Sateentuoksuinen oivallus

Terve
          taas.



Tänään kävelin sateessa. Koiran kanssa, kukkakuvioiset kumisaappaat jalassa. Oli ihana ilma. Juuri oikeanlainen pieneen ajatteluun.

Kuuntelin taas radio extremeä, ruotsinkielistä kanavaa. Nyt soi Adam Lambert päässä. What do you want from me? :D

Kävin Munkkiniemen rannassa. Vesi oli vielä jäässä, ulapalla sadeharso leikki sumua ja tihkusade tipahteli kasvoille. Koira hytisi, minä hymyilin. Kuuntelin puita.

Ajattelin vaihteeksi. Mietin sitä, mikä minut määrittelee. Mitä minun "ansioluettelossani" on?
Mitä minä haluan siellä olevan?

Tajusin, hätkähtäen, että enhän minä ole mikään anorektikko. Pieni anorektikko sisälläni nosti nytrkit pystyyn ja ryhtyi elämöimään; "Oletpas, oletpas, kyllä sinun täytyy olla. Ja jos et ole, niin ryhdy sellaiseksi."

Mutta minä tajusin, etten ole. En vielä. Minä olen reunalla, kaivon kiveyksellä, kuilun partaalla kuin kivi, jonka joku on melkein potkaissut alas vain kuullakseen, kuinka se kolahtaa.

Minä en ole. Syömishäiriö tai anoreksia ei ole asia, joka minusta tulee ensimmäisenä mieleen. Se ei määrittele minua. Ja se on, mielestäni, jos sallitte, ratkaiseva seikka.

Minä olen kokenut paljon, kuten edellisessä viestissäni totesin. Paljon, mutta juuri niin vähän, että päättämällä kääntää selkäni, olla putoamatta kuiluun, voin hyvin pelastaa itseni. Minä en ole "oikea anorektikko" ja tästä lähin, kun joku sanoo sen minulle tarkoituksenaan satuttaa, otan sen kohteliaisuutena.

Anoreksia on surullinen sairaus ja olen nähnyt liian monen kauniin pienen elämän katoavan sen ammottavaan kitaan. Minä tiedän, etteivät nuo elämät ole menetettyjä, he palaavat vielä, kunhan aika on. Minä tiedän, että he pystyvät siihen.

Mutta jos kerran minä voin vielä valita, haluanko olla sairas, miksi valitsisin haluavani?

Totta kai minulla on sairaita ajatuksia. Paljonkin. Mutta vasta tänään ymmärsin, että painoni, joka ei ole vaarallisen alhainen onkin oikeastaan lahja, eikä kirous. Minä luulin, että voidakseni parantua, minun täytyy pudottaa painoani vielä paljon, tehdä kaikille ulkopuolisille selväksi, kuinka vaikeaa kaikki on, tehdä itsestäni niin laiha, ettei syömishäiriöni jää kenellekään epäselväksi. Antaa sen määritellä minut.

Tänään ymmärsin, että hyväksymällä itseni nyt, tässä painossa ja vielä painavampanakin, normaalipainossa, jota kohti ollaan menossa, minä pelastan itse itseni. Poimin itseni maasta makaamasta ja pudistelen turkkini ( tai sulkapeitteeni, minä olen pöllö tai strutsi tai vähän vinksahtanut viherpeippo) mudasta, olen vahva ja kaunis ja terve.


"Eihän se ole edes sairas" on kommentti, joka sai minut käpertymään kokoon, häpeämään itseäni. Minä en ole tarpeeksi sairas. Se ei näy minusta ulospäin.
Vasta tänään tajusin, ettei sairas ole ansio. Sitä ei merkitä CV: hen. Siitä ei saa harrastuneisuuspisteitä kesätöihin haettaessa.

Totta kai on upeaa, jos on pystynyt paranemaan. Paraneminen on onnistuminen, voitto. Ihailtavaa. Mutta paraneminen, ei itse sairastaminen.

Paraneminen on taistelu, jota ei tarvitse käydä, jos päättää ajoissa kääntää selkänsä. Päättää olla sairastumatta, kun vielä voi. Pelastaa itsensä.

Ja kyllä minäkin olen taistellut. Ja taistelen yhä. Mutta oivallukseni olikin, etten halua kilpailla tittelistä "Kaikkein sairain." Minä haluan olla "huono anorektikko".  Minä en halua olla anorektikko, minä haluan olla minä.

             
   Ja vielä tulee se päivä, jona minä palaan. "Terve, mä oon terve taas."
Ja niin, mulla on siihen oikeus.