Lokakuun viimeinen

Moikkelis!

Avasin tekstieditorin eilenkin ja rupesin väsäämään jotain novellia pakasteherneistä ja pakkastuulesta, runoelmia, jotka kutoutui kertomukseksi köyhyydestä. En sitten kuitenkaan jaksanut paneutua siihen, vaan suljin koko roskan. En myöskään saanut aikaiseksi mitään postausta, vaan menin nukkumaan sohvalle. Mä olen hyvä makaamaan sohvalla.

Tänään on ollut kylmä. Olin neljättä päivää TET:issä koirapäiväkodissa. Aamulla oli poli ja illalla olisi ollut vielä sirkuskoulu, mutta sinne en TETin takia ehtinyt. :(

Koirapäiväkodissa on ollut ihan mukavaa. Vaikka tehtäviin kuuluu vain ulkoiluttaa koiria ja sitten istua vieressä ja katsoa, kun ne nukkuvat, on haasteitakin riittänyt. Koirat ovat kaikki erilaisia ja jokaisella niistä on omat oikkunsa. Eilen ulkoilutin naskalihampaista pentua ja se oli innostuksissaan syödä minulta sormet. Älähdin, ja ohikulkenut metrinmittainen täti tokaisi siihen, että: "Hyvä, syö vaan sen sormet, sen se on ansainnutkin!" Mä en ikävä kyllä keksinyt mitään vastaukseksi.

Tänään ulkoilutin mm. mustaa labbista, jolla oli iso leikkausside vatsan ympärillä, irlanninsetteriä, joka ei vilkaissutkaan minuun koko matkan aikana, vaikka heittelin nakkeja sen kuonoa päin ja käytin koko näyttelijänrepertuaarini sen innostamiseen sekä toista mustaa labbista, joka puhui vain saksaa. Keskustelimme säästä. Noei. Mutta se totteli oikein hienosti, kunhan vain ensin älysin ääntää sen nimen oikein. Ei Selma, kuten kaulapannassa luki. Zelmah.

Tomaatittomuus kyrpii. Tällä viikolla ei juuri ole ollut varaa vihanneksiin. Onneksi lähellä asuva veljeni sentään lainasi isälle vähän kaljarahaa eilen, kun minun säästöpossustani loppuivat viisisenttiset. Tänään isäkin on joutunut ryystämään valkoista teetä.
 Elämme viisisenttisillä vielä huomisaamuun asti. Kuun loppu, kuun loppu. Onneksi huomenna rahahanat aukeavat, kuten isä sanoo. Kaljahanat, minä tokaisin, ja isä sanoi, että monien muiden lahjojeni ohella olen taitava heittelemään lakonisia huomautuksia.

Hehee. Viime postaukseni taisi aiheuttaa jonkinlaisen sisarellisen tunnemyrskyn sisaruksissani. Minuun otettiin yhteyttä facebookissa ja isääkin kai sätittiin hieman. Te olette kullannuppuja. Mutta kyllä minä kiitos pärjään, vaikka välillä verbaliikkani heittääkin kuperkeikkaa. Elämä on kovaa ja kuhmuraista, mutta siitä selvitään. Maailmassa on niin paljon kaunista ja hyvää. Minun mielestäni on kamalan surullista, kun ihmiset masentuvat ja kyynistyvät vanhetessaan. Nuoruuden rankat kokemukset kasataan betonilaatoiksi selkäreppuun ja kaikkea ryhdytään katsomaan 'elämänkokemuksen' läpi. Jos elämänkokemus tarkoittaa sitä, ettei elämässä enää nähdä juuri muuta hyvää kuin Ikean lihapullien hinta-laatusuhde, niin silloin mennään metsään. Jokaisella on oikeus olla onnellinen. Jokaisella on oikeus nauttia omasta elämästään menneisyyden haamuista huolimatta. Minusta on surullista, että niin monet antavat menneisyytensä vaikuttaa elämänsä kulkuun. Erityisesti silloin, kun menneisyyden kauhut ovat antavinaan jollekin luvan käyttäytyä huonosti. Syitä voi olla monia, oikeutuksia ei niinkään.

Nyt isä ja veli ovat saunassa, äiti vie koiran ulos pimeään ja minä syön vaihteeksi salmiakkipurkkaa ja haaveilen tomaateistani. Taistelen sitä vellovaa riittämättömyyden tunnetta vastaan, joka väijyy mieleni reunamilla kuin sumu. En tahdo eksyä.

Vaikeaa se on. Tänään koirapäiväkodissa kaksi muuta tettiläistä keskustelivat urheilusta. Toinen oli telinevoimistelija, toinen koripalloilija.

"Montaks punnerrusta sä vedät?"
"Ainakin viiskyt."
"Entäs vatsoja?"
"Treeneissä me vedetään aina kolmesataa linkkaria."
"Kesällä mä kävin joka päivä lenkillä. Semi kymmenen kilsaa. Ihan vitun täysii."
"Jokainen vetää kakskyt-kolkyt punnerrusta ihan peruslihaksilla, vaikkei liikkuis yhtään."

Ja sitten toinen esitteli vielä spagaatinsa joka suuntaan ja takaperin ja heitteli jalkansa taivaisiin toisen huokaillessa vieressä ihailevasti.

Ei minun tarvitse peitota telinevoimistelijaa. Ei minun tarvitse heittää kolmen pisteen koria joka asiassa. Riittää, että olen minä. Osaan mitä milloinkin, joskus paremmin, joskus huonommin. Ystäviä minä kaipaan. Jos osaisin olla ystävä, kuuntelija ja välittäjä, kelpaisin ehkä itsellenikin ilman kilometrin mittaista ansioluetteloa. Olen vain liian laiska. Sosiaalisesti kyvytön. Se on kuin kirjojen kanssa. Jos ensimmäisellä sivulla eivät kemiat kohtaa, jätän suosiolla lukematta. En jaksa paneutua ihmisiin ilman todellista koukkua,  jotakin todella kiinnostavaa. En jaksa ylläpitää edes vanhoja ystävyyssuhteitani, pelkään niiden kuolevan pois. En osaa olla kavereiden kanssa. Mitä niiden kanssa pitäisi tehdä? Minä vain syön purkkaani ja rustaan Kaneliiniani, olen epäkiinnostavuuden multihuipentuma. Ihan niin kuin ala-asteella en osannut leikkiä hippaa, en nyt osaa heittäytyä sekoilemaan ikäisteni tavoin. En follaa ketään instassa. Kuljen lohikäärmepipo päässä ja puolihumalaiset kyselevät kuulumisiani. Ei sillä, että minä mitenkään nostaisin ikäiseni Iphonejaan hiplaavat hollisterhifistelijät, jotka hekin ovat ihan kunnioitettavia kansalaisia, puskajuoppojen yläpuolelle. Kaikki ovat samanarvoisia.

Minuun vatsaani sattuu nyt oikein kovasti. Ehkä menen taas tekemään tuttavuutta sohvan kanssa. Ehkä kaikki johtuukin vain siitä, että on vielä lokakuu. Huomenna alkaa marraskuu ja kaikki järjestyy. Nyt olen liian uninen.

Eiköhän tämä kuitenkin tästä...

Hiljaisuus. Päässä takoo. Ihan niin kuin se joku, joku pieni, joka siellä asuu, hakkaisi rautanyrkeillään ohimoihin. Tietokone humisee. Ja jääkaappi. Toisen poskilla on kyyneleitä. Toisen kyyneleet taas on kuivuneet jo matkalla syntymäänsä. Ei se osaa itkeä. Kumpa osaiskin. Niin se voisi itkeä kaiken pois. Kaiken sen, mikä ei liity edes tähän hetkeen, tähän elämään. Kaiken sen, joka joskus iäksi haudattiin. Sydämen sisään, vatsanpohjaan. Kasvamaan pahaa, versomaan vihaa sisuksistaan.

Nyt se puhuu, se toinen, joka ei itke. Pitää tukahtunutta monologia seinille. Seinät on samaa mieltä, ehkä. Ei ne sano mitään.

Toinen upottaa itsensä nojatuoliin, pinttyneeseen, se oli joskus punainen. Niin kuin ruusu. Mutta syksy saa. Ruusut kuihtuvat.

Ei elämä ole niin synkkää, vaikka tuolla ulkona pimeä vellookin. Valo on olemassa. Se vain pelkää. Meitä.

Minä, joka istun vihreällä tuolillani, ilman istuinluita, ne hukkuivat pakaroiden pehmeään. Minä aiheutin taas paljon pahaa, vesivärinviolettia, inhottavaa. Minä suljin suuni, vähän vain. Ja toinen, joka nyt peruuttaa takaisin parvekkeelta ja tuoksuu tupakalta ja sanoo taas toiselle pahasti, avasi suunsa. Moneenkin suuntaan. Kumosi kurkkuunsa. Ja sylki ulos, sanoja.

Tässä sitä taas ollaan. Ristikot ovat loppuneet, tai toinen ei vain kykene täyttämään niitä. Toinen hiihtää edestakaisin, kiroilee, hyräilee ja ryystää.

Nyt se tahtoo muuttaa pois. Puhuu VVO:n vuokra-asunnoista, kela-tuista ja sen sellaisesta. Puhuu pärjäämisestä, pukee vitutuksen käytäntöön. Se puhuu etäisyyden ottamisesta. Ei se itseään pakoon pääse kuitenkaan. Ja tästä lauseesta minä saan kuulla. Olen ristikontäyttäjän puolella, olenko?

Yksi kieltäytyy ravinnonkorvikejuoman esanssisesta imelyydestä. Minä, pakaraprinsessa. Toinen vetää herneen nenään huolesta ja hössöttää, kieltää, kiristää, maanittelee, puhuu ja puhuu. Kolmannella keittää yli. Ja taas sanat sinkoilevat. Pimeään.

Minä olen herkkusieni. Ei, minä olen pelkkä sieni. Olen syöpynyt vanhempiini, kotini lattialautoihin.  Minulla ei ole kontakteja ikäisteni maailmaan. Tai mihinkään. Olen liian kiintynyt omaan haisevaan itseeni. Minua ei kiinnosta muu kuin lillivä ahdistukseni, ruokin ja paijaan sitä. Ja aiheutan kaiken. Taas.

Ehkä minä jollain sairaalla tavalla nautin siitä. Ehkä olenkin sadisti. Ehkä kaikkien kulissien repiminen alas ja kyyneljuovien piirtäminen toisen kasvoihin kolmannen kautta, ehkä se kaikki saa aikaan kieroutunutta nautintoa. Minä olen paha. Ihminen on paha. Onko?

Voi perskutti. Ehkä minunkin pitäisi vain alkaa juomaan.

Muun muassa pinaattilettuja

Haukotus. Vatsassa porisee, päässä surisee ja takahampaissa jauhaantuu appelsiinikarpalon makuinen neliöpurukumi. Näin minun kaikki postaukseni alkavat: istun vihreällä tuolillani jättiläismäinen purkka suussa ja vatsa täynnä ruokaa, ajatukset mutkalla.

Mistä sitä porisisi? Huomenna on äidinkielen koe. Gnahmp. Luin siihen puolihuolimattomasti bussissa, paikalla, jonka ilmatilassa tuoksui kusi ja kaatunut kalja. Takanani öristiin.

Tänään oli myös poli. Paino oli päässyt vähän laskemaan, joten minua katsottiin pahasti. Ja heitettiin nutrilla. Auts. Juttelin polihenkilöni kanssa vähän kaikesta ja siitä vierestä. Minusta ja äidistä ja isästä ja parantumisen hetkittäisestä sietämättömyydestä. En minä laihduttaa tahdo. Enkä olla sairas noin muutenkaan. Pelottaa vaan niin vietävästi. Pelottaa olla terve, kun pitäisi olla kaikkeen kykeneväinen. Tai ei kaikkeen, mutta normaaleihin asioihin. Pitäisi olla muiden kaksijalkaisten perusterveiden kanssa samalla viivalla niin älyllisesti, emotionaalisesti kuin fyysisestikin. Pitäisi jaksaa käydä sitä koulua. Ja harrastaa. Pitäisi jaksaa olla sosiaalinen ja menestyäkin jollain elämänalalla. Pitäisi jaksaa pitää tunteensa kasassa ja olla nukahtelematta vessoihin. Pitäisi ymmärtää, mitä tarkoittaa, kun opettaja sanoo amylaasientsyymi, eikä mennä houkuttelemaan sitä sokeripala kourassa pihalta.

Olin tiistain ja keskiviikon poissa koulusta, koska olin niin väsynyt, etten tahtonut pysyä pystyssä. Ihan totta. Olen valvoskellut öisin. Täysikuu sen tekee. Ja teen juominen. Ravaan vessassa parhaimmillaan viidesti yössä. Olen jo lopettanut teen juomisen, mutta vessassa käynti jatkuu.

Kävin juuri syömässä kaksi iltaleipääni ja juomassa kolmannen nutrini. Äiti tarkkaili ylävasemmalta kuin saalistava haukka. Isä kulki ohi ja oli samaa mieltä. Minä en tiedä, mitä mieltä minä olen.

Haluan olla valmis kohtaamaan elämäni haasteet. Haluan lakata pelkäämästä. Olen vain niin tavattoman uupunut. Koulunkäynti takkuaa kuin oppimishiuksiin olisi tarrautunut kymmenen purukumia. Käsilläseisonnasta tömähdän alas melkein joka kerta ja reisikin revähti taas tiistaina niin, että spagaatti meni hyllylle. Näytteleminenkään ei suju kuten ennen. Koen painetta olla lavalla hauska ja päädyn tuijottamaan omia varpaitani vaitonaisena kuin vanuun kääritty vaskitsa.

Eilen näin unta, että meille kotiin hankittiin gekko. Sen nimi oli Erisan, niin kuin sen rasva, ja se kasvoi huimaa vauhtia. Lopulta se oli niin iso, että saatoin ratsastaa sen selässä. Me patsastelimme ympäri Helsinkiä. Se oli mukava uni.

Vähemmän mukavassa unessa toinen rakkaista lapsuudenystävistäni oli laihtunut olemattomiin ja joi ketsuppia suoraan pullosta, koska se kuulemma "kiihdytti aineenvaihduntaa".

Minä olen lopen kyllästynyt sairausajatuksiin ja jatkuvaan, epämääräiseen ahdistukseen. Olen täynnä mansikkanutreja ja aina samaa leipää. Positiivista muuten on, että olen uskaltautunut turvaruokieni ulkopuolelle. Olen vaihtanut luumut päärynöihin ja tänään söin leivän asemasta ihan oikean karjalanpiirakan.

Tökin sairautta kylkiin ihan tarkoituksella. Tänään sirkuksesta tullessani ajoin bussilla päätepysäkille saakka. Tunsin itseni huonoksi ja hienoksi. Eilen leivoin pinaattilettuja ja maistelin tehdessäni kaksi kokonaista. Jokainen pieni teko sattuu fyysisesti, "totuus" huutaa korvassani kuin vioittunut tuuletin.
Olet lihava. Olet laiska. Olet tyhmä. Et ansaitse elää. Kukaan ei piittaa sinusta tuollaisena.
Minä nielen kyyneleeni ja vastaan leuka kohti taivasta. Enpäs. Ansaitsempas. Haista klöntti.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, hyvää yötä.

Pentin etsintä

Nyt pitäisi työstää Penttiä. Purkaa sitä koskematonta mönttiä, joka on sisällä, kasvattaa siitä hahmo, oikea ihminen. Leikisti.

Kuka Pentti on? Miten minä puen hänet ylleni? Mitä Pentti haluaa? Miten minä voin häntä palvella ja samalla hallita, muokata, muovata, istuttaa itseeni?

Pentti on rooli. Minulla on paperilappu, pätkiä kirjasta, tarkoin valikoituja lauseita Pentin elämästä. Niiden lauseiden pohjalta minun pitäisi tutkia Penttiä, rakentaa häntä, tehdä hänestä minun Penttini.

Keskitytään.

Pentti on tunnollinen mies. Ja vaatimaton. Hän katselee taivasta, hengittelee. Harkitsee elämää. Ottaa toisen palan pullaa, mutta möyhii sen sormiensa välissä mössöksi, ajatuksissaan. Penttillä on vähän paistinpannumaiset kasvot, ne eivät jää mieleen. Ei hän kehtaisikaan, jäädä nyt jonkun mieleen, ajatusten sekaan häiriköimään. Ihmiset ovat muutenkin niin stressaantuneita. Nykyään. Pentin mielestä kaikki on suhteellista. Hän miettii ensin mehiläisiä, kun yksi pörisee ohi ja sitten Jeesusta, mutta päättää olla miettimättä toista kertaa. Jeesus on ajatuksena liian suuri, kolmiulotteinen. Jos se vaikka pahastuu, pyhä kun on. Pentti ei ole pyhä, hänellä on leivänpaahdin. Se tosin meni rikki. Heti jääkaapin jälkeen. Uutta ei ostettu, uudet olivat kaupan halogeenivalaistulla, viivasuoralla hyllyllä jotenkin epäystävällisen näköisiä. Pentti käyttää leivänpaahdintaan edelleen. Vaikka siitä lentelee kipinöitä. Lenteli Pirkko-siskostakin kipinöitä, vertauskuvallisesti, silloin, kun Pentti vielä oli hänen luonaan alivuokralaisena. Pentti oli siskon mielestä aina jotenkin väärin. Väärin päin, väärään aikaan väärässä paikassa. Pentti teki silloin pienoismallia tuulimyllystä. Eteisen lipastolle. Tuli kotiin töistä aina kahtakymmentä yli neljä. Söi puuron aina selin keittiön ikkunaan, vihreällä lusikalla.
"Kävisit treffeillä!" sisko huusi, kun Pentti katsoi urheiluruutua äänet hiljaisella. "Ottaisit elämän vastaan!"
Ei Pentillä ollut mitään elämää vastaan. Hän ajatteli paljon. Pirkon mielestä liikaa.
Sitten Pentti tuli kotiin kirjastosta, lauantaina kahdeskymmenesneljäs päivä lokakuuta ja yllätti siskon reidet harallaan jonkun puolitutun kanssa, vaatehuoneen lattialla. Pentti olisi vain vienyt kenkänsä. Mutta hän sai luvan lähteä.
"Äläkä enää näytä naamaas täällä!"
Pentti teki nöyrästi kuten pyydettiin. Se taisi harmittaa Pirkkoa. Pentti ei oikein osannut olla oikein, kenellekään.
Takkiinsa hän ompeli Porin vaakunan, luotospistoin. Hän piti porilaisista, ei niistä rasvaisista, mutta ihmisistä. Ja luotospistot, ne kertoivat luottamuksesta. Pentti luotti vakaasti elämään.

---

Pimeä, pimeä, hiljainen. Tupakansavuntuoksuinen, pimeä, taas. Paleleva, itsekseen vikisevä, avuton. Se syö. Ihan liikaa. Miksi se syö, vaikkei se ansaitse ruokaa? Miksi se ottaa lisää?

 Sen  tuhiseva vanhempi kumoaa kahdeksan tuoppia kuulaankellertävässä päivässä. Vetää röökiä päälle kuin koriseva, köhivä koppakuoriainen. Humaltuu omasta itsestään ja kaiken turhuudesta. Uskoo maailman vihaavan ja universumin kääntävän selkänsä. Aseistautuu vastaan välinpitämättömyydellä. Kai.

Se istuu laivan buffetissa. Tökkii haarukalla lohta. Ottaa lisää. Sen isä sanoo sille, että se syö kuin hevonen. Että nyt se AINAKIN on ravittu.

Se nielaisee. Hyväksyy jälleen kerran pullottavat pakaransa ja tuskantuoksuisen ihran. Se on ruma. Jotenkin säälittävä. Eksyksissä.

Ei se tiedä, mitä haluaa. Se lukee parantuneiden blogeista vanhoja sairauskertomuksia ja kokee, ettei ole ansainnut parantumista, kun ei ole koskaan sairastanutkaan. Se on kuin juhlisi joulua tekemättä ensin siivousta. Viettäisi sunnuntaita tekemättä työviikkoa. Ripustaisi kaulaansa kultamitalin edes kilpailematta ensin.

Ei se osaa selittää. Edes itselleen. Sen mielestä on epäreilua olla ulkoisesti iso, kun on sisältä niin kovin pieni.

Dialogi "totuuden" kanssa

Nyt tuntuu erityisen pahalta. Niin pahalta, että jopa sormet näppäimistöllä jähmettyvät liikkumattomiksi popsimakkaroiksi. Niin pahalta, että sydämen alle kaivautuu suuri kolo, musta aukko kellertävine pikku hampaineen, se syö sydämen suihinsa ja röyhtäise pahat ajatuksensa aivoihin asti.

Minä kuljin tavallisen kävelyreittini lehtisateessa, koira työnsi nenänsä mutaan ja heilutti häntäänsä puluille. Minä en nähnyt taivasta, en kuullut muuttavien lintujen katkeamatonta nalkutusta. Minä kuulin vain epämääräisen, pahantahtoisen äänen.

"Sinä et ole koskaan sairastanut anoreksiaa. Et sinä olisi pystynyt. Anoreksia on tunnollisten ja ahkerien tyttöjen sairaus, sinä olet laiska ja saamaton. Lihava. Sinä sanot pelkääväsi liikuntaa, todellisuudessa sinä olet vain löysä kuin vanukas. Sinua ei huvita. Sinä makaat. Syöt. Syöt vähän lisää. Sinusta ei ole mihinkään. Reitesi hyllyvät toisiaan vasten. Sinä olet kuvottava."

Minä niistin nenäni päättäväisesti ja solmin piponnarut leuan alle ja esitin, ettei minuun sattunut. Vastasin sille, melkein ääneen:

"Allekirjoitan. Minä olen laiska, kuvottava ja ruma. Mutta oikeasti, mitä väliä? Minulla on OIKEUS olla onnellinen, vaikken liikuttaisi eväänikään vuoteen. Minulla on yhtä suuri ihmisarvo kuin maratoonarilla, vaikka syön yli ateriasuunnitelmani. Söin kaksi lautasellista kasvishernekeittoa lounaalla, vaikka yksi olisi riittänyt. Olen "huono anorektikko", en ole anorektikko ensinkään. En ole siitä pahoillani. En pyydä sitä anteeksi. Minusta tulee kirjailija, näyttelijä ja koiranomistaja. Hankin vihreän talon. En saa istutksia pysymään hengissä, mutta hankin kanoja. Minulla on elämä. Oli se kuinka "huono" hyvänsä, minulla on se. Ja minä ansaitsen sen!"

"Kukaan ei tule koskaan rakastumaan sinuun."

"Sinuun varmaan rakastutaankin usein. Olet niin kiltti ja kannustava", minä totesin.

"Kannustaminen on heikkojen ja lahjattomien lellimistä. Minä olen vain rehellinen. Yritän saada sinut tajuamaan oman parhaasi. Kukaan ei pidä tuollaista lyllypersettä kauniina."

"Itselläsi ei ole persettä ollenkaan."

"Minä olenkin vain totuuden ääni."

"Kävisit joskus valheella kylässä. Se on paljon hauskempi tyyppi."

"Sinä olet lahjaton moukka. Et pysty mihinkään."

"Okei. Mitä sinä tästä minun maahan painamisestani oikein saat?"

"Palkkaa."

"Ihanko totta? Paljonko?"

"En kommentoi. Totuus on, että sinä olet menetetty tapaus."

"Hyvä. Mene kiusaamaan niitä, joilla vielä on toivoa ja anna minun olla."

"Selvä."

Tähän meidän keskustelumme päättyi.

Höpinää

Hoo hoo, jaah jaah. Phuh.

Olen vaihteeksi kuin tynnyri. Jugurttikipon ja nutrin päälle kun pitää tietenkin vetää vielä kokonainen kurkku ja neljä jättimäistä tomaattia, teekupillisista nyt puhumattakaan. Mikä minua vaivaa? Olen tolkuton ahmatti.

Se ei kuitenkaan alenna ihmisarvoani. Ehei. Minä olen yhtä arvokas ja ainutlaatuinen tomaattivatsani kanssa kuin ilman sitä. Niin olen päättänyt. Huuh.

Sitä paitsi minä vain valmennan itseäni kaukana tulevaisuudessa mahdollisesti odottavaan raskauteen. Osaan kantaa vatsani, vaikka se alkaa olla suurempi kuin minä itse.


Tänään oli hoko. Minulle hymyiltiin kolmesta eri suunnasta melkein tunnin ajan. (Äitini, omahoitajani ja lääkärini. Isä torkkui puoliksi tai katseli seinällä riippuvaa taulua ja pohti, oliko se aito.)

Minun uusi lääkärini on oikein mukava. He olivat tyytyväisiä minuun. Olen pärjännyt hienosti. Syönyt ihan itse. (Tunnen itseni viisivuotiaaksi.) Osaan myös puhua itsestäni ja ongelmistani kuulemma hienosti. Se on minun voimavarani.

Tavoitepainokin on jo oikeastaan hanskassa. Nutreista ne tahtovat silti pitää kiinni kynsin ja hampain. Minä en ymmärrä niitä. Niillä on oltava salainen sopimus nutreja valmistavan firman kanssa. Minä olen koehenkilö ja ne testaavat, kuinka kauan kestää ennen kuin minä kuolen mansikanmakuisen esanssin yliannostukseen.

Hokon jälkeen me menimme syömään Sellon Mandarin Palaceen sushi- ja kiinalaisbuffettiin. Minä santsasin kaksi kertaa! Kolme kukkurallista lautasellista. Ja silti olin välipalaan mennessä jo niin nälkäinen, että sorruin taas tomaattikurkkushowhun. Nyt minua pelottaa, ettei vatsani ehdi laskeutua ennen sirkuskoulua. Jos niin käy, sovellun korkeintaan eläväksi tykinkuulaksi.

Hohhoijaa. Minulla menee siis hyvin. Olen saanut painoani nostettua kilon viikkovauhdilla kotioloissa. Kouluruokailut sujuvat. Nutrit menevät jok'ikinen, vaikka välillä vähän mutisenkin.

Nyt televisiosta tulee eduskunnan kyselytunti ja äiti täyttää ristikkoa. Isä on saunassa ja pitää jokseenkin kiivasta monologia kiukaan suhistessa. En saa selvää. Antaisi nyt saunatontullekin suunvuoron.

Usko tai älä!

Nykypäivänä (tai oikeastaan minä päivänä hyvänsä, jo muinaiset roomalaiset ja niin edelleen)  puhutaan paljon uskomisesta. Eri uskontojen väliset ristiriidat ovat vallan ja valloittamisen ohella kaikkein suurimpia sotien ja erimielisyyksien aiheuttajia. Usko on sydämen asia. Jokaisella pitäisi olla oikeus uskoa, mitä haluaa. Silti minun kantani on, että kun kyse kuitenkin on uskomisesta eikä tietämisestä, toisen uskon tallaaminen tai vääräksi väittäminen on väärin. Uskonnon ei pitäisi oikeuttaa ketään tappamaan, tuhoamaan tai hyväksikäyttämään. Uskonnon pitäisi olla kaunis, pyhä asia, ei vallankäytön välikappale.

Jos usko erotetaan uskonnollisista yhteyksistään ja puhutaan vain uskomisesta, käsitteenä, esiin nousee tietyllä tapaa rohkeus. Tarvitaan rohkeutta uskoa, kun ei ole varmaa tietoa. Tieto on kylmää faktaa, jonka takana on helppo seisoa. Tuo seinä on valkoinen, et voi väittää sitä punaiseksi. Maa kiertää aurinkoa ja Suomen pääministeri on Jyrki Katainen.
Heti, kun astutaan ulos tiedon varmalta vaikutusalueelta, muuttuu kaikki vaikeammaksi. Minä uskon. Se on eri asia kuin minä epäilen tai minä aavistelen. Minä uskon tarkoittaa, että olen päättänyt uskoa, vaikka muut sanoisivat mitä. Minä uskon sinua osoittaa luottamusta.

On helpompi uskoa, kun ympärillä on muitakin, jotka uskovat. Siksi uskonnot ovat niin suosittuja. Ihminen on laumaeläin, se saa voimaa muista ympärillään. Toisaalta joukossa tyhmyys tiivistyy, ikävä kyllä.

Minusta usko on hieno asia. Maailma olisi auttamattoman kylmä paikka, jos tasapainottelisimme pelkän tiedon varassa. Usko mahdollistaa mielikuvituksen ja maailman kehityksen. Pyörää ei olisi keksitty, jollei Late Lahohammas Luolakatu viidestä olisi uskonut, että kappaleiden raahaamiselle VOI olla olemassa helpompikin vaihtoehto.

Oli miten oli.
Mihin minä uskon?


Minä uskon ihmisiin.
Kaiken kaikkiaan, kaikesta huolimatta, ihmiset ovat ratkaisun avain. Meillä on älyä, meillä on empatiaa, meillä on toisemme. Ihmisten heikkouksia ovat valta, itsekeskeisyys ja liikojen luuleminen. Kuitenkin, kun keskitymme olennaiseen, sukellamme läpi kaiken turhan paskan ja valaistumme, edes ohikiitäväksi hetkeksi, meistä on mihin vain. Ihmiset ovat keksineet uskomattomia vempaimia. Ihmiset ovat uhrautuneet toistensa ja maailmansa vuoksi. Ihmiset ovat kultakimpaleita.

Minä uskon muurahaisiin. Tai helpommin sanottuna muurahaisten ideologiaan. Siihen, että puhtaasti työllä ja yhteistyöllä saavutetaan tuloksia. Yksikään muurahainen ei ole tarpeeksi muurahainen rakentaakseen kekoa yksin. Sen sijaan minä olen nähnyt kymmenkunta muurahaista raahaamassa pienenpientä omenankaraa keon huipulle.




Minä uskon taikuuteen. Ainakin jossain määrin. Minä uskon, että keskuudessamme elää tonttuja ja haltioita, jotka ovat vain aikojen saatossa katsoneet viisaimmaksi pysytellä piilossa. Siinä vaiheessa, kun ihmiset eivät enää uskoneet muihin kuin itseensä, he loukkaantuivat. Pitäkää pomppulinnanne, he ajattelivat. Se on tietenkin surullista. Vanhoista viisaista hengistä ja pienestä taianomaisuudesta arjen tiimellyksessä voisi olla meille hyötyä. Vaikka tottahan toki ihmiset olisivat keksineet tavan, jolla hyötyä systemaattisesti. Seireeneistä olisi tehty laulunopettajia kunnan muskareihin ja vesihiidet olisi valjastettu turbiineiksi vesivoimalaitoksiin. Ehkä ihan hyvä, että pysyttelevät piiloissaan.














Minä uskon uuteen mahdollisuuteen.  Vaikka olisit solminut elämäsi tiukista tiukimmalle umpparille, niin asioilla on taipumus järjestyä. Aina voi ja kannattaa yrittää uudestaan. Ei jäädä tuleen makaamaan, vaan nousta aina ylös.


Sen sijaan Jumalasta en osaa olla varma. Eihän kukaan voikaan olla, Jumala jos kuka on uskonkysymys. Vastaan diplomaattisesti, että uskon johonkin korkeampaan voimaan, joka ehkä kuitenkin elää meissä, ihmisissä. On lohdullista ajatella, että jossakin on joku, joka vahtii ja pitää huolta. Sen varaan ei kuitenkaan kannata heittäytyä, tai voi saada pahoja kolhuja. Maailma on nimittäin ankaran epäoikeudenmukainen paikka. Vaikka tekisi paljon hyvää, ei aina saa yhtä paljon takaisin.
Joskus minä uskoin valkopartaiseen ukkeliin, jolla oli kaikki maailman elämäntaito-oppaat avoinna edessään ja joka osoitti huolitellulla sormellaan minuun. Taivaat aukesivat ja ääni sanoi;
"Olet viettänyt liikaa aikaa tietokoneella ja liikkunut liian vähän."

Nykyisin pyrin uskomaan, ettei asia ole aivan niin. Minulla on oikeus olla onnellinen, eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois.

Mihin sinä uskot?

Tilastotieteilijän löysyysmahdistus

Näköjään osaan kirjoittaa blogiini vain ahdistuneena, surullisena, itseeni eksyneenä ja väsyneenä. Lähiaikoina olen nimittäin ollut pääosin iloinen. Olen haistellut syksyä, hytissyt hiipivässä kylmyydessä, pyöritellyt varpaitani, suosinut pörröisiä villasukkia, juonut kuppikaupalla teetä ja sen seurauksena muun muassa pissannut housuuni julkisella paikalla. Olen näytellyt sydämeni kyllyydestä, kirjoittanut novelleja, sovittanut aiemmin tekemiäni biisejä ja ahertanut koulutehtävien parissa, kiivennyt köyttä ja pudonnut tasapainopallon päältä päin puolapuita. Auts.

Olen nukkunut vähän huonosti. Olen ajatellut paljon kuten tapani on, mutten ole saanut ajatuksia jäsennellyksi.

Tänään olen pitkästä aikaa taas huonolla tuulella. Vatsa on täyteen ahdettu pinkeä pulla ja jalat painavat miljoona kiloa, vaikka en ole tehnyt yhtikäs mitään. Paitsi syönyt. Ja torkkunut sohvalla. En ole tehnyt edes läksyjä. En ulkoiluttanut koiraa.

Mahdistaa. Kello on liikaa. Minä olen liikaa ja liian vähän. Liikaa keskeltä. Liian vähän käsivarsista ja aivolohkoista. Ne ovat kuin banaaninkuoret, minun käsivarteni. Aivot ovat sitten muussattua banaania. Enkä minä edes tykkää banaanista.

Tarkoitan tietenkin lihaksettomuutta. Olen treenaamaton lössö. Syystä kyllä, mutta silti. Tapasin ajatella, että kaikella tässä sekavassa elämässä on oma pieni tarkoituksensa, mutta en ole enää ihan varma. Minä sain syömishäiriöstä vain huonot puolet - koska hyviä puolia ei olekaan. Ei oikeasti, vaikka sairaassa mielessä kaikki karmea kääntyykin helposti kauniiksi.

Tarkoitan silti, etten saanut edes niitä jonkun vähän pöppisen mielestä hyviä puolia. Niitä näkyviä, joita joku pöppinen kenties ihailisi ja terveet ihmiset kauhistelisivat, säälisivät. Tiedätte kyllä. Pyörryttävän kapeita reisiä, luurankokäsivarsia ja enkelinsiipiä. Sairaalloista alipainoa.

Minä sain kyllä lanugokarvat, hidastuneet elintoiminnot, rytmihäiriöriskin, karmean ummetuksen, hirveän palelun, menetetyt lihakset, kadonneen tunne-elämän. En ole itkenyt oikeasti vuoteen. Saati nauranut ilmoja pihalle.

Minun biologinen normaalipainoni huitelee jossakin normaalin painoindeksin keskivaiheen yläpuolella. Kuukautiskiertoni oli normaali tasan kymmenen kiloa ylempänä kuin olen nyt, vaikka olen nytkin kiloa vaille normaalipainoinen. Minulle häviävänkin lievä alipaino merkitsi jo sydänmonitoria lastenklinikalla. Nyt sykkeeni on normaali, lähinnä siksi, koska syön säännöllisesti ja kehoni on tottunut.

Minä vihaan painoindeksitaulukoita. Minä vihaan kaikkia taulukoita. Inhoan sitä, kuinka ihminen survotaan persoonattomaan muottiin, hyvä kun ei skannata persettä tietokoneelle ja verrata; "Nyt on kyllä ikätason keskiarvoon nähden liian soikea."

Kaikkea verrataan koko ajan kaikkeen ja seuraavassa lauseessa jeesustellaan, että keskity omaan elämääsi, älä vertaa itseäsi muihin. Jos haluaisin, voisin googlettaa kaiken, mitä minun ikäiseltäni, näköiseltäni, kokoiseltani, helsinkiläiseltä tytöltä vaaditaan. Voisin ottaa selville "ihanneminäni". (Ja samalla ihanneminiän, ihanneanopin ja ihanne-enonkin varmaan, helppo homma.)
Löytäisin helposti taulukoita. Kuinka paljon minun tulee liikkua, miten syödä, kuinka viettää vapaa-aikani. Minkä ikäisenä ihanneminä aloittaa seurustelun, kenelle menettää neitsyytensä ja missä, montako lasta saa ja millaisessa talossa asuu. Minähän löytäisin kaiken kenkänumerosta nenäkarvojen ihannepituuteen. Otetaan esimerkki.

28-vuotias ihannenainen asuisi lähiöalueella pääkaupunkiseudulla vaaleansinisessä paritalossa, jonka pihalle hän olisi istuttanut valkoisia orvokkeja, koristesammalta ja omenapuita. Seinänaapurinsa kanssa hän vaihtelisi konjakki-piparkakkumausteisten maustekakkujen ja itseneulottujen boleroiden ohjeita. Tiistaisin hän kävisi spinningissä ja torstaisin hathajoogassa. Viikonloppuisin hän heräisi kuudelta juomaan vihersmoothien ja suorittamaan kymmenen kilometrin aamujuoksulenkin maratoonari-insinööriaviomiehensä kanssa. Sitten he laittaisivat kolmelle alakoulu- ja päiväkoti-ikäiselle lapselleen aamupalaa. Teeveetä katsottaisiin tunti päivässä, lapset söisivät karkkia 50 grammaa per nenä joka lauantai. Elokuvissa käytäisiin kerran kuussa, hiihtolenkillä joka sunnuntai.

Lapset kävisivät muskarissa ja baletissa, tasa-arvon nimissä sekä pojat, että tytöt pelaisivat jalkapalloa samassa seurassa. Aikuiset joisivat alkoholia vain juhlissa, sielläkin korkeintaan lasillisen viiniä hunaja-muskottipähkinä-kuorrutteisen kylmäsavulohen kanssa. Yhteiset viikonloppuillat pelattaisiin lautapelejä olohuoneen kermanvärisessä sohvaryhmässä. Isä opettaisi lapset ajamaan polkupyörää kesällä ja mökillä soudeltaisiin yhdessä. Toisinaan lapset pääsisivät mummolaan ruokkimaan kanoja, kun vanhemmat varaisivat kylpylähotellin viikonlopuksi. Riidat hoidettaisiin rakentavasti, seksivalistus luontevasti ja lapsille luettaisiin iltasaduksi jotakin mahdollisimman uutta ja sukupuolisen tasa-arvon ja terveysnormien raameissa kulkevaa, koskettavaa, kasvattavaa ja hauskaa.

En minä tiedä, mitä yritän sanoa. Ehkä vain sen, ettei elämä ole tuollaista. Ei se voi olla. Elämä on värikästä, sekavaa, kolhuista ja kohtuutonta. Elämä on hauskaa, repivää, rakastettavaa, raakaa, suttuista ja surumielistä. Elämää ei voi merkitä tilastoihin. Ei oikeasti.

Ja silti, minä luen suosituksia, mustaa valkoisella (tai trendikkään limenvihreää, musta on niin too mainstream) ja uskon, uskon kaiken. Itken sisäänpäin, kun tunnen pakarani yhä tätä vihreää tuolia vasten ja nutrin vatsassani. Minä en ole liikkunut tänään, enkä eilenkään. En oikeastaan koko viikkona. Minä olen löysäillyt ja syönyt fetakuutioita pää jääkaapissa. Olen, olen. Tapa minut, yhteiskunta. Minä en ole sinun arvoisesi.


Hohoo jaajaa. Enköhän tästä vyöry syömään iltapalaa. Ja nukkumaan, nukkumaan vähän lisää. Huu.