Sillä hetki hetkessä hetken on

 Mahtista.

Jotenkin tuntuu kauhean pöhnäiseltä, pönöttävältä ja pöhköltä aloittaa tämä kirjoitus sanomalla, että on tullut aika. Ei aika tule eikä mene, tässä maailmassa aika on ja säilyy, toisin kuin me ihmiset, meidän ajatuksemme, muistomme, tunteemme ja tuhahtelumme. Toiset asiat pysyvät pitempään, jopa ihmisiän halki, kuten minun rakkauteni alkusointuihin. Useimmat kuitenkin putoavat pois ennen pitkää ja hyvä niin.

Ei sitä jaksa olla loputtomiin onneton. Eikä liioin onnellinenkaan. Toisinaan on pakko murista, viskoa käsivarsia suoriksi, törmäillä seiniin, nauraa silmiin kyyneleitä ja itkeä, kunnes tulee hikka ja jalkoihin iskee vapiseva lamaannus. Toisinaan tuntuu oikealta vain hyräillä, hymyillä, tuijottaa tyhjää tyhjin silmin, hihitellä itselleen ja muille, laulaa puille. Olla luvallisesti tyhmä, tökerö, itsepäinen, epävarma, innokas. Luottaa itseensä ja muihin, tietää kuka on ja mitä arvostaa, mihin tahtoo elämässään vaikuttaa ja minkä jättää mahdollisimman koskemattomaksi.

On ihan jees (kuten Demi-lehdessä aina sanotaan) leikkiä välillä olevansa hirrrrrmuisen älykäs ja erityislaatuinen, yksi iso maailman napa, sellainen arktinen, jota pingviinitkin palvovat. Joskus, kun tuntee olonsa kovin yksinäiseksi, saattaa leikkiä kuolevansa ja käydä läpi jokaisen läheisen ilmeen uutisen vastaanottamisen jälkeen. On ihan okei kuvitella kamaluuksia ja yhtä okei hävetä niitä syvästi myöhemmin.

On okei vihata ja rakastaa itseään vuorotellen ja välissä vain olla ja tuijottaa hupsuja Youtubevideoita pää tyhjänä. Se on okei myös perjantaisin, kun monet vetävät päänsä täyteen. On oikein rakastaa elämää ympärillään ja raivostua sille aika ajoin. On oikein olla välillä "väärin", koska jos kaikki olisivat aina vain oikein, ei oikeutta koskaan kyseenalaistettaisi tai vahvistettaisi.

Minun on nyt tarkoitus puhua itsestäni tässä kontekstissa viimeistä kertaa. Olen muuttunut tämän blogin alkuajoista, uudistunut ulkopuolelta kuin minkä tahansa brändin päivittynyt logo. Tärkein muutos on kuitenkin tapahtunut jossain aivojen hermoratojen seassa, silmien takana, varpushupparin helmaa puristavissa kämmenissä. Sydän sykkii taas kuten sen kuuluu, luut ja ääni kantavat. Ajatukset jaksavat paremmin. Olen  kasvanut muutakin kuin kokoa. Ymmärrän nyt, että on suurta ja tärkeää pystyä pohtimaan omia motiivejaan, arvojaan ja ajatuksiaan elämässä, myös vähän sitä, mitä muut ehkä ajattelevat ja tekevät. Yhtä tärkeää on kuitenkin uskaltaa elää ja olla riittävästi ajattelematta. Uupumaton itseanalysointi auttoi minut ulos itse nikkaroimastani hiirenloukusta, mutten olisi päässyt pinnalle asti luopumatta vellomisesta tietoisesti aika ajoin ja luottamatta siihen, että elämä kantaa, painoinpa sitten kymmenen tai yhdeksänkymmentä kiloa.

Tärkeitä kulmakiviä ovat rakkaus ja vapaus. Onni ei ole itseisarvo, vaan tekijöittensä summa. Onnellisuus ei ole minusta edes tärkein tavoite. Voin olla onnellinen, tavallaan, olematta onnellinen. Kun tiedän asioiden olevan kuten parasta on, voin luopua joistakin oman onneni palasista ja tulla siten onnellisemmaksi, mikä on kiistatta hassua. Tällä hetkellä olen aika kyllästynyt minuudessani myllertämiseen. Tiedän tähän mennessä tarpeeksi voidakseni suunnata huomioni tärkeisiin asioihin ympärilläni.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vapaus on avain moneen. Olen nyt lopullisesti vapaa osastoista, polikontakteista, painonmittauksista, hoitajien katseista ja epäluuloista, lähes kaikista mielialalääkkeistä ja yleisestä mielenterveysbyrokratiasta. Ennen kaikkea olen vapaa omaan kehooni ja ajatteluuni kohdistuvasta vihasta, koulun ja elämisen pelosta, pahimmasta yksinäisyydestä ja kaikesta kulminoituvasta kalvavasta kylmyydestä vatsan sisällä.

Konkreettisesti, oksennus ei enää maistu suussa, eivätkä nutrien pakkausmateriaalit pauku sulaessaan jäästä jääkaapissa. Saan syödä ihan niin monta luumua kuin huvittaa tai olla syömättä ainuttakaan. Saan kävellä sateessa tunteja joutumatta selittelemään mitään kenellekään ja laiskotella olohuoneen omaperäisessä tavarakaaoksessa kuin lapsi kehdossa, huoletta. Osaan taas rakastaa, vihata, itkeä, nauraa ja ahdistua aidosti, helpottua ja hymistä niin, että posket hytkyvät. Osaan näytellä taas silloin tällöin. Puhua kieliä, laskea matikkaa, kirjoittaa runoja ja säveltää ja sanoittaa kappaleita. Uskallan avata suuni ja elättelen toivoa siitä, että pian opin myös sulkemaan sen tarvittaessa.

Hyväksyn melkein kokonaan sen, etten ole kuin yksi ihminen monista, en parempi enkä huonompi. Hyväksyn perfektionistisen luonteenlaatuni ja osaan nauraa sille. Suuntaan sieraimeni kohti tulevaa ja pyyhin pois kovettuneet rippeet menneisyydestä. Myönnän menneisyyteni ja uskon oppivani jatkuvasti lisää myös sen ansiosta.

BEFORE/ENNEN/WTF/ WHY

AFTER/JÄLKEEN/BECAUSE YOU'RE WORTH IT JNE. 

Blogin lopettamiseen on monta syytä. Sanotaan, että lukiossa sitä elää elämänsä parasta aikaa. En ota mitään paineita, mutta vietän varmuuden vuoksi koululla niin paljon aikaa kuin mahdollista, nuuhkin seiniä tavoittaakseni rakennuksen hengen ja yritän löytää syvällisen yhteyden kanssaopiskelijoihin. Tai no. Ehkä tämäntyyppinen orjallisuus unohtui jonnekin kuljetun matkan varrelle. Mutta lukio vie aikaa. Minä oikeasti viihdyn siellä.

Toiseksi, olen huomannut, että kaksi vuotta kestänyt vaihtelevan tiivis hoitojaksoni (johon tavallaan luen tämän blogissa avautumisen, oman korvaamattoman terapiamuotoni) on paitsi auttanut minua, myös vaikeuttanut ystävyyssuhteiden solmimista oikeassa elämässä. Käsitykseni siitä, mitä uusi tuttavuus haluaa minusta tietää, on jokseenkin vääristynyt. Usein sanotaan esimerkiksi moi, minä sanon: "Hei, olen sosiaalisesti kyvytön entinen anorektikko, tuleva vegaani, mahdollisesti myös psykologisella tasolla sadomasokisti. Mitä mieltä muuten olet ydinvoimasta?" Toisin sanoen olen niin tottunut pöpöttämään syvällistä sössöä itsestäni, etten oikein osaa sosialisoida nätisti.

Blogin nimi, Pöllöfani, ei enää oikein iske. Pöllöt ovat ihania, mutta niin ovat kaikki muutkin eläimet, joiden asiaa haluan ajaa. Tämä ei koskaan ollut varsinainen eläin- tai käsityöblogi kuten nimi voisi antaa olettaa. Pöllöjä on sitä paitsi nykyään liikaa kaikissa tekstiileissä ja muissa höröttimissä. Kallion lukion hipsteri tai sekopää (molempi parempi, kuten minä) ei voi olla liian mainstream.

En halua leimautua menneisyyteni perusteella. Luultavasti löydän melko pian uuden kanavan ilmaista itseäni sosiaalisessa mediassa. Youtuben olen löytänyt vasta, rakastan sen mahdollisuuksia...

Tämä blogi jää paikalleen, kunnes joku Bloggerin ylläpitäjistä katsoo sen poistamisen aiheelliseksi. Tämä postaus on jo liian pitkä, mutta loppuun tärkein.

Kiitos.  Ilman lukijoitani olisin luultavasti seonnut lopullisesti. Yhdessä vaiheessa kommentit ja tieto siitä, että joku lukee ajatuksiani ja miettii kirjoittamiani asioita, olivat tärkein syy jatkaa mönkimistä. Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkein keino itseni ilmaisemiseen ja arvostamiseen. Oli korvaamatonta saada siihen vastakaikua. Kiitos erityisesti Viivi, Saara, Jen, Katariina, Suvi ja Jemina. Kaikkea hyvää.

Maija, aka. riesakuoriainen. 

#happiness#healthylife#newbeginning#firstandlasttimeforhashtags#nofilter

                                                                                                                                             

Mureneva tulevaisuuteni Ikean sohvalla.

Olen kamalan tyhmä. Ihan liian ujo. Ja vielä sillä tavalla epäsöpösti. En niin kuin seitsemän käppänän Vilkas, joka ei ole koskaan puhunut, koska ei ole kokeillut. Vaan niin kuin kivi. Sellainen sammaloitunut möhkäle, jonka kaikki ohittavat matkallaan markettiin. Olen kömpelö ja karvas. Kuivahtanut ja karvainen kuin parhaat päivänsä nähnyt kookospähkinä.

Nyt en puhu siitä, miten paljon syön tai kuinka laaja tuolin pintaan piirtyvä takalistoni taas olikaan. Te tiedätte jo ihan hyvin kaiken siihen liittyvän. Te tiedätte minun vatsamakkaroistani enemmän kuin ne tietävät itsestään, joten antaa sen aiheen nyt olla. Ei minun kulmikas, ruhjeille revitty itsetuntoni hankaa elämäni liitutaulua näin korviasärkevästi siksi, että olisin läski. En minä ole läski. Juuri nyt.

Minuun sattuu, koska tunnen itseni niin riittämättömäksi. Kaikilla elämäni osa-alueilla. Miksi minun täytyy tuntea niin suurta intohimoa juuri teatteria ja näyttelemistä kohtaan, kun kerran olen vain se typerä kivi. En osaa ottaa toista näyttelijää huomioon, viedä kohtausta eteenpäin tai tuoda siihen mitään uutta. Jo lavalle astuessani olen luovuttanut. Kyllä minä tietenkin väitän itselleni, niin kivenkovaa kuin kivi vain voi, että teen kaikkeni. Mutta minä pelkään yleisöä, vastanäyttelijää ja ennen kaikkea itseäni niin paljon, ettei edes yrittämisestä tule mitään.

Ensin minä siis luovutan, jo ennen kuin kohtaus on päässyt alkuun. Kesken kaiken minun tekee mieli juosta pois koko teatterista, pois maailmasta, purskahtaa raikuvaan, vapauttavaan itkuun. Vaan ei. En minä itke, vaikka kuinka rutistaisin naamani kätevään matkakokoon. Tuska jää rintalastan alle, jonnekin lähelle palleaa. Se vaikeuttaa hengittämistä, puhumista, nukahtamista. Se muuttaa muotoaan kun aikaa kuluu, kasvaa ja märkii, hyllyy kuin ykkösviili. Se muuttuu vihaksi, sisäänpäin kääntyneeksi viiltävän teräväksi piikiksi.

Ensimmäistä kertaa edes kirjoittaminen ei auta. Minä vihaan jokaista tavua tällä sivulla, jokaista ontuvaa kielikuvaa. Minä olen paha ihminen, koska en osaa rakastaa itseäni. En taida siis osata rakastaa ketään toistakaan. Olen tuomittu yksinäisyyteen, ikea-sohvan nurkkaan murustamaan  kevytlevitteellä voideltuja Vaasan ruispaloja siinä yksiössä, joka hamaan tulevaisuuteeni, johonkin maailman laidan sateiseen kortteliin, piirtyy.

Minusta ei koskaan tule näyttelijää. Vaikka toisaalta, ei minusta koskaan tule hyönteistutkijaakaan. Eikä sulkapallomailanvalmistajaa. Minulla on vain yksi suuri intohimo, taide, ja kun en saa rakkauteeni vastakaikua, lopulta tukehdun niihin perkeleen ruispaloihin. Vaikka vapaaehtoisesti.

Hymykuoppakipu

Olen luullut, että osaan. Olen luullut, että pystyn. Olen luullut, lapsellisesti, että kaikki on niin kuin olla pitää.

Olen elänyt siinä uskossa, että elämä kantaa. Tai no, ehkä olen ollut uskovinani. Hymyillyt, vaikka poskipäihin vähän sattuisikin, purrut hampaita yhteen kuin pähkinänsärkijä. Eihän sitä kauan ole kestänyt, valheellista tai ei. Murentunut se on joka tapauksessa.

Kallion lukiossa pitäisi olla ihanaa. Ja onhan siellä. Mutta minä en osaa ottaa sitä vastaan.

Kuvittelin, että kun pääsen pakoon, pois yläasteen ja menneisyyden hankaavista varjoista, aloitan uuden elämän. Olen jälleen normaali, mutta erityinen, niin kuin me kaikki. (Tai oikeastaan vielä vähän erityisempi kuin moni muu, kähisee pieni ääni. Hyi, minä sitten inhotan itseäni.)
Kuvittelin taas liikoja. Pulahdin odotuksiini ja jäin lämpimään veteen kellumaan. Mutta joku sulki hanan, se taisin olla minä, ja tässä sitä ollaan. Haaleaa. Vilu.

Minä en löydä sanoja. Äidinkielen ryhmätyön esittelyssä vien puheaikaa kaikilta muilta runsain mitoin, kauhon sitä itselleni kuin pelikaani vain toistellakseni jo mainittuja asioita. Mikä saakutin pelikaanipapukaija minusta on tullut? Psykologian ryhmätyössä kinastelen yhdestä sanasta. Olen kuin huonosti kasvatettu lapsi.

Herranjumala. Minähän OLEN huonosti kasvatettu. Olen regressoitunut lukiossa takaisin esikoululaiseksi.

Toisaalta käyn hetki hetkeltä hiljaisemmaksi. Vihaan omaa ääntäni ja käytänkin sitä lähinnä vain oppitunneilla. Olen ujo, sisäänpäinkääntynyt ja vaikea tapaus. Hymyilen kyllä vastaantulijoille, pidän ovea auki, mutta siihen se sitten jää. Mikä minusta on tullut? En tunne itseäni.

Muut nauravat. Yhdessä. Minä en osaa kuin kirjoittaa "taiteelliseen pysäyttäviä" yhden sanan lauseita. Yksin.

Olen väsynyt, kamalan väsynyt. Koeviikko lähestyy, enkä voi lukea tarpeeksi, koska unohdan heti, mitä olin lukemassa. Nukun bussissa. Tunnilla istun aina eturivissä vain tahmatakseni poskeni kämmenilläni. Kuvistyöni muistuttavat... Ne muistuttavat... Sanotaan, että sormivärejä syövä tenava on minuun verrattuna Leonardo Da Vinci.

Pahinta on, että kukaan ei edes naura minun työlleni hyväntahtoisesti. Jos joku kiusoittelisi, minä kuuluisin joukkoon ja voisin hyväksyä omat vikani helpommin. Mutta en minä voi pakottaa ketään pitämään itsestäni, enkä haluaisikaan. Tahdon ansaita ystävyyden, antaa saman verran takaisin. Tahtoisin, että joku pitäisi minusta sen vuoksi, kuka olen. En vain osaa olla oikein kukaan.

Minä ihailen niin paljon, kadehdin liikaa ja suren vain, lopulta. En osaa elää, vaikka viimeinkin minulla olisi kaikki edellytykset siihen. Jos elämä on tätä, miksi koskaan tein sen helvetillisen työn parantuakseni?

Minä olen aivan liian normaalipainoinen lääkärini suosituksiin nähden, saan asua kotona ja tehdä mitä huvittaa. Silti istun tässä ja pyydän maailmalta sitä samaa vanhaa, jonka luulin jo kaivertuneen itsekseen osaston ruokasalin seiniin. Antakaa minulle elämä!


// Kyllä minä tiedän, ettei elämä kävele luokseni, vaan minun täytyy se itse osata rakentaa. Olen vain niin kamalan väsynyt. Minun poskipääni ovat hymyilemisestä niin kipeät.

//Voisin valvoa koko yön tässä kirjoittamassa, haluaisin sanoa jotain yhteiskunnasta. Jotain tosi korkealentoista ja syvällistä samaan aikaan. Mutta kun ei minusta ole siihen, ei juuri nyt.

Nenä ja seikkailu ihmisten maassa - Osa 2

Noniiiin :DDD Pitkästä aikaa tätä tarinaa. Myönnän, että olin kauhean kiireinen (laiska) kirjoittaakseni, joten siksi venyi. Tämä osa onkin sitten niin pitkä, että lähetän sinulle dumletikkarin, jos onnistut lukemaan sen kokonaan... Olkaapa hyvät!
Edellinen osa luettavissa tästä: http://pollofani.blogspot.fi/2014/06/nena-ja-seikkailu-ihmisten-maassa.html




OSA 2

Nenä oli käynyt kaivamassa heittämänsä pallon mustikanvarpujen seasta Viherhämärän itäpuolelta, paikasta, jossa hän ei ollut käynyt milloinkaan aikaisemmin. Nyt pallo lepäsi tiiviisti hänen oikeassa kainalossaan ja nenänsä, sen hän oli suunnannut kohti kaupungin mölisevää paljoutta.

Keskuspuiston reunassa hän uhrasi epäilylle vielä hetken. Pienet vastuuntuntoiset, ikävän aikuismaiset ajatukset kiersivät kehää hänen takaraivossaan ja kutittivat niskaa kuin huonosti istuvat sammalvaatteet. Ja tosiaan, vaatteet! Ne hän oli saanut ylleen siinä samassa silmänräpäyksessä, kun hänestä oli tullut ihminen. Hänellä oli sammalenvihreä paita ja mudanharmaat, pitkät housut. Jopa kengät hänellä oli, vaikka öttiäisten kielestä ei niille sanaa löytynytkään. Ajatus ihmisvaatteista ja siitä, että ne olivät hänen, kutkutti Nenää niin suuresti, että hän unohti samantien, miksi olikaan pysähtynyt epäröimään.

Heti astuttuaan kadulle kokonaan, Nenä törmäsi oikeaan ihmiseen. Hän älähti, kun miehen kädessä oleva suorakulmainen, litteä esine töytäisi lujaa hänen vatsaansa. Mies ei sanonut mitään, mulkaisi vain ja kiirehti sitten jatkamaan matkaansa leuka edellä. Nenä oli niin hämmentynyt, ettei edes juossut ihmisen perään kysyäkseen, sattuiko häneen, pyytääkseen anteeksi omaa kömpelyyttään ja ehkä tiedustellakseen, mikä oli tuo litteä esine ja mihin sitä käytettiin.

”Sinä seisot keskellä kulkuväylää”, voimakas ääni kajautti Nenän korvan juuresta. Nenä pomppasi ilmaan säikähdyksestä ja kohtasi naispuolisen, kirkasvärisiin ja kahiseviin vaatteisiin pukeutuneen ihmisen jäänviileän ilmeen. Ihmisellä oli päänsä päällä kummallinen, kiiltävänpunainen jatke, ja hän tuki käsillään suurta esinettä, jossa kaksi ympyrää oli kytketty toisiinsa monimutkaisilla putkilla. Nenä tuijotti. ”Voisitko ystävällisesti siirtyä sivuun, tässä on ihmisiä työmatkalla ja vilkasliikenteinen katu”, nainen jatkoi samaan kovaan sävyyn. Nenältä vei vielä hetken, ennen kuin hän sai astuttua askeleen taaksepäin. Nainen pyöräytti silmiään, nousi Nenän hämmästykseksi monimutkaisen ympyräesineen selkään ja viiletti tiehensä.

Vähään aikaan ei Nenä uskaltanut liikkua minnekään. Hän seisoi suuren pihlajan varjossa, harmaan, joustamattoman tien reunassa ja katseli hurjaa vilinää silmät suurina. Rauhoituttuaan hän alkoi ymmärtää. Ihmiset liikkuivat koko ajan. Hän erotti useita samankaltaisia ympyrähäkkyröitä ja ihmisiä niiden kyydissä. Toiset kävelivät, toiset juoksivat, toiset menivät sisään puhiseviin, kaliseviin, tööttäileviin ja savuaviin laitteisiin, jotka kuten Nenä tajusi, eivät olleetkaan lemmikkejä, vaan jonkinlaisia kulkuvälineitä. Minne kaikki oikein olivat matkalla?

Toinen asia, jonka Nenä pani merkille, oli se, etteivät ihmiset puhelleet keskenään. He eivät edes katsoneet toisiaan, vaan tavallaan liu'uttivat ilmeensä yli vastaantulevien kasvojen ja jatkoivat sitten taas loputonta matkustustaan. Toiset kyllä puhuivat, kieltä, jota Nenä ihmismuotonsa ansiosta ymmärsi, mutta he puhuivat niihin suorakulmaisiin esineisiin, joissa, kuten Nenä arveli, asui varmaankin pienempiä ihmisiä, kenties ihmislapsia.

Lopulta Nenä löysi katseellaan paikan, jossa ihmiset ainakin hetken verran pysyivät paikoillaan. Se oli vihreä katos, jonka luota kaliseviin ja puhiseviin kulkuneuvoihin astuttiin. Nenä rohkaisi itsensä ja marssi tuon paikan ihmisten luokse.

”Päivää”, hän sanoi sujuvasti suomeksi ja ihmetteli itsekin omaa kielitaitoaan. Kukaan viidestä katoksen ihmisestä ei vastannut hänelle. Yksi kaivoi taskustaan kiireesti litteän suorakulmionsa ja ryhtyi kutittelemaan sitä sormellaan. Neljä muuta ottivat harkitun askeleen kauemmas hänestä. Nenästä alkoi tuntua, ettei ihmisten elämään noin vain käveltykään. Hän veti syvään henkeä ja sai heti kamalan yskänkohtauksen. Yksi katoksen ihmisistä oli sytyttänyt palamaan pienen valkoisen käärön ja savu tuntui kurkussa ja sieraimissa paljon paksummalta ja kitkerämmältä kuin iltanuotiopiirissä kotipuolessa.

Toivuttuaan Nenä päätti yrittää uudestaan. Hän kuivasi silmänsä ja kohdisti katseensa suoraan etummaisen ihmisen silmiin, jotka tutkailivat tiiviisti suorakulmion pintaa. ”Oletteko nähnyt tämän omistajaa?” Nenä kysyi kovaa ja selvästi.

Ihminen säpsähti rajusti. ”Eeen...” se sopersi ja pälyili katseellaan Nenän pään yli.

”Siis TÄMÄN”, Nenä korosti ja nosti ystävällisesti pallon niin korkealle, ettei se voinut jäädä ihmiseltä huomaamatta. Ihminen vilkaisi Nenää hyvin nopeasti silmiin ja kääntyi sitten kohti kengänkärkiään niin kuin katse olisi satuttanut sitä. ”En ole nähnyt.”

Nenä päätti luovuttaa hänen kohdaltaan ja kääntyi neljän kauempana seisovan puoleen leveästi hymyillen. ”Oletteko te nähneet tämän pallon omistajaa?” hän kysyi iloisesti. ”Minun todella pitäisi löytää hänet.”

Kahta neljästä hymyilytti. Kaksi muuta näyttivät vain typertyneiltä, yksi jopa vihaiselta. Lopulta toinen hymyilijöistä avasi suunsa. ”En ainakaan minä ole nähnyt”, se sanoi. ”Ehkä voisit laittaa vaikka feisbuukkiin ilmoituksen. Tai kaupan ilmoitustaululle?”se jatkoi, kun Nenä ei näyttänyt ymmärtävän.

”Kiitos”, Nenä sanoi alakuloisesti. Sitten hän kääntyi ja jatkoi matkaa.

Nenä oli niin hurmaantunut omista ihmisenjaloistaan ja pitkistä askelistaan, että käveli vain kävelemisen ilosta. Hän käveli hurisevien ja puhisevien kulkuvälineiden täyttämien teiden laitoja ja katseli ihmisiä haltioituneena. Vastaan tuli pienikokoisia ihmisiä isokokoisempien työntämissä kärryissä ja yksi sellainen osoitti Nenän kasvoja sormellaan. ”Äiti, kato! Isonenä!”se huusi. ”Hyi, Jalmari, ei saa osoitella!” hänen äitinsä komensi. ”Sinullakin on hauska pipo”, Nenä kehui, mutta äiti ja lapsi-ihminen olivat jo jatkaneet matkaa.

Kävellessään Nenä pani merkille, että toiset ihmiset säikkyivät katsomasta häntä kasvoihin, kun toiset puolestaan vain tuijottivat, pitkään ja tyhjin ilmein. Tosin kyllä tuijottajatkin käänsivät katseensa äkkiä pois, kun Nenä hymyili heille. Kyllä ihmiset sitten olivat kummallisia.

Eräällä hieman syrjäisemmällä vihreällä katoksella Nenä kohtasi kolme varmaankin hyvin köyhää ihmistä. Niillä oli huono ryhti ja aivan liian suuret vaatteet. Käsissään ne kantoivat kiiltäviä ruskeita pulloja, vähän metsänhaltian rohtovuosikertojen näköisiä.

”HEEI!” keskimmäinen huusi Nenän huomattuaan. Hänen silmänsä katsoivat Nenästä hieman ohi, mutta se taisi olla ihmisillä tapana.

”Heipä hei”, Nenä vastasi, mutta hänen äänensä hukkui vasemmanpuoleisen karjaisuun.

”ISO NENÄ!”

”Niimpä niin”, Nenä sanoi. Hän oli tottunut siihen, että hänen nenäänsä ihailtiin. ”Teilläkin on oikein...”

Mutta taas hänet keskeytettiin. Miehet alkoivat nauraa. Kovaäänistä, Nenän korvissa jotenkin ikävää naurua. Keskimmäinen osoitteli Nenän nenää, oikeanpuolimmainen kumosi kurkkuunsa nestettä ruskeasta pullosta ja vasemmanpuoleinen tarrasi Nenän hartiaan kovakouraisesti. ”HEEI, MÄ VEDÄN SUA NENÄSTÄ!” Ja hän väänsi Nenän nenää, lujaa.

Nenä kiljaisi ja riistäytyi vapaaksi. Kauhuissaan hän juoksi pois miesten luota, mutta vielä kaukana heistä hän oli kuulevinaan noiden ihmisten kumean naurun kaikuna korvissaan.

Nenä oli hädissään. Ei tämän näin ollut ollut tarkoitus mennä. Hetken Nenä kaipasi kipeästi takaisin kotiin. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi Hullu-Karvajalkaa, vanhaa öttiäistä kotikulmilla, joka oli saanut lisänimensä omituisista puheistaan ja tavoistaan. Varmasti ihmistenkin joukosta löytyi erikoisempia yksilöitä. Hän olisi vain yksi höpsö pelkuri, jos antaisi moisen säikyttää itseään.

Niin Nenä jatkoi matkaa. Kävellessään ihmisten seassa hän yritti kovasti olla välittämättä vatsanpohjassaan kasvavasta kylmästä epävarmuuden tunteesta, joka säteili hetki hetkeltä voimallisemmin raajoihin ja kurkunpäähän kihelmöimään. Hän nimittäin pani merkille, että ihmiset joko tuijottivat tai väistelivät hänen nenäänsä, eivät häntä kokonaisuutena. Pian hän huomasi kulkevansa kuin pienessä, läpinäkyvässä kotelossa; ihmisten ilmeet ja eleet kuvastivat toisia ihmisiä kohtaan lämmintä välinpitämättömyyttä, jonkintapaista yhteenkuuluvuutta, kun taas hän oli kaikin tavoin erilainen. Häntä pelättiin.

Nenä ei voinut suuttua ihmisille tavasta, jolla häntä kohdeltiin, mutta hän tunsi itsensä hyvin surulliseksi. Hän oli tottunut siihen, että hänen nenäänsä ihailtiin tai vähintäänkin kunnioitettiin. Hänethän oli nimettykin sen mukaan. Ei hän osaisi olla ilman sitä. Hän piti nenästään kovasti.

Lannistuneena Nenä käveli eräälle viheralueelle, joka näytti melkein yhtä yksinäiseltä määrätietoisesti etenevien ihmisten keskellä kuin Nenä tunsi olevansa. Hän löysi vihreän penkin ja istuutui sille, pää käsien varassa ja isovarpaat toisiaan vasten.

Ei hän ollut istunut siinä kauaakaan, kun hän äkkiä kuuli äänen, sanoja toistensa perään, aivan läheltään.

”Hei, onko jokin hätänä?”

Kesti hetken, ennen kuin Nenä tajusi äänen puhuttelevan häntä. Hän kohotti katseensa.

Noin kahden ihmisenaskeleen päässä seisoi vaaleahiuksinen nainen vaaleissa housuissa ja vaaleassa, napitetussa takissa. Nainen hymyili hänelle. Nenä hämmentyi huomatessaan, ettei hymy ollut samanlainen kuin vihreän katoksen ihmisillä, sellainen, joka sai hänet tuntemaan itsensä tyhmäksi. Eikä se ollut samanlainen kuin ruskeapulloisilla miehillä, ilkkuvaksi nauruksi vääntäytyvä. Se taisi olla, jollei Nenä oikein pahasti erehtynyt, vain ystävällinen.

”Ei varsinaisesti” , Nenä vastasi. ”Minä olen vain surullinen.”

Nainen nyökkäsi hitaasti. ”Haluatko jutella siitä?”

Nenä hämmentyi entisestään. ”En tiedä”, hän sanoi. ”Jos siitä ei ole haittaa. Miksi ei.”

”Minulla ei ole kiire”, nainen sanoi ja istuutui Nenän viereen penkille. ”Kerro vain.”

”Minä tunnen itseni yksinäiseksi”, Nenä sanoi suoraan. ”Ihmiset joko nauravat minulle tai sitten he eivät huomioi minua laisinkaan.”

Nainen rypisti kulmiaan. ”Tyypillistä”, hän sanoi. ”Ja aivan typerää. Minne sinä olit menossa?”

Nenästä tuntui, että hänen ihmisyyttään alettaisiin epäillä, jos hän sanoisi, ettei ole matkalla minnekään.

”Minä etsin tämän pallon oikeaa omistajaa”, hän sanoi ja näytti palloa. ”Mutten ole löytänyt häntä. Enkä ole koskaan käynyt feisbuukissa, joten en voi mennä sinne uudestaankaan. Tarkoitan, ilmoitusta laittamaan.”

Nainen nauroi, mutta lempeästi. ”Ei feisbuukissa ole mikään pakko olla”, hän sanoi. ”Ihmiset vain tuntuvat luulevan niin. Mutta tosiaan, tuo pallo. Olet kultainen, kun tahdot palauttaa sen, mutta omistajan löytäminen saattaa olla kyllä melkein mahdoton tehtävä. Miten olet yrittänyt?”

”Olen kysellyt ihmisiltä, jos he tietäisivät, kuka tämän pallon omistaa.”

”Mutta meitähän on täällä niin hirveän paljon.”

”Meillä kotipuolessa kaikki tuntevat toisensa ja pitävät toisistaan huolta ja lukua”, Nenä sanoi varomattomasti.

”Ai, mistä sinä tulet?” nainen kysyi kiinnostuneena.

Nenä nielaisi. ”Tuolta... Tuolta pohjoisesta”, hän keksi. Nainen nyökytti ymmärtäväisesti. ”Täällä etelässä asiat ovat vähän suurempia ja usein myös monimutkaisempia”, hän sanoi.

”Sen olen huomannut”, Nenä myönsi.

”Oletko vierailulla vai muuttanut tänne pysyvästi?” nainen tiedusteli.

”Minä... Se vähän riippuu. Minun pitäisi löytää tämän pallon omistaja.”

Nainen näytti vähän kummastuneelta. ”Mutta sehän on vain pallo. Niitä saa kaupasta uusia.”

Nenä ei tiennyt, tarkoittiko kauppa kenties samaa kuin sepän paja kotipuolessa, sillä siellä kaikki potkupallot valmistettiin. Seppä oli hyvin tarkka siitä, ettei uusia tehty kuin äärimmäisissä tapauksissa ja korkeintaan lahjaksi perheenlisäyksen päivänä.

”Jos nyt kuitenkin menisimme sinne feisbuukkiin”, Nenä ehdotti. ”Ja laittaisimme ilmoituksen.”

”Hyvä on”, nainen sanoi, kaivoi taskustaan litteän, toiselta puolelta kirkkaan vaaleanpunaisen ja toiselta puolelta kiiltävän suorakulmionsa ja hipaisi sitä etusormellaan. Mitään ei tapahtunut.

”Pahus, akku loppu. Kotoa kun lähdin niin oli vielä melkein viiskyt prossaa.”

”Onko tuo sinun lapsesi?” Nenä kysyi ”Vai kenties lemmikkieläin?”

Nyt nainen nauroi taas. ”Sinullapa on terävä huumori. Perheenjäsenestähän tämä jo melkein käy, olet oikeassa. Jos me haluamme feisbuukkiin, niin sinun täytyy tulla käymään meillä kotona, ihan tässä lähellä. Meillä on siellä pöytäkone.”

Naisen koti sijaitsi korkeassa, vaaleassa talossa. Pihaan oli pysäköity tööttäileviä kulkuvälineitä ja kahden ympyrän laitteita. Yksi pieni ihminen istui neliönmuotoisessa lavassa täynnä hiekkaa ja taputteli kepillä eri värisiä kulhoja ja kuppeja. ”Ällä tuule paha kaakku”, hän rallatti. Nenästä oli kummallista, että ihmiset tuijottivat häntä, kun joukosta löytyi monia muitakin vähän erikoisempia yksilöitä.

”Unohdin muuten esittäytyä”, nainen sanoi iloisesti, kun he olivat ahtautuneet pelottavaan pieneen koppiin ja vetäneet ristikko-oven kiinni. ”Minä olen Aino Vilkman.”

Nenä parkaisi ja tarrasi peilin vieressä olevaan kahvaan, kun koppi, jossa he seisoivat alkoi äkkiä liikkua ylöspäin. Aino Vilkman näytti kummastuneelta. ”Mikä hätänä?” hän kysyi.

Nenä oli puristanut silmänsä kiinni. ”Minä en ole tottunut lentämään”, hän sopersi. Aino Vilkman nauroi taas. ”Sinä olet varsinainen.”

”Ei kyllä minä olen mies”, Nenä korjasi vakavana. ”Tai siis poika.”

Ja TAAS Aino Vilkman nauroi. Nenä tunsi olonsa hämmentyneeksi.

”Tämä on tällainen tavallinen perhekoti”, Aino Vilkman sanoi, kun he astuivat ulos kamalasta lentävästä kopista kiiltävään käytävään. ”Ei mikään sisustuslehteen sliipattu kulissi.” Ja hän avasi punaisenruskean oven pienen kuhmuraisen esineen avulla.

Nenän eteen avautui kapea huone täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Lattialla matto oli kaislan tai sammaleen sijasta värikäs kuin sateenkaari. Seinustalla seisoi rivissä erikokoisia jalkineita ja niiden yläpuolella roikkui hienoja, sileitä ihmisvaatteita omituisen muotoisissa oksankarahkoissa. Huoneen vastakkaisessa päädyssä Nenää tervehti Nenä itse. Kun hän heilutti päätään, toinen Nenä teki samoin. Nenältä vei hieman tavallista öttiäisenajatusta pidemmän hetken, ennen kuin hän tajusi näkevänsä oman kuvajaisensa paljon metsälammenn pintaa kirkkaammassa esineessä. ”Astu vain peremmälle”, Aino Vilkman kehotti aivan hänen takaansa. ”Ei tarvitse ujostella.”

Nenä oli ihmeissään. Aino Vilkman johdatti hänet seuraavaan huoneeseen, jossa oli taas niin paljon nähtävää, että Nenää aivan huimasi. Siellä oli kasoittain asioita, joita Nenä ei osannut kuvailla. Hänen päässään toistuivat ilmaukset esine, vekotin ja laite. Hän olisi halunnut voida nimetä ympärillään huomiota vaativat tavarat. Vain yksi tutunkaltainen asia seisoi aivan seinässä erottuvan laajan läpinäkyvän aukon vieressä. Se oli puu, aivan varmasti. Nenä ei tunnistanut lyhytkasvuisen kasvin laatua, mutta siirtyi vaistomaisesti sen lähelle hakemaan turvaa.

”No niin”, Aino Vilkman sanoi. ”Laitetanpas se ilmoitus sitten sinne feisbuukkiin.” Hän istuutui, otti käteensä soikean, langassa kiinni olevan tavaran ja liikutti sitä pöydällä. ”Äh. Taas tämä temppuilee, vanha romu. Pitäisi hankkia uusi hiiri.”

Nenä mietti kuumeisesti, olivatko hiiret ihmisten lemmikkejä ja tarvittiinko niitä kenties puhdistamaan näitä vekottimia hännällään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oravien hännät olisivat luultavasti puhdistuksessa tehokkaampia, ja että kylläpä ihmiset olivat kummallisia.

”Sinä löysit sen siis Keskuspuiston reunasta, Tullinpuomin Shellin vierestä? Joo... Laitetaan, että jalkapallo kaipaa omistajaansa. Ja sitten voisin laittaa tähän vielä sun puhelinnumeron. Luettelepas.”

Nenä tuijotti Aino Vilkmania epätietoisena.

”No?” Aino Vilkman näytti kärsimättömältä. ”Luettele!” Ja sitten hän hymyili jokseenkin vaikeasti.

Nenän öttiäisenaivoissa hyrräsi. Hän ei osannut luetella kuin ystäviensä nimet ja erään vanhan lorun, jolla Kihara-äiti oli laulanut hänet uneen. Jotenkin tuntui, ettei kumpikaan kelvannut tilanteeseen.

”Minä... minä en osaa”, hän sopersi lopulta. ”Olen pahoillani”, hän lisäsi vielä ennen kuin Aino Vilkman ehti vastata.

”Ei se mitään!” Aino Vilkman huudahti kovaa ja hymyili niin tavattoman leveästi, että Nenä tunsi itsensä yhä tyhmemmäksi. ”Keksitään joku toinen keino.”

”Meillä Viher... tuolla kotipuolessa yleensä merkitään tieto kadonneesta asiasta kylän vanhimpien kirjaan, josta sitten kaikki voivat käydä katsomassa”, Nenä selitti. ”Vaikka yleensä pelkkä keskusaukiolla huhuileminen riittää.”

Aino Vilkman henkäisi suureleisesti. ”Oi! Minä sitten rakastan tuollaisten pikkukylien yhteisöllisyyttä!”

”Että voisimmeko me merkitä tämän pallon -”

”Minä ehdotan, että sinä tulet nyt keittiöön ja otat minun kanssani mummin mustikkakeittoa ja keksejä. On meillä leipää ja päällisiäkin, olet varmaan nälkäinen. Mietitään sitten, mitä tehdään, jooko?”

Aino Vilkmanin ääni oli sillä tavalla ystävällinen, että Nenä aisti vaihtoehtojen vähyyden. Hän yritti hymyillä ja tuntea itsensä rohkeaksi, vaikka syvällä sisimmässään hän tiesi olevansa samalla tavalla sotkussa kuin koppakuoriainen keväthankien sulamisen aikaan.

Sinireppuinen alakulo

It's a lovely day.
If I was okay, I could dream myself away.
But the silence inside my head,
It rips out my teeth, it cuts my hair.
I've got my cheek against the pillow,
the sun is getting low.
Why do I feel so sad?
Why do you always look at my hat? Not me.

I try so hard, believe me.
I just want to be free.
Be free with you when in the air
the birds and shadows just don't care.

I want to be like all the others,
happy, angry, that's what matters.

I don't want to try to be.
I just want to see and feel.
The loneliness eats me while I
eat everything that I can find.
I wish that someday someone could
love me
not something
I should be.



Sehän on minun oma vikani. Jokin sääntö, jonka olen itseeni kirjoittanut. Yritän tehdä vaikutuksen jokaiseen vitun pensaaseen, joka tielleni osuu. Ihmiset taas saavat minut niin tolaltani, etten tiedä miten päin seisoisin. Yleensä päädyn tunkemaan pääni kahden sellaisen olkapään välistä, jotka mieluummin tutustuisivat toisiinsa kaikessa rauhassa. Ilman minua. Ihastuisivat. Nauraisivat. Riitelisivät. Luottaisivat. Uskoutuisivat. Lupautuisivat. Sillä aikaa, kun minä vedän sinisen kånkenin selkääni ja valun kotiin purkamaan pahaa oloani äitiini (johon minulla on psykologisesti liian tiivis suhde - se kuulemma oli osasyy anoreksiaani) sekä tomaatteihin. Joskus blogiin. Joskus luovaan toimintaan. Liikuntaa en ole voinut harrastaa pitkään aikaan, koska olen paskonut vasemman lonkkani ja kärsin pitkittyneestä kuumeettomasta flunssasta.

Nyt en jaksa edes kirjoittaa enempää. Minä olen vain minä. Kunpa se riittäisi.

Minä en pysty. En pysty mihinkään.

Makaan ojassa, jonka liepeillä humiseva tyhjyys hakkaa tärykalvoihin kuoppia. Takaraivon alla on viileää, litisevää, turhaa, kipeää. Ohimoilla kaikki maailman pakotteet tunkevat läpi, minä jään alle. Vajoan jään alle, kylkiä pistelevään kylmään, seitinohueen, kovaan veteen. Joka paikkaan sattuu. Paitsi etten enää tunne itseäni, tunnoton ylimääräisyys hyllyy ympärilläni aaltojen tahtiin, en voi hallita sitä. Miksi en tee mitään?

Olen umpikujassa, nenä vasten pölyistä seinää. Lattialla hiukset, koirankarvat, kivensirut ja ne ajatukset, jotka eivät enää jaksa nousta seisomaan, vievät tilaa toisiltaan. Minä pelkään. Vihaan ja olen väsynyt. En silti pysty nukkumaan enempää.

Ikkuna on muurautunut umpeen. Minä hengitän sitä vasten ja saasta saostuu entisestään. Minä pusken, puren, lyön ja kiskon, jotta ikkuna aukeaisi. Suussa maistuu hiki ja veri, loputon, tunteeton ruoka ja kaikki, mitä se minussa aikaansaa.

Lopulta ikkuna aukeaa, hiljaa naristen, valittaen kuin vanhus, jonka suu ja sieraimet on pakotettu kiinni hengityslaitteeseen, vaikka kaikki elämässä on jo kuollut. Minä jään tuijottamaan ulos, ikkunankamanoiden välissä pääni on kuin kehystetty varoituskyltti elämän, ruuan ja elämättömyyden vaaroista.

Ikkunan takana ei ole mitään.

Täyttä ja painavaa asiaa.

On olemassa satayksi asiaa ja tomaatti, jotka minun pitäisi, kannattaisi, olisi suotavaa, järkevää ja miltei välttämätöntä tehdä ennemmin kuin kirjoittaa postaus. (Eikun anteeksi, kyllähän minä sen tomaatin jo hoidinkin. Melkein kilon tomaatteja. Ja kurkun, salaattikerän sekä jääkaappikylmää suklaakakkua. Hups.)

Mutta minkäs teet. Minä haluan kirjoittaa. On perjantai, mekon vyötärö kiristää ja taivaalla harmahtavat pilvenpökäleet tukkivat valon reitin kosteaan maahan. Minä olen pyöreä kuin aurinko, joka on nukahtanut taivashattaroiden pehmeään syliin. Tai ainakin kasvoni ovat. Ja vatsani. Kenties myös silmäni, ne yleensä suurenevat sitä mukaa, kun ahdistus lisääntyy ja mielenmaisema tummuu kuin luumu.

Siitä minä tänään ajattelinkin puhua. Ahdistuksesta ja tietenkin syömisestä. Ruoka on minulle yhä suurin pahan mielen, murheen ja vaivastuksen aiheuttaja.

Minä en koskaan ollut "hyvä anorektikko". En kadu sitä enää, en kanna kaunaa rasvasoluilleni tai vanhemmilleni, jotka veivät minut hoitoon ajoissa. Syömishäiriöni jätti minuun silti syvät jäljet. Seitsemän ja puoli kuukautta minä vietin osastohoidossa, milloin vapaaehtoisella syömishäiriöpuolella vertailemassa huonetoverini solisluita ja hänen lautasellaan olevaa perunaa omiini, milloin pakkohoidossa yleispuolella kuuntelemassa toisten harhaisten raivoa, television hiljaista ääntä ja hoitajien kahvilusikoiden kilinää kupissa. Silloin tällöin, oikeammin kahdesti, somaattisella puolella sydänmonitoriin kytkettynä, askartelutarvikkeet rivissä sängyllä, jolta ei saanut nousta.

Minä en kanna kaunaa hoitajille, enkä lääkäreille, vaikka kavahdankin joka kerta, kun muistelen osastoilla viettämääni aikaa. Vain kliinisessä valkoisessa huoneessa Lastenklinikalla minä viihdyin. Olin turvassa maailmalta, pieni ja särkyvä. Minusta pidettiin huolta ja kaikkea sanomaani kuunneltiin, minua ymmärrettiin ja käytiin katsomassa, jopa ihailtiin, joskaan ei onneksi sairauden takia, vaan sen, mitä sanoin, mitä tein. Olin kuin pieni... no, anoreksiaprinsessa. Laitostumisen vaara olisi toki ollut olemassa, jollen olisi niin kovin pian kaikesta huolimatta alkanut kaivata elämää. Tässä blogissa on postauksia yli vuoden takaa, joissa listaan oikeaan elämään kuuluvia asioita ja pakahdun kaipuusta.

Nyt olen ollut "vapaa" jo vuoden ja kuukauden. Tai kahdeksan kuukautta, riippuu mistä sen laskee. Ehkä vain huhtikuusta, jos vapauden katsotaan alkaneen normaalipainon saavuttamisesta. Tai kesäkuusta, jos raja on biologinen normaalipaino. Oikeastaan en ole vapaa vieläkään. Kaikkea muuta.

Syömishäiriöni on muuttanut muotoaan. Olen antanut itselleni luvan syödä. Jopa sellaista mistä tykkään. Jopa niin, että tulen täyteen. Jopa niin, että tulen ähkyyn. Jopa niin, että oksennan.

Rauhoitu, äiti. Minä olen jo lopettanut sen. Siitä on yli kuukausi, kun viimeksi oksensin, ja olen kertonut siitä sinulle jo silloin. Minä säikähdin itse. Minun polihoitajani säikähti ja piti minulle vakavaluonteisen puheen. Minä tiedän nyt, miksi se ei kannata ja tiedän, kuinka helposti siitä voi tulla elinikäinen riesa. Siksi lopetin. Yhdellä päätöksellä. Olin niin alussa vielä, että saatoin astua pois jyrkänteen reunalta. Taemmas.

Mutta en kokonaan turvaan. Oksentaminen jäi, mutta ahmiminen istuu yhä sisälläni tiukasti kuin ruoka, joka vatsaani jää. Se jää sinne. Reisiin, kylkiin, lanteille. Poskiin, sisäelinten ympärille, rintoihin ja kainaloihin. En voi enää käyttää hihattomia paitoja, koska kainaloni pursuavat yli.

Se inho. Se on suurempaa kuin muistan sen olleen alipainoisena osastolla. Kyllä minä silloinkin kehoani vihasin, mieltäni erityisesti, kun en pystynyt pakottamaan itseäni jumppaamaan enempää, vaikka letut ja mansikkahillo tekivät hidasta itsemurhaa suolistossani, samaan tahtiin kanssani.

Miksi en vain voi päättää, että alan syömään niin kuin tavalliset ihmiset? Ilman häpeää, joka kurnii elimistössäni silloin, kun se on ahdettu niin täyteen kaikkea moskaa, ettei nälkä enää edes tiedä, miten kurnitaan. Minä päätin olla oksentamatta ja onnistuin. Tänäänkin päätin, kamalan aamiaiskohtauksen jälkeen, etten enää ahmi. Lounas meni koulussa hyvin. Mutta heti, kun olen yksin, se alkaa. En minä siitä nauti. Se on hirveää.

Anoreksia on yhä ihanne aivan liian monen nuoren ja vähän vanhemmankin elämänkollaasissa. Anoreksiasta on helppo kertoa blogissa, ainakin minun oli. Siinä asettaa itsensä uhriksi, lasienkeliksi ikkunaan. Valo kuultaa sinertävän ihon läpi ja luut, lanugo, kaikki kuvastaa täydellistä itsekuria, tämän maailman voittajien suurinta hyvettä. Koskaan en ole kuullut kenenkään kilpailevan siitä, montako palaa kylmää suklaakakkua saa ahdettua sisäänsä pää jääkaapissa.

Tämä häpeä on niin suuri ja murskaava, että minä jään alle. Tässä fitnessyhteiskunnassa tekoni ovat lähestulkoon rikollisia. Haluan silti kirjoittaa, koska se on minun tapani purkaa pahaa oloa. Kiipeän vapaaehtoisesti maalitauluksi, minua saa painaa nyt sanoilla matalaksi, jos todella itse on niin puhdas, ettei toisen lyttääminenkään naarmuta omaatuntoa.

Minä kirjoitan siksi, että haluan kertoa muille ahmimisesta kärsiville olevani täällä. Siksi, että näin minä julkisesti lupaan parantua. Taas tästäkin.

Kerrankin ahdistaa joku muu kuin oma napa

Viime postauksen oli tarkoitus sisältää kesäloman viimeiset blogivikinät. Mutta kai minä tavallaan jo sitä kirjoittaessani tajusin, etten voisi pysytellä erossa näppäimistöstäni loman loppuun saakka. Kun lukio huomenna alkaa, en varmaankaan enää ehdi kirjoittaa yhtä usein. Ja koska kirjoittaminen auttaa minua aivojen solmujen purkamisessa ja sisäisten sukkien etsimisessä, tahdon kirjoittaa. Mieluiten julkisesti blogiin. Koska, rehellisesti, kommentteja on mukava saada. Muiltakin kuin äidiltä.

Äiti muuten oli koko viikonlopun Ikaalisissa ystävänsä rapujuhlissa ja soitteli sieltä kännykkääni kuin maaninen maaorava. Tai kuin minä olisin eskari-ikäinen, joka ei osaa edes kuoria perunoita. (Minä en muuten koskaan kuori perunoita. Vaikka kyllä minä varmaan osaisin. Mansikatkin syön töyhtöineen.)
Mitenköhän sitten käy, kun muutan omilleni? Johonkin vähän litisevään yksiöön, jossa tuoksuu vieraalta, ja jonka astiakaapissa asuva henki ei ole tottunut minuun. Soittaakohan äiti sinnekin kolme kertaa päivässä, illalla kenties lukeakseen minulle sadun? Milloinkohan hän oppii ymmärtämään, että minäkin kasvan aikuiseksi?

Aikuiseksi. Siinäpä juhlava sana. Kahden vuoden päästä minä olen teknisesti aikuinen. Toisaalta se innostaa minua. Toisaalta kammottaa. En tiedä tarkkaan, mitä aikuisuudelta toivon. Tiedän vain, mitä en tahdo.

Minä en suostu muuttumaan kyyniseksi ja katkeraksi, itseään realistiksi nimittäväksi ylpeilijäksi, joka kulkee hartiat jäykkinä, katse tiukasti eteen suunnattuna ja ajatukset vain seuraavassa lounastauossa ja/tai pian erääntyvässä sähkölaskussa. Sellaiseksi ihmiseksi, joka vähät välittää äänestää, koska joku puupää voittaa kuitenkin tai levittää roskia luontoon, koska maailma nyt tuhoutuu joka tapauksessa pian.

Minä en suostu köyristymään valtionvelan painon alla tai puhumaan lähtökohtaisesti yhteisöllisyyden merkityksestä perhesurmien ennaltaehkäisyssä. En suostu hokemaan vittua työpaikan tupakkapaikalla, upottamaan suruani koskenkorvapulloon perjantai-iltana, perustamaan vauvablogia, jossa esittelen vatsaani ja Yves Saint Laurentin peppupyyhkeitä, oksentamaan toisten ihmisten päälle anonymiteetin suojassa internetissä tai sullomaan lapsiani lelumereen voidakseni tehdä lisää töitä.

Olen lapsellinen, huomaan sen. Idealistinen hölmö. Luulen itsestäni liikoja. Kuka muka tämän yhteiskunnan sekavassa hulluudessa pystyy pitämään luontaista hyvyyttään elämänsä ohjenuorana? Sillä se jokaisessa on. Suuri hyvä. Toki on myös paljon pahaa. Mutta jokaisen pitäisi pyrkiä tukahduttamaan paha hyvän sijaan. Miksi kukaan ei usko siihen, että maailmassa voi vaikuttaa hyvyydellä? Miksi kaikkien pitää kovettaa itsensä tunteettomiksi möykyiksi?

Se varmaan tapahtuu vahingossa. Uutisissa näytetään pommi-iskuja ja huutavia, itkeviä ihmisiä.
Se on primitiivinen puolustusmekanismi. Jotta emme itse sortuisi, meidän on pystyttävä tuijottamaan kuolemaa ja tuhoa silmiin ja sitten ohittamaan se. Se on ymmärrettävää. Jos vain keskittyisimme kaikkeen pahaan, alkaisimme vihata entistä enemmän, kaikki pysähtyisi ja hyvyys kuolisi. Liike eteenpäin on välttämätöntä, jotta maailma voisi muuttua. Tuloerojen kasvu sen sijaan EI ole välttämätöntä, se on tuhoisaa.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa, olen niin täynnä sekavia lauseenpätkiä ja purkautumatonta tunnetta, että tekstin laatu kärsii pahasti. Siksi on viisainta lopettaa ja jatkaa myöhemmin. Sillä minähän jatkan. Minä jatkan, vaikka sitten sekoaisin yrittäessäni. Olen vihdoinkin ymmärtänyt, ettei itsensä vihaamisella saavuta mitään. Täytyy luottaa hyvään. Ja puskea vaikka läpi harmaan kiven.

Minä tiedän, etteivät nykyiset aikuiset juuri jaksa kiinnostua maailman pelastamisesta. Suurin osa on luovuttanut ja käpristynyt katkeraan kuoreensa. Mutta en minä syytä heitä siitä. Pelkään, että niin käy minullekin.

Mutta siis. Minä tahdon pelastaa maailmaa. Pala palalta. Minä vain tarvitsen apua. Itse asiassa joka ikisen teistä apua. En väitä, että olisin ainoa, jolla on tällaisia ajatuksia tai että minä olisin joku ensimmäinen nuori idealisti. Miten minä voin edes olla idealisti, kun en ole keksinyt mitään suurta ideaakaan? Tahdon vain sanoa, että positiivisuudella pääsee pitkälle. Kunpa kyynisyyden ja katkeruuden voisi kaivaa kuoppaan ja hävittää. Mitä me lopultakaan niillä teemme? Koska kaikki on mahdollista. Meitä on täällä yli seitsemän miljardia. Sellainen porukka muuttaisi kaiken. Ihan kaiken.

Ja tiedän, tiedän senkin, etten ole kokenut sotaa tai nälänhätää ja että olen oikeasti TOSI hyväosainen, joten minun on helppo puhua tällaista. Mutta, koska kirjoittaminen ja pälättäminen ovat melkein ainoita intohimojani, en voi olla yrittämättä.


// Tästä postauksesta jäi tosi ristiriitainen olo. Mitä minä oikein hain? Maailman asiat ovat niin suuria käsiteltäviksi, että pääni halkeaa.

Kesäloman viimeisiä vikinöitä

On kuuma. Koira makaa mustalla nahkasohvalla, jonka turpea selkänoja halkeilee kuin kuiva iho tai naurava nakkimakkara, täytettä tursuaa ulos. On jotenkin likaista, mutta minä olen menettänyt joskus kiivaana roihunneen mielenkiintoni siivoamiseen. Ei se varmaan mikään mielenkiinto ollutkaan. Vaan pakko.

Isä katsoo DVD:ltä Mr.Beania, äiti on vielä töissä. Suussa maistuu vadelmamaitojäätelöltä ja vatsassa tuntuu tomaateilta. En tunne oloani kovin kauniiksi, vaikka puistonpenkillä istunut keski-ikäinen mieshenkilö totesikin: "Siinä vasta kaunis nainen." Hänen kaksi ystäväänsä, kaljatölkki ja nukahtanut toveri, eivät sanoneet mitään.

Ehkä minun pitäisikin rakastua puliukkoon. Tai lumiukkoon. Jälkimmäisessä tulisi ainakin harjoiteltua luopumista. Ehkä minun pitäisi lakata pohtimasta ja elää enemmän. Mutta kyllä minä kaikkea teen, pohdin vain siinä sivussa.

Jos minä tahdon menestyä, minun täytyy tehdä töitä sen eteen. Ei vain laatia kilometrin mittaisia sepustuksia blogiin, jolla on 26 lukijaa. Minun pitää kirjoittaa toinen kirja, Kaneliini ei ollut tarpeeksi hyvä. Vaikka kyllä me äidin kanssa sitäkin kirjoitamme puhtaaksi koneelle. Käsinkirjoitettu versio on jo valmis. Ihan oikea kirja se on, vaikkakin kummallinen. Niin kuin minä.

Musiikkiteatterileirillä Tampereella oli ihanaa. Siitäkin huolimatta, että lauluääneni muistutti seitsenvuotiaan pissiksen, kaljuhiiren ja kuiskaussyndroomaisen vanhuksen efekteistä koostettua hirviömäistä raitaa. Itse asiassa siitäkin huolimatta, että sain palautteessa kuulla, että ylinäyttelen, enkä keskity olennaiseen, näyttelijän tärkeimpään taitoon. Ajattele, mitä teet.

Toisaalta sain kuulla myös olevani ohjaaja-, ja käsikirjoittaja-ainesta sekä sen verran kypsä, että osaan ottaa negatiivisen palautteen oikein. Niin, ja sainhan minä monta uutta arvokasta kaveria. Siis muuallekin kuin facebookkiin.

Minä odotan ja pelkään koulun alkua. Odotan uutta tekemistä, uusia ihmisiä, mahdollisia kaverustumisia (ystävystymisiä toivon, mutta en uskalla odottaa), uuden oppimista, harrastusten alkamista ja henkistä kypsymistä.(Toisaalta liiallinen itsensä kypsyttäminen voi johtaa mädäntymiseen, nk. ylimielisyyteen - siksi pitää yrittää elää vähemmän pelkästään minä-itse-tässä-kypsyn- periaatteella.)
Pelkään koeviikkoja, epäonnistumista, ahdistusta, ahmimista, yksin jäämistä ja harrastusten tai koulun laiminlyömistä, laiskuutta. Pelkään pelkäämistä, sillä se saa sydämen lyömään nopeammin, polvet tärisemään ja vatsanpohjan kirpistelemään. Se heikentää toimintakykyä.

Minä nimittäin tahdon toimia. Tahdon olla vahva, mutta myös herkkä. En tahdo olla pelottava, enkä itsekäs. Tahdon olla hyvä. Myötä- ja vastoinkäymisissä.

Mitä minä TEEN, jos taidealalla työskentely ei onnistu? Mihin minä suuntaudun? Eräs tuttuni sanoi, ettei lukiota kannata käydäkään, jos ei ota pitkää matikkaa.

Miksi minä stressaan tätä jo nyt? Miksen vain voi elää hetkessä, niin kuin tuo koira, joka juuri siirtyi läähättämään aurinkoon. Minähän elän. Se riittää. En ole osastolla, voin nauttia elämästäni, syödä, juoda ja taiteilla kaikessa rauhassa. Tämähän on elämän onnellisinta aikaa.

Miten käy liikuntaluokkayhteiskunnassa? EI KÄY!

//kuvat ovat meitin skotlanninreissulta. Leikin taiteilijaa.


Minä tiedän, ettei pitäisi istua. Istuminen on epäterveellistä. Silti minä istun nyt, niin kuin olen istunut koko päivän; ensin mökkikuistilla, kalliolla, sitten autossa, ruokapöydässä ja nyt tässä. Saan varmasti  peräpukamia, sepelvaltimotaudin, aivoinfarktin, keuhkoahtauman, psykoosin, ihottumaa, nuhan, halveksuntaa, vankilatuomion ja halvimman mahdollisen hautakiven. Kaupan päälle vaaleanpunaisen Nasu-vispilän. Sen voisin ottaakin.

Ei mutta ihan totta. Minua on ahdistanut lähiaikoina paljon ja ahdistaa nyt. Siksi kirjoitan, vaikka olisin voinut kieltää äitiä viemästä koiran ulos ja mennä itse tuonne hikoilevaan, puuskuttavaan, pistävän hajuiseen ja väsähtäneeseen luontoon pyörimään, yksin ahdistukseni kanssa.

Olen oppinut ymmärtämään itseäni - tosin ihan pikkuisen vasta. Kävely luonnossa auttaa minua käsittelemään ahdistustani. Kuitenkin näin kovaan sisäiseen vikinään, rahinaan ja itkuun tepsii vain kirjoittaminen. Paras tulos saataisiin kävelemällä ensin ja kirjoittamalla sitten, mutta koska huomenna lähdemme ajamaan Tampereelle musiikkiteatterileirille kello 6, minun täytyy mennä aikaisin nukkumaan.

Siinäpä se. Minä olen kiittämätön, laiska paska. Äiti maksoi hirveän summan siitä leiristä vain, jotta olisin onnellinen. Ja olenhan minä innostunut. Mutta inhoan kehoani, mieltäni, tapojani ja tottumuksiani niin paljon, etten tiedä, mitä siitäkään tulee.

Minä olen niin hyväosainen. Ei tarvitse kantaa huolta pään päällisestä katosta, ei enää edes siitä ikivanhasta matosta, joka oli murennut kellarikomeroon koinsyömäksi tahnaksi. Se taas sinkoaa minuun uuden ahdistuksenaiheen. En ole siivonnutkaan aikoihin.

Minä tahdon vain olla iloinen. Tyytyväinen. Onnellinen on niin suuri ja merkityksellinen sana, niin tavoiteltu ja korkeuksiin nostettu adjektiivi, etten tohdi pyytää edes sitä.

Minulla on niin paljon päässäni juuri nyt. Mietin esimerkiksi sitä, miksi kirjoittaminen helpottaa. Siksikö, että se on jokin taito, josta saatan olla ylpeä? Taito, jonka varaan rakennan itsearvostukseni. Miten selviäisin, jos menettäisin kirjoittamisen? En voisi pitää itseäni hyvänä enää missään, hukkaisin itseni, lakkaisin olemasta.

Toiseksi minua ärsyttää. Lehteilin juuri päivällisen yhteydessä pariakin naistenlehteä ja hesaria. (Siinä ehkä syy, miksi ateriani ovat niin runsaita ja pitkäkestoisia...) Joka sivulla törmään siihen. Se on kuin sähköisku suoraan alavatsaan, kipu, joka tämän hautovan hikoilun lailla valuu pitkin ohimoitani. LIIKU! URHEILE! Pystyt parempaan! Jaksaa, jaksaa!

Ja pahempaa, pahempaa aina vaan. Suositusten mukaan... Tutkimuksen mukaan... Toinen toistaan timmimmät julkkikset kertoivat liikuntamääristään, reportaasit puhuvat siitä, kuinka lavatansseissakin tanssitaan sykevöiden ja teknisten vaatteiden kanssa, Terveys-osio löytyy joka lehdestä, vaikka sille on  pyhitetty omatkin paksut julkaisunsa, jotka täyttävät puolet kaupan lehtihyllystä. Näin maratoonariksi! Näin testaat hapenottokykysi, lihasvoimasi, kestävyytesi! Näin karistat kesäkilot! Detox-kuuri! Triathlon! Sahara-juoksu! Uimalla Ruotsiin!

Minä pelkään. Pelkään, että tästä on tulossa maailma, jossa lihasmassalla ja aerobisella kestävyydellä ostetaan ihmisenarvoinen elämä. Tarkoitan, että minusta ihmisenarvoiseen elämään kuuluu se, että ihmistä kunnioitetaan, hänen edesottamuksiaan arvostetaan, jopa ihaillaan riippumatta siitä, ovatko ne liikunnallisia vai eivät. Minä pelkään, että urheilusta tulee niin voimakas hyvän elämän symboli, että jossakin vaiheessa liikkumattomat tai ylipainoiset ihmiset syöstään alas yhteiskunnan rattaista. Että pian ei ole väliä, oletko ihmishenkiä pelastava kirurgi tai vaikka eläinten oikeuksia puolustava taiteilija, ellet ole MYÖS juossut kuutta maratonia. Paitsi, etteihän maraton enää ole mitään. Ensin uidaan viisi kilsaa, sitten pyöräillään tuhat ja lopuksi jäähdytellään yksi maraton yhdellä jalalla narua hyppien.

Pian ylipainoisten päälle on hyväksyttävää sylkeä muuallakin kuin internetissä. Pian kaikki, joilla on rasvamaksa tai 2.tyypin diabetes, saavat kuljetettavakseen pakollisen varoituskyltin: "Mattiin tutustuminen voi johtaa epäterveellisempiin elämäntapoihin."

Mitä tahansa voi tapahtua tässä hullussa maailmassa ja minua suututtaa. Älkääkä ymmärtäkö väärin, kyllä liikunta on hyvästä. Silloin, kun se ei tuhoa kaikkea muuta ympäriltään kuin haiseva rikkakasvi.

Ps. Ei tätä oloa helpota se, etten helteen takia OIKEASTI jaksa tehdä yhtään mitään. Mökillä kahden lihaskimppuserkun kanssa oli yhtä tunnontuskaa. "Kyllähän nyt aamureenin vetäsee helteelläkin." Voih.

Kerro kerro saakelin kuvastin.

Miksei sitä voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa? Miksi aina löytää itsensä tuijotuskilpailusta kokovartalopeilin kanssa, vartalonsa kanssa, identiteettinsä kanssa? Kuka minä olen? Miksi en ole edes vähän sutjakampi? Edes piirun verran paremman näköinen.

Minä makaan koko päivän korkeassa kuumeessa, mitä nyt käyn vähän väliä syömässä. Flunssa pakottaa taas ajatukset itseen, turpeisiin raajoihin ja roikkuvaan mahaan. Katselen kuvia sairastamisajoilta ja jonnekin pallean tienoille iskee kaipuu kuin kivi, puristaa keuhkot tyhjiksi. Miten minä saatoin päästää itseni lihomaan näin? Ymmärrän kyllä, että parantuminen oli avain janoamaani oikeaan elämään. Mutta miksi menin liioittelemaan sen kanssa? Miksei normaalipainon alaraja tai edes puoliväli riittänyt? Miksi lihon koko ajan, vaikka syön mielestäni normaalisti? En ole käynyt vaa'alla kuukauteen, enkä tiedä uskaltaisinko edes astua sille enää. Hupsansaa, painoindeksini on varmaan 30.

Kipeänä en voi liikkua, mutta minun täytyy syödä. Se kuuluu terveyteen niin kuin tomaatti tomaattisipulisalaattiin. Kyllä minä tunnen nälkää ihan normaalisti, vaikka makaan ja kärvistelen kuumekouristuksissa aamupäivät ja illat. Siinä välissä, lääkkeenoton jälkeen, tunnen oloni ihan hyväksi. Fyysisesti.

Tiedän kyllä, miksi kaipaan laihuutta. Aika on kullannut muistot siinä määrin, että todella kuvittelen tunteneeni itseni laihaksi laihtuessani. Kuvittelen, että se oli sellaista keijukaisprinsessaleikkiä, ihanan väljiä vaatteita ja suloisen kevyt olo; pitkät kapeat jalat, joilla tanssahdella instagram-suodattimien värittämässä unimaailmassa ja kovat ohuet käsivarret, joilla halata itseään, laskea selkärangan ihon läpi pullistuvia nikamia.

Todellisuudessahan se oli aivan toista. Keveys on kaukana osaston ohrasuurimopuuron, mehukeiton, kahden vuohenjuustopasteijan ja nutrin sisältävän päivällisen jälkeisestä olosta. Tanssahtelusta osaston käytävillä sai pakkoliikuntamerkinnän epikriisiin. Ja luita kyllä tunnusteltiin, pakonomaisesti. Ne eivät vain koskaan olleet tarpeeksi lähellä ihoa.

Ja olihan se itsekästä. Sitä taantui pikkulapseksi, joka kaipasi jatkuvaa huolenpitoa, ei osannut itsenäistyä, ei edes syödä itse. Sillä aikaa, kun muut pääsivät ripille, minä istuin osastolla lämmin kaurapussi vatsan päällä ja olin niin kauhean ahdistunut. Sillä aikaa, kun kehitysmaissa lapset kuolivat nälkään, minä löin pääni piskuisen osastonvessan lavuaariin salaa siellä pomppiessani. Olen ollut säälittävä, enkä pelkää myöntää sitä. Toki kyseessä oli sairaus ja niin eteenpäin, mutta loppujen lopuksi kyse oli omasta valinnasta, ainakin minun kohdallani. Halutako elää vai vikistä nutripullo kourassa.

Minä tiedän faktat, mutta se ei poista tätä tunnetta. Minä olen pehmeä, lämmin ja leveä. Minä en siedä itseäni näin. Mutta koska olen järkevä, kärsin mieluummin kuin alan laihduttaa itseäni alipainoiseksi. Minä olen jo kerran nähnyt, ettei siitä(kään) mitään tule. Puuh.

ENNEN

NYT

MÖKKIBATTLE - Pöllis

Pölliksen uusin räpellys. Se on kuin tervainen koppakuoriainen tai dramaattinen banaani, mutta meille niin rakas.

Pianopiisi

Tämmösen väsäsin sitten. Ketuttaa tää näppäimistö, kun se ei tahdo ottaa kaikkia kirjaimia... enivei, tässä tämä, instrumentaalia tällä kertaa. Ja niin, yrittäkää unohtaa lopun hirveä säätö. En osaa.

<3 juu all, pöllöfani

Ei Light-elämälle

Hellurei! Ei tätä kukaan lue, mutta kirjoitanpa silti. Ei ole muutakaan tekemistä. Söin juuri aamiaisen, josta riittäisi energiaa koko päiväksi. Vaikka eihän se minulle riitä. Mikään ei riitä.

Kunpa olisi vielä painonnostotavoite. Voisi syödä huoletta. Nykyään syön vain huolella. Ja nuolen huulet ja otan lisää. Ainoa painonnostotavoite minulla liittyy käsivarsiin tai reisiin tai mihin nyt ikinä. Pitäisi jaksata pumpata bodypumpissa vähän isommilla painoilla.


Älkää käsittäkö väärin. Minä nautin ryhmäjumpissa käymisestä. Menen aina eturiviin kahdesta syystä. 1. En voi nähdä, kuinka muut ympärilläni humppaa pumppaa viidelläsadalla kilolla, ja tulla kateelliseksi 2. Voin antaa muille ilmaista kannustusta surkealla esitykselläni ja saada heidät tuntemaan itsensä vähän paremmiksi ihmisiksi.

Eilen kävin yhdessä kevyemmässä askellus/lihaskunto - jumpassa kaverini kanssa. Se oli mukavaa. Vielä mukavampaa se olisi ollut, jollei edeltävältä kahvakuulatunnilta tuleva langanlaiha tyttö olisi tullut samaan jumppaan, vetänyt täysillä koko tuntia tummat silmänaluset loistaen ja siirtynyt jumpan päätyttyä suoraan seuraavana alkavaan bodypumpiin.

Totta kai minun pitäisi pystyä olemaan vahva. Tarkoitan sillä tavalla, etten pilaisi päivääni murehtimalla (lue: salaa kadehtimalla) niitä, jotka pilaavat koko elämänsä. Enkä minä tietenkään voi tietä kyseisen tytön taustoista mitään. Voihan vaikka olla, että hän on juuri parantumassa anoreksiasta urheilun avulla. Tosin siltä ei kyllä vaikuttanut. Ehkä hän on luonnostaan "hoikka". Vai onko kukaan luonnostaan niin hoikka, että joka ikinen luu törröttää ihon läpi ja reidet mahtuisivat talouspaperirulliin?

Minä en mahda itselleni mitään. Minä murjotan. Miten joku voi samaan aikaan mahtua keskoslapsen vaatteisiin ja nostaa neljäntoista kilon kahvakuulaa tunnin edes hikoilematta pisaraakaan? En ymmärrä. Minä olin laihimmillanikin valas tuohon tyttöön verrattuna. Minä jaksoin laihimmillani nostaa nutripurkin huulilleni, siinä kaikki. Voi, minä ällötän itseäni. Tiedättekö miksi?

Siksi, koska minä kirjoitan tähän tällaista kakkaa. Miksen vain voi olla iloinen ja tyytyväinen siihen, mitä minulla on? Minulla on elämässäni niin paljon hyviä asioita, etten jaksa edes luetella niitä kaikkia. Minä olen vapaa, lomalla ja minulla on turkoosit sukkahousut. Mitä muuta voin edes toivoa? Sitä paitsi, on minulla vaikka mitä muutakin.

Kirjoitan tätä siksi, että haluan olla rehellinen teille, lukijani. (Toisin sanoen, hei vaan äiti.) Rehellisyys on osa minua, vähän niin kuin nenä. En halua esittää elämääni vaaleanpunaisten linssien läpi. Välillä vastaan tulee päiviä, joina vain toivoisin osaavani itkeä pahan olon pois. Päiviä, joina toivoisin osaavani vielä olla syömättä.

En kuitenkaan edes yritä. Maailmassa on miljoonia arvokkaampia asioita kuin laihuus tai urheilullisuus tai jatkuva tulostavoitteellisuus. On olemassa onnellisuus. Sen sijaan, että jatkuvasti jahtaisimme onneamme muiden katseista tai arvostuksesta tai oman hauiksen tai reisivälin koosta, voisimme keskittyä siihen olennaiseen. Miksi oikeastaan olemme täällä? En minä väitä tietäväni. Mutta onko olemassaolossa mitään järkeä, ellei siitä nauti? Eikä siitä voi nauttia, jollei arvosta itse itseään. Ei voi auttaa muita, jollei usko itseensä. Eihän joulupukkiakaan olisi olemassa, ellei niin moni uskoisi häneen. ;)

On kysymys luvan antamisesta. Minä, Maija, annan itselleni luvan ja oikeutuksen onneen, riippumatta menestyksestäni elämän eri aloilla, muiden ihmisten, koirien ja gekkoliskojen mielipiteistä välittämättä. Minä annan itselleni luvan olla iloinen, vaikken päässyt Tylypahkaan yksitoistavuotiaana, musiikkiopistoon kymmenenvuotiaana, enkä edes maailmanympärysmatkalle Barak Obaman kanssa. (Vaikka se nyt olisi ollut vähintäänkin kohtuullista.)
Annan itselleni luvan olla välillä kiukkuinen ja masentunut, vaikkei edes syytä siihen olisi. Annan itselleni luvan rakastaa muita ja itseäni sekä selvitä vastoinkäymisistä, vaikka aluksi se tuntuisi mahdottomalta. Aivan kuten annoin itselleni luvan parantua anoreksiasta, annan luvan myös nauttia elämästä, sellaisena kuin se kulloinkin sattuu olemaan. Lisäksi lupaan, että elän elämääni niin täysrasvaisena, ravinteikkaana, raisuna ja epätäydellisenä kuin se itse katsoo haluavansa. Sanon ei Light-elämälle, sen kaikissa monimerkityksissään.

Tänä päivänä, Helsingissä, Maija "Pöllöfani" Alander

Mhän on ihn... *hik*

(Tästä kehittyi sitten ihan mielipidekirjoitus, pohjalle vähän kuulumisia.)

Pöö! Ja hyvää juhannusta. Mulla on TAAS tylsää, joten ajattelin TAAS siirtää takamukseni sohvalta tietokoneen ääreen ja kirjoittaa kuulumisiani. Vaikka pieni pyöreä pääni on yhtä tyhjä ajatuksista kuin suuri keltainen lautanen päivälliseksi graavatusta lohesta (minähän sen tyhjensin, kukapa muu), aion yrittää kirjoittaa.

Ikävää on se, kuinka kovin kylmää ja kosteaa ilma on kesästä huolimatta. Minä tahtoisin pukeutua liehuviin kesämekkoihin ja lierihattuihin ja ballerinoihin ja juosta uimaan kimmeltävään mereen ja syödä jäätelöä laiturin nokassa, aurinkorasvan tuoksuisessa ilmassa. Nyt minä pukeudun farkkuihin ja villakangastakkiin ja kumisaappaisiin, juoksen uimaan kylmään sateeseen ja mieluiten yhtä nopeasti takaisin ja syön jäätelöä murokulhosta keittiönpöydän ääressä, villasukat jalassa ja uusin Kodin Kuvalehti kourassa. Sellaista minun elämäni on.

Minä syön ihan hirveästi. Koko ajan on nälkä, vaikka kuluttaisin päiväni yksinomaan sohvannurkassa syvään kuolaten. Kauheinta on, kun vihannekset ovat lopussa. Silloin sitä tulee syötyä kaikenlaista muuta kaikenlaisen muun lisäksi kaikenlaisella muulla kuorrutettuna kaikenlaisen muun joukossa. Voih.

Mutta ettehän te jaksa tällaista lukea. En minäkään jaksaisi. Olen taas kieriskellyt itsesäälissä niin, että kyljet ovat kipeät. Sitä paitsi minä jaarittelen. Olen nimittäin keksinyt tässä jaaritellessani oikein aiheenkin. Katsotaanpa. ---




"Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin." - Hector

"Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku..." - Irwin Goodman

"Tulee pari hyvää ideaa... nyt jos aamuun asti dokataan, niin..." - PMMP

"Tahdon olla juovuksissa aina sekä maanantaina..." - Eppu Normaali

"ANNA SITÄ MÄRKÄÄ!" - Petri Nygård

"Antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä!" - Kummeli

"...vaan sitä kaljaa pöytään taas..." - Kaija Koo


Tosiaan. Tänään, lapset, me puhumme alkoholinkäytöstä. Tässä näette kuvan iloisesta ystäväporukasta, joka osaa pitää hillitysti hauskaa ilman alkoholia. Siinä he soittavat kitaraa, pelaavat korttia ja nauravat, sillä Pekka kertoi juuri hauskan vitsin. Ei suojaamatonta yhdyntää, ei oksennuksenhajua lattialistoissa, ei ikävää päänsärkyä seuraavana aamuna, ei edes juurikaan siivottavaa. Tähän hauskaan pikku illanviettoon voivat vanhemmatkin hyvillä mielin osallistua. Karkkiakin saa syödä, mutta muistakaa pestä hampaat!

No niin, huh. Tulipas valistettua. Tschh. Kyllä nyt maistuu taas hyvä, suomalainen olut. Sitten ehkä lasi laadukasta punaviiniä sisäfileepihvin kanssa. Niin, tai kaksi. Ja saunaolut, totta kai. Ja snapsi ennen ateriaa. Ehkä joku laadukas drinksu vieraille tervetuliaisjuomaksi. Ja viikonloppuna pistetään lapset mummille ja mennään tyttöjen kanssa vähän juhlimaan. Ei, nyt Liisa jätti. Elatusmaksutkin pitäisi suorittaa. Ei, kyllä mä meen nyt vetämään pään täyteen.---


Okei. Maija tässä, älkää nyt säikähtäkö. Minä tässä vain vähän demonstroin liian monia aikuisia.

Alkoholi. Mikä siinä niin kiehtoo? Olimme me sitten köyhiä tai varakkaita, masentuneita tai tyytyväisiä, nuoria tai keski-ikäisiä, olemme yleensä aina yhtä innoissamme siitä. Masentunut, ahdistunut tai muuten vain vaikeassa elämäntilanteessa kamppaileva tahtoo eroon ajatuksistaan ja kohottaa lasin huulilleen. Kaikista kolmesta yhtä aikaa kärsivä ottaa tuplana. Elämästään iloitseva ottaa sen kunniaksi. Hifistelijä ottaa, koska se maistuu tanniinisen myskiseltä, tasapainoiselta maakellarilta. Varakas ottaa, koska sillä on varaa. Köyhä ottaa, koska sillä ei ole varaa. Nuori ottaa, koska ei saisi. Aikuinen ottaa, koska saa. Loppujen lopuksi melkein kaikki ottavat. Mutta kuka antaa?


Yhteiskuntako? Markkinatalous pyörittää siiderimainoksia, jossa kauniit tytöt ja komeat pojat juoksevat rannalla ja olutmainoksia, jossa kuohuva, kullanruskea nektari virtaa lasiin ja saa sen pinnan huurtumaan. Sitten valtio kustantaa katkaisuhoidot ja turvakodit väkivaltaisen alkoholistin perheenjäsenille.

Terveystiedon kirjassa ja koulussa kehotetaan järkevyyteen alkoholinkäytön kanssa. Aikuisia neuvotaan terveysjärjestöjen toimesta. Samaan aikaan kulttuuriimme on juurtunut käsitys siitä, että juominen kuuluu elämään, niin sen iloihin kuin suruihin kuin nuoruuteen, kuten ylemmistä sitaateista käy ilmi. Absolutisteja pidetään kuivakoina tosikoina, jotka eivät osaa pitää hauskaa. En väitä, että kaikki ajattelisivat niin. Silti käsityksiä on, eikä niin pitäisi olla.

Kenenkään ei pitäisi tuntea tulevansa pakotetuksi kännäämään. Ei siksi, että kaverit tekevät niin. Ei siksi, että se 'kuuluu nuoruuteen'. Eikä siksi, etteivät ongelmat tunnu muuten ratkeavan.

Koska kyllä ne voivat ratketa. Aina löytyy mahdollisuuksia. Aina löytyy valoa. Minä itse uskon, että loputon kurjuus elämässä on äärimmäisen harvinaista. Ajat muuttuvat jokaisen elämässä, eikä mikään kestä ikuisesti. Omaa kurjuuttaan voi tietysti pitkittää hankkimalla alkoholismin kaiken lisäksi. Minä olen itse nähnyt, ettei juominen auta mihinkään. Se vain mutkistaa asioita.

Niin, tiedän kyllä. Minulle on sanottu, ettei juomisen avulla haetakaan ratkaisuja, vaan hetken helpotusta. Turrutusta. Ymmärrän sen hyvin. Välillä, erityisesti jokin aikaa sitten, minua ahdisti niin, etten voinut kuin raastaa kasvojani, hakata päätä seinään, huutaa. Mutta se meni ohi. Minä otin rauhoittavia lääkkeitä lääkärin valvonnassa ja puhuin. Paljon. Nykyään en tarvitse enää lääkkeitä. Kaikki on hyvin taas.

Minä toivon sydämestäni, että muutkin löytäisivät onnensa, ilman alkoholia. Minä toivon, että suomalainen kulttuuri ja mainonta menisi vähän itseensä ja miettisi. Ei ole järkeä mainostaa raittiutta silloin, kun siihen ei usko. Siksi toivon, että suomalaiset uskoisivat. Uskaltaisivat.

Enkä minä tarkoita, että yksi silloin tällöin olisi niin kamalaa. Mutta toivoisin, että ihmiset, erityisesti me melankoliset suomalaiset, uskaltaisivat kokeilla muutakin. Saisiko sen saman tunteen vaikka trampoliinilla hyppimisestä tai kreisistä riehumisesta tai laulamisesta keskellä katua? Älkää naurako minulle. Minä olen pystynyt siihen. Kokeilkaa tekin.