Tilkuista ommeltu tie

Arvaa mitä, Maija?

Mä muistan ihan hyvin, miltä tuntui olla huoleton. Mä muistan yli joenuoman kaatuneen ruskeankellertävän rungon, jolta saattoi helposti lumpsahtaa veteen, jos kääntyi sanomaan jotain samalla, kun käveli. Siinä sai housut täyteen vihreää vettä ja kämmeneen viiltävän ruhjun, jos yritti ottaa vettyneestä kaarnareunasta kiinni. Mä muistan, että se nauratti. Muistan solmineeni gladiaattorisandaalit joenvarren isolehtisimmän pensaan lerpattavista lehdistä, koska kastuneet tossut hiersivät kantapäitä. Muistan kävelleeni loppumatkan paljain jaloin soratiellä, virnistäneeni tutun koiranomistajan otsanrypyille, tunteneeni liejuisen hupparin hupun painuvan selkää vasten joka askeleella.

Mä muistan hyvin, miltä tuntui olla ihan villi. Muistan kiivenneeni korkealle ja saaneeni sitkeästä oksanrisusta otsaani. Muistan laskeneeni liikaa painoa laholle nypylälle ja viuhuneeni alas kostealle nurmikolle. Muistan näpytelleeni ylpeänä sitä ei-värinäytöllistä kännykkää. Isä, mä putosin puusta! Jaaha. No älä putoa enää! Muistan, että koko vatsan halki raappiutuva naarmu oli hieno.

Mä muistan oikein hyvin, miltä tuntui olla kokolailla iloinen. Muistan itseni syömässä irtokarkkeja koskenpauhun yllä, ja sukkahousut, jotka olivat turhan kuumat, valkoiset ja mustapallolliset, ja sitten äkkiä joessa. Parin päivän päästä ne löytyivät puun latvuksiin kietoutuneina, vaikka kuinka kaukana kosken porinasta.

Mä muistan vallan hyvin, miltä aurinko tuntui poskilla, kun koulu loppui aikaisin. Muistan ruskeanliilasta muovipurusta kokoon puristetut pehmustelaatat, joilla keinupaikan alusta oli vuorattu. Ne lämpenivät melkein polttaviksi iltapäivästä, haisivat paksusti ja unettavasti tutulta. Ja sitten, kun kyllästyi keinumaan, saattoi istua sääret keinun päällä, jutella ja haukotella ja nyhtää muovipurua irti kynnellä.

Mä muistan luokkahuoneisiin siilautuvan valon ja pulpetin alta vedettävän vihreän metallikorin, jonne penaali pahimmillaan unohtui, ja jonka nurkassa piti olla pinkka erivärisiä liimalappuja salaviestejä varten. Muistan, kuinka eräs ystävä piirsi niihin niin taiturimaisia possuja, että tuli käynnistäneeksi kokonaisen keräilykorttipörssin.

Muistan kuinka pyörittiin kotikorttelien jalkakäytävillä potkulautojen kanssa, kunnes tuli niin pimeä, ettei nähnyt enää katsoa kännykkää ilman taustavaloa. Keksittiin laulunpätkiä, vietiin pulloja kauppaan, kerrottiin kummitusjuttuja salaa pyöräkellarissa. Joulun alla kierrettiin alimpien parvekkeiden viertä ja laulettiin Heinillä härkien kaukalon. Kun satoi vettä, istuttiin jomman kumman sängyllä niin perusteellisesti, että päiväpeite meni sotkuun. Kun pelotti, oli turvallista, että pimeässäkin erotti toisen nenän ääriviivat.

Muistan paksun märän lumen täyttämät ulkohousujen lahkeet. Muistan, miten niska hohkasi lämpöä tuulen kylmäämän toppatakin kaulukseen, kun juoksin lanteille yltävässä lumessa ja leikin turistiopasta, joka eksyy ryhmineen erämaahan. Oikeassa elämässä olin kaksin koirani kanssa, sen nenä punertui kirsun yläpuolelta ja vaaleansininen talvipusero jäi johonkin askeleen jättämään kuoppaan, katosi ikuisiksi ajoiksi.

Muistan, miten hyvältä glögi maistui rusinoineen keittiön pöydän alla, kun selkään painautuvasta patterista muisti, että ulkona on pakkasta. Muistan, miten ihanaa oli pestä keittiön lattialistoja keltaiset kumihanskat kädessä täydessä tanssiesitysmeikissä ja pöyhkeässä nutturassa melkein puoliltaöin, kun äiti katsoi Poirotia ja ulkona satoi lunta.

Muistan, kun laitettiin simssi latautumaan ja tehtiin sillä välin läksyt. Muistan mansikanhajuisen tuoksukumin, matikankirjan kupruilevat kontaktimuovit ja tarravihon hienoimman sivun. Siis sen, jonka alarivi oli täynnä pehmotarroja. Kiva tyttö iltapäiväkerhossa oli suostunut vaihtamaan ne ihan vain kaksiulotteisiin koiriin, vaikka tiesi kyllä, mistä harvinaisuuksista oli kyse.

Muistan lauantai-illat, kun käytiin saunassa. Kaadoin kartiolasin täyteen appelsiinimehua ja istuin valkoisella muovituolilla katsomassa, kun iho höyrysi. Isä ja isoveli kuvittivat pitkän kaavan vitsejä etusormella huurtuneeseen parvekelasiin. Äiti pesi sormenjälkiä pois pääsiäisen aikaan, kun rairuohoon laitettiin muovikoiviltaan vääntyneitä tipuja ja pajunkissat putoilivat keittiön pöydälle kreppipaperisuikaleita teipattaessa.

Lauantaisin saunan jälkeen tuli Avara luonto. Valaiden pyrstöt loiskivat hurjasti suhisten koko kuvaputkitelkkarin leveydeltä. Äiti kuori perunoita, tukka oli puhdas, yläkerran naapuri porasi taas. Se vähän pelotti ja itketti minua, koska uskoin, että katto putoaa. Mutta sitten telkkarista tuli maailman paras etsiväsarja Monk ja kaikki ikävä unohtui. Perunoihin laitettiin Floran vihreää margariinia, ja pöydän ääressä kysyttiin kysymyksiä maantiedosta, historiasta ja kemiasta. Hiljaa itsekseni leikin, että haarukka oli hirveän rikas ja hattuja rakastava mies, joka joutui ostamaan uuden hatun joka kerta, kun suuri haukka yläilmoista nappasi kitaansa edeltävän.

Muistan, kun oli niin myöhä, että Uutisvuotokin oli jo loppunut. Äiti soitti pitkää perjantaipuhelua parhaalle ystävälle. Keittiön pöydällä oli väkeviä juustonkikkareita ja piparinmuruja. Isän kanssa leikimme keskusrikospoliisia. Minä sain keksiä rikoksia ja isän hahmo auttoi niiden selvittämisessä. Vastasin puhelimeen aina: "Heini poliisista päivää!" enkä ymmärtänyt, mikä siinä oli hauskaa.

12-vuotissyntymäpäivälahjaksi sain siivota kellarikomeron, koska olin vaatinut jo vuoden saada tehdä sen. Siihen meni seitsemän tuntia. Rakastin hikistä tunkkaisuutta ja sitä, kun onnistuin kantamaan roskakatokselle itseäni isompia lastillisia tavaraa. Parasta oli kuitenkin, kun lattia lopulta paljastui. Ja ennen kaikkea se, että täytön ja huolellisen asettelun jälkeen se myös jäi näkyviin! Käsivarsia jomotti ja haisin pahalta. Riemukkaasti pahalta. Pellillä oli isän tekemää pitsaa ja parvekkeen alapuolella pihan lapset läiskivät puhallettavassa uima-altaassa.

Muistan, että se oli juttu, kun aina joulun alla lähdettiin hakemaan kellarikomerosta koristepussia. Oli kutkuttavaa kävellä rapussa sukkasillaan. Isällä ei ollut edes sukkia. Hissi hikkasi pysähtyessään aina samaan sävyyn, klumd-tshh. Joulukuusenkoristeet olivat siwan valkoisessa muovikassissa. Kullanvärisestä enkeliketjusta putosi monta enkeliä sohvanrakoon ja kuusenjalkaan joka joulu, mutta aina niitä silti jäi jäljelle.

Marraskuun alussa postiluukusta tuli ensimmäinen Lelukirja. Äidin kanssa naurettiin sitä, kun Baby Bornin tarvikkeina myytiin kaikenlaista laskettelupuvusta avoautoon ja omaan luottokorttiin. "Aivan kuin oikea vauva!" Vuosien myötä Lelukirjojen paperi oheni ja muuttui kiiltävämmäksi kuin ruokahalunsa menettäneen vanhan ihmisen iho. Lopulta Lelukirja katosi kokonaan ja muuttui leluliitteeksi, lipareeksi verkkokauppaesitteen lomaan, osioksi sykemittareiden jälkeen.

Minä leikkasin barbien ja oikeiden ihmisten kuvat irti esitteistä ja liimasin ne muropakettien pahveihin. Tuotoksen nostin ilmaan, melkein kasvojeni korkeudelle ja kääntelin rannetta niin, että valo leikki kuvan pinnalla. Samalla tavalla leikin myös tusseilla, kirjojen kansilla, paperilautasilla, oikeilla nukeilla, legoilla ja poneilla. Vain sillä tavalla mielikuvitukseni käynnistyi. Joskus se ärsytti leikkikumppaneita nukkekotileikissä. "Ei se mummi osaa lentää! Sen piti olla nukuttamassa niitä lapsia!" Joskus aikuiset kysyivät kahvikupin takana äidiltä, miksei se leiki oikeilla leluilla. Äiti vastasi, että se on luova.

Minä muistan, että joka kerta, kun paras ystäväni tuli kylään, me leikimme syntymäpäivää. Minä olin tytön äiti, kaverit ja etenkin sellainen vanha täti, joka kuin ihmeen kaupalla sattui aina samaan bussiin. Aina mentiin elokuviin, olohuoneen sohvalle. Koskaan ei tosin taidettu edes ehtiä työntää videokasettia soittimeen. Yleensä se johtui murhaajien tai kummitusten yllätyshyökkäyksestä. Mutta kaikki päättyi hyvin.

Minä muistan syntympäivälahjaksi saamani nukenastiastot, joista juhlissa juotiin mehua (myöhemmin leikin niilläkin kääntelemällä kuppeja korvasta pitäen ilmassa). Muistan Peppi Pitkätossu -kuvioisen majan parvekkeella, jonka sisällä istuessa iho näytti keltaiselta. Muistan parvekkeen lattian painekyllästetyt lautaneliöt, joiden alle säilöin kolikoita suursiivoukseen asti.

Muistan, kun leikittiin lentoliskoja päiväkodin pihalla. Muistan, kuinka mökkireissulla S-marketin edestä sai automaatista superpalloja (serkku sai ainas hienomman, se aiheutti melkein kaksi tuntia kestänyttä katkeruutta). Muistan, kuinka Italiassa satoi vettä ja veljen kanssa löysimme kukkuloilta aution amfiteatterin. Muistan, kuinka veli roikotti minua nilkoista kaupungin yllä ja tuuli vei Nalle Puh - lierihatun rinteeseen. Muistan maailman juhlavimmat valkoiset kesäkengät ja pehmeän villatakin. Muistan lepakot, köynnökset, kulkukissat ja Spagetti Bolognaisen.

Muistan, kuinka luin Azkabanin vankia olohuoneen sinisellä matolla. Muistan, kuinka kuuntelin Avril Lavignea ja itkin. Muistan, kuinka salaa vaihdoin huonekalujen paikkaa ja tein mittavia suursiivouksia. Tiesin, että etukäteen en olisi saanut lupaa ja puolivälissä minulle suututtaisiin, mutta lopussa kiitos seisoi. "Vau. Ompa kätevä. Kyllä sä olet kekseliäs. Ja ahkera." Muistan, kuinka lattia kiilteli, kun sen oli pessyt.

Muistan iltasatujen hengästyttävän rinnakkaisuniversumin. Muistan keihästäneeni makkaraa tikkuun Nöpömaijan nyrkkiin Katto Kassisen mukana, jakaneeni leivänkannikan riutuneen Birk-ryövärin kanssa Matiaksenlinnan vetoisissa pohjakäytävissä. Muistan Anna-kirjojen hersyvän runsaat marjapensaat ja nummien yllä lepäävän laventelinsinisen sumun, Pekka Töpöhännän kumpuilevat katukiveykset, Ison kiltin jätin karvaiset nilkat pulleaseinäisten pikku talojen lomassa, Kolmen iloisen rosvon karamellivärisen kaupungin ja tietenkin Muumilaakson. Muistan, että luolan hiekka oli niin pehmeää, että siihen saattoi kaivautua. Muistan, että sanat "silkkiapina" ja "makkukuoppa" olivat niin ihania, että jo niitä makustelemalla sai unenpäästä kiinni. Muistan, miltä Piisamirotan turkki tuoksui, kun se kaivautui ylös sillan alta sateella, ja miten syksy lepatti näkyvin, kun Muumipappa sytytti myrskylyhdyn.


Muistan niin paljon pehmeää, karheaa, elävää ja tuttua, että sen kaiken muisteleminen kirpistää keuhkojen takaa, jättää kylmän kolon sydämeen. Hailea liikahdus jossakin syvällä saa tajuamaan, ettei se kaikki, oikeasti, koskaan palaa. Se sattuu.

Silti muistojen liepeisiin uppoaminen on välillä terveellistä. Se muistuttaa kaikista niistä väreistä, joita maailmassa on olemassa, silloinkin, kun tuntuu, että nykyhetki jättää jälkeensä vain kuivahtavaa kuulakärkikynää. Se muistuttaa, että vielä on maalattavaa, vaikkei täsmälleen samoja sävyjä voikaan enää sekoittaa. Muistelemalla muistuttaa itseään myös siitä, ettei uudella elämällä ole pakko maalata vanhaa piiloon. Muistojaan saa kantaa mukana kuin kirjastoa, jonka mutkittelevilla käytävillä kaikuu luottamus, tuhisee aika ja kuiskii lupaus seikkailusta. Kun kirjastoon taas kiireiltään palaa, huomaa, että siellä on käynyt joku, melkein kuin aivan äskettäin. Joku tutumpi kuin tuttu, läheinen ja kaukainen, niin äskettäin, että sen lämpö hohkaa vielä seinäpaperien takaa.

Free to hate or free to co-operate?

My philosophy in life, at its simplest, is to say and to write what you think.

Even if the thoughts and opinions wouldn't last forever. Because most often they won't. I've already noticed that one of the greatest, saddest mistakes that can be made, is to deny, without looking any further, all the new, different and surprising voices diving into your head from most various directions. Protecting your own point of view so aggressively that other angles show up as a threat actually proves how weak is the bottom your theory stands on.

From which we can easily move to the subject of the day. Which actually seems to be the subject of our time, the headline of media, the theme sitting on our shoulders and putting words in our mouth.

It actually isn't one thing, but a combination of many. It's a bunch of things feeding and raising each other and giving birth to most inspiring and advanced as well as most terrible things. There, in the bottom, it's actually building frame for such things as loneliness, marginalization, social dropout, hate and terrorism. There, in the big knot, lies many different things which can be examined from many different angles. Right know I'm going to be quite sharp-tempered and look at that knot in a very large context.

I'm going to call it individualism.

It's a word that can be used in so many contexts. Being individual is usually considered positive. It means that we're all unique and independent. We have rights, privacy and our own, independent thoughts and values. It means that we are free. Free to live, free to plan, free to grow and free to make our own decisions.

But are we?

It's obvious that there are countries where human rights are a only a dream, still hanging a little too far away to catch in the ongoing situation. But also in the developed countries which do have (at least mostly and theoretically) a working democratic system, judiciary and canonical values of freedom and equality, there are many big questions while talking about freedom.

In the public, political narrative here in Finland the voices supporting economical liberty are strong. Our government places right, but not in a very conservative way. The talk of individual, economical liberty is considered as a purely good, desirable thing with no doubts. Who could resist a possibility for unlimited freedom to choose, freedom to build your own story without anyone trying to forbid it?

It's just not true. Economically it is clear that your background affects your possibilities in life, or at least makes it harder to succeed for some. It's clear that forming your own company is not a piece of cake for anyone, least for those without a good capital - financial, social, and educational. It should be obvious for everyone that with mental problems, poverty, loneliness and illness it is not possible to be completely free to choose. Everyone has different building blocks in the beginning, and though the society seems to give us the freedom to choose how we place our blocks and the freedom to reach more, it really doesn't. It never could.

And I'm not even talking about money anymore. I'm talking about our thoughts, feelings, values, decisions.

The individual trend affects more than just our economy. It forces us to find our own path and make it always better, always stronger. It consist a thought of competing - winning and losing. It consist a lack of trust. It makes trust look dangerous, even a weakness.

Trough the massive revolution of digital development and speed of communication, the globalization has reached a completely new level. It gives us a feeling of having the whole world in our hands, just a couple clicks away. When connected to the ideal of individualism, it gives us a massive thrill - we can form our own opinions, our own worldview by searching information by ourselves! It's an open book and there's nobody to prevent us from reading it! It's honest, free and equal! It depends on ourselves how we use it!

Wish it could be so. But the total of information is too big. There are too many worldviews, too many stories of life and historical backgrounds for us to handle. So we end up cheating ourselves - oh yes, that's so right, I think that's true, that must be true, I've been thinking the same! Well, exactly.

Nobody wants to end up in a crisis with their identity. Nobody wants to deny the things they have believed in, the things they have build their life on. Nobody wants to lose hope or feel stupid. The fear of losing ourselves makes us look for the information we're pleased with. The commercial cookies in the internet make it easy. In facebook or google we're amazed - the whole world seems to fill up with people thinking the same way we do, it feels like a revolution. One can take part into a great world change without really moving away from his or her computer chair. But again, it's a trap. As long as it's too easy, it's lying to you. As long as it seems you can change the world without changing yourself at all, it's a lie. As long as everything happens so deep inside your comfort zone that you don't even see out, it can't be very effective to the world.

Or it can. But the result won't please even you. We've seen brexit. An revolution of individual, angry and disappointed people with an apparent freedom to their opinions and knowledge. We may see Trump's election in November. In more and less public speeches in politics and social media we have seen the anger of the individual, lonely people with no courage to find out about other points of view in the fear of losing their freedom and rights. In the fear of losing their opinions, pride and belief. Losing themselves.

The rise of nationalism is not a new phenomenon. It's not a first time populist characters lead people fed up with their economy to protect their land, rights and the (fancied) homogeneity of their nation.

Still, I think it's a little weird people stand for nationalism now, when there seems to be so many other ways to identify yourself as well. Through internet you can find people you identify with, in so much deeper level than sharing just a same home country, language, skin colour or even a religion.

The answer may be that nationalism is an easier way to show your anger, fear and need of community than looking for different, same kind of thinking people from the net. When the financial and cultural shout of individualism is this strong, people prevent the feeling of loneliness by searching people with the same history, same outlook, same traditions. They seek for familiar faces like babies. When people are afraid of the changes and feeling unsafe, they try to find something familiar. When they are afraid such things as climate change, the change of financial structure, losing a job, radicalism and all that's weird an new, they try to feel safe close to nostalgia.

The anger is a natural consequence of fear. When you have few people to lean on and even less courage to show your weakness, you choose to fight. I think the idolization of individualism makes it even harder to admit your loneliness, sadness and weakness. What are you complaining? You have the whole world on the screen of your mobile!

I think that even more than nationalism, it's the heating, "liberal" economic structure that we're following like God, that's driving us to disaster. It drives us to nationalism. It drives us to the situation, where we have to compete. Where the only options are win and lose.

You may say that's how human works. You may say that we've seen Soviet Union, China before its economical growth, North Korea... And they didn't work. You may show all the data of developing countries that have risen from terrible poverty, made their health system better and their child mortality rate half of what it was before - just because of the economical liberty.

I know. But I still think the economical liberty is far from liberty. Though it has given a kick-start to the world's exponential development, it can't last forever. By forgetting everything else than the desperate need of competition and financial growth we well destroy our environment, ourselves and each other. As long as we're not ready to see further than our own facebook-profile, our own livingroom and our own coffeetable conversations, we're not developing the world. And as long as we keep swearing that individualism gives us freedom we float further from each other.

Because loneliness is not cured with money, nor hate. It's cured with trust. And trust is a natural resource we're destroying by thinking we can't be free together.

Onnellisuuden pelko

Onnellisuus ei sovi mulle.

Mulla on ollut liian pitkään hymy korvissa. Poskiin sattuu. Ja aivot potkii kuin taapero, joka ei suostu pukemaan toppahousuja.

Miksi mun pitää olla näin vaikea? Miksi onnelliset hetket säikäyttää mut niin, että vedän henkeä väärään kurkkuun, täytyn sekavasta ilosta kuin ilmapallo ja poksahdan tuskallisesti ensimmäisestä kolhusta? Miksi mä tulen surulliseksi aina, kun mulla on kivaa? Miksi vitussa mun pitää olla niin kierteellä, että menetyksen pelko sanelee kaiken? Kääntää onnen päälaelleen ja etsii sen pohjasta merkkiä väärennöksestä, nostaa pään kohti valoa vain todetakseen, ettei missään ole vesileimaa, mikään ei kuitenkaan ole aitoa ja jos onkin, niin tämä jatkuva epäilyni ainakin ajaa sen tiehensä.

Mun vatsa on niin täynnä epämääräistä myllerrystä. Silloin harvoin, kun se nousee kyyneliksi asti, mä itken vain vasemmasta silmästä. Yleensä kaksi kyyneltä, joista toinen ehtii ulos vasta, kun toinen on jo juossut pois.

Tiedättekö sen tunteen, kun pitää käsissään paperiesinettä, joka on niin kaunis ja hento ja ainutlaatuinen, että sen pelkää menevän rikki silkasta ajatuksesta. Kun käsissä on jotain niin kallisarvoista ja kaunista, että sydän alkaa lyödä nopeammin. Silloin se esine tekee mieli laskea nopeasti pöydälle ja katsella sitä turvallisesti kauempaa niin, ettei vain vahingossa pudota sitä.

Mä en vieläkään uskalla luottaa siihen, etten mä pudota sitä, mitä ystävyydeksi sanotaan. Siksi mä luovun siitä jo etukäteen. Varovasti asetteleminen ja taaksepäin astuminen on yhtä kivuliasta, muttei yhtä äkkinäisen järkyttävää kuin se räsähdys, joka nopeasta pudotuksesta seuraa.

Mä en osaa luottaa. Mä osasin joskus. Mutta mä en edes tiedä, mistä aloittaa sen uudelleenrakentaminen. Mä olen niin vihainen itselleni, kun en osaa olla. Pakahdun kiitollisuudesta ja silti olen kiittämätön, kun joka hetki yksin ollessani olen taas pohjalla.

Sanotaan, ettei mitään suurta voi saavuttaa, jos ei uskalla ottaa riskiä. Mutta harvoin sanotaan, että riskin ottamalla voi menettää jotain suurta. Vaikka tietenkin se siihen sisältyy. Eihän se muuten mikään riski olisikaan.

Mä olen vuosien mittaan kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että mä olen yksinäinen. Että se on totuus, luonnon laki, Että mun täytyy oppia elämään sen kanssa ja löytää siitä sen kaunis ja runollinen puoli. Nyt, kun mä vuosien myötä olen oppinut hyväksymään yksinäisyyteni, olemaan ensin rauhassa tuskainen ja sitten seesteinen, mä en enää uskalla luopua siitä. Sillä jos mä antaisin itseni luottaa siihen, etten enää ole yksinäinen ja sitten äkkiä järkyttyisin taas, nopeasti, leikaten - silloin mä joutuisin rakentamaan sen yksinäisyyden hyväksymisen uudelleen. Mä joutuisin myöntämään erehtyneeni.

Mä en uskalla antaa mahdollisuutta edes hypoteettiseen erehdykseen, koska erehtyminen sattuu.

Se on inhimillistä. Ei kukaan tykkää esimerkiksi pakkien saamisesta. Ei kukaan tykkää pettymyksistä.
Mutta kun mä en tiedä, mitä eroa on pettymyksellä ja itsevihalla. Mulle niillä ei taida olla.

Joka kerta, kun mä tajuan tai luulen tajuavani, että olen erehtynyt, mun maailma hajoaa. Leikkautuu keskeltä kahtia kuin vesimeloni, joka vuotaa pöydälle vedenpunaista litkua, jossa siemenet luiskahtelevat, eikä mikään maailman mahti saa niitä vedettyä takaisin. Jokainen erehdys ja väärinymmärrys halkaisee mun maailmani - aikaan ennen erehdystä ja sen jälkeen. Totuuteen ja valheeseen.

Mussa asuu mustavalkoisuus tiukemmassa kuin kehtaan myöntää. Päivänvalossa tai harmaana vellovan sadepilvimuusin seitinohuessa kajossa, kun mulla on lasit nenällä ja kaulus suorassa, mä puhun diplomaattisesti siitä, kuinka kaiken voi nähdä niin montaa kautta, niin monen ihmisen silmin. Sitten illalla, ties kuinka monennen iltapalan muruset pöydältä kämmeneen kerättyäni, mä vaivun huoneeni lattialle tuijottamaan kännykkääni ja muistan syvällä joka huokosessani, kuinka kamala ihminen olen ja kuinka kaikki elämäni vastoinkäymiset ovat vain omaa syytäni eivätkä kenenkään muun silmin mitenkään muuten nähtävissä.

Se mustavalkoisuus tulee jostain kaukaa, selkäytimestä asti kuin huuto, joka ei ole saanut raikua ulos silloin, kun huutaminen väärissä paikoissa oli vielä ikätason mukaista käyttäytymistä eikä mielenterveyden häiriötila.

Välillä mulle tulee silmitön halu vain kinata, vaikka aivan hyvin tiedän olevani väärässä. Silloin mua itkettää. Haluan vänkyä ja vikistä, roikkua jonkun helmassa ja niistää hihaan. Haluan olla väärässä niin, että se ei tarkoita mitään, muuta mitään, vaikuta mihinkään. Haluan olla väärässä niin, että mulle ei sanota "perustele" vaan "shh". Haluan nukahtaa, koska väärässä oleminen tuntuu polvissa ja nostaa haukotuksen itkun väliin.

Mutta aikuinen ei ole väärässä niin. Mä olen yrittänyt olla aikuinen siitä asti, kun sain ensimmäistä kertaa kuulla olevani lapsi. Nyt huomaan, että aikuisuutta on edessä vaikka kuinka, mutta viisivuotiaaksi mä en enää palaa.

Surullista on se, että kun en uskalla luottaa ja rentoutua, vaan yritän kuoria itsestäni esiin vain hyvät puolet, jään ontoksi ja luotaantyöntäväksi useimmille.

Surullisempaa on se, että silloinkin, kun olen kuin ihmeen kaupalla päässyt tutustumaan ja kiintymään ihmisiin sekä viettämään heidän kanssaan ikimuistoisia hetkiä, epävarmuus ja uskalluksen puute lohkaisevat haukkauksen mun läsnäolosta ja saavat mut pelkäämään pahinta. Mitä kivempaa mulla on, sitä enemmän mä kärsin, koska sitä korkeammalta mä odotan putoavani.

Surullisinta on se, että jatkuva varominen ja varmistelu kasvaa ajan kanssa itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. Ei kivirekeä voi raahata mukana loputtomiin, etenkään, jos se kivireki pyytelee koko ajan anteeksi ja lopulta karkaa tiehensä, jottei kukaan ehtisi hylätä sitä ensin.

Suru on tunne, jota mä kannan vatsassani kaikkialle. On tosin uutta ja positiivistakin, että mä kykenen tuntemaan sen. Aiemmin suru peittyi itseinhon alle niin syvälle, etten mä tunnistanut sen vääntyneitä kasvoja omikseni ollenkaan.

Suru on totta. On silti vaarallista antaa sen kääntyä itsesääliksi silloin, kun itseviha hellittää otettaan ja mä luulen hetken näkeväni taas kirkkaasti.

Se lapsen uhmakas mustavalkoisuus, jonka olen yrittänyt tukehduttaa koko kouluikäisen elämäni opettelemalla hienoja sanoja ja pyrkimällä ymmärtämään valtapoliittisia rakenteita ja keskustelukumppanieni sanattomia viestejä, saa mut keikkumaan epätietoisuudessa kuin nuorallatanssija. Mustavalkoisuus on tunteillani töissä ja värittää maailmani sen mukaan, mikä tunne on kulloinkin vallalla.

Menestyksen hetkinä kaikki on ihanaa ja satumaista, minä olen supersankari ja keksin ruudin uudestaan, mutten tietenkään tee siitä dynamiittia, koska viisauteni estää sen. Mitä hurjempiin kierroksiin menestyksen tuoma ilo minut sinkoaa, sitä epämukavammaksi tunnen oloni. Puen laskuvarjon jo hekumani huipulla, valmistaudun putoamaan itseinhoon inhoamalla itseäni jo vähän etukäteen. Silloin itseinhon syövereissä minun ei tarvitse sylkeä päälleni siksi, että ajattelin itsestäni niin suuria äskettäin. Voin muistuttaa itselleni, etten ajatellut, inhosin jo vähän suuruuden hetkelläkin. Ja kipu on hiukan lievempää.

Itseinhon syövereissä olen kuin veden pyörteeseen joutunut kaarnanpalanen. Jokainen ajatukseni kääntyy itseäni vastaan. Jos itken, se tekee minusta heikon luovuttajan, jos puren hammasta ja yritän uudestaan, olen pilvilinnoihinsa eksynyt, itsestään liikoja luuleva ja kultalusikka suussa syntynyt typerys.

Itsesäälin tapainen sinertävä harmaus on näistä elämäni linsseistä ongelmallisin. Se ei ole kahden edellämainitun tavoin verrattain nopea, räiskyvä ja ohimenevä kuin ilotulite. Sen kanssa voi elää. Sen kanssa voi iloita. Sen kanssa voi nähdä itsensä siedettävänä, jopa sympaattisena. Sen kanssa näkee myös muuta kuin itsensä, voi havainnoida ympäristöään ja löytää kauneutta. Se auttaa olemaan epäitsekäs. Se on kuin hiljaista kellumista viileässä vedessä kahden edellisen niskaa hakkaavan vuoristoratakyydin jälkeen.

Se tappaa hitaasti. Se on tyytymistä siihen, minkä kuvittelee ainoaksi totuudeksi. Se värittää kaikkien muiden ihmisten sanomiset, katseet ja teot vahvistamaan kuvaa siitä, mikä vain on asian laita, väistämättä. Että sanoi tai teki kuka tahansa mitä tahansa, minä olen yksin ja muita huonompi. Ja niin tulen myös olemaan, sillä sen olen ansainnut. Sen on joku jossakin tähtipölyn katveessa minut ommellessaan päättänyt. Että minä olen valuvirhe, se posliinikissa, jonka toinen silmä muurautui keramiikkauunissa umpeen, joten sitä ei laiteta myyntiin, mutta se saa katsella myyntipöydän takaa, miten sen kaltaiset saavat kodin ja haistella jännittäviä tuoksuja ja nähdä ihmisten iloiset ilmeet. Ja lopulta se oppii nauttimaan lämmöstä ja niistä lempeistä katseista, joita kunnollisten kissojen ostajat siihen ohikulkiessaan luovat. Se ajattelee, että parempi näin.

Minun itsessääliin kasvanut maailmanmaisemani on niin romanttisesti karu, kuten huomaatte, ettei siitä eroon pääseminen ole helppoa. Mieluummin kuvittelen olevani zen ja kohtaloni hyväksynyt kuin päästän irti siitä olettamuksesta ja saan turpiin.

Ja elämä tapahtuu sinä aikana.

Uteliaisuuden riemu ja hapekkaita kyyneleitä

Iso olo.

Merkittävyyden puuska. Haikeuden pakahdus. Tunteellinen takku tukassa ja unesta punaiset posket.

Tekisi ehkä mieli laulaa, mutten oikein jaksa avata suuta. Hyräillään sitten.

Mä olin eilen jotain 11 ja puoli tuntia Tikkurila-festivaaleilla Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena. Seisoin kierrätyspisteillä asiakaspalveluhymy herkässä ja syöksyin väliin aina, kun joku puolihumalainen suomalainen työntyi käsi ojossa pudottamaan palautustölkkiä sekajätteeseen tai banaaninkuorta pullokassiin. Useimmat olivat oikein mukavia. Loppuillasta anniskelualueen perimmäisellä pisteellä päivystäessäni sain jo muutaman huojuvan apurin. "Se pahvi menee sekajätteeseen, koska se on LIKAINEN." "Älä ny hei, täällä tää tyttö pelastaa maailmaa!"

Ellinoorasta melkein Elastiseen asti mä kiertelin alueella poimimassa roskia uudelleenlajiteltaviksi niin maasta kuin turvatarkastuspisteen täyteenahdetuista sekajäteastioista, joiden vierellä uupumattomat turvartarkastajat kuuntelivat samoja raivonpuuskia ja seksististä vinoilua kerta toisensa jälkeen."Mitennii ei omia juomia, saatana vettä tää on, haista ite!" "Neiti on hyvä ja hiplaa vaan, ei haittaa yhtään."

Mä poimin roskat mielikuvituksellisen näköisillä pihdeillä, jotka näyttivät samaan aikaan sekä joltakin "vuoden turhake" - mansikankaranpoistajalta että joltakin FBI:n rikospaikkatutkijan supersteriloidulta välineistöltä vainajan irtoripsien talteenottamiseen. Kun kuljeskelin pihtien kanssa poimimassa sätkiä yksitellen isoon mustaan jätesäkkiin, sain enimmäkseen positiivista huomiota. Partasuiset tupakanhajuiset miehet ja lonkeroa rinnuksilleen läikyttäneet lähmäiset naiset hymyilivät lämmintä, karheaa hymyä ja toivat stumppinsa minulle käteen kuin juomarahan.

Kiertelin myös pyytämässä ihmisiltä vastauksia pieneen anonyymiin joukkoliikennekyselyyn, ja vain 1/45 kieltäytyi vastaamasta. Eräs tacoja toisella kädellä syövä herrasmies hymyili leveästi ja kysyi, onko juna oikea vastaus vai joutuuko siitä ekoihmisten rangaistusvankilaan. Vastasin, että sinne joutuu vain muovimukien biojätteeseen heittämisestä.

Eräällä kierrätyspisteistä kävi eräs hapsuinen saapasjalkainen mies tasaisin väliajoin salatupakalla. "Älä sinä sitten ilmianna tätä kolleegaasi, hän kun nyt antoi mun polttaa tässä." Ensimmäisellä kerralla mies ei ollut löytänyt oikeaa tupakkapaikkaa, kolmella seuraavalla hän palasi vain tervehtimään taas niitä mukavia naisia, jotka jaksavat hymyillä kaatuneen kaljan ja puoliksisyötyjen burgerien hajussa. Saimme myös opetusta siitä, miten käsiohjelman pienestä ja tyylitellystä aluekartasta etsitään karttapohjoinen. "Mä olen kato vanha suunnistaja. Menin tuolla pitkin metsiä ennen kuin toi polvi hajos. Älälälä käännä sitä karttaa, menee ihan suunnat sekasin. Kato noin."'

Meitä "viherihmisiä" katsottiin enimmäkseen hyvällä tai säälien, silloin kun katsottiin. Enimmäkseen ei katsottu. Oli mielettömän vapauttava ja mielenkiintoinen kokemus olla se tietoisesti näkymätön tyyppi, joka hymyilee ja auttaa tarvittaessa, mutta enimmäkseen vain sukkuloi yhä vähemmän suoraan kävelevien ihmisten joukossa pyyhkimässä jälkiä ja silloin tällöin kohottaa katseensa kohti isoa lavaa, jolla aina uusi artisti kohottaa kätensä ilmaan ja sanoo, että tänään on erityinen päivä, te olette upeita, huudetaan. Oli mieletöntä saada olla mukana siinä tunnelmassa, jossa korkkarit potkitaan jalasta, hypitään ja huudetaan ja lauletaan ja suudellaan niin, että näyttää kuin kaksi mustekalaa söisi toisiltaan päät. Oli mieletöntä olla mukana siinä juuri niin, ettei tuntenut ketään, tiesi, mitä kuului tehdä eikä kokenut paineita illan onnistumisesta ja ikimuistoisen elämyksen saavuttamisesta. Mulla oli asiakaspalvelijuudesta, vapaaehtoisuudesta, arvoistani ja asemastani kudottu näkymättömyysviitta, joka oli sekä turva ja verho mun ja maailman välillä että ikkuna siihen. Yllättäen huomasin kantavani näkymättömyysviittaani kuin iltapukua, ylpeänä ja varmana siitä, mitä tein, mutta ilman tarvetta nousta kenenkään yläpuolelle tai varastaa huomiota. Se oli ikimuistoista.

Illan aikana sain neljä lämmintä halausta tuntemattomalta.

Apua ilman, että ehdin pyytää.

Mielettömän upean, tunteja kestäneen keskustelun rasvankeittimen ja valkosipulin hajussa, JVG:n pauhatessa toiseen korvaan.

Huumoria sameissa silmissä.

Bassoa takaraivossa.

Mulla oli olo, että mä pidin huolta, niin ympäristön kuin juhlijoiden hyvinvoinnista. Mulla oli hyvä ja vastuuntuntoinen olo. Ja taivas avautui niin isona ja värivaloista häkeltyneenä, että mulla oli taas olo kuin elokuvassa, mutta todellisella tavalla. Mulla oli muovipäällysteisiin seinämiin sukeltava, vähän nuhainen soundtrack, kun Ellinoora lauloi: Minä elän. Se oli klisee, joka sopi sydämeen.

Mä itkin yhden kyyneleen, vasemmasta silmästä, kun tajusin, että jos mun näkymättömyysviitta olisi yläasteella toiminut niin kuin se toimi nyt, mä olisin uskaltanut hengittää. Jos mun näkymättömyysviitta olisi silloin ollut suojakilpi, jonka takaa kurkistaa eikä kahle, joka kuristaa, se olis saanut mut luottamaan tulevaan ja ennen kaikkea itseeni ja arvooni niin, ettei mun olisi koskaan tarvinnut taistella tietäni sairaalaan kysymään itselleni lupa olla heikko ja apua hengittämiseen.

Toisaalta mä itkin sen kyyneleen siksi, että mä olin niin kiitollinen. Nimenomaan siitä kaikesta, mikä on mahdollistanut mun näkymättömyysviitan vahvistumisen ja sen tarkoituksen kääntymisen. Ilman sitä kaikkea kipua, joka sai mut pyytämään kuolemaa ja vihaamaan jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan minä, mä en olisi tässä. Mä olisin ehkä elossa, mutta mä en olisi se minä, joka olen nyt. En osaisi katsoa maailmaa niin kuin katson nyt. En muistaisi muistuttaa itseäni siitä hymystä, joka jossain roskiksia raivona potkivan kännisen vihan alle jää. En huomaisi sitä kahdeksanvuotiaan kurtistusta, joka kyynisyydellään ratsastavan keski-ikäisen kaikennähneen kuoren kuitenkin läpäisee. En muistaisi, miten paljon voimaa on ilahtumisella, kuuntelemisella ja uteliaisuudella. En muistaisi, miten tärkeää on ottaa kädestä ja istua vieressä vielä silloinkin, hetki on jo liian venynyt tuntuakseen korrektilta. En osaisi arvostaa räkää, hikeä, kyyneleitä ja haukotuksia. Ja joutsenenmuotoiseksi myttääntynyttä nenäliinaa penkereellä, kahta kaislaa, jotka tekevät rantaveteen sydämen.

Uteliaisuus on elintärkeä luonnonvara. Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on ehkä koko elämän tarkoitus. Kyseenalaistaa, kiinnostua. Kokeilla aina, olisiko sittenkin mahdollista. Koko elämä yksi iso novittukatotaan. Koska miks ei!

Koskaan ei voi tietää. Mun mielestä viisastumisen voi aloittaa vasta, kun sen seikan suostuu hyväksymään. Aina voi yrittää ottaa selvää. Mitään ei pitäisi väheksyä.

Kaikkea ei tietenkään voi samaan aikaan pitää yhtä tärkeänä. Mutta on eri asia huomata ja antaa sitten lipua pois, kuin marssia ohi ja kieltäytyä näkemästä. Ensin tahallaan, sitten vahingossa, sitten koska ei enää osaa katsoa, vaikka yrittäisi.

Mun mielestä tää maailma tarvitsee lisää uteliaisuutta. Uteliaisuus sisältää vilpittömyyden ja epävarmuuden hyväksymisen. Ihminen, joka ei kestä ajatustakaan epäonnistumisesta tai erehdyksestä, ei uskalla olla utelias.

Mä toivon, että me ihmiset kiinnostuttaisiin toisistamme lisää. Ja ympäristöstämme. Ja siitä, voisiko joku aluksi hölmö olla sittenkin hauskaa. Pokemon Go on hyvä alku. Apuväline. Kohtaamissovellus.

Enää ei onneksi ole noloa olla nörtti. Se on coolia. (Ja markkinarako, hallituksen kärkipäiväuni, startup-tikkari.) Musta on ihanaa, että se on nykyään jees. Markkinaliberalismin vaikutusverkossa kaikki yksilöllinen intohimon toteuttaminen ja sen eteen ahkerointi on arvostettua. Mutta helposti yhä pidetään vähän nolona osoittaa avoimen positiivisesti tietämättömyyttään. Pitäisi joko suvereenisti tietää, olla välittämättä ollenkaan tai huudella tietämättömyyttään aggressiivisesti, jopa mollaten. "Ei mua vois vähempää ees kiinnostaa, naurettavaa paskaa."

Ehkä vielä joskus kysyminen on uusi musta. Uusi pokemon, tubettajuus ja yrittäjyys. Ja ehkä joskus ei tarvitse olla taitava innostuakseen eikä menestynyt uskoakseen tulevaisuuteen.

Mä tahtoisin huutaa sitä, miten ookoo on olla nuori, villi, vihainen, voitonriemuinen, tosissaan. Haluaisin myös opetella antamaan itselleni luvan olla lapsellinen, äänekäs ja tunteikas. Koska se ei ole oikeasti lapsellista, ainakaan negatiivisessa mielessä. Sellainen negatiivinen lapsellisuus, johon sorrun mitä suurimmassa määrin itsekin, on aikuisuuden ostaminen ja uskotteleminen hienoilla sanoilla, hillityillä äänenpainoilla ja kompakteilla "tämä on viimeinen sana, kantani ei tästä muutu, vaikutan voittajalta kun vaikenen" - kommenteilla. Tietenkin mainitunkaltaiselle aikuistelullekin on paikkansa. Mutta sen ei pitäisi olla kypsyyden hinta tai tosite.

Mä haluaisin elämöidä, olla positiivisesti kreisi ilman humalaa ja vielä muutenkin kuin laittamalla päähän huomiotaherättävän hatun. Haluaisin ottaa kädestä niitäkin, jotka vetävät kätensä pois ja uskovat pysyvänsä ehjinä, kun kieltäytyvät katsomasta sivuilleen. Haluaisin riehua ja rauhoittua ja tuntea, miten monimutkainen ja yksinkertainen on elämä .- ilman että mua syytetään tai syytän itse itseäni yksiulotteisesta naivismista. Haluaisin nauraa ja itkeä siitä kiitollisuudesta, että mun elämä on tuonut mut tähän ja mä olen tuonut tänne asti mun elämän, vaikka se on välillä tuntunut roikkuvan lahkeessa kuin päiväuniaikansa ylittänyt lapsi kassajonossa. Mutku mä haluun.

Mä haluun ja mä saan haluta. Mä olen loputtoman kiitollinen siitä, että mä annoin elämän mennä ja katsoin, mitä sieltä tulee. Mä olen niin helpottunut siitä, että mä osaan taas unelmoida. Ja ennen kaikkea siitä, että mä osaan antaa itseni olla näkyvä ja nojata ihmisen olkapäähän, antaa itselleni luvan olla ehkä jonkun elämässä tärkeä, tai ainakin sillä tavalla minä, ettei kukaan voisi tilallani juuri niin olla. Mua naurattaa ja itkettää huomata, miten tärkeä ja rispaantunut näkymättömyysviitta selviää välillä myös pöytälaatikossa. Miten mä yhtäkkiä huomaan nauraneeni niin, että unohdin hillitä sitä hengitystä pidättämällä.

Mä en pidä siitä, kun sanotaan: "Oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä." Ei ole. Se sanonta vähättelee kaikkea sitä, mitä on jo koettu. Se vähättelee vastoinkäymisiä, onnea, yllätyksiä, selvitytmisiä ja tärkeitä tajuamisen ja kasvamisen hetkiä. Se jättää huomiotta kaikki ne askelmat, joita pitkin tähän on tultu. Ne askelmat rakennetaan kiivetessä, vaikeuksien kautta, vinoon ja ohjekirjan vastaisesti. Kaikki se, mitä on rakennettu, vaikuttaa rakentamiseen.

Mutta aina välillä rappusilla taaksepäin katsoessaan voi huomata, miten korkealla jo onkaan, miten ilma on aina vain raikkaampaa ja miten sieltä näkeekään jo kauas. Niin kauas, että ennen kuolettavat rotkot näyttävät enää naarmuilta kallioperässä, naurunrypyiltä kumpuilevassa elämässä.

Joskus siellä on hetken niin kirkasta, että elämä näyttää äkkiä suloiselta pelottavan sijaan ja ohikiitävästi melkein ymmärrettävältä, melkein pysyvältä, melkein omalta. Sellaiselta siis, johon voi nojata, jos horjahtaa.

Kaiken tietoisuuden todistamisen takana - Brexitistä ja muista hashtag-ilmiöistä

Maailmalla tapahtuu taas.

Kukaan ei tosin oikein osaa sanoa, mitä. Jo silkka epävarmuus siitä, mitä on tapahtumassa tai mikä olisi hyvä, saa asioita tapahtumaan - pörssikurssit heilahtelemaan ja nesteen myrskyämään aina yhtä potentiaalisen puolityhjässä lasissa.

Vaikka kukaan ei tiedä, tai ehkä juuri siksi, on tullut yhä tärkeämmäksi sanoa heti, mitä ajattelee. Tai mitä ehkä ajattelee, kunhan asia tuosta etenee. Tai ettei ajattele vielä mitään eikä koko asia voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa - siltä varalta, että joku nyt ajattelee, että kiinnostaisi.

On tärkeää olla äänekäs, äänekkäämpi ja itsevarma, ettei vain jäisi kinni siitä, ettei ihan tiedä. Tärkeintä on ainakin tiedottaa, ettei tiedä, jotta muut tietävät tiedottajan olevan ainakin hyvin tietoinen - tarkasti perillä siitä, mitä tapahtuu ja vankasti aikuinen, hereillä ja järkevä.

Tässä kaikessa tiedon, tunteen ja tietoisuuden tulvavyöryssä on vaikea hahmottaa, mitä oikeasti tapahtui, miksi tapahtui ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. On vaikea kysyä itseltään, mitä minä tästä kaikesta ajattelen, ja vielä vaikeampi muodostaa ajatus siitä, mitä minä oikeastaan haluan. Pelko siitä, että muut tietävät kuitenkin jotain sellaista olennaista, mikä minulta on mennyt ohi, ajaa nyökyttelemään mukana, heristämään nyrkkiä. Tiedon voi aina korvata tunteella, ja kun tunne on yhteinen ja suuri, on sen oltava jotenkin merkityksellistä.

Kuvaavaa on se, kuinka brittiläisten hakukonetietojen perusteella maassa innostuttiin googlaamaan EU:n varsinaista tarkoitusta heti äänestystuloksen varmistuttua. Ennen sitä aika oli kulunut tärkeämmältä tuntuvaan touhottamiseen ja sen vastakkainasettelun rakentamiseen ja ylläpitämiseen, josta media otti tietenkin kaiken irti.

Kun kiihkeä, maailmanlaajuinen tiedonkulku jyllää sosiaalisilla verkkoalustoilla, syntyy illuusio siitä, ettei kukaan tai mikään koskaan nuku. Kun yhtäällä tviitataan ilmastonmuutoksesta, toisaalla ammuskellaan siviilejä ja seuraavalla sivulla kerrotaan valkoisen sokerin vaaroista, jää itsensä tavalliseksi hyvinvointivaltion kansalaiseksi määrittelevän ihmisen osaksi vain pitää itsensä ajan tasalla, ilmaista tietoisuutensa ja muistaa järkyttyä.

On hämmästyttävää, miten hyvin valtaosa ihmisistä on pysynyt järjissään kaikkien sosiaalisen median sovellusten ristipaineessa, ottaen huomioon, että siinä sivussa myös oma konkreettinen elämä olisi hyvä päivittää tasaisin väliajoin. Tietysti on mahdollista, että oman digitaalisen julkisivun päivittäminen ja tiedonhankinta on liukunut osaksi arkipäivää niin vaivihkaa ja positiivisen kutinan saattelemana, että stressi ja kaaos jää piiloon kytemään. Sitä ei ole helppo myöntää itselleen silloin, kun oman fiidin perusteella kaikki muut ainakin pitävät langat käsissään ja koko cocktailin sekoitussuhteen optimaalisena; on tietty osuus vakavaa ja ajankohtaista kertomassa täyspäisyydestä ja tietoisuudesta, hassu videoklippi surffaavasta koirasta muistuttamassa seuraajia jakajansa huumorintajusta, vähän henkilökohtaista ja terveydellistä dataa lautasmallin mukaisella hedelmäsalaattikuvalla sekä vielä pieni osoitus omista intresseistä ja itsenäisestä ajattelusta kuten kyky muistaa, että tänään on kaiken lisäksi käsillä kansainvälinen käsilläseisontapäivä.

Ihminen jää yhä enemmän yksin maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan satoja kavereita näyttöpäätteen päässä ja kompaktisti muotoiltuja mielipiteitä vain odottamassa lausumista. Individualismiin yhä syvemmälle kietoutuvassa länsimaailmassa ihminen jää yksin pohtimaan, minkälaisen kuvan haluaa itsestään antaa. Digialustoilla kaikki on ikuista ja samaan aikaan jo ohitettua. Yksittäisen ihmisen julkisivu jää eniten polttelemaan rakentajansa verkkokalvoille, kun samalla ylikuumentunut tiedonkulku paiskaa huulille jo uusia kohuja, joihin ihminen kokee tarvetta reagoida.

Tämä hätäpäisen kahmimisen aika kuluttaa loppuun paitsi luonnonvarat, myös vilpittömyyden ja uteliaisuuden. Kaikki kurtistuu pelkoon ja äärimmäiseen valppauteen. Kun ympäristön mielipiteen tuomitsevuutta ja rähjähdysherkkyyttä pelätään, syntyy harkitsemattomia yleistyksiä ja kärpäsestä härkäsiksi levähtäviä möläytyksiä. Syntyy väärinkäsityksiä ja yhä tiukempia vastakkainasetteluja.

Kun aika ei mitenkään riitä kaiken toivotun ja itsestäänselvyytenä näyttäytyvän tietoisuuden saavuttamiseen, syntyy hätiköityjä johtopäätöksiä. Tunteet purkautuvat ilmoille nopeaan ja yksinkertaistettuun, jopa väärään tietoon puettuina, koska loputtomien artikkelien voimalla tieteeseen tukeuvassa ajassa pelkkä tunteisiin vetoaminen nähdään helposti lapsellisena. Haja-asutusalueella ikänsä elänyt ja isoäitinsä terveyskuluista huolestunut ihminen ei uskalla sanoa vain pelkäävänsä tuntematonta. On helpompi tulla hyväksytyksi vetoamalla tilastoon maahanmuuttajaraiskauksista ja ummistaa silmänsä kaikelta muulta. Tiedon siivilöimisessä auttavat netin evästeet, facebookin kaverisuhteet ja kaikin puolin kaupallinen media.

Tuntuu, että usein individualismiin ja itsebrändäykseen loukkuun jäänyt ihminen kaipaa eniten yhteisöä. Ymmärrystä ja me-henkeä. Sitä fiilistä, kun huudetaan yhdessä ja maailma tuntuu kuuntelevan. Banderolleja ja tottelemattomuutta. Oikeutta.

Heposti unohtuu, että digiyhteisö ei ole sama asia kuin aito, kiireetön kohtaaminen. Digiyhteisö on aina askeleen edellä. Netti päivittyy nopeammin kuin yksikään yksittäinen ihminen. Pysyäkseen pinnalla kaikkien kohujen aallokossa on unohdettava lähdeaineistot ja mentävä mukaan iskulauseiden hyökyaaltoon.

Elämme facebookmeemien aikakaudella. Globaalissa, digitalisoituneessa maailmassa, jossa kaikella on kiire, on kätevintä typistää ajatukset meneviksi iskulauseiksi ja kannanotot tykkäyksiksi. Yhteydet ovat niin nopeita, että yksi hyvä heitto leviää sekunneissa ja kerää niin valtavia määriä katsojia ja mukaan liittyjiä, ettei kokonaisuus ole enää käsitettävissä. Luvut ovat niin suuria, että syntyy kokemus erityislaatuisesta merkityksellisyydestä, kuin jostain luonnonmullistuksen voimaa lähentelevästä mielenosoituksesta, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisensä. Yksittäisessä ihmisessä syttyy hiljainen toivo siitä, että minä olen mukana. Minä olen mukana muuttamassa maailmaa.

Se on kaunis ajatus. Mutta kun halu muuttaa maailmaa yhdistyy siihen, mitä maailma on nyt eikä jälkimmäisestä haluta tinkiä, lopputulos jää haaleaksi varjoksi alkuperäisestä ajatuksesta ja ihminen pettää itseään. Halu muuttaa maailmaa muuttuu haluksi muuttaa maailmaa helposti ja nopeasti -  ja itse asiassa mieluiten -50% alennuksella.

Kun kiire säilytetään takaraivossa ja maailman muuttaminen pysyy vain yhtenä oman julkisivun rakennuspalikoista, mitään todellista ei saada aikaan. On toki juhlallista ja varmasti psykologisella tasolla merkittävää, kun miljoonat ihmiset vaihtavat profiilikuvansa terrori-iskun uhrien muistoksi tai käyttävät samaa hashtagia. Se ei kuitenkaan muuta mitään niin kauan, kun oma yhteiskunnallinen panos on hoidettavissa yhdellä klikkauksella.

Tietysti poliitikoiden ja median on reagoitava näin mittaviin kansanliikkeisiin. Mutta reagointi on useimmiten samaa tasoa. Poliitikon paine pahoitella ja tietää käytössä olevat hashtagit kriisin kohdatessa on monin verroin tavallista kaduntallajaa suurempi. Silti elämä jatkuu ja kädet on pesty hyvin nopeasti ja helposti.

Media elää ihmisten kohuista ja menee sinne, missä kohistaan. Perinteinen media syö sosiaalisen kädestä ja referoi ilmiöitä iskien bensaa liekkeihin. On käynnissä miljoonien ihmisten dramaattinen leikki, jonka aikana toiset miljoonat ihmiset kärsivät, maapallon tulevaisuus vaarantuu yhä jyrkemmin ja toisaalta mukana kohiseva yksittäinen ihminen potee huonoa omaatuntoa, kun ei enää kykene tuntemaan surua kohun kohteiden kohtalosta.

Kohu toisensa perään laantuu, kun aihe alkaa tuntua jo mikrossa uudelleen lämmitetyltä tai seuraava järkytys ottaa sen paikan. Ihmiset potevat selittämätöntä yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä, vaikka ovat niin mukana, kaikessa ja koko ajan. Pakolaisreiteillä kuolevat ihmiset taas tuntuvat kadonneen, kun mikään ei ole muuttunut ja herättänyt uutta hashtagin synnyttävää kipinää.

Poliitikot rakastavat välttämättömyyden retoriikkaa. On tehtävä taloudellisia ratkaisuja, koska maailma ei odota ja raha meni jo. Silti todellisuudessa, kaiken alla ja takana, vain ihmishenki ja maapallon tila ovat asioita, joille ihminen ei loppuun asti voi mitään. Raha on vain osa luomaamme vakiintunutta järjestelmää, joten on silkka silmänkääntötemppu puhua siitä, kuinka on välttämätöntä toimia vain sen ehdoilla.

Lopulta on kysymys arvovalinnoista. Voitaisiin myös sanoa, että on välttämätöntä auttaa joka ikistä hengestään taistelevaa pakolaista, kunnes se ei enää vain fyysisesti ole mahdollista. Voitaisiin peräänkuuluttaa kuuluvammalta taholta sitä, kuinka välttämätöntä lihansyönnin lopettaminen ja fossilisista polttoaineista eroon pääseminen on koko maailman tulevaisuuden kannalta. Voitaisiin puhua vältämättömästä vastuunkannosta välttämättömän alistumisen sijaan.

Pitäisi pystyä kääntämään ympäri se narratiivi, jossa asioista yksinkertaisimmat ovat asioista lapsellisimpia ja niistä touhottaminen pelkää puberteetti-ikäisen naiviutta. Se nimittäin johtaa kierteeseen, jossa yksittäinen ihminen pelkää tietävänsä liian vähän, olevansa yli käveltävissä ja potentiaalinen naureskelun kohde. Se ihminen typistää tukahdutetun tunteensa iskulauseeksi, joka kuulemma riittää todisteeksi tietoisuudesta. Lopulta se ihminen eroaa EU:sta, äänestää vihaista populistia, haukkuu keskustelijat foorumilla, heittää polttopullolla vastaanottokeskuksen ovea. Ja tekee sen kaiken vain, jotta tuntisi olevansa merkittävä ja unohtaisi pelätä.

Ajatusteni asumuksen ahtaudesta

Tiesittekö, että yksi Jeesusta kuvaavista monista symboleista on manteli?

Minä en tiennyt. Mutta sitten törmäsin siihen kuvataideaiheisessa tietovisassa. Ja nyt tiedän.

Minä en tosin tullut tähän kirjoittamaan Jeesuksesta. Jos haluatte hänestä keskustella, löydätte varmasti siihen seuraa esimerkiksi Elielinaukiolta, jolla kyseisestä historiallisesta henkilöstä papatetaan megafoniin joka maanantai kello kuusi. Tiedän sen, koska papatus kantautuu kauas, ja "Suomi Jeesukselle" - bussi seisoo reitilläni, samassa kohtaa, jossa yöaikaan heiluu usein "Suomi suomalaisille" - henkistä sakkia viinapullot tanassa.

Oikeastaan Jeesuksesta keskustelemista on arki-iltapäivinä keskustassa lähes mahdotonta välttää. Viimeksi, kun kuljin Kampin bussiterminaalin ovista, minulla oli kiire, joten tunsin jonkinasteista äkäistystä, kun minut eteeni kävelemällä pakotettiin irrottamaan kuuloke toisesta korvasta. Siispä vastasin tuimasti vain "en" kysyttäessä, onko minulla henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Ei ole. Hän ei ole edes facebook-kaverini, vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt enemmän kuin varsinaisesti voin sanoa tuntevani. Sitä paitsi, jos minulla on johonkuhun henkilökohtainen suhde, niin en kyllä heti ala sitä ventovieraalle terminaalin oviruuhkassa avaamaan.

Mutta minä EN tullut kirjoittamaan Jeesuksesta. Mennään eteenpäin.

En ole aivan varma, mistä tulin kirjoittamaan. Lähinnä kai vain pitkästä aikaa. Minulle tuli taas sellainen pakahduttava tunne, henkinen närästys, joka ei hellitä vain facebookkia pläräämällä ja jääkaapin ovea päämäärättömästi aukomalla (kokeilin). Joten tässä sitä ollaan.

Kirjoitan nyt pitkästä aikaa itsestäni. Maailmassa on tapahtunut niin paljon ja kello on niin paljon, että en kykene esseistiseen pohdintatyöhön. Huumorini on epämääräistä ja kärsin levottomuuden aiheuttamasta kirjakielisyydestä sekä myllertävästä, joskin mahdollisesti perättömästä yksinäisyyden tunteesta. Siihen kaikkeen auttaa vain kirjoittaminen.

Vaihdoin blogin nimen. Se ei ole enää "Tahto Tuuletin ja elämisen harjoitus". Lähinnä siksi, että sen muistaminen tuotti itsellenikin hankaluuksia eikä sitä ymmärretty oikein mihinkään suuntaan. Koska väärinymmärryksiä ei koskaan voi välttää, tavoittelenkin mieluummin, niin blogissa kuin elämässä, mahdollisimman paljon ymmärryksiä. Niistä saa aina hyvää keskustelua aikaan.

Tahto Tuuletin on yhä yksi alter-kekoni, aavistuksen sammaloitunut elämänsä seikkailija, jonka nimi ymmärretään joko yhdyssanavirheenä tai tekopirteänä pöytätuuletinbrändinä. Se elää minussa vahvasti.

Blogin uusi nimi, Tuulihattu ja kävelykenkä, on monitulkintainen sekin. Kokonaisuudessaan se symboloi kai kahtiajakautuneisuuttani, ihmisen kahtiajakautuneisuutta. On unelmoija, seikkailija ja taivaanrannanmaalari sekä eteenpäin pyrkivä ja arjesta suoriutuva eläjä, se joka maksaa haaveilijapuolen laskut ja huolehtii, että se on pessyt hampaat. On koko minuus: aavistuksen alakuloinen, harkitseva huolehtija, joka tutkii lähdetiedot huolellisesti ennen lopullisia johtopäätöksiä, mutta kantaa toisaalta spontaania, maailmaasyleilevää ja onnellista satuolentoa harteillaan.

Lisäksi nimessä on hienoinen intertekstuaalinen viittaus pienempänä rakastamiini "Heinähattu ja Vilttitossu" - kirjoihin. Koin aina yhteenkuuluvuutta kumpaankin.

Ja juu, tarkemmin ajatellen tuulihattu voi kuvastaa myös kivistä ja poukkoilevaa historiaani syömiseen liittyen sekä sitä, että keräilen mitä erikoisimpia hattuja. Yleensä niitä pitää venyttää a.) siksi, että minulla vain sattuu olemaan niin iso pää ja b.) siksi, että kaikista hienoimmat hatut tehdään minua 12 vuotta nuoremmille pojille.

Harkitsin ensin nimeä "Tuulihattu ja lasikenkä", koska se olisi kuvastanut elämäni toista, tällä hetkellä varmasti merkitsevämpää kahtiajakoa. Ilon ja surun, toivon ja toivottomuuden, luottavaisuuden ja pelon välillä.

Mutta sitten se kuulosti liian siirappiselta. Eikä kävelykenkä-puolen minäni kestä ajatusta siitä epäkäytännöllisyydestä! Lasikenkähän menee rikki. Korvaamattomille säröille muutamasta kolhusta. Enkä minä mene rikki. Niin haluan uskoa, vaikka se usein vaikeaa onkin.

Kävelykenkä on hyvä myös siksi, että olen aina kävellyt paljon. Nautin kävelemisestä. Olen mennyt sekaisin laskuissa siitä, kuinka monet kengistäni olen kävellyt puhki, kirjaimellisesti. En edes muista, kuinka monet pohjat ovat pudonneet pois kesken matkan. Osin syytän tästä kyllä myös markkinatalousajattelun ruokkimaa tuotteiden huonolaatuisuutta.

No niin. Nyt, kun olemme päässeet yli alkulämmittelystä ja uuden nimen etymologiasta, voimme siirtyä aiheeseen.

Minä en ymmärrä. (Toivoisin voivani jo luopua tästä hitusen komediallisesta kirjakielisyydestä, mutta puhekielellä ei nyt vaan lähde. Ehkä kohta.)

Mä en ymmärrä, mikä mussa on vikana. Viimeisin vuosi on ollut taas elämäni vaiherikkaimpia, monipuolisimpia, raskaimpia ja ehkä ihanimpia. Mä olen kerryttänyt kokemuksia, oppinut, kokeillut, saanut aikaan ja uskaltanut paljon. Mä olen mennyt monessa asiassa eteenpäin, taaksepäin ja sivuttain kuin ohjeistajana olisi ollut Google Mapsin navigaattori (totesi kerran keskellä moottoritietä painokkaasti: "Tee u-käännös ja lähde koilliseen").

Silti mä yhä pelkään. Mä pelkään koko ajan epäonnistuvani. Nykyään en enää sillä tavoin kuin ennen työskennellessäni asioiden parissa - olen varmempi kesätyössäni, koulussa, luovissa projekteissa ja muissa hankkeissa, kuten pyrkiessäni jotain konkreettista kohti. Mä luotan jo jonkin verran pohjataitoihini ja siihen, että mulla on valmiuksia kehittyä ja tavoitella haluamiani asioita.

Sen sijaan ihmisten kanssa mä pelkään. Mä pelkään sanovani vääriä asioita, olevani väärässä paikassa, tekeväni vääriä asioita väärään aikaan. Mulla on jatkuvasti sellainen tunne, että mä varastan aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin, ja minä hetkenä hyvänsä joku huomaa, mä jään kiinni - varashälytin alkaa soida ja mut paiskataan menemään. Mulla on tunne, että kohta mä mokaan, kohta nuo ihmiset tajuaa, etten mä ole se, keneksi ne on mua luulleet.

Tai sitten ne vain kyllästyy. Unohtaa mut naulakkoon kuin jonkun joululahjakauden hittilelun, johon ei viitsi ostaa uusia pattereita enää sen jälkeen, kun se kerran väsähtää. Ne patterit on niin hankala hankkia - mistä niitä edes saa? Ja onhan se jo vähän nähty, mitä se koko vekotin tekee.

Mä olen viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään aikana sujahtanut ihan vahingossa porukkaan, jossa mun on hyvä olla. Mulla on siellä paikka. Mua odotetaan ovella. Mulla on tunne, että mun sanomisista, ajatuksista ja tunteista välitetään.

Ja se on mun ongelma. Mä en pääse eroon tunteesta, että ne on vaan ne sanomiset, ajatukset ja tunteet, joilla on väliä. Että jos kadotan ne hetkeksi, mulla ei ole enää mitään väliä. Että mä ostan siinäkin porukassa aikaa kuin vuokralainen, maksan kuukausittain hauskoilla jutuilla, tempuilla ja taidoilla. Ja heti, kun en enää keksi riittävän hyvää uutta, menetän kaiken. Kuin uhkapelissä. Kaikki tai ei mitään.

Tietenkin ystävyys on antamista ja vastaanottamista. Ihmissuhteisiin panostetaan. Niihin käytetään aikaa ja niihin annetaan paljon. Taitoja, ajatuksia ja kärsivällisyyttä.

Silti oikea ihmissuhde ei ole vain esityskavalkadi, jossa toisen repertuaari tarkistetaan tasaisin väliajoin, annetaan aplodit ja laaditaan harjoitusohjelma seuraavaa näyttöä varten. Läheinen ihmissuhde, ystävyys tai rakkaus, on sopimus, jossa ihmiset uskaltavat olla kokonaisia, hyvine ja huonoine puolineen ja hetkineen. Se on sopimus, joka on voimassa toistaiseksi. Se annetaan leimattavaksi ajan ja elämän muutoksille, mutta sopimusoikeuden jatkuminen ei ole kiinni pisteytettävistä yksilösuorituksista. Sitä on luottamus.

Mä en osaa vieläkään luottaa. Siksi mä väsyn niin helposti. Mä väsyn pelkäämään itseäni ja sitä, riitänkö mä itselleni taas tänään. Mä olen niin pitkään antanut itseni kokonaan muiden määriteltäväksi, että mä en uskalla luottaa päätäntävaltaa itselleni. Mä en uskalla määritellä itseäni ja riittämistäni itse, koska mä pelkään niin paljon ikäviä yllätyksiä.

Mä en uskalla ajatella itsestäni hyvää ilman jatkuvaa "hyvien tekojen" päivittämistä, koska pelkään, että jään yllättäen yksin, tulen taas hylätyksi. Jos yksin jäämisen hetkellä olen ollut varomaton, pitänyt itseäni riittävänä ja hyvänä vahtaamatta tarkasti mahdollisia merkkejä välien viilenemisestä tai riittämättömyydestäni, on yksinäisyyden yllätys kahta kivuliaampi. Silloin sitä ei voi vain surra, katsoa itseään lempeästi ja potea ikävää, koska silloin ikävä yllätys ja yksinäisyyden kipu muuttuvat itseinhoksi. Vihaksi sitä kohtaan, minkä luulin riittävän. Vihaksi, joka kumpuaa pettymyksestä itseen ja elämän kulkuun sekä siitä kalvavasta, jatkuvasta epävarmuudesta, joka kaiken alla istuu tiukassa kuin korkki.

Mä en tiedä, saako sitä korkkia enää irti. Kaikista etukäteen kuivuneista kyynelistä turvonnut ajatuskuplani on puristanut sen korkin niin tiiviisti itseensä, että sen takana tunteet ovat menettäneet toivonsa vapaasta virtauksesta ja muuttuneet hiljalleen järjen ja kontrollin jatkopaloiksi; kylmiksi ja eleettömiksi työvälineiksi elämään.

Tunnetukoksen takaa tihkuu lähinnä kahta ainetta. Toinen on kontrollia ruokkiva, lamaannuttava menetyksen pelko, joka tosiaan helposti käpristyy itseinhoksi.

Mutta toinen on läikkyvä onni, melkein säikähdyksenomainen ilo, joka pelon varjossa tuntuu kohtuuttoman ihanalta, melkein vahingolta. Se onni läikkyy ulos silloin, kun olen ryhmässä, jossa musta tunnutaan välittävän. Sitä tapahtuu uudessa ystäväporukassa, teatterilla ja kesätyöpaikalla. Eniten silloin, kun äkkiä huomaan, että on kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa ajattelematta. Tai tajuan, että musta pidetään, vaikken ole sanonut pitkään aikaan mitään. (Tai olen sanonut jotain harkitsematonta, tönkköä tai epäloogista. Tapahtuu useammin kuin hiljaisuus. Toim. huom.) Tai, kun huomaan, että olen vahingossa nojannut polveani toisen polveen ilman, että kumpikaan on kokenut tarvetta siirtää omaansa sivuun.

Se onni on korkin takana niin piripinnassa, että se pääsee vähän läikkymään. Mutta jos pelko jonain päivänä todella hellittää, se onni vyöryy ulos voimalla. Sekin pelottaa. En tiedä, mitä kaikkea kontrollitulpan takana on, en ole osannut enkä uskaltanut katsoa. Entä jos siellä onkin joku ihan toinen minä? Siinä on suurin syy, miksi en uskalla vetää kännejä. Tai vain kokeilla olla.

Olla halauksessa. Olla lukematta viestiä ennen lähettämistä. Olla väärässä. Olla pihalla. Olla löysä. Olla tyhmä. Olla vihainen. Olla kiintynyt. Kertoa olevansa kiintynyt. Olla rauhassa.

Mä pelkään yksinäisyyttä niin kovasti, että mä uskottelen itselleni olevani yksin jo etukäteen. Väistän ja varon, etten kolhiintuisi. Se aiheuttaa varmasti väistämistä ja varomista myös mua kohtaan. Ja niin löydän itseni yhä uudestaan vääntelemästä käsiäni oman huoneeni karvalankamatolla, pohtimasta yksinäistä oloa ja asioita, joita haluaisin uskaltaa sanoa. Käyn läpi yhä uudellleen, mikä mussa voi olla vikana. Miksei muhun voi esimerkiksi...ihastua? Miksei mua voi nähdä romanttiessa valossa? Kaipaan ihan älyttömästi myös romanttista rakkautta. En siksi, että olen nähnyt siitä kuvan amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaan koska osaan kuvitella, kaivata ja kokea. Aitoja, joskin tähän mennessä ilmeisen yksipuolisia asioita. Samaan aikaan hoen, että tietenkin, Maija, kuinka sä edes kuvittelit. Muista olla kiitollinen siitä kaikesta ystävyydestä, mitä olet näin äkkiä saanut osaksesi näin paljon. Ja olenhan mä. Aivan tajuttoman kiitollinen. Ja onnellinen aina, kun uskallan.

Mutta samaan aikaan mietin, että jos tunnetulppa estää mua luottamasta ystävyyden mahdollisuuteen, niin entä sitten rakastuminen? Siinä on kysymyksessä vielä vaara-alttiimpi maaperä. Sellainen herkkyys ihmisessä, jonka ylle ei kasva kuorta.

Jos mä olen kasvattanut itseeni pelosta panssaria koko ikäni, onko sen taakse enää mahdollista nähdä?

Olla yhdessä.