Kaneliini

Tässä tämä nyt sitten olisi. Novelli, jonka kirjoittamisen aloitin Lastenklinikalla, ja jonka kirjoittaminen jatkuu yhä.

Kaneliini on kaksitoistavuotias, elämää pohdiskeleva tyttö, jonka isä on itsekeskeinen, yhteiskuntaa tulkitseva "näkemystaiteilija". Kaneliinin isä ei osaa rakastaa.

Kun Kaneliini kuolee (hänen päähänsä putoaa pala peltiä kerrostalon kattoremontin yhtedessä), Isä näkee tapauksessa vain ihastuttavan traagisen väylän oman taiteensa esilletuomiseksi.
Kuitenkin, kummallisesti, Kaneliini herää sairaalassa. Hänen sydämensä on pysähtynyt ja verensä hyytynyt liikkumattomaksi, hänen ruumiinlämpönsä on laskenut ja päässä ammottaa reikä. Mutta hän herää, puhuu ja kävelee, tiedustelee muilta vainajilta heidän lempikorttipelejään. Muut vainajat eivät vastaa.

Kaneliini on epätavallinen vainaja, koska hän ei suostu makaamaan aloillaan. Hän haluaa löytää sukkahousunsa, jotka kuoleman yhteydessä hävisivät.

Avukseen Kaneliini saa vanhan Ension, dementoituneen entisen majakanvartijan, joka asuu vanhassa vesitornissa ja kuvittelee sen olevan majakka, sekä Kantarellin, tytön, joka käyttää Kanttarellin muotoista huopahattua, pelkää kaloja ja unelmoi merkityksellisyydestä. Kantarelli karkaa tyrannimaisen elämäntapakonsulttiäitinsä hirmuvallasta, maailmasta, jossa kaikki on säädeltyä ja tarkkaan oikeaoppisen koti-idyllin mukaista. 

Tässä ihan lyhyt aloituspätkä. :)







---




Sinä päivänä, jona maailma hajosi, Kaneliinilla oli tummanvihreät sukkahousut. Keltaiset olivat pesukoneessa, taloyhtiön pesutuvassa, maiskahtavan puuoven takana. Pesukone kävi, ja Kaneliinin lempisukkahousut syleilivät alimman parvekkeen kurahtaneen, katkeroituneen kukkakauppiaan kauhtuneimpia rintaliivejä.

Kaneliini sääli sukkahousujaan, hän ikävöi niitä. Mutta tahrat oli saatava pois. Ei sillä, että Kaneliini olisi ollut järin hygieeninen, oikeastaan hän inhosi siivoamista, mutta isän silmät olivat tarkat, eikä Kaneliini halunnut menettää alibiaan.

Taivas oli vaaleanpunainen. Kaneliini etsi kauniita lehtiä ja haaveili hiekkarannoista ja haaremihousuista ja kovaäänisestä musiikista.
Hän mietti, miltäköhän purkumi mahtoi maistua. Ja mitä pahaa maanantai oli kaikille tehnyt. Ja mikä teki perhosesta ihrakuoriaista kuvauksellisemman.

Hän piti miettimisestä. Päiväkodissa hän oli rikkonut ikkunan (ihan pienen tuuletusikkunan vain, hän oli heittänyt siihen kiven) vain päästäkseen nurkkaan miettimään, luvallisesti ja oikeutetusti yksinäisyyteen, pois My Little Ponyja ja niiden harjoja vertailevasta hälinästä.

Puiston keinu heilui tuulessa ja nitisi. Nyt hän mietti kitinää ja lapsen itkua ja vaikerrusta ja sahansoittoa. Papukaijan helttaa muistuttavaa irokeesia ja lävistyksiä ja tatuointeja. Puun kaarnaan kaivettuja nimikirjaimia. Ystävyyttä.

Hän mietti sitä vanhaa kulkuria, joka nousi tyhjeneville kaduille öisin ja ryhtyi puhumaan itsestään puolityhjinä tuijottaville roskapöntöille. Kulkurin solmiossa oli kuuraketteja. Hän muistutti poliitikkoa.

Kello. Se naksahteli vasten Kaneliinin rannetta. Tik-Tak. Joskus vain Tak. Kaneliini ymmärsi, että kellokin tahtoi elämäänsä hiukan vaihtelua.

Kello. Kaneliini joutui hetkisen vaivaamaan päätään, hänen muistinsa oli kuin harva siivilä, se johtui siitä, että ylikasvanut mielikuvitus tahtoi viedä kaiken tilan, mutta kello, siitä johtui hänen mieleensä jotakin.

Sukkahousut. Pesuohjelman oli määrä päättyä kolmea ja puolta minuuttia yli kolmen ja kello oli kolme. Kaneliini lensi.

Hän juoksi kuin strutsi, yhtä kömpelösti ja kaunistelematta, hänen säärensä paukahtelivat toisiinsa kuin tuoreet suomalaiset kurkut ja hänen kengänpohjansa luisuivat asvaltilla, jonka syksy oli lakannut kimmeltäväksi.

Pesutuvan ovi oli kiinni. Kaneliini kyyristyi pähkinäpensaan oksien väliin odottamaan. Kalkkunamainen kukkakauppias oli muoviessussaan yhtä täsmällinen kuin elämäänsä kyllästyneet ihmiset yleensäkin, hän tulisi pian.

Ja hän tuli. Siwan muovikassissa oli kissanruokaa, sen erotti kalinasta ja vessapaperia, rullien ääriviivat piirtyivät läpi. Nainen avasi pesutuvan oven ja katosi välieteiseen; Kaneliini työnsi pähkinäpensaan oksan oven ja kamanan väliin.

Se oli helppoa. Kaneliini sieppasi sukkahousut peskuoneen hämärästä kidasta, kun nainen pyllisti häntä kohden, laski pyykkipoikia varmaankin, mietti, oliko niitä liian vähän ja ketä syyttäisi varastamisesta. Kaneliini pyrähti ulos ovesta sukkahousut tiiviisti kasvojaan vasten ja kompasteli sadekatoksen luokse, ajatteli jotakin aivan yhtä turhanpäiväistä kuin tavallisesti, sukkahousujen väärää hajua tai havunneulasia ränniputken tukkona, neitoperhosia, ketsuppia, kunnallisvaalilakia, sikareita. Silloin, maailma hajosi.

Se tapahtui nopeasti, leikaten, siististi ja selittelemättä. Kaneliini hiipi pois katoksen alta, pesuaineen tympeä lemu möyri hänen nenässään ja ylhäällä, tuulen luona, pala taivasta irtosi ja vyöryi häntä kohti.

Hän kuuli lintujen äänet, ilman halki viuhuvan ilman, tuo pala taivasta oli peltinen, melkein ruosteessa ja se matkasi kerrostalon rapatun seinän viertä, ohi tikapuiden, joiden korkeimmalla puolalla muuan työmies ei voinut enää perua virhettään.

"Voi perrrrrrkele!"

Mutta se oli liian myöhäistä, hänen säikähdyksensä, karheisiin partakarvoihin tupakansavun tai kananmunankeltuaisen lailla takertuva anteeksipyyntö.

Kaneliini ehti kohottaa katseensa, juuri parahiksi, hän ehti nähdä vaaleanpunaisen taivaan sulkeutuvan aaltokuvioituun metalliin ja jättävän hänet yksin pimeään, hänen viimeinen ajatuksensa koski leppäkerttuja ja tankotanssia ja muttereita, sekä sitä, saattoiko beige merkitä samaa kuin ihonvärinen.

Ambulanssi tuli lujaa.




---