista viljaa tai treenaa triathlonille kuin kieltäytyä, koska laihduttaa. Valkoisten viljojen välttely tähtää "kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin" (johon kuuluvat  yleensä olennaisesti instagram-tykkäykset), kun taas laihduttaminen tähtää painon laskuun.

Laihduttaminen on niin kokonaisvaltainen eikä vähiten sosiaalinen ponnistus, että se syö pois muun elämän. Se on ajatusmalli, joka tarvitsee toimiakseen kaiken sen energian, mitä ohutsuoli ikinä saa imeytettäväkseen. Siksi se syrjäyttää helposti intohimot, taidot ja vahvuudet. Se vaikuttaa kaikkeen: sosiaalisiin suhteisiin, aikatauluihin, suunnitelmiin, unelmiinkin. Kun ihminen muuttuu laihduttajaksi, kaikki muu saa odottaa. Laihduttaminen hoidetaan nyt ensin.

Naistenlehtien kevään kevennysnumeron kestoaihe, ikuiset laihduttajat - siis käytännössä naiset, jotka pudottavat viittä kiloa kuin harrastuksena joka vuosi - on todellisuutta siksi, että laihduttaminen on kulttuurissamme projekti, jonka on tarkoitus, mutta joka ei käytännössä koskaan saa tulla valmiiksi. Kun kerran ryhtyy laihduttajaksi, on jo sijoittanut itsensä hyvinvointiyhteiskunnan matkustamoon, pois siitä bisnesluokasta, joka istuu mukavasti ja syö pieniä leivoksia ilmaiseksi lihomatta koskaan mihinkään. Laihduttajaksi ryhtyvä saa elämänsä passiin laihduttajan leiman eikä koskaan pääse istumaan bisnesluokkaan, koska on onnistuttuaankin vain kakkoslaatua, jotenkin vähän pilalla. Siksi laihduttaminen on ikuista. Siihen ei halua palata, mutta tietää palaavansa.

Kun ryhtyy laihduttajaksi, myöntää ennen kaikkea itselleen olevansa jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta voivansa ehkä kompensoida epäonnistuneisuuttaan joillakin muilla elämän meriiteillä, kunhan on ensin saanut laihduttamisensa valmiiksi. Siksi laihduttamisesta tulee kokonaisuutena muun elämän ulkopuolinen rääkkikuuri, jonka lopussa siintää kaivattu - ja hetkellisesti ansaittu - paluu laihduttamista edeltäneeseen aikaan. Kun tavoite on saavutettu, laihduttaminen jää hyllylle odottamaan taas sitä päivää, kun vaa'assa on pari desimaalilukua liikaa ja muu elämä joutuu laatikkoon laihduttamisen astellessa arjen estradille kuin ärsyttävästi hymyilevä Vitaepro-mainoksen Nicke Lignell.

Laihduttajan kamppailusta on helppo tehdä vitsi. Jokaisessa nuortensarjassa ja romanttisessa komediassa yksi kaveriporukasta on "ikuinen läski", joka ehkä jossain jaksossa yrittää laihduttaa, mutta päätyy lopulta sohvalle syömään Ben&Jerry's:iä mallinmallisten kavereidensa kanssa. Kaverit eivät hylkää epäonnista lihavaa ystäväänsä, mutta se johtuu siitä, että kaverit ovat hyviä ihmisiä ja lihava on sen verran sympaattinen, rehti ja hauska, että ylipaino näin kompensoituu. Sami Hedbergin keikalla yleisössä nauretaan jutun spinning-tunnilla hikoilevalle ylipainoiselle, koska onhan se nyt niin hassua, kun joku sellainen yrittää, joka kuitenkin epäonnistuu. Lihavista kertovassa huumorissa on jotain hyvin samaa kuin klovnissa, joka kerta toisensa jälkeen kompastuu, mutta nousee yhä sinnikkäästi ylös. Kyseessä on vahingonilon ja ylhäältäpäin katsovan myötätunnon erikoinen coctail.

Kulttuurissamme lihava on aina suhteessa hoikempiin ympärillään: joko kamppailemassa heidän hyväksynnästään tai nousemassa heidän yläpuolelleen manifestina aitodelle ja itsetunnolle kuin Hairsprayn Tracy. Kulttuurituotteissamme lihava hahmo ei ole koskaan edustamassa juuri muuta kuin lihavuuttaan. Hän on uhri, sankari tai kevennys. Aina enemmän lihava ihminen kuin ihminen, joka on lihava.

Tänään vietetään kansainvälistä "Älä laihduta"- päivää. Olen lukenut jo kymmenittäin Facebook-kommentteja, joissa ihmetellään bodypositivity-liikettä ja päivän tarpeellisuutta. Kommentteja, joissa suoraan syytetään liikkeeseen omilla kasvoillaan mukaan lähteneitä itsekurittomiksi luovuttajiksi, laiskoiksi ja saamattomiksi, jopa "terveysterroristeiksi". Näistä kommenteista jokainen on osoitus "Älä laihduta" -päivän tarpeellisuudesta. Ihmiset tietävät liian vähän ja tuntuvat haluavan tietää vielä vähemmän.

Laihduttaminen siinä kehyksessä ja merkityksessä, jossa se kulttuurissamme nyt ymmärretään, ei ole koskaan hyväksi. Itsesyyttelyn ja -vähättelyn kierre, jossa pakkausmerkintöjen syynääminen. suunnitelmien tekeminen, jatkuva epäonnistumisen pelko ja muihin vertaaminen vievät mielestä kaiken tilan, ajaa uupumiseen, itseinhoon ja mielenterveyden häiriöihin. Laihduttaminen on suoritus, joka vie elämästä ilon ja hapen.

En kiistä, etteikö merkittävä ylipaino olisi merkittävä terveysriski. On kuitenkin valtavan lyhytnäköistä väittää, että pelkän painon korjaaminen korjaisi ihmisen terveyden. Terveyteen vaikuttavat lukemattomat fysiologiset, psyykkiset ja sosiaaliset tekijät, joista kaikki eivät vielä ole edes lääketieteellisessä tiedossa. Jos ihminen on vakavasti yli- tai alipainoinen, on hänen painonsa aina seuraus, ei syy.

Laihduttaminen taas on suoritus, joka pyrkii korjaamaan vain näkyvintä osaa vyyhdistä, joka todellisuudessa ulottuu paljon syvemmälle. Siksi laihduttamalla hankitut tulokset harvoin ovat kestäviä. Saavutettu painolukema ei jää pysyväksi, mutta nöyryyttämisestä ja kurittamisesta aiheutuneet vahingot usein jäävät. Laihduttajan identiteetistä ei ole pitkä matka anorektikon identiteettiin, jossa laihdutteminen muuttuu tiedoiksi ja taidoiksi, luo muistoja ja sisältää merkityksiä. Lopulta minäni on sitä todellisempi, mitä vähemmän minua minuun jää.

Kyllä, ylipaino on myös kansanterveysriski ja valtiollinen kuluerä. Niin on ylinopeuskin ja alkoholismi. Mutta toisin kuin rattijuoppoudesta kärytessä, painoindeksin ylittäessä 25 ei voida vielä suoraan sanoa, että kyseessä on riski. Lääketiede kehittyy koko ajan, ja painoindeksi on vanhanaikainen, erittäin suuntaa-antava laskentakaava, joka ei ota huomioon yksilöllisiä eroja luustorakenteessa, kehon nestepitoisuudessa ja lihaksistossa, noin esimerkiksi. Painoindeksin mittaamiseen vaikuttaa valtava määrä häiriötekijöitä.

Mainitsen muutaman.

- Vaa'at ovat erilaisia. Kalibroinnista riippuu, kuinka tarkasti vaaka mittaa. Painoindeksiin kuitenkin vaikuttaa jo kilon kymmenysten vaihtelu.

- Painolukemaa ohjaa merkittävästi punnitusajankohta - illalla ihminen voi painaa kaksikin kiloa enemmän kuin aamulla.

- Lihas on tiheämpää kuin rasvakudos, eli painaa enemmän. Lihaskudoksen kasvaessa kehoon kerääntyy myös enemmän nestettä.

- Naisilla kehon nestepitoisuuteen vaikuttaa kuukautiskierto.

Onneksi on olemassa käsite "biologinen normaalipaino". Se on täysin yksilöllinen luku tai lukuhaarukka, jossa keho voi hyvin. Mikä parasta, biologisen normaalipainon saavuttaakseen ei yleensä tarvitse tehdä ollenkaan töitä. Kun elämässä muut asiat ovat kunnossa, ennen kaikkea pään sisällä, paino etsii kyllä sen kolon, jossa sillä on mukavinta. Psykkinen tasapaino (sitä kutsutaan myös onnellisuudeksi) antaa perusterveelle ihmiselle unen, liikkeen, tahdon, halun, ilon, surun, nälän ja janon. Siinä sivussa tulevat myös tavoitteet, suuret ja pienet, joista yhdenkään ei tarvitse olla viisi kiloa kevyempi kuin toisen.

Paino vaihtelee. Se on tosiasia, jonka hyväksymällä elämään tulee lisää tilaa ja iloa. Myös päivät ovat erilaisia. Yksi munkki tai vihersmoothie ei pilaa eikä pelasta mitään. Elämä vaihtelee ja vaikuttaa painoon enemmän kuin pelkkä paino ikinä elämään.

Voisiko tämä päivä siis olla vielä enemmän kuin "Älä laihduta" -päivä? Vaikka "Elä, älä laihduta!". Tai "Ole, älä laihduta!". Laihduttaminen toimintana ja ajatusmallina vie pois sen, mitä olen, koska minusta tulee laihduttaja. Se vie pois myös sen, miten elän, koska en elä, vaan laihdutan. Laihtuminen kyllä tapahtuu, jos sen tarvitsee tapahtua, lopulta muuta kautta kuin aktiivisesti laihduttamalla. Puhutaan (muodikkaasti, mutta todesti) elämäntavan muutoksesta. Syömishäiriöosastolla yksi harvoista diggaamistani asioista oli se, ettei koskaan puhuttu laihtumisesta tai lihomisesta. Puhuttiin painon korjaantumisesta.

Painoni on oma asiani ja yksilöllinen ominaisuuteni. Syöminen vaikuttaa painoon, muttei yksin siihen, joten erotetaan syöminen ja paino käsitteinä toisistaan. Syöminen on elämys ja rutiini, kohtaaminen pöytäkumppanien kanssa. Ruuasta saa irti ideoita, onnistumisia, kommelluksia, yhteiskunnallisia kysymyksiä ja kiinnostavaa keskustelua. Ruoka on läsnä häissä ja hautajaisissa. Siihen leivotaan muistoja paitsi omasta, myös sukupolvia ja kokonaisia kansoja kuljettaneesta elämästä.

Rakkaus on puoli ruokaa. Tie sydämeen käy AIVOJEN kautta. Ruoka ei ole pikkujuttu. Siksi, ei annettaisi laihduttamisen tulla ja viedä sitä meiltä, kun se ei oikeasti tiedä, mitä on tekemässä.

.

Keltainen

Olohuoneen sohvasänky on painunut sillä tavalla kasaan, että romahtaa vasemmasta laidastaan, vaikka se olisi vain koira, joka sille istahtaa. Minä istun oikealla, joten ei haittaa. Koira käänsi minulle selkänsä, kun sängyn pohja vinkaisi.

Ikkunassa kukkii raidallista valoa, ja kuistin oven ilma on viiltävän haaleaa. Kaiken kananmunankeltaisuus on niin lempeää, että pelottaa. Haluaisin ehtiä ottaa tunnelman helmasta kiinni ennen kuin alkaa hämärtää.

Olen enemmän lapsi kuin haluaisin, painavampi kuin tahtoisin ja aikuisempi kuin osaan. Sormissa on pieniä halkeamia kuin olisin ollut koko päivän veistämässä jotakin, vielä hyvin luultavasti jotakin sellaista, joka ei koskaan tule valmiiksi, mutta jää lojumaan keskimmäiselle hyllylle siihen kohtaan, johon katse aina sisään astuessa hetkeksi pysähtyy. Olisin istunut verstaassa, jossa valo sukeltaa sisään oven alta ja saa sahanpurun tuoksumaan samealta kuin seissyt vesi saavissa.

Jostain syystä haluaisin uittaa kättä lammessa. Muistan joskus istuneeni polvet sumpussa niin umpeenkasvaneen poukaman reunalla, että lumpeetkin näyttivät melkein roskilta. Nenäliinatupoilta tai ohimeneviltä roiskeilta siitepölystä täplikkäässä vedessä. Lumpeen varsi on paksu kuin veden sormi, joka ei osoita minnekään.

Minä rakastan ulpukankeltaista. Se on melkein samaa sävyä kuin ne muoviset pääsiäistiput, joita sai Tiimarista muovikotelossa ja joiden terävät jalat sojottivat kummallisiin suuntiin. Niiden harittavat silmät olivat niin mustat ja pienet, että saivat tiput näyttämään matalan kilohinnan kiinalaisilta pakasteravuilta, niiltä, joita kerätään lautasen reunalle elokuussa, tuijottamaan tyhjyyteen kuin hirvenpäät salongin seinällä tai humaltuneet kylmästä kovettuneessa nahkatakissa. Tiedättehän sellaisessa, joka jää paksuille uomille kyynärtaipeesta ja haisee vanhaksi menneeltä tupakalta.

Vanhaksi mennyt on muuten eri asia kuin vanhaksi tullut. (Tämä ajatus pistää jostain syystä hymyilyttämään.) Vanhaksi mennyt on jotenkin viallinen tai ainakin hapan ja vihainen, kun taas vanhaksi tullut on tullut vanhaksi kuin tulisi kotiin, omin jaloin ja omilla avaimilla. Vaikka molemmathan taitavat tapahtua vahingossa. Väistämättä, mutta huomaamatta, jääkaapissa tai elämässä.

Tuntuu, että tunnen itseni tänään huonommin kuin muistan tunteneeni aiemmin, mutta mahdollisesti en kuitenkaan huonommaksi. Huoli on ehkä se, joka minussa ajaa omaa häntäänsä. Sillä on huonouden kanssa yhteistä ainakin etutavu.

Toisaalta en tiedä, mikä minua niin huolettaa. Ehkä huominen. Ehkä sen huomaaminen, etten tiedä huomisesta, en yli- enkä alihuomisesta, en tästä enkä tuosta. En ole tottunut luottamaan, olen tottuneempi tietämään, tai ainakin uskottelemaan tietäväni. Huomisen huomaan en ole oikein koskaan uskaltanut itseäni jättää. Mieluummin otan huomistakin kädestä ja selvitän sen puolesta, mistä sille lähtee seuraava bussi. Ei sinun, hyvä huominen, tarvitse tänne jäädä ja täksi päiväksi itseäsi kompastaa. Mene, sen sijaan, mene Huomenta Suomeksi studioon, ensimmäiseksi raitiovaunuksi Munkkiniemeen ja uimahallin pukuhuoneeseen unohtuneiksi sukiksi sinne, missä sinua tarvitaan, niin minä voin sijaistaa sinua täällä. (Ehkä sitten olen turvassa iltapäivän ylikypsyydeltä, joka saa minut tuntemaan itseni leveäksi ja julmaksi kuin katujyrä, jonka ohjaamossa haisee itsekäs hiki.)

Olen aina ajatellut, ettei huominen kanna huolta itsestään, koska minä kannan sen puolesta, päästän sen menemään. Tuntuisi hölmöltä viivyttää luonaan jotain sellaista, jonka kontolla on niin paljon muutakin. Huomen on siitä ainutlaatuinen hetki, että se sekä kantaa selässään eilistä että tervehtii tätä päivää. Sellainen kun on, ei kai voi olla kovin äkkiväärä. Huomisen on oltava loiva, yhtä laimea kuin taivas silloin, kun ei tiedä, onko se haalistumaan päin vai ei. Siksi minä pidän aamuista eniten. Niissä on jotain sellaista, mikä saa minut tuntemaan itseni vähemmän tärkeäksi hyvällä tavalla. Aamu ei kritisoi, se katselee pää kallellaan.

Luottamisen vaikeus tekee minusta välillä kipakamman ja välillä häilyvämmän kuin haluaisin olla. Kiukkuisena kaipaan kiinteämpiä lihaksia ja kantavampaa ääntä, häilyvämpänä haluaisin olla hauras ja läpinäkyvä kuin uloshengitys pakkasella. Koko ajan pelkään, että koska en koskaan ole täysin kumpaakaan, häviän kokonaan kuin aukeama, joka vihosta jää vahingossa täyttämättä. Se on lopultakin turvassa kansien välissä, mutta kuuluu ympärillään levittäytyvään tarinaan yhtä vähän kuin lammikon lapanen, jota kukaan ei muista omistaneensa. Vaikka enhän minä koskaan ole halunnut tulla kenenkään omistamaksi, vaan kirjoittaa itseni itse. Silti pelkään, että teen kirjoitusvirheitä, kumitan paperin rikki enkä vastaa tehtävänantoa, koska saatoin olla käymässä vessassa juuri silloin, kun ohjeet annettiin. Sanon itselleni ääneen, ettei ole olemassa ohjeita, joita noudattamalla kaikki olisi varmasti hyvin, kyllähän minä sen tiedän. En kuollaksenikaan myöntäisi, että itse asiassa etsin elämälleni hyväksyttävää ja valmista kaavaa melkein henkeni kaupalla, koska haluan vain olla hyvis, mallioppilas ja tarpeeksi. Sen myöntäminen on vaikeaa, koska toisaalta haluaisin olla ihminen, joka vähät välittää esikuvista ja luo nahkansa aina uudestaan silkasta riippumattomuuden ideaalista.

Lopulta kahden ovat kuitenkin aina vain minä ja häpeäni, joka tulee sisään kutsumatta ja syö kaapeistani lupaa kysymättä, mutta jonka annan tehdä niin, koska se tuntuu tietävän jotakin, mitä minä en. Jonkin tärkeimmän, rumimman totuuden minusta, sen, jonka pelkään vielä joskus paljastuvan itselleni ja romuttavan aivan kaiken.

Jossain vaiheessa tajusin, että olen alkanut olla itse se, joka kääntää selkänsä ensin. On helpompaa katsoa tyhjää, kuin toista, joka loittonee. Ja on helpompaa ympäröidä itsensä tyhjällä kuin rakkaudella, jos haluaa varmistua siitä, ettei joku toinen huomaa mätänemistäsi ennen kuin huomaat itse ja joudu pahoitellen huomauttamaan hajusta. Pahoitellen, koska on jo pahoitteluetäisyydellä: siinä kohtaa, jossa välittäminen muuttuu kohteliaisuudeksi.

Aina olen tahtonut olla itsenäinen, mutten tiedä, olinko vai tahdoinko ensin. Aina olen halunnut tehdä yöstäni aamun ihan itse ja hampaatkin pestä ennen kuin kukaan edes herää.

Peilikuvaani pelkään silti. Pelkään, että se menee minulta salaa veltoksi reunoiltaan, valahtaa onnettomaksi kasaksi jotakin, josta en saa selvää, ja lopulta minun on vain otettava itseäni niskasta ja ripustettava naulakkoon, mielellään jonnekin pois näkyvistä. Pelkään, että vielä tulee se päivä, kun en enää yksinkertaisesti siedä. Hukun siihen tuntemattomaan mönjään, joka tekee minusta iljettävän itselleni.

Hiljaisuus.

Nyt on jo hämärää. Sohvapöydän narsissit, jotka saattavat olla Prismasta, työntyvät esiin harmaudesta kidat ammollaan kuin linnunpoikaset. Keltainen on oikeasti väreistä se, joka erottuu pimeässä pisimpään, valkoinenkin haalistuu näkyvistä aiemmin. Se on minusta kaunis ajatus. Ei kaikki ole niin mustavalkoista. On keltaistakin.

Näppäimistö näkyy huonosti. Koira heiluttaa nukkuessaan suupieltään kuin yleisellä paikalla silmät kiinni kuulokkeisiinsa painautunut ja kyynärpäät edellä seinään nojautunut ihminen, jonka suonissa virtaavan musiikin erottaa vain housuntaskuista ulos jäävistä rytmikkäistä peukaloista. Muuten on hiljaista.

Eikun ei. Kuistilla joku pieni ja sitkeä livertää.

'

Kaksi aivojeni oksistoissa istuskelijaa

Älä hermoile. Hengitä. Älä noin syvään. Pyörryttää.

Lähiaikoina olen havainnut puhuttelevani itseäni kovin usein suoraan ja vielä useammin kuin lasta. Katso mua, Maija. Kuuntele. Odota rauhassa. Nyt tehdään näin. Asia kerrallaan. Ensin toinen hiha, sitten toinen. Shh.

Ennen kaikkea: Älä pelkää.

Jossakin jumittavan vasemman hartian ja epätietoisena retkottavan oikean leukapielen välissä ovat nimittäin nousseet huterille koivilleen kaksi minussa uinunutta voimaa, jotka kumpikin yhtä pökerryksissään huitovat ja huutavat ja yrittävät tukistaa toisiaan. Siellä ovat pelko; se pieni, sitkeä ja sininen, sekä voima, siis se, joka ohuudestaan huolimatta aina seisoo suorassa ja katsoo syvälle silmiin.

Tuntuu, että pelko on kuin juuri päiväkoti-ikään tullut lapsi, joka on nukkunut huonosti. Sen yllä talvihaalarin vetoketju raapii kivuliaasti leukaa, kengissä on möhnäksi sulanutta lunta. Sen silmät ovat täynnä pakokauhua; mitä jos ruuaksi on sitä pahaa puuroa enkä jaksa syödä kaikkea? Mitä jos herään päiväunilta ennen toisia ja ovi on lukossa? Mitä jos syttyy tulipalo, kengät vaihtuvat eteisessä, astun väärään bussiin tai en uskalla kiivetä alas leikkimökin katolta? Jos joku suuttuu?

Voima puolestaan on se kiva päiväkodin täti, jolla on punaiset pampulat hiuksissaan tai keltaisia raitoja paidassaan ja iso leveä anorakki, joka tuoksuu lattialämmitteisen kylpyhuoneen maitomaiselta nestesaippualta. Se kiva päiväkodin täti, joka ei hymyile tahallaan, vaan tarkoituksella ja yksinkertaisesti TIETÄÄ, onko syytä olla huolissaan vai ei. Se, jota ei aluksi uskalla halata, mutta kun uskaltaa, ei kadu.

Mä, siis se kokonainen minä, taidan olla kasvamassa aikuiseksi. Siis sellaiseksi, joka kysyy ensin itseltään, mikä minulla on hätänä ja sitten vasta muilta. Sellaiseksi, joka luottaa itseensä sen verran, että voi luottaa toisiinkin - ja olla siten myös luottamuksen arvoinen.

Koska luottaminen on aina ollut mulle kaikista vaikeinta - paljon vaikeampaa kuin vaikka rakastaminen, haaveileminen tai innostuminen - mun sisällä pelko ja voima käyvät kädenvääntöerää numero 246. Mä en tunne itseäni kokonaiseksi; ennemmin olen kuin ontto puunrunko, jonka sisällä eri tunteet ja tunnelmat ottavat aina silloin tällöin vallan kuin itsestään liikoja luulevat teinioravat. Puun yläoksilla vieretysten, sen näköisinä kuin toisen läheisyys olisi epämiellyttävää, mutta siedettävissä, istuvat Pelko ja Voima, katselevat koko sekamelskaa ja puhaltelevat saippuakuplia. Voima heiluttelee jalkojaan. Pelko kiemurtelee.

"Tee jotain!" se vikisee. "Pysäytä tuo hulluus!"

"Kyllä se pysähtyy, kun on pysähtyäkseen. Tai ainakin rauhoittuu", lupaa Voima ja etsii oksalta kohtaa, jota aurinko vielä lämmittäisi.

"Miten? Milloin? Kerro!"

"En minä tiedä. Ehkä ei milloinkaan. Mutta jos niin on, niin ainakin hän tottuu siihen."

"Mihin?"

"Uskaltamiseen."

Mä olen viettänyt nyt hieman yli kaksi vuorokautta Pudasjärven Iso-Syöte-tunturin kupeessa äitini ja kummitätini kanssa. Täällä on hiljaista (jos ei oteta lukuun silloin tällöin kiljahtelevia lapsia, jotka spekuloivat, muuttuuko porealtaan vesi keltaiseksi, jos sinne pissaa), lumista, laajaa ja pehmeää. Olen käynyt hiihtämässä ensi kertaa sitten seiskaluokan (kesken reitin piti kyllä pysähtyä lukemaan kännykästä Wikipedia-artikkeli aiheesta "Murtomaahiihto; tekniikka; perinteinen"), kiivennyt jyrkkiä lumisia rinteitä ylös ja alas, syönyt hyvää kasvisruokaa ja laukussa lyttääntyneitä edamvoileipiä sekä halannut hirveä (se tuli luokseni valokuvattuani sitä hiljaa toistakymmentä minuuttia tyhjällä eläinpuiston käytävällä, puski turpansa aidan läpi ihan minuun kiinni ja antoi rapsuttaa itseään vaikka kuinka kauan.)

Vaikka ilo ja pakkasilma ovat täyttäneet keuhkoni, buffetateriointi vatsani ja lähikuvat eläinten ilmeistä muistikorttini, jonnekin pallean alapuolelle jää silti tilaa kylmälle, vellovalle alakulolle. Olen maannut selälläni hotellihuoneen keskeltä kuopalle painuvalla lisävuoteella ja yrittänyt ymmärtää, miksi. Miksi lumisella rinteellä seistessäni minua alkaa itkettää? Miksi, kun painan poskeni auton ikkunaan, huomaan toistavani ajatuksissani yhtä ja samaa, kämmenet kylmiksi jättävää sanaa: unohda. Ole hyvä ja unohda kaikki se hyvä, mikä sinua ympäröi, puhuttelee, kohtaa ja koskettaa, sillä mikään siitä ei ole tullut jäädäkseen.

Pelko on siitä taitava otus, että se osaa verhota itsensä totuuden, itsehillinnän, järjen ja aikuisuuden painaviin vaatteisiin. Vaikka se niissä isoissa saappaissaankin on yhä se päiväkodin retkipäivää jännittävä, alkukantainen olento, näyttäytyy arjessa helposti vain sen ulkomuoto; kylmä ja lähes kyyninen, leuka pystyssä kulkeva "järki".

"Älä luota mihinkään", se sanoo minulle ja madaltaa ääntään, etten kuulisi, miten sitä oikeasti itkettää. "Älä luota asioihin tai ihmisiin, älä varsinkaan itseesi. Koskaan et voi tietää, mitä tapahtuu. Koskaan et voi olla varma, mitä joku tai jokin oikeasti tarkoittaa. Ja vaikka jotkut sinusta nyt välittäisivätkin, niin kohta eivät piittaa enää. Olet saanut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Kohta loppuu lukiokin. Asiat muuttuvat. Aika on kuin vettä, se pyyhkii mennessään elämäsi rakenteet, mutta viilentää samalla kirvelyn. Älä luota, niin et petykään. Et sinä enää pettyä kestäisi."

Usein minä kuuntelen. Helpointa on kuunnella, kun arki vie eteenpäin kuin nelosen ratikka, kolahdellen ja töyssähdellen, mutta aikataulussa ja jonkun toisen vastuulla. On helpompaa sääliä itseään vähän ja uskotella sen olevan hyvää kovuutta kuin antaa itsensä olla pehmeä ja huomata äkkiä olevansa peruuttamattomasti keskeltä kuopalla. Kyllähän aikuisilla hedelmilläkin on kova ja kiinteä kuori.

Pelko sanoo aina: älä välitä. Se ei tunnu lohdulliselta, mutta viilentää kuin kylmäpussi nyrjähdystä. Voima taas sanoo: välitä. Se tosin vaatii luottamusta, jonka rakentamista pelko hidastaa nyhtämällä siitä paloja kynsillään kuin vaahtomuovipatjasta. Pelko näyttäytyy itsenäisyytenä, kykynä selvittää ja selviytyä, pärjätä ja sietää. Pelko on joustamaton ja tarkkarajainen - tuttu, mutta tylsä tila, joka pienenee sitä mukaa, kun alkaa tuntua turvalliselta.

Luottamus taas vaatii uskallusta heittäytyä tietämättä, mitä tuleman pitää. Se vaatii uskoa siihen, että alastulo on pehmeä, tai jos ei ole, niin kyllä mustelmat paranevat. Pelätessään ihminen jäykistyy, vaikka todellisuudessa turvallisinta on kaatua silloin, kun jo valmiiksi joustaa polvista. Siis kun tietää, että tässä voi käydä köpelösti, mutta katsotaan.

Nyt täällä kaukana ja kylmässä, missä lunta on polviin asti eikä taivaskaan vedä vatsaa sisään, minusta tuntuu, että vihdoin näen pelon univormun taakse. Näen sen kömpelön viisivuotiaan, joka olin, ja osin olen yhä. Sen, joka pelkäsi eniten maailmassa jonkun saavan tietää, ettei se vielä oikeasti osaa itse solmia kengännauhoja.

Silloin se voima, joka joskus oli päiväkodin täti, äiti tai isosisko, mutta joka nykyisin asuu jossakin jumittavan hartiani alapuolella, nostaa leukaansa ja puhuttelee minua kuin lasta ja aikuista samaan aikaan.

"Hengitä, Maija. Nyt mennään."

Kilpajuoksu totuuteen - kun vapaus onkin väline

Sanoilla rakennetaan ja poltetaan siltoja. Olemme tottuneet pitämään kiinni vapaudestamme sanoa ja oppineet käyttämään sitä vapautta myös aseena. Sanoilla tavoitellaan ja ylläpidetään valta-asemaa, satutetaan, saavutetaan ja salaillaan. Juuri nyt käsillä on aika, jona vapaus sanoa on yhä useammin itsestäänselvyys; koroke jonka päältä äänensä saa kantamaan kauemmas. Horisontissa kun siintää sananvapautta ylevämpi tavoite, jonka havittelussa sanat ovat vain yksi tarpeen mukaan muovailtava välikappale.

Tämä tavoite, totuus, on jotakin ohittamatonta. Jotakin sellaista, jonka löytäjästä tulee kuolematon ja kunnioitettu ja jonka eteen sanatkin lakoavat kuin punaiseksi matoksi vastaanottamaan totuuden puhujaa - sitä, joka tietää. Totuuden tavoittelu ei kaihda keinoja. Ne, jotka matkaan lähtevät, löytävät ja saavat läpi oikean totuuden tai vaikka kuolevat yrittäessään.

Herättivätpä otsikot Trumpin "vaihtoehtoisista faktoista" sitten riemua tai hampaiden kiristystä, tuntuu vankka, lähes kylmä tyyneys asioiden kohtaamisessa olevan yhteinen: tunne siitä, että minä katson totuutta silmiin, koska tiedän, ja olen aina tiennyt, miten asiat todella ovat.

"Totuudenjälkeinen aika" on kehittynyt ennätyksellisen nopeasti vahvan pysäyttävästä argumentista keskustelun lomassa ohimennen heitettäväksi aihetunnisteeksi. Ahaa, puhumme taas tästä. Totuuden rajoja venytetään niin paljon ja usein, että kohuamisesta ja järkyttymisestä on tullut arkipäiväinen rutiini. Loukkaantuminen on jo standardisoitunut malliksi, jossa otsaa rypistetään, Facebook-reaktioita hyödynnetään ja tunnelmaa kevennetään fiksulla sarkasmilla, mutta harva liukuhihnalla syntyvistä kohuista enää liikauttaa muuta kuin tykkäysnappulaa. Ihminen väsyy, tottuu ja tyytyy.

Koska kohuja on liikaa, vesilasissa ei synny enää myrskyjä, vaan samanlaista pientä porinaa kuin silloin, kun maitolasiin puhaltaa pillillä. Isoja, liukkaita kuplia, jotka kasautuvat päällekkäin. ahmivat toisiaan ja liukenevat lopulta väljähtyneeseen nesteeseen poksauttamatta koskaan rikki sen enempää itseään kuin toisiaankaan.

Sananvapauden käsite on  sekin kokenut inflaation. Kun suora valehtelu, ihmisryhmien leimaaminen, perättömän tiedon levittäminen ja vihapuhe puetaan sananvapaudeksi, käsite kapenee. Sananvapaudesta tulee vapaus käyttää sanoja aseina ja välineinä oman päämäärän saavuttamiseksi, ei vapaus saattaa jotain itselle tärkeää julkiseksi - ja siten yhteiseksi. Kun sananvapaus ei enää tarkoitakaan taistelua moniäänisyyden puolesta, vaan lupaa loukata toista, ollaan pian tilanteessa, jossa osa ihmisistä ottaa aseekseen sanojen sijaan hiljaisuuden. Siis luvan pitää itsellään jotakin sellaista, mikä muuten olisi vaarassa päätyä vääriin käsiin ja vääristeltäväksi. Näin julmin sanelee puheenaiheet, ja sananvapaudesta tulee osalle vain oikeus olla hiljaa.

Aina, kun eri ryhmät ovat vastakkain, niiden edustajat tekevät kaikkensa erottuakseen vastapuolesta. "Tuota me emme ainakaan ole" -ajattelu toimii myös liimana yhteisöjen sisällä. Nykytilanteessa, jossa vihapuhe ja populismi kukoistavat, jää toisen puolen erottumiskeinoksi helposti äärimmäisyyteenkin viety asiallisuus, rauhallisuus ja akateemisuus. Räyhääjää vastaan ei hyökätä räyhäämällä, vaan nostamalla oma puoli älykkäämpien, rauhallisempien ja koulutetumpien kastiin, jonkinlaiseen luokkaan, joka käy oikeastaan aivan eri keskustelua kuin räyhäävä osapuoli. Tällainen kehitys on aidon keskustelun kannalta yhtä ongelmallista kuin rumaa kieltä ja loukkauksia syytävä populismi.

Ongelma sekä populistisessa rähjäämisessä että viileän analyyttisessa rutiiniloukkaantumisessa on se, että väärässä olemista pelätään kuin ruttoa. Sitä pelätään niin paljon, että kysymysten esittäminen loistaa poissaolollaan. Vastaukset ovat valmiita ja strategisia. Kyse ei ole enää paremman maailman luomisesta, vaan paremman minän luomisesta. Riittää, kun riitän itselleni. Voin kritisoida kaikkea ympärilläni ja olla luottamatta keneenkään, kunhan lopulta olen aina askeleen edellä muita.

Kysymysten esittämisen ja näkökulman laajentamisen sijaan etsitään yhtä totuutta, ja sanoja sen vakuudeksi. Sananvapaus ei olekaan kaivo, josta kannetaan yhteistä ymmärrystä ja uusia ajatuksia, vaan kaivo, johon hukutetaan väärät mielipiteet edustajineen - niin räyhääjien kuin akateemistenkin puolelta.

Uskon totuuden etsimisen olevan niin epätoivoista siksi, että totuus on nykyaikana minuuden ydin ja sydämen koti - jotakin, johon turvautua maailmassa, jossa ihmisellä on lupa ja velvollisuus rakentaa identiteettinsä itse. Harvassa on nykyisin kotiseutu-, ryhmä- tai suku-uskollisuus. Ihmisistä on tullut globaalissa todellisuudessa yksin seilaavia individuaaleja, joiden imago ja identiteetti koostuu ristiin rastiin kytkeytyvistä suhteista ja mielipiteistä ympäri maailmaa ja arvomaailmoja. Kaiken voi kyseenalaistaa ja mikään ei ole pyhää, mutta vain niin kauan kuin minä olen oikeassa.

Elämme retoristen kysymysten kulta-aikaa. Nykyajan hyvä puhuja ei odota vastausta, vaan voittoa. Ala-asteellakin toisen "servaus" on cooleinta, mitä keskustelussa voi tehdä. Väittelyllä on niskalenkki keskustelusta, ja väittelyssä käy helposti niin, ettei toista edes yritetä kuunnella.

Kysymisen vähyys ja oikeassa olemisen pakko ovatkin mielestäni maailmamme tämänhetkisen keskustelukulttuurin - ja sananvapauden - isoin ongelma. Niin maahanmuuttokriittisten kuin
-myönteisten piireissä, niin oikealla kuin vasemmalla, niin lihantuottajien kuin vegaanibloggaajienkin kotisivuilla, niin poliitikon twiitissä kuin kantabaarin pöydässä - on kysymys väitteistä. Vaikka lause loppuisi kysymysmerkkiin, se on usein tarkoitettu väitteeksi, julistukseksi, jopa hyökkäykseksi.

Kyseenalaistaminen on keskustelun terveydenhuoltoa, mutta vain niin kauan kuin kysymykset ovat aitoja eivätkä tarkoitettuja valmiin mielipiteen pönkittämiseen. Vain asettamalla asiat kyseenalaisiksi voi todella yrittää selvittää, miten niiden laita on. Vain kysymällä voi saada vastauksia. Hyökkäys on ehkä paras puolustus, mutta ei paras ratkaisu. Hyökkääjä tietää jo, mitä haluaa saada läpi, kun taas kysyjä haluaa löytää sen.

Sarkasmi sopii kuvioon kuin klikki otsikkoon, koska sarkasmin käyttö luo kuvaa älykkäästä ja pelottomasta väittelijästä, joka on aina askeleen toista edellä. Sarkasmi väittelyssä on ase, jonka käyttäjä ei näytä ilkeältä ja henkilöön meneviä kommentteja hyödyntävältä moukalta, vaan vain niin paljon fiksummalta, että hänellä on jo vähän velvollisuuskin palauttaa väittelykumppaninsa maan tasalle. Tohtori House on niin paljon älykkäämpi kuin muut, että hänen tökerö ja julma käytöksensä on paitsi ihan oikeutettua, myös taitavaa ja seksikästä. Lopulta tohtori House on kuitenkin oikeassa, koska hän tajusi jotain, mitä muut eivät. Silloin ihmiset, joita House pani halvalla, ovat kiitollisuudenvelassa ja pyytävät Houselta anteeksi.

Myös nykypäivän rikossarjoissa sosiaalisesti kyvyttömät, mutta yli-inhimillisen älykkäät tutkijat ovat traagisia, kauniita ja kiinnostavia hahmoja, joita katsoessa tuntee itsensä pieneksi ja vähän tyhmäksi. Ei epäilystäkään, etteikö ihminen, joka on oikeassa, saisi olla myös sosiaalisesti tökerö, jopa törkeä. Oikeassa oleminen on arvoasteikolla ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä korkeammalla.

Minusta emme elä totuudenjälkeistä aikaa, vaan aikaa, jossa totuuteen takerrutaan epätoivoisesti. Aikaa, jossa oman totuuden huolellisen valitsemisen sijaan sohimme paniikinomaisesti umpimähkään emmekä edes katso tarkaan, mitä totuutemme sisältää, vaan köytämme itsemme siihen ja toivomme parasta. Kysymys sananvapaudesta on vinksallaan, sillä puhuessamme sananvapaudesta puhumme usein siitä, kenen totuus on se oikea ja ansaitsee tulla kuulluksi, emme siitä, onko kaikilla ylipäätään nykyisin oikeus tai mahdollisuus tuoda ajatuksiaan julki. Ajatukset nähdään totuuden esiasteina, jopa vaarallisina ja eksyttävinä aihioina silloin, kun ne sotivat omaa totuuttamme vastaan. Mikä pahinta, sananvapaus ei enää aina ole itseisarvo, vaan väline totuuksien taistelussa.

Koska aikamme keskustelukulttuuri tuntuu vaativan valmiita mielipiteitä ja terävää kieltä, etsimme keskusteluistamme ennemmin totuutta kuin syvyyttä. Jos olet oikeassa, saat olla kuuntelematta muita ja lopussa kiitos seisoo. Jos olet oikeassa, saat esittää sanomasi kuinka törkeästi hyvänsä. Jos olet väärässä, saat olla niin kiltti kuin sinua huvittaa, mutta ketään ei kiinnosta. Onko tosiaan niin, että täällä kaivataan totuutta ennemmin kuin hyvyyttä?

Älä käänny pois - yksityistä ihmisempi yhteinen

Mä pelkään yksityisyyttä.

Se on kuin tehotuotannollisesti valmistettua, synteettistä ja joustavaa ainetta, jonka erilaiset käyttötavat ja tuotantokapasiteetti ovat rajattomat. Missä on jotakin yhteistä ja jaettua, sinne löytää tiensä pian yksityisyys, ja sinne se pesii, väistämättä.

Se on yksityisasia. Se on asia, josta puhuminen tahrii puhujansa, levittää kasvolihaksiin ja keskusteluun kylmää jähmeyttä, jonka pois pesemiseksi tarvitaan pois käännettyjä katseita, pois vaihdettuja puheenaiheita, pois silmistä nielaistuja kyyneleitä. Yksin olet sinä ihminen, yksityisyydessäsi yksin.

Yksityisalue. Yksityisviesti. Yksityiset palvelut. Yski yksin yksityinen yskäsi, lopulta se kyllä helpottaa. Tai sitten tukehdut, kuoliaaksi asti, mutta ainakaan kukaan ei saa tietää.

Yhteiskunnassa ja arvomaailmassa, jossa yksilö on elämän tärkein yksikkö, korostetaan yksityisyyden suojaa. Koska olemme kaikki yksilöllisiä, meillä pitää olla oikeus vapaisiin yksilöllisiin ratkaisuihimme, joihin muilla ei ole sanomista. Meidän tulee saada päättää mielipiteistämme ja elämämme kulusta, rakentaa oma polkumme alusta asti itse. Koska kaikki, mikä tätä prosessia voisi häiritä, nähdään tälle prosessille uhkana, tarkoittaa aikamme "itse" yhä yksiselitteisimmin vain "yksin".

Ylikorostettu yksityisyys yhteiskunnassa on taitavasti perusteltu vastuuvapautus. Kattavasti toteutuessaan yksityisyys vapauttaa ihmisiltä vastuun toisistaan. Kun jokainen huolehtii omista asioistaan ja toisen asioihin puuttuminen, jopa niistä tietäminen, on väärin, voidaan luopua kantamasta vastuuta jostakin yhteisestä, kuten esimerkiksi yhteisön tai ympäristön hyvinvoinnista.

Toki yksityisyys on myös tarpeellinen vakuutus. Koska rikollisuus on tosiasia, esimerkiksi pankki- tai henkilötunnusten salaaminen on perusteltua. Monissa terveys- ja sosiaalialan ammateissa ammatinharjoittajan yksityiselämän tarkka pois rajaaminen suojelee sekä työntekijää että asiakasta. Liiketoimintaan ja valtion turvallisuusstrategiaan liittyvät salaisuudet sekä esimerkiksi lehdistön lähdesuoja ovat yhteiselomme kulmakiviä, sillä ne ylläpitävät nykyisen järjestelmämme toimintakykyä. Niissä kyse ei toisaalta olekaan enää samasta yksityisyydestä kuin yksittäisten ihmisten asioissa, vaan ennemminkin strategisista siirroista maailmanlaajuisen yhteiselon pelilaudalla - sopimuksista, joista irtisanoutuva osapuoli menettäisi pelin tilanteessa, jossa muut vielä pelaavat.

Yksityisyyden kunnioitus vaikuttaa kuitenkin paljon laajemmin kuin vain ihmistä suurempien toimijoiden välisissä suhteissa tai yksittäisten ihmisten elämän varotoimenpiteissä. Yksityisyydestä on tullut arvo itsessään, jotakin tavoiteltavaa ja välttämätöntä, oli kyse sitten ihmisten välisistä suhteista tai yksilön valinnoista. Yksityisyyden kunnioittaminen linkitetään itsehillintään ja itsekuriin, tuohon proteiinijauheiden ja yksilöllisten viikko-ohjelmien hekumalliseen jatkumoon, joka kiillottaa ihmisestä niin puhtaan ja sileän, ettei tarttumapintaa tuntemattoman kohtaamiseen jää.

Yksilöllisyyttä korostava elämäntapa vääristää kuin vääntynyt peili saadessaan maailman yhä useammin näyttämään kuin vain rivistöltä vierekkäisiä elämiä, joilla ei ole vaikutusta toisiinsa, elleivät niiden eläjät itse niin valitse. Valitse siis yksityisyys, niin saat päättää itse. Valitse yksityisyys, niin kaikki on mahdollista! Yksityisyys - ja virheesi ovat yksin sinun.

Mutta kun eivät ole. Elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa paitsi toisten ihmisten, luonnonolosuhteiden, vallitsevan teollisuusrakenteen, talouden, politiikan, trendien ja kaikkien tämänhetkisen maailman ominaisuuksien kanssa, myös sen historian kanssa, jota maailmamme, elinalueemme ja lähin yhteisömme kantaa mukanaan kaikessa, mitä tekee. Olemme vuorovaikutuksessa myös tulevaisuuteen, siihen, mitä pelkäämme, odotamme, toivomme ja haluamme. Olemme vuorovaikutuksessa siihen, mitä toivomme, kuvittelemme ja tulkitsemme muiden pelkäävän, odottavan, toivovan ja haluavan. On suorastaan kivuliaan paradoksaalista, miten meidän globalisoitunut maailmamme on tällä hetkellä sekä yksilökeskeisempi että väistämättä yhteisempi kuin vielä milloinkaan ennen.

Terveystiedot ovat yksityisyysajattelun ytimessä. Yksilöllä on oikeus olla paljastamatta terveystietojaan työnhaussa, jolleivät ne suoraan vaikuta hänen työkykyynsä ja sitä kautta esimerkiksi asiakkaiden turvallisuuteen. Tällä suojellaan työnhakijan oikeusturvaa. Työnantaja ei pääse suosimaan terveempiä hakijoita edes tiedostamattaan. Toisaalta tällaisia varotoimenpiteitä ei tarvittaisi, jos terveysongelmien stigmaa oikeasti aktiivisesti hälvennettäisiin. Jos HIV tai kaksisuuntainen mielialahäiriö olisivat sairauksia siinä missä rasitusmurtumat.

Terveystietojen yksityisyyden toitotottamisella on nimittäin sivuvaikutuksensa. Toki se antaa ihmiselle omaa, kaivattua tilaa ja luvan kertoa esimerkiksi vakavasta sairastumisesta tai jostakin pitkään muotoutuneesta identiteetin osasta vasta sitten, kun siihen on valmis. Toisaalta yksityisyyden tarpeen automaattioletus jättää ihmisen aivan yksin silloin, kun puhuminen helpottaisi. Se suojelee ulkopuolista kuulijaa, ihmistä, joka ei tietäisi, miten reagoida ja menisi vain hämilleen. Ja niin hämillisyys vain syvenee. Kukaan, naistenlehtien elämäntapaosion artikkeleita lukuunottamatta, ei kerro meille, miten kohdata sureva, hätääntynyt, pelokas tai ylipäätään haavoittuvassa ja avuttomassa tilassa oleva ihminen.

Vakavat asiat ovat aina kaikkein yksityisimpiä, koska ne asuvat ihmisessä syvällä. Siinä kohtaa, johon varomattomasti sohaisemalla voi aiheuttaa hirveää tuhoa. Siksi niiden kohtaaminen on pelottavaa. Se on kuitenkin välttämätöntä. Vakavat asiat ovat painavimpia asioita. Siis niitä, jotka on kaikkein raskain kantaa yksin. Yksityisyys on häviävän lähellä yksinäisyyttä.

Ammattiauttajan ja autettavan välissä on aina perusteltu muuri. Se koostuu ammattitaidosta ja auttajan tunteiden etäännyttämisestä, eli tekee tilanteesta molemmille turvallisen. Autettava saa sanoa mitä tahansa, mutta auttajan elämä ei siitä muutu. Näin auttajasta tulee kuin autettavan oman mielen jatke, tukiasema, joka auttaa kantamaan ja peilaamaan asioita, joita autettavan mieli ei yksin enää jaksa. On tärkeää, että auttajasta ei tule autettavan ystävää, vaan suhde säilyy yksipuolisena, jotta autettava voi avata mielensä kokonaan ja auttaa itse itseään pelkäämättä auttajan reaktioita tai kerrotun vaikutuksia keskinäiseen suhteeseen.

Vaikka ammattiauttajat ovat olemassa syystä, pelkkä asioiden ulos pullauttaminen ammattilaiselle ei riitä taakan purkamiseksi. Se auttaa käsittelemään ja ymmärtämään ongelmia, mutta jättää silti yksin.

Jos yksin yksityisiä asioitaan kantavan taakkaa jokin vielä voi raskauttaa, se on häpeä. Häpeä siitä, että hups, tämä olikin yksityisasia ja menin möläyttämään sen väärässä paikassa väärälle ihmiselle.

Oikeassa elämässä, johon ammattiauttaja ei kuulu, ihminen tarvitsee ihmisiä. Kaikilla ei ole läheisiä, joiden syliin nukahtaa. Siksi yhteiskunnassa ja elämässä tarvittaisiin asenteenmuutos koskien yksityisyyttä. Yksityisyys ei saisi olla ihanne, jonka tarkka noudattaminen tekee noudattajastaan järkevän ja vahvan. Se ei saisi olla edellytys tuntemattomien väliselle kanssakäymiselle. Ennen kaikkea se ei saisi olla omavastuinen takuu sille, ettei sinua satuteta tai hyväksikäytetä. Aikamme julmuudesta kertoo jotakin se, että yksityisiä tietoja suojelevat ja niillä rahaa tekevät yritykset kilpailevat keskenään.

Totta kai maailmassa on paljon pahaa ja ovelaa, jonka olemassaolo on hyvä tiedostaa. Toisaalta, jos siltä kaikelta haluaisi kattavasti suojautua, pitäisi piiloutua kellariin ja lakata elämästä. Ja kellarissakin olisi luultavasti hometta.

Onko siis mahdollista nousta suljettuja ovia ja takalukkojen taakse teljettyjä taka-ajatuksia vastaan avoimuudella? Tänne vaan, perkeleet, minulla ei ole mitään salattavaa!

Minun mielestäni on. Pankkitunnuksien salaamista lukuunottamatta olen valinnut tien, jolla minun ei tarvitse kulkea yksin. Koska tiedän, mitä on, kun ei ole ketään, haluan taistella sen puolesta, että kaikki olisimme toisillemme olemassa, tavalla tai toisella. Että myöntäisimme olevamme tällä pallolla yhtä yhdessä kuin oikeasti olemme.

Siksi minä kirjoitan Googlen masinoimalla alustalla yksityisasioistani. Siksi minä kerron, mikä minun on, miksi itkettää ja miksi naurattaa. Minä kerron, ja sillä viestitän, että myös minulle saa kertoa. Minä olen tässä, vaikka Yksityisalue-kyltillä päähän lyötäisiin. Olen ollut osastohoidossa paikassa, jossa yksityisen kehon puolustamisen takia halaaminen oli kielletty. Kieltoa noudatettiin, vaikka kumpikin halaavista potilasosapuolista halausta kaipasi ja tarvitsi. Minä en jaksa enää puolustaa yksityistä yksinäisyyttä.

Tulkaa toki kertomaan, että olen naivi ja uhkarohkea ja mitäs sitten, kun identiteettini varastetaan. Minä tiedostan uhat, mutta tiedostan myös sen, miten tuhoisaa on tukehtua tukahdutettuihin kyyneliinsä. Tai tietoon siitä, että kukaan ei välitä. Kukaan ei välitä vain niin kauan kuin kukaan ei tiedä. Koska aina on ihmisiä, jotka välittävät. Vain liiallinen yksityisyys estää meitä löytämästä heitä.

Lopulta tarvitaan vain tunnelma, jossa uskaltaa kellua. Tunnelma siitä, että vaikka ei tunneta, voidaan luottaa, edes vähän. Tunnelma, jossa minun ei lopulta tarvitse edes kertoa sinulle yksityisasioistani, koska sinä kuuntelet silti. Koska minä tiedän, että kuuntelisit, jos kertoisin. Ainakaan et lähtisi pois ja jättäisi minua miettimään, teinkö nyt sinun olosi kauhean epämukavaksi, vaikutinko ripustautujalta, narsistilta, mitä näitä nyt on. Pelkäsitkö sinä minua?

Et sinä pelännyt, vaan kohtasit. Ja minä sain kohdata sinut.

Yksi kaikkia vai kaikki yhtä vastaan - mitä vapaudella tarkoitetaan?

Mitä yhteistä on eutanasiakeskustelulla, Suomen sote-malleilla, lukion uudella tuntijakokokeilulla ja ravintolassa pöytään ojennetulla ruokalistalla?

Niissä kaikissa tavoitellaan valinnanvapautta. Tilaa, jossa ihmisellä on oikeus päättää itse, mitä tehdä kehollaan, elämällään, tulevaisuudellaan ja makuhermoillaan. Ihmisellä on vapaus, eli oikeus tehdä päätöksiä itse, yksin, riippumattomasti, omaan harkintakykyynsä nojaten.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan." , sanotaan YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1. artiklassa vuodelta 1948. Yhdessä lauseessa kytketään toisiinsa neljä suurta ja perustavanlaatuista asiaa. Neljä asiaa, joiden toteutuessa jokaisen ihmisen kohdalla maailma olisi tasapainossa ja tarve konflikteihin olematon. Vapaus, tasa-arvo, ihmisarvo ja oikeus.

Kysymys vapauden toteutumisesta sisältää paljon eikä sitä voida käsitellä tasa-arvosta irrallisena. Jotta vapaus todellisessa luonteessaan toteutuisi, kaikkien tulisi voida olla syntymähetkellään, elämänsä lähtöruudussa, yhtä vapaita. Siksi, koska täydellinen vapaus sisältää rajoittamattomuuden ajatuksen. Sen, että ihminen voi tehdä valintoja itsenäisesti, ympäristönsä siihen vaikuttamatta. Jos ympäristössä muut ovat vähemmän vapaita, esimerkiksi taloudellisen tilanteensa tai jonkin hallintojärjestelmän rajoittamia, ei enemmän vapaa yksilökään voi olla täysin vapaa. Häntä rajoittavat hänen etunsa, esimerkiksi varallisuutensa tai korkea asemansa suhteessa muihin. Ne rajoittavat häntä siksi, että ilman niitä hän ei olisi vapaa tekemään asioita, jotka hän niiden avulla pystyy tekemään. Hänen vapauteensa vaikuttaa siis hänestä riippumaton ympäristö, jota hän ei syntyessään ole ollut vapaa valitsemaan.

Sen sijaan oikeasti mahdottomassa, mutta mielikuvissa mahdollisessa tilanteessa, jossa kaikki syntyisivät täysin tasa-arvoisina kaikkien itsensä ja ympäristönsä ominaisuuksien puolesta, kaikki olisivat vapaita. Elämä todella olisi se tyhjä taulu, jonka täyttäminen on yksin yksilön valintojen varassa.

Tietenkin on huomioitava myös biologiset seikat; perintötekijät, sairaudet, alttius oppia ja niin edelleen. Vapaus valita tarvitsee kumppanikseen kyvyn ajatella. Siksi täydellinen vapaus tarvitsisi seurakseen täydellisen kyvyn ajatella; rajattoman aivokapasiteetin, jonka avulla punnita jokaista mahdollista vaihtoehtoa seurannaisvaikutuksineen ja verrata niitä keskenään.

Näin ajatellen täydellinen vapaus on utopia, jota ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa. Silti myös YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1.artiklan sisältämä ukaasi yhdistää vapauden tasa-arvoon, käsitteeseen, johon se yhdistää myös kaikki muut oikeudet. Ihmisoikeuksien julistus on julistus kaikkien ihmisten oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista. Se on siis julistus tasa-arvosta. Näin ollen on mahdotonta puhua yhdestäkään ihmisoikeudesta puhumatta samalla tasa-arvosta.

Vapaus on vahvasti pinnalla poliittisessa keskustelussa globaalin markkinatalouden aikana. Siinä missä perheet, suvut, kansat, valtiot, uskonnot tai muut ryhmät ovat eri aikakausina olleet keskustelun yksikköjä, ovat palvelukulttuurin ja globaalin talouden ajassa keskiössä ennen kaikkea yksilöt. Vaikka maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, maailmanlaajuisesti hallitseva länsimainen, niin poliittinen kuin kaupallinen, puhe tarkentaa aina lopulta yksilöön; yksilön vapauksiin, oikeuksiin, mahdollisuuksiin ja elämänkaareen.

Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat moniäänisen tiedonvälityksen, jossa yksilön on mahdollista nousta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen "ohituskaistaa" - ilman pitkällistä opiskelua, varakkuutta tai edes välttämättä tasaisia ja turvallisia asuinoloja. Useimmiten mahdollista on myös vastaanottaa tietoa, trendejä ja mielipiteitä valikoiden ja muodostaa oma käsityksensä maailmasta, fyysisestä ympäristöstä riippumatta.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Ihminen on enemmän kuin fyysinen kehonsa ja ajattelevat aivonsa. Yksilö ja hänen arvonsa ja ajatuksensa ovat aina sidoksissa siihen ympäristöön, jossa hän kasvaa ja elää. Globaalin tiedonvälityksen ajassa on kapeakatseista nähdä yksilö vain ainutlaatuisena, globaalina toimijana, joka tietää aina, mitä haluaa ja etsii keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Fyysisen ympäristön merkitys ei hämärry, vaikka ihmiselämä saa uusia ulottuvuuksia. Se voi pikemminkin syventää hämmennystä ja vaikeuttaa ihmisen valintoja.

Maailmassa, jossa yhteiskunta ja yksilön toimiminen siinä on enää vain hyvin harvoin ideologisesti rajoitettua, on helppo ajatella, ettei yksilön aivopesu enää ole mahdollista. Todennäköisempää kuitenkin on, että se aivopesu, joka vielä toisessa maailmansodassa toteutettiin Hitlerin radiolähetyksinä ja kansankokoontumisina, toteutuu nykypäivänä enemmän vaivihkaa - vähemmän tarkoituksella ja vähemmän kohdennetusti, mutta silti vahvasti ja vaikutuksineen.

Globaali maailmantalous ja tiedonvälitys luo etenkin hyvinvoivassa asemassa elävälle ihmiselle illuusion siitä, että hän on täysin vapaa. Vapaa valitsemaan, mihin rahansa käyttää, mitä mediaa seuraa, miten ja missä tekee työnsä, ketä äänestää ja mihin uskoo. Silti korkeassa asemassa olevilla ihmisillä ja etenkin kasvavilla ja laantuvilla trendeillä on valtava vaikutus siihen, miten ihminen käyttää vapautensa.

Vielä esimerkiksi Hitlerin Saksassa propaganda kohdistui tiettyyn ihmisryhmään, kolmannen valtakunnan saksalaissyntyisiin ja tavoitteli tiettyä päämäärää, Saksan maailmanherruutta ja ihmisen rodunjalostusta. Nykypäivänä propagandaa tuotetaan hajanaisemmin, eri tasoilla ja välineillä. Sillä ei enää ole yhtä tarkkarajaista kohdetta tai tavoitetta. Kaupallinen propaganda, mainonta, tähtää kasvavaan kulutukseen ja myyjän kilpailuetuun. Se on kuitenkin epämääräinen tavoite, johon tähdätään kokeilemalla: josko tämä syötti purisi, josko ihmiset innostuisivat tästä. Kohderyhmän mieltymyksiä selvitetään kuluttajatutkimuksin ja netti täyttyy evästeistä, mutta kaikki tapahtuu silti silmät sidottuna. Pörssikursseja seurataan kuin sääilmiöitä, sillä tuottajalle kuluttaja ei ole enää oikea ihminen, vaan keskiarvo ja barometri. Siinä, missä raha on nollia avaruudessa, trendit ja ihmiset ovat kuin toinen laji, jonka liikkeitä pyritään ymmärtämään.

Tilanne kietoutuu vapauden ympärille. Jos ennen ihmisiä yritettiin huijata, nykyään heidät yritetään saada huijaamaan itseään. Vapauden nimissä tuotetta tai palvelua ylistävä ihminen, joka häivyttää taakseen myynnistä hyötyvän osapuolen, on paras mahdollinen mainos.

Kaupalliset tuottajat pyrkivät kasvattamaan tuotteensa menekkiä kasvattaakseen yritystään ja sitä kautta omaa hyvinvointiaan. He tavoittelevat asemaa, jossa vakaa ja muita parempi tulotaso mahdollistaisi heille vapauden. Vapaus tarkoittaa heille siis vapautta valita tarjolla olevista vaihtoehdoista paras sen hinnasta riippumatta: siis toimia osana sitä taloudellista "höynäyttämisketjua", jota he itse ovat luomassa. Ketjun huipulla kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, mutta epävarmuus ei ole kadonnut. Kaikki voi yhä muuttua, trendi keinahtaa toiselle kyljelleen, dollarin arvo heikentyä, osake menettää arvonsa ja korttitalo kaatua. Markkinatalouden sanelemassa nykyajassa ajatus hyvinvoinnista on sidottu ajatukseen tasapainottelusta tietämättömyyden rajalla - ajatukseen kilpailusta ja menestymisestä, eli kyvystä olla huijausketjussa muita ovelampi. Oveluuden kierteessä voidaan kysyä, onko ovela menestyjä vapaa vai vain rahan valtaan perustuvan haavemaailmamme sätkynukke.

Jälkiteollinen, yksityisten palveluntarjoajien pyörittämä talous, joka perustuu kilpailulle ja tarpeiden luomiselle, eli jatkuvalle vapauden nimissä toteutettavalle huijaamiselle, on järjestelmä, jossa ihminen etsii vapautta takertumalla yhä tiiviimmin itseään kahlitseviin voimiin.

Kiinnostavaa on, miten jo Ranskan vallankumouksen aikana muodostunut oikeisto-vasemmisto -akseli suhtautuu vapauden ja tasa-arvon käsitteisiin. Molemmat puolustavat ehdottomasti vapautta, ainakin sikäli, kun vapauden ajatellaan mahdollistavan yksilön hyvinvoinnin ja toimivan siten myös ihmisarvoisen elämän synonyyminä. Akselin eri laidoilla keinot vapauden tavoittamiseksi nähdään kuitenkin eri tavoin. Ero perustuu niiden näkemyksiin yhteisöstä tai laajemmin yhteiskunnasta.

Äärimmäisimmillään oikeisto näkee yhteiskunnan yksilönvapautta rajoittavana holhouslaitoksena, jossa toisten, esimerkiksi älyllisesti lahjakkaampien, vapaus menestyä tukahdutetaan pakottamalla yksilöt huolehtimaan toisistaan esimerkiksi korkean verotuksen tai tasapäistävän koulutusjärjestelmän avulla.

Vasemmistossa yhteiskunta nähdään sen sijaan yksilönvapauden mahdollistajana - elimenä, joka tukee heikoimpia ja pyrkii tasa-arvoon, jotta kaikilla olisi vapaus elää ja olla onnellisia, vapaus muodostaa itse hyvinvointinsa tasa-arvoisista lähtökohdista niin kauan kuin se ei rajoita muiden vapautta tai hyvinvointia. Vasemmistolainen ajattelutapa näkee vapauden tarpeena ja lähtökohtana hyvinvoinnille, ei ansiona, jonka yksilö voi ominaisuuksillaan saavuttaa.

Omien arvojeni ulkopuolellakin näen vasemmistolaisen ajattelutavan oikeampana, jos todella puhutaan vapaudesta. Minusta on nimittäin hyvä erottaa toisitaan vapaus ja mahdollisuus. Vapaus on arvo ja oletus, josta kasvaa mahdollisuuksia. Sen sijaan, jos ihmisellä on jo syntyessään korkeammat mahdollisuudet menestyä kuin ympäristöllään, se ei tee hänestä vapaampaa, vaan onnekkaamman.

Jos oikeisto todella ajaa yksilönvapautta, sen ei tulisi väheksyä yhteiskunnan "holhousta". Sen sijaan, jos oikeisto ajaa vain yksilön mahdollisuutta menestyä, ja samalla allekirjoittaa sen, ettei tuo mahdollisuus ilman tasa-arvoa ole kaikille mahdollinen, olkoon niin.

Oikeisto voi ajaa esimerkiksi matalaa verotusta, jotta ihmiset, joilla on jo valmiiksi mahdollisuuksia, olisivat vapaampia käyttämään mahdollisuutensa. Tämän perusteleminen yrittäjähenkisyydellä ja sillä, miten "toiset ovat vain ahkerampia ja yritteliäämpiä kuin toiset" on kuitenkin törkeää maailmassa ja maassa, jossa ihmisten mahdollisuuudet eroavat jo syntymähetkellä räikeästi toisistaan. Esimerkiksi matalan verotuksen puolustaminen yksilönvapautta peräänkuuluttamalla on paradoksi. Jos ajatellaan, että julkisten palveluiden hyvä ylläpito rajoittaa yksilönvapautta, on ajateltava samalla, että yksilönvapaus on yhteiskunnassa jo toteutunut.

Vapaus on käsite, jota tulisi käyttää harkitummin kuin sitä nykyisin käytetään. Se on tavoittelemisen arvoinen, suorastaan utopistinen tila, joka sisältää ajatuksen tasa-arvosta. Jos vapautta ajetaan ajamatta samalla tasa-arvoa, ollaan jälleen tilanteessa, jossa ihmisarvo punnitaan yksilön lähtökohtien perusteella.

Totuudenjälkeinen taika - mihin tarinaan tahdomme kuulua

Olipa kerran. Kunnes tapahtui jotakin mullistavaa. Ja sitten ei enää ollutkaan. Ei ainakaan koskaan kuten ennen. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Ihminen rakastaa tarinoita. On aina rakastanut. Oli kyseessä sitten luolan seinään maalattu metsästyssaalis, päreen palaessa kähisten kuiskittu kansantarina, valkokankaalla kiinni juostu rakastettu, laukussa kosteudesta käpristynyt dekkaripokkari tai tekstiviesti, joka pysäyttää sydämen hetkeksi. You're a wizard, Harry. Run, Forrest, run! Lahtist ja konekiväärii. Syökää kanaa! Tahdon.
Kun kyyhkyset katosivat, kuinka koulutat lohikäärmeesi, kuinkas sitten kävikään, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen ja how I met your mother.

Tarinoita on aivan kaikkialla. Paitsi, että niitä on paikoissa ja tilanteissa, joihin niitä mennään katsomaan ja kokemaan, niitä on myös hetkissä, joissa etsimme, rutiininomaisesti tai epätoivoisesti, totuutta.

Jo lapsena me opimme ja meille opetetaan, miten tunnistaa tarinan ja totuuden ero. Että keijuja ja ihmissusia ei oikeasti ole olemassa eikä se näyttelijä, jonka roolihahmo televisiossa juuri sulki seesteisenä silmänsä, oikeasti kuollut.

Silti tarinoissa nähdään tärkeä kasvatuksellinen arvo. Niihin lapsen tulisi peilata omaa elämäänsä ja käsityksiään totuudesta. Niihin sisällytetään opetuksia. Nallella on hauskempaa, kun se ottaa kaikki mukaan leikkiin. Kaveria ei jätetä. Toista ei saa satuttaa. Ei saa roskata. Toisaalta myös paha saa palkkansa.

Saako? Ja mikä sitten tekee jostakusta pahan? Mikä määrä pahaa on niin paljon, että joku ansaitsee saada siitä palkkansa? Mikä on oikea palkka?

Näitä kysymyksiä ei, ainakaan nykyisin, juuri käsitellä lastenkulttuurissa, koska ne ovat aikuistenkin maailmassa liian suuria täysin purettaviksi. Niiden pohtiminen herättää ristiriitoja ja luo konflikteja. Aikuiset ovat kysymysten äärellä usein vastakkain, vihaisia, peloissaan. Ja etsimässä totuutta.

Yhtä intohimoisesti kuin kullankaivajat, aikuiset etsivät totuutta, mutta ennen kaikkea jotakin sellaista, joka todistaisi totuuden totuudeksi. Joskus todisteeksi kelpaa vuosia opiskelleen asiantuntijan tai muun auktoriteetin lausunto, medialähteiden jutut tai oma koulutus materiaaleineen, joskus ystävien, läheisten tai suurenkin yhteisön yleinen mielipide, joka pohjautuu yhteiseen historiaan, arvopohjaan ja näkemyksiin. Yhä useammin totuutta etsitään yksin, omiin kerroksiin syventymällä, eri lähteisiin sokkona sukeltamalla ja omia tunteita ja reaktioita pikkutarkasti syynäämällä. Miltä minusta tuntuu? Kerro, kerro kuvastin, ole kiltti.

Tämä yksilökeskeinen totuusjahti ja sen seuraukset etenkin politiikassa ovat synnyttäneet käsitteen "totuuden jälkeinen aika". Sen mukaan elämme ajassa, jossa totuus on enää sivuseikka, koska ihmisiä ei kiinnosta, mikä on totta - ihmisiä kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä ja palvelee heidän omaa etuaan.

En kiistä, etteikö olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, joita ihmiset vain kieltävät. Mutta kiistän, että he kieltäytyisivät hyväksymästä totuuksia samalla kuitenkin tiedostaen, että ne ovat totuuksia. Kiistän, että totuus olisi menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä.

Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta, siis totuutta. On aina etsinyt. Vuosituhansien ajan totuus löytyi milloin mistäkin jumalasta. Kaikki maanpäälliset, jopa oman mielen sisäliset tapahtumat kyettiin selittämään uskonnon avulla. Niin tapahtuu isojen ihmismassojen elämässä yhä. Uskonnon tai jonkin muun vahvan intohimon kautta.

Hiljalleen historiassa siirryttiin vannomaan maallisten hallitsijoiden ja sukujen, sitten järjestelmien ja aatteiden nimeen. Tieteen, tutkimuksen ja teorioiden nimeen. Kaikkea on aina nimitetty totuudeksi, mutta yhä totuus päivittyy. Vain koska emme voi nähdä tulevaisuuteen tai kysyä mistään varmasti, miten asiat todella ovat tai miten niiden pitäisi olla, meidän täytyy luottaa tuoreimpaan tietoon. Toisin sanoen, totuus perustuu aina viime kädessä luottamukseen. Ja luottamus on tunne.

"Elämme totuuden jälkeistä aikaa" -fraasiin sisältyy usein ajatus, että nykypäivänä on ihmisiä, jotka ovat vain niin vihaisia ja itsepäisiä, että kieltävät totuuden, vaikka aivan hyvin tietävät, miten asiat oikeasti ovat. Että he kieltävät totuuden, kunhan vain saavat tahtonsa läpi.

On kuitenkin erotettava toisistaan aidot uskomukset ja niiden palvelemiseen tähtäävät keinot. Toisin sanoen ihminen, joka levittää netissä valeuutisia maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista edesauttaakseen esimerkiksi kaikkien Suomeen saapuneiden muslmipakolaisten palauttamista, ei välttämättä toki usko levittämiensä uutisten todenperäisyyteen itsekään. Hän siis "valitsee totuutensa" välittämättä faktoista, kuten totuudenjälkeisestä ajasta puhuttaessa usein sanotaan. Taustalla on kuitenkin vakaata uskoa johonkin sellaiseen, mitä henkilö pitää totuutena. Hänelle totuus on esimerkiksi, että pakolaisten integroiminen länsimaiseen yhteiskuntaan on mahdotonta ja aiheuttaa aina vain kestämättömiä kulttuuritörmäyksiä. Hänelle totuus on, että terrorismi tai raiskaaminen kuuluu muslimikulttuuriin. Hänelle totuus voi olla, että ihonväri tai uskonto määrittää ihmisen arvon. Ihminen voi uskoa myös asioihin, joihin uskomista ei myöntäisi itselleenkään.

Kun ihminen uskoo löytäneensä totuuden ja on onnistunut vakuuttamaan itsensä, kantaa on vaikea horjuttaa. Ihminen rakastuu totuuteensa, koska se määrittää häntä itseään. Jos minä olen ensin uskonut itse ja sitten vakuuttanut muille, että ruoho on vihreää, en halua uskoa, että se on punaista, vaikka näkisin sen omin silmin, koska silloin joutuisin järjestämään koko maailmankuvani uusiksi, kyseenalaistamaan jopa mielenterveyteni. Jos olen joskus nähnyt asian näin, mutta se ei olekaan näin, voinko luottaa itseeni? Luottamuksen menettäminen itseen on kenties järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska kukaan ulkopuolinenkaan ei voi pelastaa sellaista, joka murenee sisältäpäin.

Totuuttaan muuttaessaan joutuu myöntämään olleensa väärässä, siis tehneensä virheen, koska totuuden käsitteeseen sisältyy absoluuttisuus. Se, että totuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat ovat epätotta. Virheen myöntäminen aiheuttaa häpeää. Tunteen siitä, että olen hukannut aikaani, ollut tyhmä. Pahinta kaikista, olen ollut tyhmempi kuin ne, jotka alusta asti tiesivät totuuden.  Siis tyhmempi kuin ne, jotka ovat tässä tarinassa minua vastaan. Tyhmempi kuin pahikset. Vai onko niin, että minä olen pahis?

Lopulta ihminen etsii totuutta ennen kaikkea löytääkseen itsensä. Jos en tiedä, mikä on totta, en tiedä, olenko itsekään totta. Jos minusta ajatellaan tai sanotaan jotakin muuta kuin itse ajattelen olevani, mistä voin tietää, etteivät sanojat tiedä paremmin kuin tiedän itse? Jotta pysyn koossa enkä sorru vihaamaan ja pelkäämään itseäni, minun on tukeuduttava argumentteihin, jotka tulevat kunnioittamiltani ja arvostamiltani ihmisiltä. Siis valittava totuuteni. Vastaavasti voin yrittää selvitä yksin ja puolustautua minua tai ajatuksiani vastustavia argumentteja kohtaan vihalla ja yhä kärkevämmillä vasta-argumenteilla. Siis valita totuuteni.

Minusta ihmiset ovat siis halki historian etsineet sitä oikeaa, absoluuttisinta ja objektiivisinta totuutta niin itsestään kuin maailmastaan ja etsivät yhä. Lisäksi he ovat aina valinneet totuutensa. Ja valitsevat yhä. "Totuudenjälkeinen aika" syntyy korkeintaan uusista keinoista. Globaalista sosiaalisesta mediasta, nopeasta tiedonvälityksestä, ilotulituksen lailla syntyvistä ja kuolevista kohuista, trendeistä ja ilmiöistä sekä rahan vallasta. Siitä, miten valheella ja kärjistyksillä on yhä helpompi ansaita rahaa ja mainetta. Siitä, miten ääntään on kärjistämättä vaikea saada kuuluviin. Siitä, miten yksinäisyytensä voi unohtaa vihan lietsonnan ollessa yhteistä ja siitä, miten helppo netin äärettömyyteen on eksyä.

Asia, jota ei kuitenkaan minusta vielä sanota ääneen riittävästi, on, etteivät tarinat ja totuus oikeastaan ole erossa toisistaan. Kirjat ja elokuvat syntyvät tekijöidensä sekä aikansa ilmiöiden ja ihmisten peilkuviksi. Tarinat syntyvät unelmista ja yrityksestä ymmärtää maailmaa ja ihmistä. Hahmot ja juonenkäänteet kuvaavat ja symboloivat oikean maailman asioita.

Me paitsi rakastamme lukea, kokea ja keksiä tarinoita, myös luomme niitä arkeemme ja haluamme elää niissä. Haluamme rakentaa Facebook-aikajanallemme, Instagramiimme ja LinkedIniimme tarinan elämästä, joka kulkee kronologisesti, järkevästi ja tavoitteellisesti, koska haluamme näyttää sen tarinan muille ja uskoa siihen itse. Kun uudenvuodenraketit räjähtelevät, me haluamme tarttua toista kädestä, juoda kuohuvaa ja katsoa taivaalle, koska haluamme ajatella, että elämämme tarinassa kääntyy taas yksi merkityksellinen sivu. Kun joku vaikutusvaltainen henkilö sanoo jotakin sykähdyttävää, tartumme lauseeseen, twiittaamme ja käytämme sitä, painamme sitä paitoihin. Haluamme, että se lause on lause, jonka joskus kerrotaan muuttaneen maailmaa, ja että me olimme mukana muuttamassa sitä. Mukana elämämme, ihmiskuntamme ja maailmamme suuressa tarinassa.

Uskon, että vahva halu kuulua tarinaan aiheuttaa paitsi elintärkeän merkityksellisyyden kokemuksen, myös ylilyöntejä totuuksien tulkinnassa ja aggressiivisuutta totuuksia puolustettaessa. Siksi, koska tarinamme on kaikki, mitä meillä on.

"Totuudenjälkeinen aika" ja sen ilmiöt toistuvat aikoina, jolloin ihmiset kokevat turvattomuutta ja maailma on monin tavoin myllerryksessä. Silloin on vaikea luottaa samoihin auktoriteetteihin, joihin rauhallisempina aikoina luotettaisiin. Silloin koetaan, että tarina, johon kuulumme, on tärkeässä käännekohdassa ja on myös meidän vastuullamme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin marssitaan kaduille etsimään totuutta. Se on ylilyöntien, mutta myös äärimmäisen osallisuuden aikaa.

Koska lopulta tarinat ovat totta ja totuus on tarinoita, minusta olisi jo korkea aika muuttaa se narratiivi, jossa lapsi kasvaa aikuiseksi, kun lakkaa uskomasta taikuuteen. Arkitodellisuuden erottaminen satukirjasta on tietenkin välttämätöntä, mutta tapahtuu yleensä aivan omalla painollaan. Tärkeää olisi, että aikuiset harjoittelisivat luopumaan tiukasta rajanvedosta totuuden ja tarinan välillä. Silloin olisi helpompaa havaita, miten paljon elämässämme vaikuttaa halumme uskoa onnellisiin loppuihin ja oikeudemukaisuuteen sekä halumme kuulua tarinaan. Jos totuuden ja tarinan raja nähtäisiin yhtä häilyvänä kuin se on, ihmisten olisi helpompi olla armollisia itselleen ja toisilleen sekä antaa totuuksiensa kasvaa ja muuttua. Jos "hihhulointi" nähtäisiin ennemminkin uteliaisuutena, mielipiteen vaihtaminen etsimisenä ja viha eksymisenä, näkisimme toisemme kirkkaammin. Jos totuus olisi lähempänä tarinaa, eri vaiheineen ja intensiteetteineen, ihmisen ei tarvitsisi romahtaa huomatessaan, että nyt meni metsään.

Tietenkään väärän tiedon levittämistä ja vihasta ja epätietoisuudesta syntyneitä vääriä tekoja ei tule missään mittakaavassa hyväksyä. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, etteivät ymmärtää ja hyväksyä ole sama asia. Jos suostumme ymmärtämään itseämme, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme ja siten lopulta maailmaa.

Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä mörköä, hänelle sanotaan, ettei se ole oikeasti olemassa. Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä sotaa, hänelle sanotaan, että se on kaukana. Kun lapsi väittää nähneensä metsässä keijukaisia, hänelle sanotaan, ettei saa valehdella.

Mitä jos sanottaisiin, että kerro lisää. Kysyttäisiin, miksi sinusta? Miksi ei? Mitä jos sanottaisiin vain, että en tiedä, mutta etsitään. Etsitään yhdessä.