Ajatuksia...

Minä ajattelen paljon.
Toisinaan ihan liikaa. Minä ajattelen elämistä ja pelkäämistä, kaiken vaivalloisuutta. Minä ajattelen ajattelemista ja mietin, onko se hyväksi. Minä mietin, kuka olen ja ketä varten.

Tänään, taas, olen ajatellut anoreksiaa. Sitä, mitä se tekee ajatuksille. Sillä on mahdottoman terävä veitsi, jolla se pilkkoo pohdiskelevan mielen, hajottaa siististi kahteen lohkoon. On terve puoli, joka sanoo, miten asiat ovat ja miten niiden kuuluisi olla ja sairas puoli, joka sanoo täsmälleen samoin. Ne vain puhuvat aivan eri kieltä. Ne ihannoivat täysin eri asioita.

Mitä enemmän arvostan iseäni, sitä terveempiä ja vahvempia ovat ajatukseni. Minä ajattelen kevättä ja valossa kompastelevia hyönteisiä, minä ajattelen auringon kengänjälkiä lumessa ja tulevaisuutta. Kun minun minäni on minussa, eikä kaukana poissa, ikkunoiden takana, eksyksissä, minä luotan siihen, että olen Maija ja tiedän, mitä haluan. Kun uskon olevani oikeassa, edes puolittain, jonkun toisen puolihuolimaton kulmakarvankohotus tai epäilevä aivastus ei aja minua alhoon. Voin keskustella itseni kanssa (tai koiran, koiran kanssa voi keskustella silloinkin, kun se nukkuu), ajatella eri vaihtoehtoja ja arvostaa tekemiäni päätöksiä, vaikka kaikki eivät juoksisi taputtamassa minua päähän ja kehumassa, vaikka toiset olisivat eri mieltä ja kenties jopa kääntäisivät minulle selkänsä. Kun minun minäni on minussa, minä luotan siihen kuka olen ja hymyilen haasteille.

Osastolla minä katoaa. Hetkittäin herään ja huomaan, että se on lähtenyt pois, luikkinut tiehensä, tanssii kenties valssia näkymättömän sulhaseni kanssa, katulamppujen himmeä hohde hameenhelmoissaan. Sillä on mahdollisuus paeta, vaikka kehollani ja mielelläni ei ole. Se mahtuu ulos seinien raoista ja se ei jää pohtimaan, kun sillä on paha olla, se lähtee, eikä kerro, milloin aikoo tulla takaisin.

Kun minä huomaan, että minä on taas lähtenyt, minua alkaa paleltaa. Ajatukseni ovat yksin, vailla paikkaa, johon asettua, seinää, josta pitää kiinni. Kenen tahansa kepeä kehotus tai kopea kommentti saattaa haavoittaa, kaataa minut jaloiltani, jättää jälkiä joka puolelle, kunnes tunnen itseni likaiseksi, mitättömäksi, arvottomaksi. Lihavaksi.  

Anoreksia tulee silloin. Se työntää minut vielä syvemmälle, kertoo kaiken sen, jonka jo luulen tietäväni. Se antaa minulle yhden mahdollisuuden. Korjaa säälittävä sisimpäsi. Ole ankara itsellesi, niin ansaitset elää.

Ei siinä ole mitään järkeä.  Jokainen haluaa olla vahva, varma. Mutta silloin, kun on sisältä pieni ja itseltään hukassa, ei tahdo näyttää vahvalta ulospäin. Silloin tahtoo olla pieni, sellainen, joka otetaan reppuselkään ja jota aina kutitetaan, sellainen, josta pidetään huolta. Sitä pelkää parantumista ja normaalipainoa, sitä pelkää muiden ajattelevan sinut vahvaksi, vaikka minäsi seisoisi päällään takapihalla, etsisi itseään vesilammikoista.

Minun minäni on niin omintakeinen. Se ottaa herkästi itseensä, lähtee nenä pystyssä kävelemään. Sillä on propellihattu ja eriparisukat. Vähän kuiva huumorintaju. Se pitää jäisistä mansikoista ja tuulesta, joka naukuu kuin kissa, syvissä, syvissä aatoksissa. Minä odotan, kunnes se on tarpeeksi vahva jäädäkseen luokseni aina. Silloinkin, kun on vaikeaa.