Onnellisuuden pelko

Onnellisuus ei sovi mulle.

Mulla on ollut liian pitkään hymy korvissa. Poskiin sattuu. Ja aivot potkii kuin taapero, joka ei suostu pukemaan toppahousuja.

Miksi mun pitää olla näin vaikea? Miksi onnelliset hetket säikäyttää mut niin, että vedän henkeä väärään kurkkuun, täytyn sekavasta ilosta kuin ilmapallo ja poksahdan tuskallisesti ensimmäisestä kolhusta? Miksi mä tulen surulliseksi aina, kun mulla on kivaa? Miksi vitussa mun pitää olla niin kierteellä, että menetyksen pelko sanelee kaiken? Kääntää onnen päälaelleen ja etsii sen pohjasta merkkiä väärennöksestä, nostaa pään kohti valoa vain todetakseen, ettei missään ole vesileimaa, mikään ei kuitenkaan ole aitoa ja jos onkin, niin tämä jatkuva epäilyni ainakin ajaa sen tiehensä.

Mun vatsa on niin täynnä epämääräistä myllerrystä. Silloin harvoin, kun se nousee kyyneliksi asti, mä itken vain vasemmasta silmästä. Yleensä kaksi kyyneltä, joista toinen ehtii ulos vasta, kun toinen on jo juossut pois.

Tiedättekö sen tunteen, kun pitää käsissään paperiesinettä, joka on niin kaunis ja hento ja ainutlaatuinen, että sen pelkää menevän rikki silkasta ajatuksesta. Kun käsissä on jotain niin kallisarvoista ja kaunista, että sydän alkaa lyödä nopeammin. Silloin se esine tekee mieli laskea nopeasti pöydälle ja katsella sitä turvallisesti kauempaa niin, ettei vain vahingossa pudota sitä.

Mä en vieläkään uskalla luottaa siihen, etten mä pudota sitä, mitä ystävyydeksi sanotaan. Siksi mä luovun siitä jo etukäteen. Varovasti asetteleminen ja taaksepäin astuminen on yhtä kivuliasta, muttei yhtä äkkinäisen järkyttävää kuin se räsähdys, joka nopeasta pudotuksesta seuraa.

Mä en osaa luottaa. Mä osasin joskus. Mutta mä en edes tiedä, mistä aloittaa sen uudelleenrakentaminen. Mä olen niin vihainen itselleni, kun en osaa olla. Pakahdun kiitollisuudesta ja silti olen kiittämätön, kun joka hetki yksin ollessani olen taas pohjalla.

Sanotaan, ettei mitään suurta voi saavuttaa, jos ei uskalla ottaa riskiä. Mutta harvoin sanotaan, että riskin ottamalla voi menettää jotain suurta. Vaikka tietenkin se siihen sisältyy. Eihän se muuten mikään riski olisikaan.

Mä olen vuosien mittaan kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että mä olen yksinäinen. Että se on totuus, luonnon laki, Että mun täytyy oppia elämään sen kanssa ja löytää siitä sen kaunis ja runollinen puoli. Nyt, kun mä vuosien myötä olen oppinut hyväksymään yksinäisyyteni, olemaan ensin rauhassa tuskainen ja sitten seesteinen, mä en enää uskalla luopua siitä. Sillä jos mä antaisin itseni luottaa siihen, etten enää ole yksinäinen ja sitten äkkiä järkyttyisin taas, nopeasti, leikaten - silloin mä joutuisin rakentamaan sen yksinäisyyden hyväksymisen uudelleen. Mä joutuisin myöntämään erehtyneeni.

Mä en uskalla antaa mahdollisuutta edes hypoteettiseen erehdykseen, koska erehtyminen sattuu.

Se on inhimillistä. Ei kukaan tykkää esimerkiksi pakkien saamisesta. Ei kukaan tykkää pettymyksistä.
Mutta kun mä en tiedä, mitä eroa on pettymyksellä ja itsevihalla. Mulle niillä ei taida olla.

Joka kerta, kun mä tajuan tai luulen tajuavani, että olen erehtynyt, mun maailma hajoaa. Leikkautuu keskeltä kahtia kuin vesimeloni, joka vuotaa pöydälle vedenpunaista litkua, jossa siemenet luiskahtelevat, eikä mikään maailman mahti saa niitä vedettyä takaisin. Jokainen erehdys ja väärinymmärrys halkaisee mun maailmani - aikaan ennen erehdystä ja sen jälkeen. Totuuteen ja valheeseen.

Mussa asuu mustavalkoisuus tiukemmassa kuin kehtaan myöntää. Päivänvalossa tai harmaana vellovan sadepilvimuusin seitinohuessa kajossa, kun mulla on lasit nenällä ja kaulus suorassa, mä puhun diplomaattisesti siitä, kuinka kaiken voi nähdä niin montaa kautta, niin monen ihmisen silmin. Sitten illalla, ties kuinka monennen iltapalan muruset pöydältä kämmeneen kerättyäni, mä vaivun huoneeni lattialle tuijottamaan kännykkääni ja muistan syvällä joka huokosessani, kuinka kamala ihminen olen ja kuinka kaikki elämäni vastoinkäymiset ovat vain omaa syytäni eivätkä kenenkään muun silmin mitenkään muuten nähtävissä.

Se mustavalkoisuus tulee jostain kaukaa, selkäytimestä asti kuin huuto, joka ei ole saanut raikua ulos silloin, kun huutaminen väärissä paikoissa oli vielä ikätason mukaista käyttäytymistä eikä mielenterveyden häiriötila.

Välillä mulle tulee silmitön halu vain kinata, vaikka aivan hyvin tiedän olevani väärässä. Silloin mua itkettää. Haluan vänkyä ja vikistä, roikkua jonkun helmassa ja niistää hihaan. Haluan olla väärässä niin, että se ei tarkoita mitään, muuta mitään, vaikuta mihinkään. Haluan olla väärässä niin, että mulle ei sanota "perustele" vaan "shh". Haluan nukahtaa, koska väärässä oleminen tuntuu polvissa ja nostaa haukotuksen itkun väliin.

Mutta aikuinen ei ole väärässä niin. Mä olen yrittänyt olla aikuinen siitä asti, kun sain ensimmäistä kertaa kuulla olevani lapsi. Nyt huomaan, että aikuisuutta on edessä vaikka kuinka, mutta viisivuotiaaksi mä en enää palaa.

Surullista on se, että kun en uskalla luottaa ja rentoutua, vaan yritän kuoria itsestäni esiin vain hyvät puolet, jään ontoksi ja luotaantyöntäväksi useimmille.

Surullisempaa on se, että silloinkin, kun olen kuin ihmeen kaupalla päässyt tutustumaan ja kiintymään ihmisiin sekä viettämään heidän kanssaan ikimuistoisia hetkiä, epävarmuus ja uskalluksen puute lohkaisevat haukkauksen mun läsnäolosta ja saavat mut pelkäämään pahinta. Mitä kivempaa mulla on, sitä enemmän mä kärsin, koska sitä korkeammalta mä odotan putoavani.

Surullisinta on se, että jatkuva varominen ja varmistelu kasvaa ajan kanssa itsensä toteuttavaksi ennusteeksi. Ei kivirekeä voi raahata mukana loputtomiin, etenkään, jos se kivireki pyytelee koko ajan anteeksi ja lopulta karkaa tiehensä, jottei kukaan ehtisi hylätä sitä ensin.

Suru on tunne, jota mä kannan vatsassani kaikkialle. On tosin uutta ja positiivistakin, että mä kykenen tuntemaan sen. Aiemmin suru peittyi itseinhon alle niin syvälle, etten mä tunnistanut sen vääntyneitä kasvoja omikseni ollenkaan.

Suru on totta. On silti vaarallista antaa sen kääntyä itsesääliksi silloin, kun itseviha hellittää otettaan ja mä luulen hetken näkeväni taas kirkkaasti.

Se lapsen uhmakas mustavalkoisuus, jonka olen yrittänyt tukehduttaa koko kouluikäisen elämäni opettelemalla hienoja sanoja ja pyrkimällä ymmärtämään valtapoliittisia rakenteita ja keskustelukumppanieni sanattomia viestejä, saa mut keikkumaan epätietoisuudessa kuin nuorallatanssija. Mustavalkoisuus on tunteillani töissä ja värittää maailmani sen mukaan, mikä tunne on kulloinkin vallalla.

Menestyksen hetkinä kaikki on ihanaa ja satumaista, minä olen supersankari ja keksin ruudin uudestaan, mutten tietenkään tee siitä dynamiittia, koska viisauteni estää sen. Mitä hurjempiin kierroksiin menestyksen tuoma ilo minut sinkoaa, sitä epämukavammaksi tunnen oloni. Puen laskuvarjon jo hekumani huipulla, valmistaudun putoamaan itseinhoon inhoamalla itseäni jo vähän etukäteen. Silloin itseinhon syövereissä minun ei tarvitse sylkeä päälleni siksi, että ajattelin itsestäni niin suuria äskettäin. Voin muistuttaa itselleni, etten ajatellut, inhosin jo vähän suuruuden hetkelläkin. Ja kipu on hiukan lievempää.

Itseinhon syövereissä olen kuin veden pyörteeseen joutunut kaarnanpalanen. Jokainen ajatukseni kääntyy itseäni vastaan. Jos itken, se tekee minusta heikon luovuttajan, jos puren hammasta ja yritän uudestaan, olen pilvilinnoihinsa eksynyt, itsestään liikoja luuleva ja kultalusikka suussa syntynyt typerys.

Itsesäälin tapainen sinertävä harmaus on näistä elämäni linsseistä ongelmallisin. Se ei ole kahden edellämainitun tavoin verrattain nopea, räiskyvä ja ohimenevä kuin ilotulite. Sen kanssa voi elää. Sen kanssa voi iloita. Sen kanssa voi nähdä itsensä siedettävänä, jopa sympaattisena. Sen kanssa näkee myös muuta kuin itsensä, voi havainnoida ympäristöään ja löytää kauneutta. Se auttaa olemaan epäitsekäs. Se on kuin hiljaista kellumista viileässä vedessä kahden edellisen niskaa hakkaavan vuoristoratakyydin jälkeen.

Se tappaa hitaasti. Se on tyytymistä siihen, minkä kuvittelee ainoaksi totuudeksi. Se värittää kaikkien muiden ihmisten sanomiset, katseet ja teot vahvistamaan kuvaa siitä, mikä vain on asian laita, väistämättä. Että sanoi tai teki kuka tahansa mitä tahansa, minä olen yksin ja muita huonompi. Ja niin tulen myös olemaan, sillä sen olen ansainnut. Sen on joku jossakin tähtipölyn katveessa minut ommellessaan päättänyt. Että minä olen valuvirhe, se posliinikissa, jonka toinen silmä muurautui keramiikkauunissa umpeen, joten sitä ei laiteta myyntiin, mutta se saa katsella myyntipöydän takaa, miten sen kaltaiset saavat kodin ja haistella jännittäviä tuoksuja ja nähdä ihmisten iloiset ilmeet. Ja lopulta se oppii nauttimaan lämmöstä ja niistä lempeistä katseista, joita kunnollisten kissojen ostajat siihen ohikulkiessaan luovat. Se ajattelee, että parempi näin.

Minun itsessääliin kasvanut maailmanmaisemani on niin romanttisesti karu, kuten huomaatte, ettei siitä eroon pääseminen ole helppoa. Mieluummin kuvittelen olevani zen ja kohtaloni hyväksynyt kuin päästän irti siitä olettamuksesta ja saan turpiin.

Ja elämä tapahtuu sinä aikana.

Uteliaisuuden riemu ja hapekkaita kyyneleitä

Iso olo.

Merkittävyyden puuska. Haikeuden pakahdus. Tunteellinen takku tukassa ja unesta punaiset posket.

Tekisi ehkä mieli laulaa, mutten oikein jaksa avata suuta. Hyräillään sitten.

Mä olin eilen jotain 11 ja puoli tuntia Tikkurila-festivaaleilla Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena. Seisoin kierrätyspisteillä asiakaspalveluhymy herkässä ja syöksyin väliin aina, kun joku puolihumalainen suomalainen työntyi käsi ojossa pudottamaan palautustölkkiä sekajätteeseen tai banaaninkuorta pullokassiin. Useimmat olivat oikein mukavia. Loppuillasta anniskelualueen perimmäisellä pisteellä päivystäessäni sain jo muutaman huojuvan apurin. "Se pahvi menee sekajätteeseen, koska se on LIKAINEN." "Älä ny hei, täällä tää tyttö pelastaa maailmaa!"

Ellinoorasta melkein Elastiseen asti mä kiertelin alueella poimimassa roskia uudelleenlajiteltaviksi niin maasta kuin turvatarkastuspisteen täyteenahdetuista sekajäteastioista, joiden vierellä uupumattomat turvartarkastajat kuuntelivat samoja raivonpuuskia ja seksististä vinoilua kerta toisensa jälkeen."Mitennii ei omia juomia, saatana vettä tää on, haista ite!" "Neiti on hyvä ja hiplaa vaan, ei haittaa yhtään."

Mä poimin roskat mielikuvituksellisen näköisillä pihdeillä, jotka näyttivät samaan aikaan sekä joltakin "vuoden turhake" - mansikankaranpoistajalta että joltakin FBI:n rikospaikkatutkijan supersteriloidulta välineistöltä vainajan irtoripsien talteenottamiseen. Kun kuljeskelin pihtien kanssa poimimassa sätkiä yksitellen isoon mustaan jätesäkkiin, sain enimmäkseen positiivista huomiota. Partasuiset tupakanhajuiset miehet ja lonkeroa rinnuksilleen läikyttäneet lähmäiset naiset hymyilivät lämmintä, karheaa hymyä ja toivat stumppinsa minulle käteen kuin juomarahan.

Kiertelin myös pyytämässä ihmisiltä vastauksia pieneen anonyymiin joukkoliikennekyselyyn, ja vain 1/45 kieltäytyi vastaamasta. Eräs tacoja toisella kädellä syövä herrasmies hymyili leveästi ja kysyi, onko juna oikea vastaus vai joutuuko siitä ekoihmisten rangaistusvankilaan. Vastasin, että sinne joutuu vain muovimukien biojätteeseen heittämisestä.

Eräällä kierrätyspisteistä kävi eräs hapsuinen saapasjalkainen mies tasaisin väliajoin salatupakalla. "Älä sinä sitten ilmianna tätä kolleegaasi, hän kun nyt antoi mun polttaa tässä." Ensimmäisellä kerralla mies ei ollut löytänyt oikeaa tupakkapaikkaa, kolmella seuraavalla hän palasi vain tervehtimään taas niitä mukavia naisia, jotka jaksavat hymyillä kaatuneen kaljan ja puoliksisyötyjen burgerien hajussa. Saimme myös opetusta siitä, miten käsiohjelman pienestä ja tyylitellystä aluekartasta etsitään karttapohjoinen. "Mä olen kato vanha suunnistaja. Menin tuolla pitkin metsiä ennen kuin toi polvi hajos. Älälälä käännä sitä karttaa, menee ihan suunnat sekasin. Kato noin."'

Meitä "viherihmisiä" katsottiin enimmäkseen hyvällä tai säälien, silloin kun katsottiin. Enimmäkseen ei katsottu. Oli mielettömän vapauttava ja mielenkiintoinen kokemus olla se tietoisesti näkymätön tyyppi, joka hymyilee ja auttaa tarvittaessa, mutta enimmäkseen vain sukkuloi yhä vähemmän suoraan kävelevien ihmisten joukossa pyyhkimässä jälkiä ja silloin tällöin kohottaa katseensa kohti isoa lavaa, jolla aina uusi artisti kohottaa kätensä ilmaan ja sanoo, että tänään on erityinen päivä, te olette upeita, huudetaan. Oli mieletöntä saada olla mukana siinä tunnelmassa, jossa korkkarit potkitaan jalasta, hypitään ja huudetaan ja lauletaan ja suudellaan niin, että näyttää kuin kaksi mustekalaa söisi toisiltaan päät. Oli mieletöntä olla mukana siinä juuri niin, ettei tuntenut ketään, tiesi, mitä kuului tehdä eikä kokenut paineita illan onnistumisesta ja ikimuistoisen elämyksen saavuttamisesta. Mulla oli asiakaspalvelijuudesta, vapaaehtoisuudesta, arvoistani ja asemastani kudottu näkymättömyysviitta, joka oli sekä turva ja verho mun ja maailman välillä että ikkuna siihen. Yllättäen huomasin kantavani näkymättömyysviittaani kuin iltapukua, ylpeänä ja varmana siitä, mitä tein, mutta ilman tarvetta nousta kenenkään yläpuolelle tai varastaa huomiota. Se oli ikimuistoista.

Illan aikana sain neljä lämmintä halausta tuntemattomalta.

Apua ilman, että ehdin pyytää.

Mielettömän upean, tunteja kestäneen keskustelun rasvankeittimen ja valkosipulin hajussa, JVG:n pauhatessa toiseen korvaan.

Huumoria sameissa silmissä.

Bassoa takaraivossa.

Mulla oli olo, että mä pidin huolta, niin ympäristön kuin juhlijoiden hyvinvoinnista. Mulla oli hyvä ja vastuuntuntoinen olo. Ja taivas avautui niin isona ja värivaloista häkeltyneenä, että mulla oli taas olo kuin elokuvassa, mutta todellisella tavalla. Mulla oli muovipäällysteisiin seinämiin sukeltava, vähän nuhainen soundtrack, kun Ellinoora lauloi: Minä elän. Se oli klisee, joka sopi sydämeen.

Mä itkin yhden kyyneleen, vasemmasta silmästä, kun tajusin, että jos mun näkymättömyysviitta olisi yläasteella toiminut niin kuin se toimi nyt, mä olisin uskaltanut hengittää. Jos mun näkymättömyysviitta olisi silloin ollut suojakilpi, jonka takaa kurkistaa eikä kahle, joka kuristaa, se olis saanut mut luottamaan tulevaan ja ennen kaikkea itseeni ja arvooni niin, ettei mun olisi koskaan tarvinnut taistella tietäni sairaalaan kysymään itselleni lupa olla heikko ja apua hengittämiseen.

Toisaalta mä itkin sen kyyneleen siksi, että mä olin niin kiitollinen. Nimenomaan siitä kaikesta, mikä on mahdollistanut mun näkymättömyysviitan vahvistumisen ja sen tarkoituksen kääntymisen. Ilman sitä kaikkea kipua, joka sai mut pyytämään kuolemaa ja vihaamaan jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan minä, mä en olisi tässä. Mä olisin ehkä elossa, mutta mä en olisi se minä, joka olen nyt. En osaisi katsoa maailmaa niin kuin katson nyt. En muistaisi muistuttaa itseäni siitä hymystä, joka jossain roskiksia raivona potkivan kännisen vihan alle jää. En huomaisi sitä kahdeksanvuotiaan kurtistusta, joka kyynisyydellään ratsastavan keski-ikäisen kaikennähneen kuoren kuitenkin läpäisee. En muistaisi, miten paljon voimaa on ilahtumisella, kuuntelemisella ja uteliaisuudella. En muistaisi, miten tärkeää on ottaa kädestä ja istua vieressä vielä silloinkin, hetki on jo liian venynyt tuntuakseen korrektilta. En osaisi arvostaa räkää, hikeä, kyyneleitä ja haukotuksia. Ja joutsenenmuotoiseksi myttääntynyttä nenäliinaa penkereellä, kahta kaislaa, jotka tekevät rantaveteen sydämen.

Uteliaisuus on elintärkeä luonnonvara. Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on ehkä koko elämän tarkoitus. Kyseenalaistaa, kiinnostua. Kokeilla aina, olisiko sittenkin mahdollista. Koko elämä yksi iso novittukatotaan. Koska miks ei!

Koskaan ei voi tietää. Mun mielestä viisastumisen voi aloittaa vasta, kun sen seikan suostuu hyväksymään. Aina voi yrittää ottaa selvää. Mitään ei pitäisi väheksyä.

Kaikkea ei tietenkään voi samaan aikaan pitää yhtä tärkeänä. Mutta on eri asia huomata ja antaa sitten lipua pois, kuin marssia ohi ja kieltäytyä näkemästä. Ensin tahallaan, sitten vahingossa, sitten koska ei enää osaa katsoa, vaikka yrittäisi.

Mun mielestä tää maailma tarvitsee lisää uteliaisuutta. Uteliaisuus sisältää vilpittömyyden ja epävarmuuden hyväksymisen. Ihminen, joka ei kestä ajatustakaan epäonnistumisesta tai erehdyksestä, ei uskalla olla utelias.

Mä toivon, että me ihmiset kiinnostuttaisiin toisistamme lisää. Ja ympäristöstämme. Ja siitä, voisiko joku aluksi hölmö olla sittenkin hauskaa. Pokemon Go on hyvä alku. Apuväline. Kohtaamissovellus.

Enää ei onneksi ole noloa olla nörtti. Se on coolia. (Ja markkinarako, hallituksen kärkipäiväuni, startup-tikkari.) Musta on ihanaa, että se on nykyään jees. Markkinaliberalismin vaikutusverkossa kaikki yksilöllinen intohimon toteuttaminen ja sen eteen ahkerointi on arvostettua. Mutta helposti yhä pidetään vähän nolona osoittaa avoimen positiivisesti tietämättömyyttään. Pitäisi joko suvereenisti tietää, olla välittämättä ollenkaan tai huudella tietämättömyyttään aggressiivisesti, jopa mollaten. "Ei mua vois vähempää ees kiinnostaa, naurettavaa paskaa."

Ehkä vielä joskus kysyminen on uusi musta. Uusi pokemon, tubettajuus ja yrittäjyys. Ja ehkä joskus ei tarvitse olla taitava innostuakseen eikä menestynyt uskoakseen tulevaisuuteen.

Mä tahtoisin huutaa sitä, miten ookoo on olla nuori, villi, vihainen, voitonriemuinen, tosissaan. Haluaisin myös opetella antamaan itselleni luvan olla lapsellinen, äänekäs ja tunteikas. Koska se ei ole oikeasti lapsellista, ainakaan negatiivisessa mielessä. Sellainen negatiivinen lapsellisuus, johon sorrun mitä suurimmassa määrin itsekin, on aikuisuuden ostaminen ja uskotteleminen hienoilla sanoilla, hillityillä äänenpainoilla ja kompakteilla "tämä on viimeinen sana, kantani ei tästä muutu, vaikutan voittajalta kun vaikenen" - kommenteilla. Tietenkin mainitunkaltaiselle aikuistelullekin on paikkansa. Mutta sen ei pitäisi olla kypsyyden hinta tai tosite.

Mä haluaisin elämöidä, olla positiivisesti kreisi ilman humalaa ja vielä muutenkin kuin laittamalla päähän huomiotaherättävän hatun. Haluaisin ottaa kädestä niitäkin, jotka vetävät kätensä pois ja uskovat pysyvänsä ehjinä, kun kieltäytyvät katsomasta sivuilleen. Haluaisin riehua ja rauhoittua ja tuntea, miten monimutkainen ja yksinkertainen on elämä .- ilman että mua syytetään tai syytän itse itseäni yksiulotteisesta naivismista. Haluaisin nauraa ja itkeä siitä kiitollisuudesta, että mun elämä on tuonut mut tähän ja mä olen tuonut tänne asti mun elämän, vaikka se on välillä tuntunut roikkuvan lahkeessa kuin päiväuniaikansa ylittänyt lapsi kassajonossa. Mutku mä haluun.

Mä haluun ja mä saan haluta. Mä olen loputtoman kiitollinen siitä, että mä annoin elämän mennä ja katsoin, mitä sieltä tulee. Mä olen niin helpottunut siitä, että mä osaan taas unelmoida. Ja ennen kaikkea siitä, että mä osaan antaa itseni olla näkyvä ja nojata ihmisen olkapäähän, antaa itselleni luvan olla ehkä jonkun elämässä tärkeä, tai ainakin sillä tavalla minä, ettei kukaan voisi tilallani juuri niin olla. Mua naurattaa ja itkettää huomata, miten tärkeä ja rispaantunut näkymättömyysviitta selviää välillä myös pöytälaatikossa. Miten mä yhtäkkiä huomaan nauraneeni niin, että unohdin hillitä sitä hengitystä pidättämällä.

Mä en pidä siitä, kun sanotaan: "Oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä." Ei ole. Se sanonta vähättelee kaikkea sitä, mitä on jo koettu. Se vähättelee vastoinkäymisiä, onnea, yllätyksiä, selvitytmisiä ja tärkeitä tajuamisen ja kasvamisen hetkiä. Se jättää huomiotta kaikki ne askelmat, joita pitkin tähän on tultu. Ne askelmat rakennetaan kiivetessä, vaikeuksien kautta, vinoon ja ohjekirjan vastaisesti. Kaikki se, mitä on rakennettu, vaikuttaa rakentamiseen.

Mutta aina välillä rappusilla taaksepäin katsoessaan voi huomata, miten korkealla jo onkaan, miten ilma on aina vain raikkaampaa ja miten sieltä näkeekään jo kauas. Niin kauas, että ennen kuolettavat rotkot näyttävät enää naarmuilta kallioperässä, naurunrypyiltä kumpuilevassa elämässä.

Joskus siellä on hetken niin kirkasta, että elämä näyttää äkkiä suloiselta pelottavan sijaan ja ohikiitävästi melkein ymmärrettävältä, melkein pysyvältä, melkein omalta. Sellaiselta siis, johon voi nojata, jos horjahtaa.

Kaiken tietoisuuden todistamisen takana - Brexitistä ja muista hashtag-ilmiöistä

Maailmalla tapahtuu taas.

Kukaan ei tosin oikein osaa sanoa, mitä. Jo silkka epävarmuus siitä, mitä on tapahtumassa tai mikä olisi hyvä, saa asioita tapahtumaan - pörssikurssit heilahtelemaan ja nesteen myrskyämään aina yhtä potentiaalisen puolityhjässä lasissa.

Vaikka kukaan ei tiedä, tai ehkä juuri siksi, on tullut yhä tärkeämmäksi sanoa heti, mitä ajattelee. Tai mitä ehkä ajattelee, kunhan asia tuosta etenee. Tai ettei ajattele vielä mitään eikä koko asia voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa - siltä varalta, että joku nyt ajattelee, että kiinnostaisi.

On tärkeää olla äänekäs, äänekkäämpi ja itsevarma, ettei vain jäisi kinni siitä, ettei ihan tiedä. Tärkeintä on ainakin tiedottaa, ettei tiedä, jotta muut tietävät tiedottajan olevan ainakin hyvin tietoinen - tarkasti perillä siitä, mitä tapahtuu ja vankasti aikuinen, hereillä ja järkevä.

Tässä kaikessa tiedon, tunteen ja tietoisuuden tulvavyöryssä on vaikea hahmottaa, mitä oikeasti tapahtui, miksi tapahtui ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. On vaikea kysyä itseltään, mitä minä tästä kaikesta ajattelen, ja vielä vaikeampi muodostaa ajatus siitä, mitä minä oikeastaan haluan. Pelko siitä, että muut tietävät kuitenkin jotain sellaista olennaista, mikä minulta on mennyt ohi, ajaa nyökyttelemään mukana, heristämään nyrkkiä. Tiedon voi aina korvata tunteella, ja kun tunne on yhteinen ja suuri, on sen oltava jotenkin merkityksellistä.

Kuvaavaa on se, kuinka brittiläisten hakukonetietojen perusteella maassa innostuttiin googlaamaan EU:n varsinaista tarkoitusta heti äänestystuloksen varmistuttua. Ennen sitä aika oli kulunut tärkeämmältä tuntuvaan touhottamiseen ja sen vastakkainasettelun rakentamiseen ja ylläpitämiseen, josta media otti tietenkin kaiken irti.

Kun kiihkeä, maailmanlaajuinen tiedonkulku jyllää sosiaalisilla verkkoalustoilla, syntyy illuusio siitä, ettei kukaan tai mikään koskaan nuku. Kun yhtäällä tviitataan ilmastonmuutoksesta, toisaalla ammuskellaan siviilejä ja seuraavalla sivulla kerrotaan valkoisen sokerin vaaroista, jää itsensä tavalliseksi hyvinvointivaltion kansalaiseksi määrittelevän ihmisen osaksi vain pitää itsensä ajan tasalla, ilmaista tietoisuutensa ja muistaa järkyttyä.

On hämmästyttävää, miten hyvin valtaosa ihmisistä on pysynyt järjissään kaikkien sosiaalisen median sovellusten ristipaineessa, ottaen huomioon, että siinä sivussa myös oma konkreettinen elämä olisi hyvä päivittää tasaisin väliajoin. Tietysti on mahdollista, että oman digitaalisen julkisivun päivittäminen ja tiedonhankinta on liukunut osaksi arkipäivää niin vaivihkaa ja positiivisen kutinan saattelemana, että stressi ja kaaos jää piiloon kytemään. Sitä ei ole helppo myöntää itselleen silloin, kun oman fiidin perusteella kaikki muut ainakin pitävät langat käsissään ja koko cocktailin sekoitussuhteen optimaalisena; on tietty osuus vakavaa ja ajankohtaista kertomassa täyspäisyydestä ja tietoisuudesta, hassu videoklippi surffaavasta koirasta muistuttamassa seuraajia jakajansa huumorintajusta, vähän henkilökohtaista ja terveydellistä dataa lautasmallin mukaisella hedelmäsalaattikuvalla sekä vielä pieni osoitus omista intresseistä ja itsenäisestä ajattelusta kuten kyky muistaa, että tänään on kaiken lisäksi käsillä kansainvälinen käsilläseisontapäivä.

Ihminen jää yhä enemmän yksin maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan satoja kavereita näyttöpäätteen päässä ja kompaktisti muotoiltuja mielipiteitä vain odottamassa lausumista. Individualismiin yhä syvemmälle kietoutuvassa länsimaailmassa ihminen jää yksin pohtimaan, minkälaisen kuvan haluaa itsestään antaa. Digialustoilla kaikki on ikuista ja samaan aikaan jo ohitettua. Yksittäisen ihmisen julkisivu jää eniten polttelemaan rakentajansa verkkokalvoille, kun samalla ylikuumentunut tiedonkulku paiskaa huulille jo uusia kohuja, joihin ihminen kokee tarvetta reagoida.

Tämä hätäpäisen kahmimisen aika kuluttaa loppuun paitsi luonnonvarat, myös vilpittömyyden ja uteliaisuuden. Kaikki kurtistuu pelkoon ja äärimmäiseen valppauteen. Kun ympäristön mielipiteen tuomitsevuutta ja rähjähdysherkkyyttä pelätään, syntyy harkitsemattomia yleistyksiä ja kärpäsestä härkäsiksi levähtäviä möläytyksiä. Syntyy väärinkäsityksiä ja yhä tiukempia vastakkainasetteluja.

Kun aika ei mitenkään riitä kaiken toivotun ja itsestäänselvyytenä näyttäytyvän tietoisuuden saavuttamiseen, syntyy hätiköityjä johtopäätöksiä. Tunteet purkautuvat ilmoille nopeaan ja yksinkertaistettuun, jopa väärään tietoon puettuina, koska loputtomien artikkelien voimalla tieteeseen tukeuvassa ajassa pelkkä tunteisiin vetoaminen nähdään helposti lapsellisena. Haja-asutusalueella ikänsä elänyt ja isoäitinsä terveyskuluista huolestunut ihminen ei uskalla sanoa vain pelkäävänsä tuntematonta. On helpompi tulla hyväksytyksi vetoamalla tilastoon maahanmuuttajaraiskauksista ja ummistaa silmänsä kaikelta muulta. Tiedon siivilöimisessä auttavat netin evästeet, facebookin kaverisuhteet ja kaikin puolin kaupallinen media.

Tuntuu, että usein individualismiin ja itsebrändäykseen loukkuun jäänyt ihminen kaipaa eniten yhteisöä. Ymmärrystä ja me-henkeä. Sitä fiilistä, kun huudetaan yhdessä ja maailma tuntuu kuuntelevan. Banderolleja ja tottelemattomuutta. Oikeutta.

Heposti unohtuu, että digiyhteisö ei ole sama asia kuin aito, kiireetön kohtaaminen. Digiyhteisö on aina askeleen edellä. Netti päivittyy nopeammin kuin yksikään yksittäinen ihminen. Pysyäkseen pinnalla kaikkien kohujen aallokossa on unohdettava lähdeaineistot ja mentävä mukaan iskulauseiden hyökyaaltoon.

Elämme facebookmeemien aikakaudella. Globaalissa, digitalisoituneessa maailmassa, jossa kaikella on kiire, on kätevintä typistää ajatukset meneviksi iskulauseiksi ja kannanotot tykkäyksiksi. Yhteydet ovat niin nopeita, että yksi hyvä heitto leviää sekunneissa ja kerää niin valtavia määriä katsojia ja mukaan liittyjiä, ettei kokonaisuus ole enää käsitettävissä. Luvut ovat niin suuria, että syntyy kokemus erityislaatuisesta merkityksellisyydestä, kuin jostain luonnonmullistuksen voimaa lähentelevästä mielenosoituksesta, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisensä. Yksittäisessä ihmisessä syttyy hiljainen toivo siitä, että minä olen mukana. Minä olen mukana muuttamassa maailmaa.

Se on kaunis ajatus. Mutta kun halu muuttaa maailmaa yhdistyy siihen, mitä maailma on nyt eikä jälkimmäisestä haluta tinkiä, lopputulos jää haaleaksi varjoksi alkuperäisestä ajatuksesta ja ihminen pettää itseään. Halu muuttaa maailmaa muuttuu haluksi muuttaa maailmaa helposti ja nopeasti -  ja itse asiassa mieluiten -50% alennuksella.

Kun kiire säilytetään takaraivossa ja maailman muuttaminen pysyy vain yhtenä oman julkisivun rakennuspalikoista, mitään todellista ei saada aikaan. On toki juhlallista ja varmasti psykologisella tasolla merkittävää, kun miljoonat ihmiset vaihtavat profiilikuvansa terrori-iskun uhrien muistoksi tai käyttävät samaa hashtagia. Se ei kuitenkaan muuta mitään niin kauan, kun oma yhteiskunnallinen panos on hoidettavissa yhdellä klikkauksella.

Tietysti poliitikoiden ja median on reagoitava näin mittaviin kansanliikkeisiin. Mutta reagointi on useimmiten samaa tasoa. Poliitikon paine pahoitella ja tietää käytössä olevat hashtagit kriisin kohdatessa on monin verroin tavallista kaduntallajaa suurempi. Silti elämä jatkuu ja kädet on pesty hyvin nopeasti ja helposti.

Media elää ihmisten kohuista ja menee sinne, missä kohistaan. Perinteinen media syö sosiaalisen kädestä ja referoi ilmiöitä iskien bensaa liekkeihin. On käynnissä miljoonien ihmisten dramaattinen leikki, jonka aikana toiset miljoonat ihmiset kärsivät, maapallon tulevaisuus vaarantuu yhä jyrkemmin ja toisaalta mukana kohiseva yksittäinen ihminen potee huonoa omaatuntoa, kun ei enää kykene tuntemaan surua kohun kohteiden kohtalosta.

Kohu toisensa perään laantuu, kun aihe alkaa tuntua jo mikrossa uudelleen lämmitetyltä tai seuraava järkytys ottaa sen paikan. Ihmiset potevat selittämätöntä yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä, vaikka ovat niin mukana, kaikessa ja koko ajan. Pakolaisreiteillä kuolevat ihmiset taas tuntuvat kadonneen, kun mikään ei ole muuttunut ja herättänyt uutta hashtagin synnyttävää kipinää.

Poliitikot rakastavat välttämättömyyden retoriikkaa. On tehtävä taloudellisia ratkaisuja, koska maailma ei odota ja raha meni jo. Silti todellisuudessa, kaiken alla ja takana, vain ihmishenki ja maapallon tila ovat asioita, joille ihminen ei loppuun asti voi mitään. Raha on vain osa luomaamme vakiintunutta järjestelmää, joten on silkka silmänkääntötemppu puhua siitä, kuinka on välttämätöntä toimia vain sen ehdoilla.

Lopulta on kysymys arvovalinnoista. Voitaisiin myös sanoa, että on välttämätöntä auttaa joka ikistä hengestään taistelevaa pakolaista, kunnes se ei enää vain fyysisesti ole mahdollista. Voitaisiin peräänkuuluttaa kuuluvammalta taholta sitä, kuinka välttämätöntä lihansyönnin lopettaminen ja fossilisista polttoaineista eroon pääseminen on koko maailman tulevaisuuden kannalta. Voitaisiin puhua vältämättömästä vastuunkannosta välttämättömän alistumisen sijaan.

Pitäisi pystyä kääntämään ympäri se narratiivi, jossa asioista yksinkertaisimmat ovat asioista lapsellisimpia ja niistä touhottaminen pelkää puberteetti-ikäisen naiviutta. Se nimittäin johtaa kierteeseen, jossa yksittäinen ihminen pelkää tietävänsä liian vähän, olevansa yli käveltävissä ja potentiaalinen naureskelun kohde. Se ihminen typistää tukahdutetun tunteensa iskulauseeksi, joka kuulemma riittää todisteeksi tietoisuudesta. Lopulta se ihminen eroaa EU:sta, äänestää vihaista populistia, haukkuu keskustelijat foorumilla, heittää polttopullolla vastaanottokeskuksen ovea. Ja tekee sen kaiken vain, jotta tuntisi olevansa merkittävä ja unohtaisi pelätä.

Ajatusteni asumuksen ahtaudesta

Tiesittekö, että yksi Jeesusta kuvaavista monista symboleista on manteli?

Minä en tiennyt. Mutta sitten törmäsin siihen kuvataideaiheisessa tietovisassa. Ja nyt tiedän.

Minä en tosin tullut tähän kirjoittamaan Jeesuksesta. Jos haluatte hänestä keskustella, löydätte varmasti siihen seuraa esimerkiksi Elielinaukiolta, jolla kyseisestä historiallisesta henkilöstä papatetaan megafoniin joka maanantai kello kuusi. Tiedän sen, koska papatus kantautuu kauas, ja "Suomi Jeesukselle" - bussi seisoo reitilläni, samassa kohtaa, jossa yöaikaan heiluu usein "Suomi suomalaisille" - henkistä sakkia viinapullot tanassa.

Oikeastaan Jeesuksesta keskustelemista on arki-iltapäivinä keskustassa lähes mahdotonta välttää. Viimeksi, kun kuljin Kampin bussiterminaalin ovista, minulla oli kiire, joten tunsin jonkinasteista äkäistystä, kun minut eteeni kävelemällä pakotettiin irrottamaan kuuloke toisesta korvasta. Siispä vastasin tuimasti vain "en" kysyttäessä, onko minulla henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Ei ole. Hän ei ole edes facebook-kaverini, vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt enemmän kuin varsinaisesti voin sanoa tuntevani. Sitä paitsi, jos minulla on johonkuhun henkilökohtainen suhde, niin en kyllä heti ala sitä ventovieraalle terminaalin oviruuhkassa avaamaan.

Mutta minä EN tullut kirjoittamaan Jeesuksesta. Mennään eteenpäin.

En ole aivan varma, mistä tulin kirjoittamaan. Lähinnä kai vain pitkästä aikaa. Minulle tuli taas sellainen pakahduttava tunne, henkinen närästys, joka ei hellitä vain facebookkia pläräämällä ja jääkaapin ovea päämäärättömästi aukomalla (kokeilin). Joten tässä sitä ollaan.

Kirjoitan nyt pitkästä aikaa itsestäni. Maailmassa on tapahtunut niin paljon ja kello on niin paljon, että en kykene esseistiseen pohdintatyöhön. Huumorini on epämääräistä ja kärsin levottomuuden aiheuttamasta kirjakielisyydestä sekä myllertävästä, joskin mahdollisesti perättömästä yksinäisyyden tunteesta. Siihen kaikkeen auttaa vain kirjoittaminen.

Vaihdoin blogin nimen. Se ei ole enää "Tahto Tuuletin ja elämisen harjoitus". Lähinnä siksi, että sen muistaminen tuotti itsellenikin hankaluuksia eikä sitä ymmärretty oikein mihinkään suuntaan. Koska väärinymmärryksiä ei koskaan voi välttää, tavoittelenkin mieluummin, niin blogissa kuin elämässä, mahdollisimman paljon ymmärryksiä. Niistä saa aina hyvää keskustelua aikaan.

Tahto Tuuletin on yhä yksi alter-kekoni, aavistuksen sammaloitunut elämänsä seikkailija, jonka nimi ymmärretään joko yhdyssanavirheenä tai tekopirteänä pöytätuuletinbrändinä. Se elää minussa vahvasti.

Blogin uusi nimi, Tuulihattu ja kävelykenkä, on monitulkintainen sekin. Kokonaisuudessaan se symboloi kai kahtiajakautuneisuuttani, ihmisen kahtiajakautuneisuutta. On unelmoija, seikkailija ja taivaanrannanmaalari sekä eteenpäin pyrkivä ja arjesta suoriutuva eläjä, se joka maksaa haaveilijapuolen laskut ja huolehtii, että se on pessyt hampaat. On koko minuus: aavistuksen alakuloinen, harkitseva huolehtija, joka tutkii lähdetiedot huolellisesti ennen lopullisia johtopäätöksiä, mutta kantaa toisaalta spontaania, maailmaasyleilevää ja onnellista satuolentoa harteillaan.

Lisäksi nimessä on hienoinen intertekstuaalinen viittaus pienempänä rakastamiini "Heinähattu ja Vilttitossu" - kirjoihin. Koin aina yhteenkuuluvuutta kumpaankin.

Ja juu, tarkemmin ajatellen tuulihattu voi kuvastaa myös kivistä ja poukkoilevaa historiaani syömiseen liittyen sekä sitä, että keräilen mitä erikoisimpia hattuja. Yleensä niitä pitää venyttää a.) siksi, että minulla vain sattuu olemaan niin iso pää ja b.) siksi, että kaikista hienoimmat hatut tehdään minua 12 vuotta nuoremmille pojille.

Harkitsin ensin nimeä "Tuulihattu ja lasikenkä", koska se olisi kuvastanut elämäni toista, tällä hetkellä varmasti merkitsevämpää kahtiajakoa. Ilon ja surun, toivon ja toivottomuuden, luottavaisuuden ja pelon välillä.

Mutta sitten se kuulosti liian siirappiselta. Eikä kävelykenkä-puolen minäni kestä ajatusta siitä epäkäytännöllisyydestä! Lasikenkähän menee rikki. Korvaamattomille säröille muutamasta kolhusta. Enkä minä mene rikki. Niin haluan uskoa, vaikka se usein vaikeaa onkin.

Kävelykenkä on hyvä myös siksi, että olen aina kävellyt paljon. Nautin kävelemisestä. Olen mennyt sekaisin laskuissa siitä, kuinka monet kengistäni olen kävellyt puhki, kirjaimellisesti. En edes muista, kuinka monet pohjat ovat pudonneet pois kesken matkan. Osin syytän tästä kyllä myös markkinatalousajattelun ruokkimaa tuotteiden huonolaatuisuutta.

No niin. Nyt, kun olemme päässeet yli alkulämmittelystä ja uuden nimen etymologiasta, voimme siirtyä aiheeseen.

Minä en ymmärrä. (Toivoisin voivani jo luopua tästä hitusen komediallisesta kirjakielisyydestä, mutta puhekielellä ei nyt vaan lähde. Ehkä kohta.)

Mä en ymmärrä, mikä mussa on vikana. Viimeisin vuosi on ollut taas elämäni vaiherikkaimpia, monipuolisimpia, raskaimpia ja ehkä ihanimpia. Mä olen kerryttänyt kokemuksia, oppinut, kokeillut, saanut aikaan ja uskaltanut paljon. Mä olen mennyt monessa asiassa eteenpäin, taaksepäin ja sivuttain kuin ohjeistajana olisi ollut Google Mapsin navigaattori (totesi kerran keskellä moottoritietä painokkaasti: "Tee u-käännös ja lähde koilliseen").

Silti mä yhä pelkään. Mä pelkään koko ajan epäonnistuvani. Nykyään en enää sillä tavoin kuin ennen työskennellessäni asioiden parissa - olen varmempi kesätyössäni, koulussa, luovissa projekteissa ja muissa hankkeissa, kuten pyrkiessäni jotain konkreettista kohti. Mä luotan jo jonkin verran pohjataitoihini ja siihen, että mulla on valmiuksia kehittyä ja tavoitella haluamiani asioita.

Sen sijaan ihmisten kanssa mä pelkään. Mä pelkään sanovani vääriä asioita, olevani väärässä paikassa, tekeväni vääriä asioita väärään aikaan. Mulla on jatkuvasti sellainen tunne, että mä varastan aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin, ja minä hetkenä hyvänsä joku huomaa, mä jään kiinni - varashälytin alkaa soida ja mut paiskataan menemään. Mulla on tunne, että kohta mä mokaan, kohta nuo ihmiset tajuaa, etten mä ole se, keneksi ne on mua luulleet.

Tai sitten ne vain kyllästyy. Unohtaa mut naulakkoon kuin jonkun joululahjakauden hittilelun, johon ei viitsi ostaa uusia pattereita enää sen jälkeen, kun se kerran väsähtää. Ne patterit on niin hankala hankkia - mistä niitä edes saa? Ja onhan se jo vähän nähty, mitä se koko vekotin tekee.

Mä olen viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään aikana sujahtanut ihan vahingossa porukkaan, jossa mun on hyvä olla. Mulla on siellä paikka. Mua odotetaan ovella. Mulla on tunne, että mun sanomisista, ajatuksista ja tunteista välitetään.

Ja se on mun ongelma. Mä en pääse eroon tunteesta, että ne on vaan ne sanomiset, ajatukset ja tunteet, joilla on väliä. Että jos kadotan ne hetkeksi, mulla ei ole enää mitään väliä. Että mä ostan siinäkin porukassa aikaa kuin vuokralainen, maksan kuukausittain hauskoilla jutuilla, tempuilla ja taidoilla. Ja heti, kun en enää keksi riittävän hyvää uutta, menetän kaiken. Kuin uhkapelissä. Kaikki tai ei mitään.

Tietenkin ystävyys on antamista ja vastaanottamista. Ihmissuhteisiin panostetaan. Niihin käytetään aikaa ja niihin annetaan paljon. Taitoja, ajatuksia ja kärsivällisyyttä.

Silti oikea ihmissuhde ei ole vain esityskavalkadi, jossa toisen repertuaari tarkistetaan tasaisin väliajoin, annetaan aplodit ja laaditaan harjoitusohjelma seuraavaa näyttöä varten. Läheinen ihmissuhde, ystävyys tai rakkaus, on sopimus, jossa ihmiset uskaltavat olla kokonaisia, hyvine ja huonoine puolineen ja hetkineen. Se on sopimus, joka on voimassa toistaiseksi. Se annetaan leimattavaksi ajan ja elämän muutoksille, mutta sopimusoikeuden jatkuminen ei ole kiinni pisteytettävistä yksilösuorituksista. Sitä on luottamus.

Mä en osaa vieläkään luottaa. Siksi mä väsyn niin helposti. Mä väsyn pelkäämään itseäni ja sitä, riitänkö mä itselleni taas tänään. Mä olen niin pitkään antanut itseni kokonaan muiden määriteltäväksi, että mä en uskalla luottaa päätäntävaltaa itselleni. Mä en uskalla määritellä itseäni ja riittämistäni itse, koska mä pelkään niin paljon ikäviä yllätyksiä.

Mä en uskalla ajatella itsestäni hyvää ilman jatkuvaa "hyvien tekojen" päivittämistä, koska pelkään, että jään yllättäen yksin, tulen taas hylätyksi. Jos yksin jäämisen hetkellä olen ollut varomaton, pitänyt itseäni riittävänä ja hyvänä vahtaamatta tarkasti mahdollisia merkkejä välien viilenemisestä tai riittämättömyydestäni, on yksinäisyyden yllätys kahta kivuliaampi. Silloin sitä ei voi vain surra, katsoa itseään lempeästi ja potea ikävää, koska silloin ikävä yllätys ja yksinäisyyden kipu muuttuvat itseinhoksi. Vihaksi sitä kohtaan, minkä luulin riittävän. Vihaksi, joka kumpuaa pettymyksestä itseen ja elämän kulkuun sekä siitä kalvavasta, jatkuvasta epävarmuudesta, joka kaiken alla istuu tiukassa kuin korkki.

Mä en tiedä, saako sitä korkkia enää irti. Kaikista etukäteen kuivuneista kyynelistä turvonnut ajatuskuplani on puristanut sen korkin niin tiiviisti itseensä, että sen takana tunteet ovat menettäneet toivonsa vapaasta virtauksesta ja muuttuneet hiljalleen järjen ja kontrollin jatkopaloiksi; kylmiksi ja eleettömiksi työvälineiksi elämään.

Tunnetukoksen takaa tihkuu lähinnä kahta ainetta. Toinen on kontrollia ruokkiva, lamaannuttava menetyksen pelko, joka tosiaan helposti käpristyy itseinhoksi.

Mutta toinen on läikkyvä onni, melkein säikähdyksenomainen ilo, joka pelon varjossa tuntuu kohtuuttoman ihanalta, melkein vahingolta. Se onni läikkyy ulos silloin, kun olen ryhmässä, jossa musta tunnutaan välittävän. Sitä tapahtuu uudessa ystäväporukassa, teatterilla ja kesätyöpaikalla. Eniten silloin, kun äkkiä huomaan, että on kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa ajattelematta. Tai tajuan, että musta pidetään, vaikken ole sanonut pitkään aikaan mitään. (Tai olen sanonut jotain harkitsematonta, tönkköä tai epäloogista. Tapahtuu useammin kuin hiljaisuus. Toim. huom.) Tai, kun huomaan, että olen vahingossa nojannut polveani toisen polveen ilman, että kumpikaan on kokenut tarvetta siirtää omaansa sivuun.

Se onni on korkin takana niin piripinnassa, että se pääsee vähän läikkymään. Mutta jos pelko jonain päivänä todella hellittää, se onni vyöryy ulos voimalla. Sekin pelottaa. En tiedä, mitä kaikkea kontrollitulpan takana on, en ole osannut enkä uskaltanut katsoa. Entä jos siellä onkin joku ihan toinen minä? Siinä on suurin syy, miksi en uskalla vetää kännejä. Tai vain kokeilla olla.

Olla halauksessa. Olla lukematta viestiä ennen lähettämistä. Olla väärässä. Olla pihalla. Olla löysä. Olla tyhmä. Olla vihainen. Olla kiintynyt. Kertoa olevansa kiintynyt. Olla rauhassa.

Mä pelkään yksinäisyyttä niin kovasti, että mä uskottelen itselleni olevani yksin jo etukäteen. Väistän ja varon, etten kolhiintuisi. Se aiheuttaa varmasti väistämistä ja varomista myös mua kohtaan. Ja niin löydän itseni yhä uudestaan vääntelemästä käsiäni oman huoneeni karvalankamatolla, pohtimasta yksinäistä oloa ja asioita, joita haluaisin uskaltaa sanoa. Käyn läpi yhä uudellleen, mikä mussa voi olla vikana. Miksei muhun voi esimerkiksi...ihastua? Miksei mua voi nähdä romanttiessa valossa? Kaipaan ihan älyttömästi myös romanttista rakkautta. En siksi, että olen nähnyt siitä kuvan amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaan koska osaan kuvitella, kaivata ja kokea. Aitoja, joskin tähän mennessä ilmeisen yksipuolisia asioita. Samaan aikaan hoen, että tietenkin, Maija, kuinka sä edes kuvittelit. Muista olla kiitollinen siitä kaikesta ystävyydestä, mitä olet näin äkkiä saanut osaksesi näin paljon. Ja olenhan mä. Aivan tajuttoman kiitollinen. Ja onnellinen aina, kun uskallan.

Mutta samaan aikaan mietin, että jos tunnetulppa estää mua luottamasta ystävyyden mahdollisuuteen, niin entä sitten rakastuminen? Siinä on kysymyksessä vielä vaara-alttiimpi maaperä. Sellainen herkkyys ihmisessä, jonka ylle ei kasva kuorta.

Jos mä olen kasvattanut itseeni pelosta panssaria koko ikäni, onko sen taakse enää mahdollista nähdä?

Olla yhdessä.

Maapallolla, vuonna 2016

Tämä teksti on saanut innoituksensa Q-teatterin nuorten 10-vuotisjuhlaproduktion teemoista. Esitys, jossa olen itse mukana, herättää varmasti ajatuksia. Harjoituskausi herätti minussa jotakin tällaista - tänään. Tämä ei ole mielipidekirjoitus, pikemminkin runoileva ajatuspolku. Ajatukseni leikki liito-oravaa, kiisi havainnosta rooliihahmoon, ehkä runoon, ajatuskokeeseen, riimiin, raukeuteen ja pois. 

Lisätietoja Suomi 2016 - musikaalista: 
https://www.facebook.com/events/1180994518587143/?active_tab=highlights

'

Missä on vuoden 2016 suomalainen?

Vuonna 2016 suomalainen tiedostaa ihmisyytensä. Hän hahmottaa vaikutusvaltansa, sisäiset ja ulkoiset kehityskohteensa, velvollisuutensa yhteiskunnan jäsenenä, arvonsa ja oikeutensa, kykynsä ja mielipiteensä sekä ne ajatukset, joita ei halua ajatella. Vuoden 2016 suomalainen on dynaaminen, luova ja yhteistyökykyinen, itseään alati kriittisesti tarkasteleva, ongelmakohtiin rohkeasti tarttuva tekijä ja sisällöntuottaja, joka on jäsen useissa läpinäkyvissä ja tavoitteellisissa, matalan kynnyksen organisaatioissa, joita ihmissuhteiksikin kutsutaan.

Suomalainen on aktiivinen yksikkö, yhtä aikaa subjekti ja kokija, jonka maailmanlaajuisissa verkostoissa kypsyvät älyn, ahkeruuden ja eteenpäin suuntautuvan käyttövoiman hedelmät. Suomalainen on innovaattori, elämän ja muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin mukautuva toimija.

Vuoden 2016 tyypin suomalainen tiedostaa ympärillään useita erilaisia mielipiteitä ja on kykenevä huomioimaan eri taustoista ja elämänpiireistä tulevien tarpeet ja heidän mielenmaisemaansa vaikuttavat tekijät. Suomalainen näkee elämän polkuna, jonka varrelle myös rikkaruohot voivat tuoda oman pirteän säväyksensä. Suomalainen ymmärtää, etteivät kaikki mielipiteet kohtaa vaivattomasti, vaan on tehtävä työtä, löydettävä yhteinen suunta ja visio. Suomalainen tietää, millä luoda kuvaa, vahvistaa ja rakentaa yhteisöä ja kirkastaa identiteettejä. Suomalainen ymmärtää kasvun mahdollisuuden ja keinot sen taustalla. Vuonna 2016 suomalainen on nykyhetkessä kiinni, taloudellisen ajattelun ytimessä. Suomalainen on oppinut, mikä myy.

Vuonna 2016 suomalainen on yksin. Eikä sitten kai oikein muuta. Suomalainen ei löydä pilkulle lauseesta luontevaa paikkaa, mutta pelkää myös pisteitä. Hän ei uskalla vetää henkeä, koska unohtaa silloin, mitä oli sanomassa. Suomalainen on varma, että ennen pitkää kaikki katkeaa. Hän ei tiedä, mihin suuntaan kannattaisi edetä, mutta on kuullut, ettei pysähtyminen kannata. Suomalainen pelkää yhtä aikaa sekä puutumista että kipua. Hän muistaa melkein kaikki saamansa neuvot, muttei tiedä, mitä niistä on tarkoitettu ajateltavan. Mitä pidempään suomalainen katsoo verkon välityksellä vastaanottamaansa kulloistakin sähköistä toimintaohjetta, sitä ilkeämmin sumeampana ohje katsoo takaisin. Maailmalla on kiire, suomalaiselta on kai jäänyt jotakin olennaista kuulematta.

Vuonna 2016 suomalainen vihaa. Hän tietää kyllä, ketä ja osaa kyllä keksiä, miksi. Suomalainen ei tunne hartioitaan, mutta tuntee kyllä takin kylmän painon ja nyrkkinsä kylkiään vasten. Suomalainen tietää, mitä haluaa, kuka on ja mistä löytää jotakin kättä pidempää. Ei suomalainen elämää tai maailmaa vihaa, vaan niitä, joista löytää jotain vihattavaa. Itseään suomalainen vihaa itseltään salaa.

Vuonna 2016 suomalainen ei tiedä, onko hän suomalainen jo, vai puuttuuko vielä joku olennainen taito, tutkinto tai uskonto. Suomalainen tuntee monta muuta suomalaista, joka tavalla erilaista, muttei ole varma kuinka kohdata niitä, jotka ovat äänekkäästi eri mieltä siitä, onko suomalainen suomalainen vai ei. 

Vuonna 2016 suomalainen ei ole varma, haluaako olla enää suomalainen. Hän ei enää pidä siitä sanasta, se tuo mieleen leijonavaakunoita, suomikonepistooleja, huumorintajuttomuutta ja kiinni paiskautuvia ovia, yksityisyyden vaatimuksesta suppuun napsahtavia sälekaihtimia.

Kuitenkin myös vuonna 2016 suomalainen eläin on. Makeasti oravainen, kettu repolainen, mesikämmen, jänöjussi, vieraslaji ja risteytys, kaupunkimiljöön viherkäytävän metapopulaatio. Suomalainen eläin on yhä, vaikka sen pesä koostuu muunmuassa polun roskiksesta lennähtäneistä silikonikorvatulpista, jonkun hometalohankkeen välikaton lastuvillasta, vaipanriekaleista ja jäätelöpaperista.

Suomalainen eläin on vieläkin, vaikka ihminen on innovoinut sen kodin tilalle parkkihallin. Eläin ei varsinaisesti pelkää, vaikka jonkin anturin mukaan sen stressitaso on punaisella ja selkään on piirtynyt karvaton laikku. Kun suomalainen eläin katsoo, sen silmissä on kosteita läiskiä. Siitepölykausi. Suomalaisen sielunmaisemassa se on jotain syvempää.

Niin kauan kuin eläimen silmät ovat suuret ja kimmeltävät ja häntä tuuhea kuin viereisellä mökkivintillä koristeena lojuva pölyharja, eläin on turvassa. Niin kauan, kuin eläintä tullaan katsomaan joelle kovettuneen leivänkannikan kanssa tai lintulaudalle talipallo kourassa, eläin on turvassa. Niin kauan kuin eläimen karvaa kämmeneensä harova lapsi ei saa oireita, eläin on turvassa. Niin kauan kuin eläimelle on paikka ihmisen elämäntavan symbolisena osana, eläin saa olla rauhassa.

Niin kauan kuin ihminen näkee eläimen silmissä palan itseään, palan kuolaista ja pörröistä lapsuutta, eläin on ihmiselle olemassa. Mutta kun vuoden 2016 dynaaminen ja trendivaistoinen suomalainen näkee eläimessä itsensä, se ei näe enää eläintä. Eläin on olemassa tuotekuvastossa, animaatiossa, WC-paperimainoksessa ja keräilytarrana. Se ehkä brändäytyy jossakin koneistossa ja tulee ulos oheistuotteena ja glitteriä tuntokarvoissaan. Mutta ei se silti katoa kokonaan.

Vuonna 2016 maailma on kallellaan. Elämä on teroitettu teräväksi. Huipulla tasapainoilijat huojuvat heikkojen signaalien keskellä kuin posliininkalpeaan hymyynsä jähmettyneet soittorasiaballerinat. Pohjalle sataa teroitusroskaa raskaina lumihiutaleina. Matkalla ylös ei saa pysähtyä katsomaan maisemia tai ote lipeää.

On vaikeaa olla yrittämättä ylös, maksoi mitä maksoi, koska jossain kai sanottiin, että elämän terällä seistessään voi nähdä auringon taas. Ilman, että siitä tarvitsee vastata kenellekään.

Koska avaruudessahan me lopulta ollaan, kaikki.

//
Q-teatterin Nuorten Teatteri: Suomi 2016 - musikaali:

(13.5) / 14.5 / 16.5 / 17.5 / 18.5 / 20.5 / 24.5 / 25.5 / 26.5 / 27.5.2016 

Kaikki esitykset klo 19 
Q-teatterin Puoli-quun näyttämö 

Liput: 10/5 e 

Lisätietoja: https://www.facebook.com/events/1180994518587143/?active_tab=highlights
www.q-teatteri.fi
www.qteatterinnuoret.wordpress.com

Antakaa innovaation hengittää!

"Rakenteellisten kysymysten ratkaisemiseksi kilpailua tulisi päinvastoin lisätä ja ottaa tarkoituksenmukaiset tulosmittarit mukaan rahanjakoon."



Tämänpäiväisen Hesarin suurin mielipidekirjoitus käsitteli yliopistojen "vaikuttavuuden mittaamista". Lappeernrannan teknillisen yliopiston johtohahmot, professori Juha Pyrhönen ja johtaja Markku Ikävalko, kirjoittivat, kuinka korkea aika on jo valjastaa suomalainen yliopistolaitos taloudellisten ja innovaatiivisten vaikutusten arviointiin opetuksessa ja tutkimuksessa. Kilpailua tulee lisätä, jotta saavutetaan parempia tuloksia.

"Kaikkien yliopistojen tavoitteena on tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi luoda erilaisin keinoin maahamme monipuolisesti hyvinvoinnin edellytyksiä."

Mutta mistä me ilman puolueetonta, kokeilevaa, onnekkaat ja opettavaiset vahingot mahdollistavaa tutkimusta ja koulutusta tiedämme, mitkä ovat maamme tai koko maailmamme hyvinvoinnin edellytyksiä tulevaisuudessa? Jos me tiukalla tulosten vahtaamisella, kilpailuun hiillostamisella ja valmiiksi määriteltyjen tavoitteiden asettamisella jo määrittelemme, mitä haluamme löytää?

Maailmanhistorian suurimmat ja mullistavimmat keksinnöt ovat usein syntyneet vahingossa. Sivutyönä, mielenkiinnosta, uteliaisuudesta. Jos 1600-luvulla Isaac Newtonin päähän pudonnut omena sai tämän kysymään, miten ja miksi. niin 2010-luvun Suomessa omenan putoaminen päähän käynnistäisi oikeusprosessin, jossa vastakkain väittelisivät omenankasvattaja ja naapuri, jonka aidan yli omenanoksa taipui. Pitkällisen väittelyn jälkeen linjattaisiin, että kasvattaja maksaa naapurille korvauksia, mutta onhan se hyvä, että näitä omenoita nyt tuotetaan ja kauppa käy.

Tänään, tässä ajassa, Helsingissä ja maailmalla, tarvitaan pientä uhkarohkeutta. Sitä samaa, jolla lähdettiin purjehtimaan silläkin uhalla, että pursi vierähtää maailman laidalta alas (suosittelematta kuitenkaan löytöretkistä seuranneen riiston ja julmuuden toisintamista). Tarvitaan luovaa hulluutta, jota eivät liiaksi rajoita resurssit ja pelin varastavat välitavoitteet. Tarvitaan muistutus siitä. miksi keksimme, tutkimme ja kokeilemme. Emme vain tuottaaksemme, saavuttaakseemme, kilpaillaksemme ja voittaakseemme. Vaan löytääksemme. Vasta löydettyämme voimme hyödyntää. Tulevaisuutta valmiiksi käsikirjoittamalla menetämme vain ne kaikki muut sivut, jotka olisivat voineet olla. Sen kaatuneen mustepullon, jonka valumasta syntyy tarina.

On suoraan sanottuna kaksinaamaista, että oikeistohallituksemme mainitsee harvoissa arvolausunnoissaan tärkeänä luottamuksen toisiin kanssaeläjiin ja uskon tulevaan, kun se samaan aikaan puoltaa markkinatalouden yhä raaistuvaa peliä kaikin mahdollisin keinoin. Kun ihmisille myydään vaihtoehdottomuuden politiikkaa lukuihin ja tutkimuksiin vedoten, saadaan vastauksena vaihtoehdottomia ihmisiä ja vaihtoehdottomia tekoja. Vihaa, epävarmuutta, pelkoa ja piilottelua. Omiin lähimpiin turvautumista, alituista varautumista tuntemattomien pahoihin aikeisiin. Uskoa siihen, ettei kukaan voi tavoitella kuin omaa etuaan, keinoja kaihtamatta.

Aina on olemassa vaihtoehtoja. Aina voi valita. Täytyy valita. Ja valittuaan on törkeää ulkoistaa valintansa jollekin universaalille voimalle. En se minä ollut, tilanne vain vaatii tätä. En se minä ollut, tutkimukset osoittavat, raha virtaa, kilpailu edellyttää, äiti käski, Jumala käski. Ja minä olen turvassa, kun tottelen.

Vaikka totuus on, ettet ole. Kukaan meistä ei ole turvassa. Kukaan meistä ei varmasti tiedä, miten tulevaisuudessa käy. Miljonäärikin voi saada katolta putoavasta lumikökkäreestä pisteen elämälleen.

Silti, meillä on mahdollisuus olla hereillä. Meillä on mahdollisuus tehdä keskeneräisyydestä voima, joka kasvaa ja kehittyy lannistumatta yksin ahtaassa karsinassaan. Meillä on mahdollisuus sallia myös joutilaisuus ja ajattelu, toistemme kohtaaminen ja ennakkoluulojemme myöntäminen ja kyseenalaistaminen. Uusiutuminen, mutta ei uusiutumisen imagon takia.

Kyllä me voimme varautua. Meidän pitää varautua. Mutta ei sulkemalla ovia ja aitaamalla ihmisryhmiä heidän viiteryhmäsnsä ja prosenttiensa perusteella, vaan avaamalla ovia ja jättämällä ne raolleen.

Silläkin uhalla, että välillä tuulee sisään.

Koska vain tuulessa purjeilla pääsee eteenpäin.

Tänään, Helsingissä

Tänään Helsingissä järjestettiin hallituksen kaavailemia opintotuen leikkauksia vastustava mielenosoitus. Tänään Helsingissä marssittiin aavemaisessa sumussa, kenkien ulkosyrjät lätäköistä roiskuneista loskanlipareista tummuneina. Tänään Helsingissä päivitettiin instagramia, facebookia ja snapchattia suurella sydämellä. Tänään Helsingissä sanottiin taas ääneen. Kaduilla, ruuduilla, lööpeissä, yleisönosastolla, kommenteissa, sormenpään tahmaamilla näytöillä, välkillä ja vessanoven läpi.

Eri asia on, kuka kuunteli. Eräässä lastenrunossakin kissa voittaa hiirten vaalit, koska yksikin ääni riittää, jos se on tarpeeksi suuri.

Juuri nyt, tänään Helsingissä, Tampereella, Turussa, Köyliönjärven (ehkä jo sohjoisella) jäällä, tien päällä, laivan kannella, marketin kassalla, jonoissa, pää pulpetissa, vastaanottokeskuksissa, yliopistorakennuksissa, saattohoito-osastoilla, Kamerunissa, Kabulissa, Ohiossa, Ottawassa, kriisialueella, virastossa, salaa, hukassa, kunnan omistuksessa, virka-aikana, kotona, vieraissa, meillä ja naapurissa, siellä täällä, myöhässä ja paikan päällä - on tapahtunut tämä päivä.

Tämän päivän tapahtumiseen vaikuttaa väistämättä tämä aika, nykyaika, ajan kuva. Se, mitä maailmalla pidetään arvossa, Se, miten ja kuka on turvassa. Se, mihin panostaminen nähdään kannattavana. Se, keillä on valta ja se, mihin valta käytetään. Se, mihin verrataan. Se, mikä nähdään merkityksellisenä. Se, kuka nähdään ihmisenä. Kuka nähdään tulevaisuuden tekijänä ja kuka vain menoeränä.

Ihmisryhmän näkeminen vain yhdeltä puolelta on paitsi loukkaavaa ja epätasa-arvoista, myös isku arvioijan omaan nilkkaan. Toiset määrittelevä taho pitää itseään kasassa työntämällä toiset otsakkeen alle kuin sateelta suojaan. Te olette tuollaisia, mutta luottakaa minuun, minä tiedän, että huomenna sataa. Siksi on parempi, että pysyttelette siellä, omassa karsinassanne. Sillä tavalla te toteutatte maailmassa sen osan, jonka minä olen teille kirjoittanut. Jonka minä olen teitä tarkkailemalla teille ennustanut.

Arvioiva taho ei kuitenkaan töniessään tajua, että  luokittelu ja ennustelu ei toimi, koska ennusteet ovat epävarmoja ja johtaessaan tiukkoihin toimenpiteisiin, myös itsensä toteuttavia. Siksi, koska ne ryhmät, joihin toimet kohdistuvat ovat moniulotteisia, koko spektrin värisiä, syviä ja arvaamattomia jopa itselleen. Mitä syvemmin ryhmiin kuuluviin tutustuu, sitä pohjattomammin monipuolisiksi he muuttuvat ja lopulta tullaan kauhistuttavan keskeneräiseen tilanteeseen, jossa ihmisryhmiä ei ole. Ei ole meitä, teitä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, kotimaisia ja muunmaisia, terveitä, sairaita, nuoria, vanhoja, asiantuntijoita ja jotain niitä muita. On vain valtava määrä tekijöitä, kokijoita ja parhaimmillaan kokeilijoita, jotka ovat niin täynnä limittäin, lomittain, vierekkäin ja päällekäin vieriviä yhteneviä OMINAISUUKSIA, että on lopulta mahdotonta määrittää, kuka on eniten minkäkin ryhmänsä edustaja, ennusteensa toteuttaja.

Kun päätöksiä pitää tehdä, huipulla huojuessaan on helpompi ottaa kiinni karkeista linjauksista. Te opiskelijat olette tällaisia, Te yliopistot olette tuollaisia. Te maahanmuuttajat, te dosentit, te vanhukset, te taiteilijat. Koska tilastojen mukaan te olette tällaisia, me reagoimme nyt tähän ja tulemme samalla vahvistaneeksi sitä synkkää skenaariota, johon meidän on nyt välittömästi reagoitava.

Kun jokin ryhmä määritellään menoeräksi, se oppii karusti olevansa sitä. Kun koulussa häiriköivälle sanotaan, että sinä olet vaan niin tuollainen häirikköluonne, se yrittää olla paras mahdollinen häirikköluonne, koska eihän se siis kuulemma muuta osaa eikä opi. Kun leikataan ja kilpailutetaan, jotta paineen alla tulokset muuttuisivat timanteiksi, päädytään ohituskaistoille; tutkimusvilppiin, Volkswageniin. Nokian renkaisiin, pelokkaisiin lyhyen tähtäimen ratkaisuihin.

Kun tavoitteet siirtyvät ajan hengessä kauemmas lopullisesta, alkujaan hyvästä päämäärästä, päädytään tilanteeseen, jossa hiekkalaatikon reunat nousevat nousemistaan ja sisäpuolella päädytään julmiin hiekkalapiotappeluihin, koska ei ole aikaa eikä resursseja kasvaa aikuiseksi ja katsoa ulos.

Tänään Hesarissa toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti kommentin opintotukileikkauksia koskien. Liitenin mukaan hänen opiskeluaikanaan opiskelijat olivat kuuliaisia ja nöyriä, luopuivat arjen luksuksesta kuten matkustamisesta, koska tiesivät, että ahkeralla opiskelulla tulevaisuuden työ kyllä maksaa laihat vuodet moninkertaisesti takaisin. Liiten vihjaa, että nykyopiskelijat näkevät opiskeluaikansa sellaisena panostuksena yhteiskunnan eteen, että kokevat tarvitsevansa siitä suorastaan "palkkaa", siis opintotukea.

Kyllä, opintotuki on aika uusi juttu. Ennen vanhaan sitä pärjättiin vähemmälläkin, jopa ilman. Siksikö, että ennen laivat olivat puuta ja miehet rautaa? Ja nykyään pullamössöä suoraan suoneen vetänyt sukupolvi tahtoo julkkikseksi ja medianomiksi helposti ja nopeasti, Thaimaanmatkoineen ja netflikseineen?

En tiedä, mutta tämä aika on myös aika uusi juttu. Digitalisaatio on uusi juttu. Älypuhelinten vallakumous ja kaikki hehkutettuun uudistumiseen ja kehityksen mukana pysymiseen uppoava raha on uusi juttu. Epävarmat työmarkkinat. Kehityksessä roboteille delegoitavat "perusduunit". Yhä kiihtyvä globalisaatio. Yhä kiihtyvä julkinen keskustelu, epävarmuus ja loputtomat vaihtoehdot. Sosioekonomiset erot, jatkuvat kansainväliset vertailut, gallupit ja tutkimukset, joista voi katsoa, kuka minä taas olinkaan. Testaa, millainen olet ja mitä voit yhteiskunnalle tarjota.

Onko se, että elämänpolkuaan haluaa rakentaa niin turvalliseksi, monipuoliseksi ja mielekkääksi kuin mahdollista, itsekästä pullamössöilyä? Tulevaisuudessa työn käsite laajenee vielä lisää. Teollistumisen ajan kahdeksasta neljään duunit, joissa on selkeä kulku ja tavoite, jäävät koneiden vastuulle. Työstä kuin työstä tulee soveltavaa, vaativaa ja aikaavievää - työtä, johon on annettava jotain itsestään. Siksi olisi jo tärkeää luopua ajatuksesta, jossa työ on aina vain tuskaa ja hupi suoritetaan vapaa-ajalla. Ihminen on parhaimmillaan saadessaan työskennellä intohimonsa parissa. Kun työ kiinnostaa, nälättää ja kutkuttaa, kuuluisia innovaatioita ja tuloksia syntyy tehokkaammin.

Intohimonsa pariin päästäkseen on usein opiskeltava, harhailtava ja etsittävä vähän pidempään. Ehkä nostettava enemmän tukia ja otettava lainaa, kyllä. Ehkä jopa tehtyä virheitä, vääriä valintoja, suunnanmuutoksia! Oltava yhteiskunnan menoerä.

Toisaalta elämässä tehdään virheitä ja vääriä valintoja. Jos opintotuen avulla vaikkapa kouluttamattomasta suvusta nousee intohimoinen korkeakoulutettu tutkija, se on kuitenkin kai parempi kuin päätyä tilastojen valossa kenties oletetumpaan vaihtoehtoon, alkoholismiin, yksinäisyyteen, mielenterveyskuntoutujaksi? Intohimonsa toteuttajaksi, oman alansa innovaattoriksi ja veronmaksajaksi päätyminen on kai parempi vaihoehto, vaikka tavoitteen saavuttamiseen menisi pitempi aika kuin kotiovelta leipäjonolle? Jos nuoruuden väärä valinta ja virhearviointi olisikin vaikka tutkinto-ohjelman vaihtaminen ennen valmistumista eikä koviin aineisiin johtava huumekokeilu?

Jos kokeiltaisiin?