Kaneliini, osa 2

Ambulanssi tuli lujaa. Ulvoi kuin mekaaninen susi. Verta oli kaikkialla, se oli rumaa, rujoa, tekotaiteellista. Kaneliinin isä ei osannut kuin panna pahakseen, hän loukkaantui kriisityöntekijästä ja huovan väristä ja varpusista, jotka tuijottivat ja roskakatoksesta, joka haisi. Lopulta kukaan ei enää kiinnittänyt häneen huomiota, ambulanssimiehet käänsivät selkänsä isälle, joka oli vaihtanut kyynelet parempaan akryylipaperiin.

"Minä teen tästä kipsiveistoksen", Kaneliinin isä julisti ja hypähti sivuun, kun ambulanssityöntekijä kulki ohi veritahrainen liina käsissään. Isän golfhousut olivat juuri tulleet pesulasta ja veri, tiedättehän, veriroiskeet näyttävät niin kovin brutaaleilta valkoista vasten.

Kaikki oli aivan selvää. Kaneliinin tarina oli traaginen. Hänen isänsä oli kuulu ja kohuttu taiteilija, mies, jonka perässä iltapäivälehtien toimittajat alituisesti kompastelivat. Nyt toimittajat etsivät kaupungin suurimmat kissat ja mittauttivat etusivun otsikon niiden säkäkorkeuden perusteella. Näkemystaiteilijan suuri suru, voi se kuulosti hyvältä, näytti valokuvan kanssa vielä paremmalta. "Muistan yhä hänen hiustensa tuoksun." Se oli ylösnostettu lainaus, kursivoitu, niin kuin koru. Se oli vale. Isä ei ollut milloinkaan painanut kasvojaan Kaneliinin hiuksiin, ei milloinkaan halannut, koska halaaminen oli turhaa, se katkaisi taiteen tuskaan tukeutuvan virran. Isä ei tiennyt, että Kaneliinin hiukset tuoksuivat ajatuksilta.

Sairaalassa tapahtui jotakin hyvin yllättävää. Kaneliini heräsi.
"Huomenta", hän sanoi miehelle, joka juuri työnsi häntä pitkin kitisevää käytävää, miehelle, jonka kampaus oli kuin piikkimatto ja iho kuin näivettynyttä valkohomejuustoa.

"Hyvä tavaton", sanoi mies.

"Parempi hyvä kuin paha", Kaneliini myönsi.

"Sinä olet kuollut", sanoi mies.

"Voi kuinka ikävää", harmitteli Kaneliini.

Miehen silmät muistuttivat kolikoita, pyöreitä ja kauhistuneita, hän tarkasteli Kaneliinia varmuuden vuoksi niin etäältä kuin mahdollista.

"Teillä on hauskat hiukset", kehui Kaneliini. Hän yritti tehdä miehen olon hiukan leppoisammaksi, muttei onnistunut. Mies katsoi häntä kuin ulkoavaruudesta pudonnutta etanaa. Sitten hän kaivoi esiin laminoidun paperin ja kätki kasvonsa sen taakse. Ehkä hän oli ujo.

"Sinua yritettiin elvyttää paikan päällä. Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Lääkäri totesi kuolleeksi."

"No tässä minä kuitenkin olen", sanoi Kaneliini. "Että otetaanko erä Unoa? Minun isäni ei koskaan anna minun pelata Unoa, mutta Kantarelli sanoo, että Uno on hauskin peli, jonka hän tietää."

Mies ei näyttänyt edes kuuntelevan. Hänen katseensa pälyili, harjasi lattiaa ja kattoa. Otsalle kohosi hikikarpaloita kuin pieniä marmorikuulia, aamukasteen ensi helmiä voikukanlehdillä. Kaneliini muisti seppelen, jonka Kantarelli oli tehnyt hänelle.

Nyt mies lähti taas liikkeelle, rivakin askelin. Sairaalasänky pomppi ja nitisi, Kaneliini heilui puolelta toiselle. Hän koki tarvetta viritellä keskustelua.

"Minne sinä minua viet?" hän uteli.

Miehen vahamaisille kasvoille kohosi ohut puna, katseen poukkoilu kiihtyi.

"Minulle on annettu ohjeet", hän vastasi.

"Pelaammeko me Unoa?" Kaneliini kysyi. Mies ei vastannut.

Käytävä viiletti heidän allaan kuin kiirettä teeskennellen. Viimein mies pysähtyi.

"Ruumishuone", Kaneliini luki. "Minä en ole koskaan käynyt ruumishuoneella. Isä halusi neljä vuotta sitten tehdä kollaasinvainajien ihokarvoista, mutta hän ei saanut siihen lupaa."
Mies pamautti oven auki.

Huone oli laaja ja hämärä kuin kartanon ruokasali. Kankailla peiteltyjä hahmoja makasi vieri vieressä, toisaalla erottui harmahtava käsi tai jalka. Huoneen perällä kaksi vihreätakkista lääkäriä tutki tatuoitua herrasmiestä, jonka puoli päätä oli palanut poroksi.

"Leikkivät liekinheittimellä", toinen lääkäreistä sanoi juuri. "Joku idioottien kausirieha."
"Mutta mistä he saivat liekinheittimen?" kysyi Kaneliini.

Miehet hätkähtivät.

"Tämä tässä oli töissä sirkuksessa", toinen vastasi. "Kukas sinä olet?"

"Puheliain ruumis, jonka koskaan olen tavannut", sanoi Kaneliinin tuonut mies. Hän vaikutti kamalan säikähtäneeltä.

"Mitä sinä pelleilet, Max? Tuot eläviä pikkutyttöjä ruumishuoneelle. Täällä on tietyt säännöt, vaikka siskontyttösi olisikin tahtonut nähdä oikeita kuolleita."

"Ei tämä ole siskontyttöni. Tämä todettiin kuolleeksi."

"Ja sinä tuot sen ruumishuoneelle, vaikka se istuu ja höpöttää? Edes sinä et voi olla noin tyhmä, Max. Jossakin on tapahtunut väärinkäsitys, mutta ei tyttöä ruumishuoneelle kuulu tuoda."

Maxin posket olivat nyt helakanpunaiset, kaksi jouluomenaa. Kaneliini oli tuntevinaan kanelin tuoksun.

Toinen lääkäri oli ollut aivan hiljaa. Nyt hän avasi suunsa, mutta tuijotti edelleen ruumiin tatuoitua vatsaa.

"Minusta tuntuu... että Max näki tässä tapauksessa... vääränlaisen tilaisuuden", hän sanoi hitaasti. "Ei olisi ensimmäinen kerta. Tätä lajia."

Toisen lääkärin kulmakarvat menivät mutkalle.

"Luulin, että yksi kerta käräjillä riittäisi herättelemään. Mutta jos se mätä on tarpeeksi syvällä, niin sitten se on, ilmeisesti. Sinä kuvotat minua", hän jatkoi Maxille. "Jätä tyttö tänne ja mene kiltisti hoitoon."

Max kääntyi kannoillaan ja käveli ulos. Hänen niskansa oli niin punainen, että hänen mielensä täytyi olla musta.

"Oli miten oli", huokasi lääkäreistä puheliaampi. "Kuka sinä olet?"

"Smaragdililja Omenankukka Aleksandra Myötätuuli Kaneliini Virtanen."

"Pölöhölö mölymöly Abragadabra Intiaani Virtanen. Kutsumme sinua siis Virtaseksi."

"Mieluummin Kaneliiniksi, jos sopii."

Lääkäri marssi Kaneliinin luo ja otti sänkyyn kiinnitetystä taskusta laminoidun lappusen.
"No tämän mukaan sinä olet..."

Hiljaisuus venyi. Toinen lääkäri oli ottanut esille pienen harjan, partasutia muistuttavan ja rapsutteli tuhkaa irti sirkusmiehen kulmakarvoista.

"... kuollut."

"Niimpä niin", sanoi Kaneliini.

"Et voi olla."

"Jos niin sanot."

Mies otti kaulastaan stetoskoopin.

"Istupa hetki ihan hiljaa."

Hän kuunteli Kaneliinin sydäntä. Ja keuhkoja. Jopa käsivarsia. Ohimoita. Moneen kertaan. Sitten hän teki ristinmerkin.

"Pelataanko Unoa?" kysyi Kaneliini.

"Sinä olet kuollut."

"Haittaako se?"

"Etkö kuule? Sinä olet kuollut, poissa, mennyttä. Finito. Sinua ei ole."

Kaneliini nielaisi. "Tuo ei ollut kovin kauniisti sanottu."

Miehen ilme pehmeni hieman. "Mennään toimenpidehuoneeseen. Ehkä tämä stetoskooppi on rikki."




Lääkäri mittasi Kaneliinin verenpaineen. Hän otti sydänkäyrän ja aivokäyrän. Veri suonissa oli niin hyytynyttä, ettei sitä saatu ulos. Ruumiinlämpö oli kaksitoista astetta.

"Sinä olet kuollut", lääkäri toisteli. "Ei mahda mitään."

Tuli ilta. Lääkäri ja Kaneliini istuivat ruumishuoneella, vierekkäin, tutkimuspöydällä.
"Mitä nyt tapahtuu?" Kaneliini kysyi.


Lääkäri kohautti harteitaan. "Sinut joko haudataan kokonaisena tai tuhkataan. Minulta loppu vuoro."

He kättelivät.

 "Koeta pärjätä", lääkäri toivotti. Hän sijasi Kaneliinille vuoteen ruumiiden keskelle. Sitten hän lähti ja lukitsi oven.

Oli hiljaista. Tuuletin humisi.

"Hei", Kaneliini yritti. "Osaatteko te muutkin puhua?"

Hän ei saanut vastausta.

"Onko teillä Uno-kortteja? Tykkäättekö Omar-karkeista? Tiedättekö poltetaanko teidät vai haudataanko noin? Onko teillä paljon omaisia? Miksi te kuolitte? Haluatteko taivaaseen vai manalaan?"

Hän ei keksinyt enempää keskustelunavauksia. Alkoi tulla pimeä.

"Kaikkea hyvää", Kaneliini toivotti ja kiipesi ulos tuuletusikkunasta, jonka siivooja oli jättänyt raolleen.