sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Ilmatila ilman tilaa ilmanalan alle jää



Olen luonut itsestäni kipsivaloksen. Hievahtamattoman ja aina samanlaisen. Keuhkot tyhjiksi huokaavan ja vaivalloisen. Surun pureskelun jälkeen vatsan häpeään hävittävän ja sieltä aina uudelleen sen löytävän. Mitään näkemättömän ja sateen kirvelevyydestä väsyvän. Sellaisen, joka lopulta ei enää tahdo enemmän.

Tai tao maata aivojen jatkojalalla ja unelmoi hetkistä sitten, kun sitten oikeasti, sitten oikeassa elämässä.

Hahmon, joka levenee reunoilta ja ei kestä vanhoja suomalaisia elokuvia. Ihmisenkaltaisen, jota televisiossa liikehtivä aavikko yskittää, ja joka ei enää edes etsi ystävää. Näkee unta heräämisestä, muttei herätessään voi helpottua siitä, että se oli vain unta.

Turhautumassa purkautuvassa tietokonetuolissa, joka ei mahdu parvisängyn tikkaiden alla kääntymään. Pohtimassa, miten elimistö voi jaksaa näin autonomisesti hengittää. Liitutaulumaali jättää läikkiä lattiaan, ja magneettiversio ei seinässä kanna edes tarjouskuponkeja. Pohjaan palanut sulatus jätti mustaa töhnää kattilaan. Kirpputorivuoro sateen vuoksi peruttiin, autossa ikuisesti istuminen veisi ehkä mukanaan jonnekin. Radio Nostalgia soitti saman biisin tunnin aikana kahdesti.

Näen kerran tunnissa ovenraon, silmien keskellä, lähellä nenää. Kajastava mintunvihreä, entisessä epämiellyttävä, kutsuu nauttimaam sateesta. Päänsisäinen nurmikko tuoksuu. Näen punaiset kumisaappaat, joita en muista koskaan omistaneeni.


Saan kiinni kulmasta, venytän tarrapaperimaista tunnetta tulevaisuudesta, joen mutapohjan tuoksuisia sivuja, jotka märkinäkin kääntyvät kuin lumpeenlehdet laineen harteilla. Sitten olohuone yskähtää ja menetän otteen, tajuan, ettei harso kädessäni ole sittenkään unelma, se on painava ja haisee mikrokuituliinalta. Tietokoneen valo vie pois kuvan autiosta parkkipaikasta, jossa yli kypsennetty vitsi kerää ohikulkijoilta katseita. Muistan jostain kaukaa hammashoitolan lasia muistuttavat seinät ja hetken, jonka jääkaappimaisessa valossa ei tiedä, onko jo iltapäivä vai ei. Silloin voi leikkiä vasta heränneensä. Huomata kyyneleensä sittenkin tihkusateeksi ja toisinpäin, helposti.

Olen kuin nuorallatanssija. Paitsi, etten osaa kannatella sateenvarjoa. Yöllä humalainen möly hankaa sälekaihtimia, olen ontto, ähkyyn asti.

Auringonkukkia sisustustarrasta olohuoneeseen leikkasin. Koiraa ulkoiluttaessa bussipysäkin vihreästä peilasin. Näytin kolmekymppiseltä huivissa. Tukka ponnarilla, ryppy otsassa. Olin ylpeä kasvoista, jotka kantavat vastuuta. Mutta sitten törmäsin kuvaan itsestäni peilipöydän kulmalla. Kolmekymppisenä yhtä yksin kuin päiväkodissa. Mutten enää muista edes, miten kaivata. Suihkussa entisten asukkaiden värikynäpiirros on kyynärpääni kohdalla.

Siwan kylmäkaapin luona ahdistaa. Palaan kasvislaarin luo ja sitten yritän uudestaan. En tunne nälkää enkä ruoka-aineita. Mutta vatsani on aina kamalan painava. Ei kaksinkerroin kaakeleilla poista sitä minusta.



Haluan itsestäni pois ja löytää itseeni takaisin. Minäni ei ole poissa, se on juuttunut kurkkuuni. En tiedä, miksi yhdentekevyys yhä monistuu. Jään alle, vaikka tämä talvi kiistatta on leuto. Olen jostain kohtaa puutuneen levoton.

Lattialla uuden asunnon, on kasa tyynyjä, ja etanan nenä on irronnut - ehkä muutossa sekin asia muuttui. Pöytälevylle maalasin taivaan, se on tahmea. Myös läppärin laturi on nyt hukassa.

Luon itsestäni kipsimallin, vaikken osaa valaa. Sisältä hauras kehikko jättää jälkeensä kuituvanaa. Olen jatkuvasti vain sektori siitä mitä voisin, jos muistaisin miten. Sattumien kanssa juttelemaan jäin, ajattelemaan kaikkien sanomisia, käymään kauppaa jokaisen kanssa erikseen. Missasin kehityksen bussin. Olen se alkuun hieno mainosbiisi, johon kyllästyy matkalla sohvalta pois. Se barbinukke, jonka dementoitunut mummi antaa valmistujaislahjaksi. Sitä ei heitetä pois, mutta paketti pölyyntyy.


Jos lähden etenemään, en päädy minnekään.











perjantai 17. heinäkuuta 2015

Maailmani rikki, repeatilla repeää


Minä antaisin mitä vain. Kun vain saisin olla mukana. Tai sitten kokonaan kokematta. Reikä rintaan niin, että tämä kipu valuisi minusta pois. Kun vain voisin unohtaa, miten hyvä minun oli olla siellä, välissä, keskellä, mukana. Käsi kädessä, lupa olla. Vaikea. Sekaisin. En luovuttaisi. Paremmaksi kasvaisin. Kuin puu.

Kumpa tulisi myrsky ja kaataisi sen, veisi kaikki muistot mennessään nyt, kun tulevaa ei enää ole.

Kumpa jättäisin tämän tähän ja löytyisin tyhjänä kuorena elämäni viileimmän kesän kiveykseltä. Kumpa voisin huutaa. Kumpa saisin vähän paremmin henkeä. Kumpa saisin puskettua itseni tästä ruudusta läpi kaikkien niiden ihmisten kasvojen eteen, joiden menettäminen tuntuu kurkussa samalta kuin olisin huutanut koko elämäni. Minun äänenikin on jättänyt minut.









Kun saisin anteeksi. Silloin voisin myös antaa anteeksi. En tiedä, ketä vihaan, vai vihaanko, en jaksa enää olla vihainen. Tahdon antaa elämälleni anteeksi. Tahdon, että anteeksipyynnölläni on jotakin merkitystä. Että minulla on jotakin merkitystä. En tahdo olla pelkkä ryppyyn nyrkissä rutistettu paperinessu, joka kavahduttaa kaikessa säälittävyydessään. Minä olen täällä! Mitä minä olen tehnyt väärin, mitä virheitä minä toistan, kun aina käy näin? Ketä minä loukkaan? Yritän liikaa, totta kai minä yritän, minä yritän olla olemassa niin, etten koko ajan katoaisi. Minä olen olemassa vain tätä sietämätöntä kipua varten, totta kai kivulla pitää olla oikeus särkeä ja minä olen paha, kun valitan, totta kai kaikki kärsivät enemmän kuin minä ja kuinka minä kehtaan vain velloa omassa kuvottavassa riutuvuudessani, minua OKSETTAA tämä kaikki, minun pääni ei pysy suorassa, kaadun, taas minä kaadun, minä olen täynnä surua, hätää, raivoa, epätietoisuutta. Minä tarraisin taivaani takinkauluksiin ja ravistelisin sitä, tivaisin MIKSI aina jään nenä kiinni ikkunassa katsomaan niiden loittonevien hahmojen perään, jotka ovat epähuomiossa vieneet mukanaan valtavia riekaleita sydämestäni, pakanneet pilttipurkkien ohessa laukkuunsa silloin, kun saadaan lupa lähteä. He eivät tahtoisi kantaa niitä riekaleita, ne eivät sovi sisustukseen ja vievät turhaan tilaa, sitä paitsi, mitä he niillä tekisivät, minä niitä enemmän tarvitsen. Mutta en minä tahdo juosta ihmisiä kiinni vain pyytääkseni takaisin palat elämästäni, yksin säilytettynä ne ovat jäykkiä ja kohmeisia kuin kaksi vuotta pakkasessa lojunut piparitaikina, joka ei mahdu mihinkään.

Nyt lopulta sydämessäni ei OLE ENÄÄ paloja oman itseni tarpeiksi asti. Minä puskisin taivasta, potkisin sitä, rukoilisin saada tietää, mikä minussa on mennyt näin pahasti vikaan, miksi minä olen niin yhdentekevä ja aina väärässä paikassa, miksi jään aina jonon hännille tärkeysjärjestyksessä ja juoksen turhaan kiinni asioita, jotka eivät tahdo tulla minun kiinni juoksemikseni. Minä repisin sinut, taivas, rikki hampaillani, jos et vastaisi katseeseeni kunnolla. Minä tahdon tuijottaa sinua niin kauan, kunnes voimasi tarttuu minuunkin ja voin nousta ja jatkaa eteenpäin ilman tarvetta sille ilolle, riemulle, turvallisuudelle ja tarkoituksenmukaisuudelle, mielkkyyden kokemukselle, joka minut kiertää kavahtaen kaukaa.

Mutta taivas, minä olen lyhyt. Sinä olet korkealla ja kaikkeuden kiireellinen kohina kutittelee leukaasi enkä minä, tuskani kuristusotteessa vuorokausien läpi kamppaileva elämänkokoinen moka, voisi sinua vähempää kiinnostaa.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Liitutaulutukaanin nukahdettua





... on aikaa taas ajatella.

Taas on vierähtänyt neljä päivää viimeisimmästä vasemman etusormeni powerstep-tunnista tällä näppäimistöllä. Jos yhdellä sormella näpyttämisessä järjestettäisiin sm-kisat (jota en oikeastaan ihmettelisi hetkeäkään tässä jäänalaisen jääkiekon ja koirillelepertelykisojen luvatussa maassa), voittaisin varmaan jonkin palkinnon. Tai sitten en edes ottaisi osaa. Kauhea stressi. Ei minulla ole aikaa alkaa laatia itselleni valmennusohjelmaa.

No niin. Hukun taas öihin sekaviin. Feel you, Hector.

Tänään ja eilen veljeni, perheystävämme, äitini ja minäni olemme yhdessä tuunailleet minuni ja äitini uutta asuntoa. Eteinen on maalattu sävyllä Nukkumatti (hitusen harmahtavaa farkunsinistä), joka sopii hyvin vallitsevaan elämäntilanteeseen. En ole käynyt täällä kuin nukkumassa toukokuussa ja muutamana yönä kesäkuussa. Toukokuussa Nukkumatti tavoitti minut usein jo eteisessä. Nyt heinäkuussa Nukkumatti taas on jäänyt kohteliaisuuttaan eteiseen, sillä minulla on ollut vaikeuksia nukahtaa. Kuten olen tainnut mainita aikaisemminkin. Murmelin blogi.

Ei Nukkumatille tarvitsisi opettaa käytöstapoja. Siinä ammatissa pitäisi olla laillistettu nukuttamisen monopoliasema ja rajoittamaton pääsy ihmisten unentarve - dataan. Sitten, kun menee punaiselle, Nukkumatti painaisi sisään ja heittäisi unihiekat kohteensa naamariin yksinkertaisen tehokkaalla Pää Tyynyyn - periaatteella.

Olohuoneessa on entisen "Latte"- sävyn (kaksiviikkoisen persikkasoseella elävän ihmislapsen puklua) tilalla "Horisontti" (semmosta vaaleansinistä). Oma huoneeni on nyt suunnilleen kermanvalkoinen. Ikean parvisänky on koottu, olen nukkunut siinä jo yhden yön ja lyönyt siihen pääni neljä kertaa. Myös kirjahylly, keltainen, on Ikeasta. Liitutaulutarrasta improvisoin leikkaamalla ja seinään liimaamalla tukaanin puussa ja sudenkorennon. Elämäni varrella askartelemani "eläinhahmot" saavat huoneessani kunniasijan. Niitä on vähän joka paikassa. Ainoa ongelma on, että kaikki tämä yhdistettynä Tiimarista muinoin hankittuun vaaleanvihreään pupulamppuun ja hiukan ampiaisenpesää muistuttavaan kattovalaisimeen, tuo mieleen esikoispojan ekan oman huoneen. "Rasavillin unelma - 8-vuotiaan pojan huoneessa eläinteema ja pirteät värit saavat pikku-löytöretkeilijän viihtymään." - Koti & Lapio 7/15

Pikku-löytöretkeilijä. Sehän mä melkein olen. Paitsi etten ole pikku. Kehonkoostumuksellisesti en tietenkään. Psyykkis-emotionaalis-sosiaalis-lojaalis-banaalis-halaamis-munaamis-meinaansiis-eipliis - akselilla mitattuna en myöskään haluaisi olla enää pieni. En tosiaan. Mutta kuten olen jo tässä lähiaikoina blogissani mutissut, epävarmuuteni kasvu ajaa minut yhä lapsenomaisempaan käytökseen. Väsymys ajaa yhä kasvavaan epävarmuuteen. Ja kun epävarmuus on kasvanut niin isoksi, että luulee jo saavuttaneensa aikuisen oikeudet, mutta ei silti suostu muuttamaan pois lapsuudenkodistaan vatsanpohjastani, en enää kykene nukkumaan, mikä antaa lisää puhtia epävarmuudelle ja yliherkkyydelle suhteessa muihin ihmisiin. Minä nauran hervottomasti ja sopivan tilaisuuden tullen poistun itkemään pois epämääräistä, kalvavaa kipua.

Ensimmäistä kertaa tämä kipu on epämääräistä. En osaa sysiä sitä minkään yksittäisen tekijän syyksi kuten muinoin syömishäiriössä. Silloin se oli se viides lettu, jonka sain melkein jätettyä ottamatta itseannostelujonon hämminkiä hyödyntämällä, mutta jonka haukansilmäinen hoitaja livautti lautaselleni kylmästi kahahtaen juuri, kun luulin välttäneeni taas yhdet 80 painonnostotavoitetta palvelevaa kaloria. Sittemmin ahdistus on ollut selitettävissä elämäni kulissien yhtäkkisillä, sysäyksittäisillä murentumisilla; sanattomalla tai sanallisella kommentilla, tai sitten tapahtumalla, joka kalahtaa otsaan kuin koripallo, jota en saa kiinni tai kaapinovi, joka avataan kasvoilleni, koska minua ei ole nähty.

Lähiaikoina olen nähnyt unen piiloleikistä, jossa voitonriemu nousee keuhkoihin asti, kun tajuan, ettei kukaan löydä minua. Se muuttuu jääksi ja vaikeuttaa hengittämistä siinä vaiheessa, kun ymmärrän, ettei kukaan edes etsi. Havahdun käsittämään, että se pieni leveähartainen ja silinteripäinen Mr.Nobody, jonka kuvittelin itselleni osastolla konkretisoidakseni sen, että lihomisestani tai painoindeksistäni ei välitä kukaan, siis nobody, on nyt todella ainoa OMAN melkein aikuisen elämäni jäsen, joka välittää. Hiukan humoristinen lausahdus, jonka itseni kannustukseksi kehitin, oli "Mr. Nobody cares". Siihen liittyi usein mielikuva tästä terveysfanaattisesta silinteripäästä, joka jää yksin luennoimaan puun juurelle, kun koko muu maailma kääntää sille selkänsä. Minä tajuan nyt, tai ainakin voimakkasti tunnen, että Mr. Nobody ei olekaan vihamieheni, tai edes mikään terveysfanaatikko, vaan tulevaisuuden minä itse, yksi monista alter-kekoistani. Minä itse, joka kimmottuaan ojasta ulkoavaruuteen kaikissa ihmissuhteissaan, yrittää halata itse itseään.

Sillä sitä minä teen jo nyt. Kun sateinen kesä, harmaana vellova väsymys ja liian monta syötyä voileipää kaatavat minut lattialle luovuttamaan pois kahdessa vuodessa kertyneitä kyyneleitä, minuun iskee niin kokonaisvaltainen yksinäisyyden kipu, että lopulta yritän halata itseäni ja kuvitella, että se on joku muu. Oma halaus pitää kasassa silloin, kun on pakko jaksaa. Veljen jättimäisen koiran halaus iskee minulta hampaat yhteen, mutta on niin pentumaisen nopea, ettei ehdi koiraterapiaksi asti. Omasta koirastani olen tottunut huolehtimaan, joten sen halaaminen vie minut enemmänkin juuri pystyvään aikuis-illusioon.

Äidin halaus tuntuu näissä tilanteissa ajatuksenakin jostain syystä kuvottavalta, ei siksi, että pitäisin äitiäni kuvottavana, vaan siksi, että äiti on ainoa ihminen, halaaja, kuuntelija tai puhuja, joka on ollut elämässäni tiiviisti läsnä aina, erityisesti vaikeina kausina. Äidin kanssa pystyn puhumaan käytännöllisesti katsoen aivan kaikesta, hän tietää minusta kaiken, minkä ulkopuolinen voi tietää, ja on aina olemassa minulle, jos tarvitsen. Minussa kasvaa älyttömiä agressioita sitä järkkymätöntä kotikudosta kohtaan, jota äiti minulle edustaa. Haluan itsenäistyä, se on kiireeltä tuntuva läpätys palleassa, mutta itsenäistyminen on tyhjää ja raskasta silloin, kun minuuteni valtio on niin itsenäinen, että muut ihmisvaltiot eivät anna sille lupaa osallistua edes kiireellisiin kongresseihin.

Olet käsittänyt väärin, Maija, ei kukaan sinua vihaa. En minä niin ole väittänytkään. Mutta lause, jonka kopioin tämän blogin alareunaan aloittaessani sen huhtikuussa 2013, on osoittautunut yllättävän todeksi. "Ajatella, miten yksin sellainen on, jota kaikki pelkäävät." - Nuuskamuikkunen. Minä pelkään satuttavani ihmisiä, koska minua on satutettu niin monesti ja monin tavoin, enkä halua aiheuttaa sellaista kenellekään. Tietysti luottamuksen hajoaminen tekee sen uudellenkokoamisesta vaikeampaa ja liimatut sirpaleet pirstaloituvat helpommin uudelleen, mikä voi selittää negatiivisten kanssakäymiskokemusteni suurta määrää. Mutta koska minä pelkään niin kovin, se näkyy minusta, ja ihmiset reagoivat siihen.

Maailma ja minun lähiympätistöni ovat täynnä ihastuttavia, hyväntahtoisia, älykkäitä ihmisiä. He eivät halua minun ahdistuvan enää enempää, joten he pysyttelevät loitolla, vaikka minä sanon heille, että älkää pysytelkö. Toinen, kipeämpi syy vetäytymiseen on se, että minä en ole näin epäluontevana miellyttävää seuraa. Nauran kimeästi, esitän kärkeviä vasta-argumentteja kuullakseni itse, että ääneni on vielä tallella ja viljelen niin erikoista huumoria, etten aivan tunnista sitä itsekään.

Kolmas syy lienee se, että kuten joku psykologi Anna-lehdessä totesi (äitini tilaa sitä, minä luen vain "solidaarisuussyistä") : Kun ihmissuhteissa asetetaan velvoitteita toiselle osapuolelle, toteutuu usein päinvastainen vaikutus. Antakaas olla, kun minä harjoittelen OMAN psykologini neuvosta ääneen lausuttua rehellisyyttä ja pläjäytän ilmoille: "Minulla on niin ikävä teitä jo nyt. Älkää jättkö minua. Voitaisiinko nähdä kesällä? Syksyllä? Joskus? Bileet? Minulla on vaikeuksia, mutta välitän teistä kovasti." Silloin ihmiset säikähtävät, luulevat minua narsistiseksi ripustautujaksi tai muuten vain hämmentyvät, ja saan olla varma, ettei yhteydenottoja kuulu. Jos minä otan yhteyttä, niin ikävä kyllä ei käy. Ihmiset eivät halua vapaaehtoisesti olla epämukavassa tilanteessa. Ystävyys on vapaaehtoista toimintaa ja siinä on tarkoitus rentoutua, kokea iloa, yhteenkuuluvuutta, turvaa ja varmuutta itsestä sekä muista. Minä ymmärrän, ettei hermostunut seurani palvele tätä tarkoitusta, eikä kukaan tarkoita minulle pahaa, mutta se ei tee tästä yksinäisyydestä yhtään vähemmän tuskallista.

Tietysti minä alan kaivata myös romanttista rakkautta. Minun täytyy hyväksyä, että se pohjaa biologiaan. Koskaan aikaisemmin miehet eivät ole tuoksuneet näin kauniisti. Siis meinaan, konkreettisesti. Tämän kesän säät eivät toisaalta ole altistaneet juuri ketään dödöpettäähikoilulle, se voi olla osasyy, mutta silti. Minä kaipaan ihmistä, jonka kanssa heitellä vitsiä sellaisella tuntinopeudella, että päässä poksuu. Minä kaipaan haastajaa, mutta silti ihmistä, jota päin voi juosta ilman, että putoaa maahan. Jotakuta, joka ei pitäisi minua kielikuvieni, hihitykseni tai neulomieni pehmoeläinten takia lapsellisena, vaan ihmisenä, jossa on monta, toisiaan rikastuttavaa tasoa. Jotakuta, jonka kanssa puhua politiikasta ja tapetoida seinää. Valvoa koko yö ja päätyä jonnekin roskakatoksen ja kuunsillan väliin, myttyyn. Jotakuta lähelle, tässä, nyt ja vielä huomenna.

Vielä viimeiseksi, puoli neljältä yöllä, minä totean, että kyllä, tämä blogi on erityisen henkilökohtainen pökäle. Joku tietotekninen ihminen voisi todeta, että minä otan isoja riskejä, kun hajotan itseni näin avoimesti atomeihin, joita kuka tahansa voi käyhdä tulkitsemassa. Mutta minun elämänfilosofiani kivijalkaan kuuluu, ettei rehellisyyttä tarvitse katua silloin, kun se ei  varsinaisesti loukkaa ketään. Tämä olen minä.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Paikallani pysähtymättä, tyhjän ajan kainalossa












Paha olla.
Ei me olla.
Ei me oikeasti. Sun kaa.
Kaadutaan.
Ei me sun kaa.
Kaadun.

Älä ny siihen kaadu.
Odota vielä hetki.
Juostaan 

nauru
poikki.
Solmi silmät kiinni.
Luota keuhkot rikki.
Huuda, mutta hiljaa.
Me häivytään, niin ettet huomaa.
En tahdo olla hiljaa
kikattaa
pyytää lupa poistua
itkemään.
Tai lähteä kysymättä
kenenkään huomaamatta,
kenkiään sitomatta
taaskaan kaatumatta.

Aina tahtoisin kokea
ympärillä
sisällä
nenässä nokea
Olla kanssa,
yhdessä,
älä katoa.

Mutten tahdo viivyttää,
juokse jo,
on tärkeämpää.
Kiire vie
sanat suusta,
kiinni en saa.
Ei saa luovuttaa.

Eihän ne kaverit tule
sua kotoa hakemaan.

Mutta vihaan jo liiaksi.
Olen tehnyt työtä itselleni velaksi
ja silmieni takana
korkojen kanssa
se kaikki peritään minulta pois.
Olen loppu,
lopumpi kuin
viimeiset kirjaimet kirjassa,
sillä kirjassa on nidottuna 
loppuun
tyhjää tulevaisuutta.
Minä en vain enää jaksa värittää.

Olen tarjoustuote,
heräteostos,
joka ilahduttaa,
mutta on sekundaa.
Parempi, että 
jätetään se kauppaan.
Sillä, kuka tietää, 
mitä se kohta haluaa.

Olen epäaito,
kuin kasvimaito,
Pakenen.
Ihastun kuin hullu
keneen vaan.
Tai niin luulen,
kunnes korvista en saa
pois ääntä,
joka sinne jäänyt kaikumaan
on
ja tekee tästä taas niin vaikeaa

En kotiudu
enkä kelpaa tapettiin
naaman rusketus
taittuu valossa ripuliin
tai simpson-simulaattoriin.

Olen niin täynnä
lukittua elämää,
joka itseään
ei päästä menemään.
Olen niin täynnä,
että silmistäni tihkuu yli
lähes milloin vain
ja yksinolo
kaivaa kolon
rintakehän taakse
niin,
että kylmyys pääsee sisään
koputtamatta.


perjantai 3. heinäkuuta 2015

Oikeus olla kesannolla, kello nolla nolla.



Ainakin yhdeksän viime päivän ajan olen kaivannut tuttua näppäimistöäni. En edes eniten silloin, kun kännykän autocorrect korjaa "mun työt" muotoon "munat työttömänä" tai silloin, kun pitäisi kirjoittaa ohjelman toteutusohjeita  vapaahetken viimeisillä minuuteilla paperiroskiksesta löytyneellä tussilla - joka sekin tuntuu kuivahtaneen. Eniten olen kaivannut bloginkirjoitusmahdollisuutta öisin, silloin, kun jaloille ei löydy sängyn puitteissa ainuttakaan hiukan viileämpää kohtaa, käsien kuivuus aiheuttaa verenvuotoa niveliä taivutettaessa, ja pää on tupaten täynnä toisiaan töniviä ajatuksia, joiden hiljentämiseen minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettia.

Melkeinpä ensimmäisiä kertoja sitten päiväkodissa pelkäämieni yhteisretkien kouristavan jännittämisen (uskoin vakaasti, että hukkaan eväsrasiani, myöhästyn tilausbussista sitä etsiessäni ja joudun juoksemaan bussia kiinni moottoritiellä lenkkareissa, jotka ovatkin vaihtuneet aulassa joihinkin toisiin) minun on ollut vaikea nukahtaa. Ihan oikeasti. Yleensä aina olen toiminut Nukkumatin kanssa niin saumattomassa yhteistyössä, että pelkkä rationaalinen päätös on riittänyt nukahtamiseen esimerkiksi pää ikkunalaudalla. (Usein varsinaista päätöstä ei ole edes tarvittu.)

Minä näköjään tarvitsen aina vähintään kaksi tekstikappaletta itseni käynnistämiseen ja kirjoitussormeni verryttelemiseen. Ei ollut tarkoitus puhua nukkumisesta.

Oikeastaan en ole aivan päättänyt, mistä oli tarkoitus puhua. Minua häiritsee hieman se, etten pääse eroon äänestä, joka pääni sisällä tätä tekstiä sanelee. Sellaisesta hiukan ohi suun keskikohdan puhuvasta, löysäposkisesta artikulaatiosta, joka saattaa olla sukua siileille tai alkaa haukotella poissaolevasti milloin tahansa. Se olento on osa minua, sen myönnän, mutta on niin paljon muutakin.

Olen kirjoittanut ennenkin "persoonistani", jotka lävähtävät ylleni olosuhteista riippuen ja istuvat lävähdettyään tiukassa kuin vuosia rullalla seisseet matot. Niiden pois kuoriminen on hirveän hankalaa. Alan kuunnella itseäni ja totean, etten pidä kyseisestä minästäni, joten alan automaattisesti ohjailla itseäni siitä tietoisesti kauemmas. Yleensä se upottaa minut vain syvemmälle, sillä ne tavat kommunikoida, joita itsessäni inhoan, ovat seurauksia epävarmuudesta. Hyvä esimerkki on jatkuva yrittämiseni olla yrittämättä liikaa. Tai se, kun huomaan käyttäytyväni kuin sokeria suonensisäisesti nauttinut kahdeksanvuotias, ja yritän korjata tilanteen vikisemällä oktaavia tavallista korkeammalla äänellä: "Kyllä mä oikeesti oon paljon kypsempi, emmä tiiä, mikä mua vaivaa! ÄÄä!"

Jatkuvasti nousevalla korkoprosentilla erääntyvä univelka ei liiemmin edistä vakavailmeistä kypsyydentodisteluprojektia. Kummallista on, että jos yritän kaikin voimin vakuuttaa esimerkisi itsevarmaa pidempiaikaista miestyöntekijää raksataidoistani, ryhdyn puhumaan Tampereen murteella. T. Palkasjalkainen stadilainen, joka inhoaa varpaita. Voi pyhä pefletti.

Mistä olinkaan puhumassa? Ajatuksenani taisi olla suoltaa vaihteeksi syväluotaavaa pohdintaa ihmisyydestä ja kulttuurirelativistisesta näkökannastani moraalikäsitykseen. Sitten olisin soveltanut sitä Suomen maahanmuuttopolitiikkaan ja ärissyt siitä, miten jokainen voi siirtää vastuunsa astetta ylemmäs itsestään. Naputtanut niskani jäykäksi kuuntelemisen tärkeydestä ja korret kekoon - ajattelun kliseisyyden kumoamisesta. Leikkinyt ajatuksella rahattomasta maailmasta ja historian sykleistä, jotka toistavat itseään eri puolilla maailmaa hämmästyttävän yhdenmukaisina. Tai kirjoittanut kokonaisen postaamuksen vain siitä, miten mielestäni vapaaehtoistyökiintiö pitäisi tehdä pakolliseksi kaikille. Tai siitä, miten järjetöntä on puhua "ihmisten edun asettamisesta luonnonsuojelun edelle taloustilanteen kestämättömyys huomioiden" - kun otetaan huomioon, että ekosysteemien biodiversiteettien laiminlyöminen kaiken maailman kilpailykykyjen kasvattamiseksi on oikeastaan täysin sama asia kuin kaivaa maata mäen alta mäen korkeuden kasvattamiseksi.

Tai sitten olisin vain paasannut siitä, miten paasaaminen, idealismi, masennus, yksinäisyys, itsetuhoisuus tai kasvissyönti niin usein "kuuluvat vain nuoruuteen" ja ovat siksi helposti ohitettavissa. Tai nostanut esille sen, miten feminismi on sanana jo loitolla pidettävä miesvihabakteeri, jonka ehkäisyyn auttaa käsien peseminen koko puheenaiheesta. Että sitä pitäisi kutsua ekualismiksi. Että kaikilla pitäisi olla oikeus aloittaa lause tietämättä, miten sen lopettaa. Oikeus vaihtaa kantaa kesken keskustelun tuntematta itseään tyhmäksi. Oikeus olla keskeneräinen, sekava ja epäjohdonmukainen. Oikeus olla lapsellinen joutumatta myöntämään olevansa vielä niin kovin nuori. Oikeus olla aikuinen ja silti hukassa. Oikeus nauraa, syödä ja ikävöidä silloin, kun muut ovat jo lopettaneet. Oikeus jatkaa kirjoittamista, vaikka ajatus katkesi jo ja lukija lähti nukkumaan. Oikeus olla yksin ja onneton. Oikeus tulla mukaan ja nähdä joku odottamassa, että saat kengännauhat solmituksi. Oikeus yrittää vielä kerran uudestaan. Oikeus selittää auki se vitsi, jota luultiin vittuilun ja hidasjärkisyyden laittomaksi laboratorioristeytykseksi. Saada anteeksi ja käperyä keoksi ja sitten taas nousta ja tulla iloiseksi, ottaa kiinni ja viivyttää luonaan. Tehdä hetkistä ketju ranteeseen ja päästää se menemään vasta, kun se kuluu halki ja kiemurtelee huomaamatta tiehensä.

Oikeus antaa itsensä olla onnellinen tai oikeassa omasta mielestään tai ihan vain olemassa. Juuri nyt.




lauantai 20. kesäkuuta 2015

Pitkä ja masentava kuin jostain kohtaa tukkeutunut kasteluletku solmussa



















Tuntuu, kuin seisoisi kassajonossa, toinen käsi varjelemassa hedelmäpussinsa halkaisseita terttutomaatteja, toinen kiskomassa kuuloketta korvasta, bussikortti ja taskuun tussahtaneen mustekynän sineämä kukkaro keskisormen ja nimettömän välissä, melkein valahtaneina pullonpalautuskoneesta valuvan kaljavanan kanssa kosketuksiin, tahmealle lattialle. Ei mitään järkeä, päinvastoin, missä olinkaan vai olinko jo siirtynyt seuraavaan, anteeksi, olin tiellä. Pitkiä lauseita, elämä täynnä pilkkuja, joiden perään voi heittää kolmea pistettä kuin fortunankuulia, ehkä osun maaliin tuurilla, vaikka tämän pelin sääntökirja löytyy työnnettynä ulkovaraston ovitoppariksi, jos sieltäkään.


Miksi minä laitoin terttutomaatit heti ensimmäiseen lauseeseen, minä tiedän jo, kuinka entinen facebookintuoma lukija huomaa minun pysähtyneisyyteni siitä kuin lapsi isän tohvelit joulupukin tarjousviitan alta. Entinen pöllöfani tuskailee taas tomaatteja kilometrin mittaisessa aloituskappaleessa, kohta se siirtyy puhumaan vatsamakkaroilleen ja luopuu toivosta, vain hakeakseen sen takaisin ennen postauksen loppua kuin äiti päiväkoti-ikäisen mukulansa pääsääntöisesti klo 16 mennessä. Vertauskuvat ovat sen kainaloissa kuin kellukkeet, kukaan ei muka voi syyttää sitä tyhjänpäiväisestä jauhamisesta ja vikinästä, kun sillä on söpö vertauskuva talutushihnan päässä.

Se on onneton tai ainakin aivan pihalla, sateessa, multa tuoksuu ja pilvet syljeskelevät ohikulkijoiden niskaan puunoksien kustannuksella. Mutta eihän ole yhtään kustannustehokasta jakaa onnettomuuttaan, yksinäisyyttään, riittämättömyyden ja vääryyden vänkytystä! Kukaan ei siitä hyödy, se on jo nähty, kuultu ja ohimeneväksi todettu, ei sillä ole syytä olla onneton, sen elämä on sillä sen käsissä, sen pitää vain vähän rohkaistua. Vaan annas olla kun se rohkaistuu, lohkaisee vitsin niin että kirskahtaa. Ottaa puheenvuoron aikomuksenaan murtaa jää, mutta tuleekin tuhonneeksi jo ennestään suojelukohteena kellunutta mannerjäätikköä. Ei se osaa. Säälittävyydessäänkin siinä on jotakin luotaantyöntävää. Ei se mahdu syliin lohdutettavaksi, ja saattaa heittää vaivaannuttavan tilannetajuttomalla kommentilla, jos sitä yrittää huomaamattomasti ohjailla yleisesti vallitsevaan tunnelmaan.


Minä olen väsynyt, väärällä lailla. Nukkuminen auttaa silloin, kun on unessa, mutta herättyään alkaa surra sitä tunkkaisuuden tunnetta, joka maistuu suussa ja sitä iltaa, joka jo painaa päivän päätä tyynyyn, väkivaltaisesti. Aamupäivän toiveikkuus tukehtuu sadepilviin ja ruoka on hyvää niin kauan kuin se on suussa. Aina ei silloinkaan. Joskus ahdistaa jo leipää voidellessa, mutta lopettaminen ei onnistu. Lopulta oksettaa. Ilman nälkää ylensyöminen on kuin kannustaisi kurkkunsa kipeäksi mielenosoituksessa itseään vastaan.

Eilen, juhannuksentyngän jälkeen, äiti törmäsi päähäni kaapinovella. Se ei sattunut ollenkaan, ei tippaakaan, oikeasti, ei äidin käsissä ole voimaa satuttaa edes hyttystä. Mutta minä karjaisin, huusin, että miksi aina minua lyödään, paiskasin nyrkillä lattiaa. Ja sitten itkin, noin kuuden kyyneleen verran. Olisin saanut kymmeniä rikki, jos en olisi niellyt kaikkea, ei minulla ollut MITÄÄN SYYTÄ ITKEÄ. Ei juuri silloin. Säikähdin itsekin itseäni.

Välillä huimaa. Tunnen olevani irti käsillä olevasta hetkestä, jopa sanoista, joita pistän peräkkäin, äänestä, joka vain aavistuksen samenneena tietää kyllä, mitä tehdään seuraavaksi. Syömisessä ei ole lopetusta, en osaa lakaista laminaattia, selkäni on jumissa ja oikeaa silmääni sattuu räpäyttää. Ensimmäisellä terapian tutustumiskäynnillä puhuin nopeammin kuin koskaan, vääntelin sormiani ja katsoin itseäni ulkopuolelta ihmetellen. Kyyneleet ehtivät kurkunpäähän, mutta minä kielsin niitä. Nyt ei ole sopiva hetki, ja ajanvarauskirja on valitettavasti hukassa.

Tuntuu, että olen jatkuvasti kysymässä lähestyviltä seiniltä, onko nyt sopiva hetki? Saanko romahtaa tehokkaasti, niin, että olen tunnin päästä taas valmiudessa, työkunnossa tai lomafiiliksessä, avuksi, taloksi, kodiksi, olemassa? En kuitenkaan uskalla, pelkään, että jos päästän narusta, ilmapallo karkaa. Vealtaa kauas kattojen yli ja on tunnin päästä jo puhjennut salaa.

Ajatuksissani on logistiikkaongelmia ja tunteeni pitäisi käynnistää uudelleen. Mutta ei minulla ole aikaa istua minuuteni ääressä odottamassa, kun identiteettini päivittää oletusasetuksia. Tai ehkä onkin, mutta ei rohkeutta. Nyt ei ole se hetki, sillä se ei ole hetki, siihen voi mennä ikuisuus. Hetken olen luullakseni kuin rakastunut, mutta sekin on kipuilevaa, toispuoleista, ontuvaa, en edes tiedä, mitä kaipaan tai keneltä. Sitten taas palaan elämäntapojeni sekasortoon, kieltoon, lupaan ja häpeään. Jännitän nykyään niin, että sydämeni luisuu pois paikoiltaan ja viileä hiki kasvoilla tuntuu siltä, että päästäni valuu jääkaapin kudosnestettä. Sitä, joka haisee kylmältä, kaikilta rasvaisilta juustokimpaleilta ja voirasialta, joka on taas tyhjä.

Miksi minä paljastan itseni blogissa kuin rappiotaiteilija krapula-aamuna tehdyssä valokuvakollaasissa, miksi minun täytyy saada jakaa facebookissa myötähäpeän makuista vispipuuroa, joka saattoi mennä jo vanhaksi? En tiedä. Ehkä yritän itse löytää kohti uuden puurojonon häntää, ainoalla keinolla, joka juuri nyt mahtuu aivojeni eteiseen kuraisissa kengissään.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Pinkkitulkun tulkinta automatkasta


Autossa istun, pinkki tuulitakki polvien päällä peittämässä vaivihkaisesti pinkeänä riippuvaa mahaa. On se tavallaan kiehtovaa, miten pinkeänäkin voi roikkua, maha on paha, vatsa olisi vielä sympaattinen. Ja samaan aikaan pinkki kuulostaa huulilla huolettomammalta kuin vaaleanpunainen, jotenkin lapsenomaisemmalta. Pinkki on puhekieltä ja kaikuu niin kuin kinkku, ihku - ripsari ja niinku kännykuoressaan kulkeva kaksitoistavuotias. (Vaikka ihminen onkin yksilö, älkää nyt kaksitoistavuotiaat loukkaantuko).
Kiehtovaa, mutta usein myös kiehuvan karvasta huomata, miten vatsa öristää kuin humalainen ja ilmavaiva kuulostaa runollisemnalta kuin pieru. Mutta älkää nyt tulkitko niin, että siellä se blogissaan avautuu ilmavaivoistaan. Joku roti. Minä puhun yleisellä tasolla.

Sade taas pahoinpitelee ikkunaa moottoritiellä. Mutta se pakotetaan hakkaamaan lasiin, kun autolla ajetaan niin kovaa. Ei se sitä tahallaan tee. Monesti tulee törmäyksiä, kun kaksi tekijää näkevät vain omat päämääränsä. Sade menee halaamaan maata painovoiman painostuksesta kuin ihastunut nelosluokkalainen luokan futistähteä ruokavälkällä. Autossa taas painetaan kaasua, mennään nyt vain yli ja eteenpäin. Olemme taas vähän myöhässä.

Menipäs diipiksi. Kakskytluvun kabareehittejä, kesäsadetta ja aamupäivän moottoritie, työstressiä ja kipeytynyt oikea selkälihas - mitä siitä muuta saisikaan. Äiti ajaa minut leirikeskukselle työjaksoa aloittamaan. On tämä kätevä tämä tabletti, kun ei tarvitse paikallaan pysyvää nettiyhteyttä. Näyttökin sen verran iso, että joskus osuu jopa oikeisiin kirjaimiin.  Autocorrect  (joka korjaa itsensä poikkeuksetta Autonomiset, yllättävän lähellä totuutta) kyllä ärsyttää.  Miksi sana ON korjautuu sanaksi ongelmia? Vielä monikossa! Onhan niitäkin, mutta on paljon muutakin. Viisikymmentuntisen työviikon jälkeen läppärikin ilmoitti ensi töikseen, että "2 ongelmaa odottaa reagointiasi", kun viisi päivää olin jo selvitellyt koti-ikäväisten ihmistaimenien kengännauhoja. (Kyllä minä tiedän, että taimen on kala. Mutta älkää tulkitko tätä nyt niin etten pidä työstäni.)

Ja tosiaan, tämä postaus taisi käsitellä olettamista, tulkintaa ja sanontatapojen sävyeroja. Käytin tehokeinoja. Että älkää nyt niin tulkitko, että minä oikeasti hermoilisin teidän tulkinnoistanne näin paljon.

;))