Nyt tulee tajunnanvirtaa, epäilisin. Ajatuksia on kuin talviunestaan heräileviä kärpäsiä takapuolet kohmeessa ja verkkosilmät puoliksi ummessa. Isä on kännissä vaihteeksi, sanon sen, koska se ei ole mikään salaisuus. Jokaisessa perheessä on ongelmia, jokaisessa ihmisessä on säröjä, jokainen koostuu sirpaleista. Se tekee meistä kauniita. Ainutlaatuisia. Vaikeita, mutta oikeastaan myös vahvoja.
Sitä paitsi nyt isä on hilpeässä humalassa, myhähtelee ja hihittelee itsekseen, kyselee täysin typeriä ja säveltää Hobby Hallin kevätkuvastoa pianolla. Hilpeä humala on rasittavan ylivireä tila, mutta samalla jotenkin sympaattinen. Isä lukee minun blogiani ja uskoo vakaasti, että Barak Obama pitäisi siitä. Hän on hyväntahtoinen ja sietää itseään paremmin. Vähän kaasussa, niin sanotusti.
Jurotushumala on asia erikseen, ähkimistä ja elämän kurjuuden pähkimistä, tahmeahkoa kuorsausta ja tyytymätöntä tuhinaa, asunnon nurkasta nurkkaan raahustamista ja kaiken merkityksettömyyden esilletuomista. Jurotushumalassa mikään ei ole hyvin ja kaikki kaipaa muutosta, mutta muutosta ei ole saatavissa ja kaikki on huonosti, amen. Jurotushumala on hilpeää humalaa rasittavampi, kokonaisvaltaisesti masentava.
Alkoholi on turruttamislääke, hetkellinen, nopea apu. Hilpeää humalaa seuraa aina haalea huominen ja taas kaikki on astetta vaikeampaa. Minä en syyllistä, yritän vain ymmärtää. Kun on tarpeeksi kauan paennut johonkin, vaikkapa viinaan tai viiltelyyn, vaatii suunnatonta rohkeutta pysähtyä ja taistella pakenemisen sijaan. Kohdata kaikki turrutettu sakka, ahdistuneet ajatukset ja ongelmat. Se kannattaisi, mutta kuinka moni on valmis murtamaan huonosti yhteen luutuneet luut uudestaan korjatakseen ne, kun vinksottavillakin pääsee vielä etenemään, ainakin jos ottaa vähän särkylääkettä.
Anteeksi saarnani, tulin vain ajatelleeksi, niin kuin tapanani on. Minun pitäisi kirjoittaa vain itsestäni, on halpamaista ruotia toisten ongelmia. Olen pahoillani, mutta en pyyhi äskeistä pois.
----
Minä, vaihteeksi. Tänään oli hoitokokous. Minä käyttäydin kuin... en tiedä. Muuli. Oravanpoikanen. Niin kuin joku, joka on hyvin eksyksissä ja silti itsepäinen.
Minä vihaan tätä sairautta. Älkää käsittäkö väärin, en nosta itseäni jalustalle puhumalla "minun sairaudestani", en tiedä yhä vieläkään olenko. Tarpeeksi, tiedättehän. Tai haluanko olla. Mutta tätä sairautta minä vihaan. Sen kylmiä käsivarsia, jotka kiskovat kauniita, pieniä ihmismieliä syövereihinsä. Minä VIHAAN ja viha on vahva tunne. Melkein yhtä vahva kuin rakkaus. Tai toivo.
Minuun koskee, melkein fyysisesti, kun ajattelen muutamia ystäviäni osastolta. Se on raakaa, kun kavereilla menee päin helvettiä. Se on rankempaa kuin osaan selittää. Minä nään anoreksian heidän katseessaan, liimautuneena kiinni takaraivon sisäpuolelle, vääristämässä suojattomia ajatuksia. Se tuhoaa heitä. Ja minä pelkään, pelkään, että he eivät koskaan löydä takaisin pintaan. Että se vie heidät, niin kuin merihirviö. Kiskoo syvälle, pohjaan asti ja hukuttaa itseensä.(...nyt isän humala on kääntymässä, laskusuuntaan. Se pitää monologia jumalasta ja kaiken turhuudesta. Hilpeässä tilassa se miettisi, mitä Jeesus olisi sanonut nyky-iskelmästä. Laskutilassa se miettii, miksi jumala ei rakasta meitä.)
Minä haluan olla terve. Ei kai kukaan halua olla sairas. Minä haluan olla terve, esimerkki, tienviitta, hitto vie. Minä haluan näyttää sairaille ystävilleni, kuinka terve voi olla onnellinen. Kuinka terve saa elää sen kaiken, minkä sairas näkee katoavan ympäriltään. Se on juuri se ongelma. Anoreksia on niin nälkäinen. Se syö kaiken elämästä, kaiken kauniin ja merkityksellisen, jättää jäljelle vain kylmää ja kipeää. Laihaa ja luista. Väittää, että vaaka tekee onnelliseksi. Voi, minä VIHAAN sitä.
Ja miksi, vaikka ajattelen kuten ajattelen, en saa ajatuksia muuttumaan teoiksi? Miksi haluaisin, yhä vieläkin, olla laiha? Miksi olen heikko, vaikka auttaakseni rakkaitani, minun täytyisi pystyä olemaan vahva?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti