Harmaata...

Mä en tiedä. Enää mistään oikein mitään. Mä haluan olla kaunis. Valmis. Mä haluan olla vahva. Mutta päivät vierii muuttamatta muotoaan ja mun varmuus sekoaa itseensä ja unohtaa merkityksensä. Unohtuu. Mä en tiedä, mitä mä haluan. Mä en tiedä, mikä mut voi tehdä onnelliseksi, koska mä en tiedä, mitä onni on.

Mä olen lapsellisempi kuin ennen, lapsellisen tyytymätön kaikkeen. Mun ajatukset ei kierrä enää edes kehää, ne on pysähtyneet tuijottamaan itseään, nukahtaneet valveille. Mua ahdistaa tai ei edes ahdista, mä olen tyhjä kuori kuin ruma simpukka vailla sydäntä. Mä en tiedä mistään mitään.

Kumpa olisi joku suunta, jota kohti mennä, se tavallinen kirkas, sateenraikas tuoksu tai valo. Lupaus tulevasta. Kunhan mä tarpeeksi taistelen, niin saavutan kaiken - fiilis, joka mussa yleensä vallitsee. Taistelutahto. Se on muuttunut tahdottomuudeksi, tuijotteluksi, tönköksi, tahmaiseksi, turhaksi. Mä olen turha. Merkityksetön. Mulla on tylsää, sitäkö tää on? Tylsää ja yksinäistä.

Ihanaa matkaa rakkaalle uloskirjatulle, tämä on vilpitön toivotus. Sä selviit, mä tiedän.

Ja voimaa, enemmän kuin mulla on itsellänikään, tahdon toivottaa sille pienelle, kultaiselle ihmiselle, joka letittää mun tukkaani, taas. Sä olet kaunis, kauniimpi kuin tiedät ja voimakkaampi kuin uskot. Kaikki järjestyy. Ottaa aikaa, mutta järjestyy kyllä.