Radamsa

Aloha.

Tänään oli peruskarheeta. Peruskauraa. Ihana ilma, mutta vähän ikäviä ihmisiä. Bussikuski katsoi pahasti, mikä oli kyllä kohtuutonta, kun ottaa huomioon, etten edes matkustanut koko bussissa.
Sain syödä aamupalan kotona, eli nukkua puoli tuntia pitempään. Sitten oli koulukokous tai joku vatun kasvukeskustelu. Omahoitajani (ei se pulu, vaan se toinen) kannatti hidasta ja maltillista siirtymää takaisin normaalikouluelämään. Eli toisin sanoen pirun hidasta nivellystä.*

*niveltäminen tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin pitkään sairaalakoulussa opiskellut käy välillä omassa koulussa "harjoittelemassa" ennen kokonaan sinne palaamista.

Viikon päästä tiistaina saan käydä omassa koulussa kolme aamupäivätuntia. Jippii. Parempi kuin ei mitään tietenkin, mutta olen kärsimätön luonne. 

Sitten mä kävin ulkona. Aurinko paistoi kuin iloisista ihmisistä ja tavallisesta elämästä kertovassa dokumentissa. Miksi en muuten ole koskaan nähnyt sellaista dokumenttia? Miksi kaikki dokumenit käsittelevät epätasa-arvoa ja epämuodostumista kärsiviä ihmisiä? Ne ovat tärkeitä aiheita ja hyviä dokumentteja, mutta ihan totta, joskus tekisi mieli katsella kuinka PerusPertti menee perjantaina pizzalle ja tulee maailman pienimmistä asioista onnelliseksi. Joskus sitä haluaisi katsella tavallista arkea vailla suurempia syvällisiä merkityksiä ja todeta, että kyllä pulliainenkin voi olla onnellinen. Ja kaunis. Ei tarvitse pelastaa maailmaa tai voittaa mitaleita ansaitakseen oman elämänsä kuninkuuden.

Sitä ajattelin tänään. Tai ainakin tuossa äsken. Luin äidin Anna-lehdestä samppanjasinisimpukkarisoton ohjetta ja kalliin elämäntapakonsultin henkeviä mietelauseita mindfluenessista ja tulin ajatelleeksi, jääkö PerusPertti kebabeineen kovinkaan paljosta paitsi?

 Oli miten oli. Kello 10.15 alkoi ruuanvalmistusryhmä, päiväosaston pieni pakote. Kammoksuin sitä kamalasti etukäteen, nukuinkin tavallista huonommin, mutta ei se niin kauheaa ollutkaan. Kaksi meistä teki thaimaalaista risottoa, kaksi väänsi bataattirieskoja ja minä ja muuan eräs taiteilimme myslipatukoita. Keittiö siivottiin hyvin.

Lounaan jälkeen opiskelin vähän saksaa. Sitten menin siskoni kanssa pahasti ristiin, lähinnä siksi, koska olin unohtanut muuan tapaamisen ja kännykkäkapulani oikutteli. Päivällinen aiheutti päänsärkyä, sitä en tahdo enää ajatella.

Zagreb on Kroatian pääkaupunki. Siitä on tullut radamsan lisäksi mahtava kirosanani. Toimii.

Isäni on taas kännissä. Ja aivasti juuri kahdeksattatoista kertaa peräjälkeen. Meillä on vähän vaikeaa, mutta kenelläpä ei olisi? Jos elämäänsä tahtoisi elää pumpuliin käärittynä, pitäisi ryhtyä posliinipatsaaksi pakkauslaatikkoon.

Minä en tiedä, selviäsimmekö me kotona ilman isää. Siis minä ja äiti, jos vanhemmat eroaisivat. Kuinka erilaista se olisi? Kuka piereskelisi Mozartin Requiemin tahtiin iltapäivisin ja kysyisi viimeiseksi ennen nukahtamista, mitä mieltä olen perunoista? Kuka täyttäisi tiskikoneen pyhänä retriittinä ja ripustaisi pyykit narulle?

Totta kai on rankkaa, kun läheinen muuttuu juomansa perusteella. Kun humala hallitsee ja teroittaa mielipiteistä kärkevämpiä ja aallonpohjista lohduttomampia. Kun arkinen järkevyys hajoaa ja peittyy kuorsaukseen jo alkuillasta. Ja toisinaan, kun pieni vitutus kääntyy päälaelleen silmittömäksi raivoksi ja sanoiksi, jotka oikeasti satuttavat. Minä kirjoitan tästä, vaikken ehkä saisi. Henkilökohtaisuuksiaan ei tässä kulttuurissa saisi tuoda julki. Mutta minä tuon, koska se on minulle tärkeää. Se auttaa. 

Minä en tiedä, eroavatko he. Eikä se ole minun asianikaan, sikäli, ainakaan vielä. Minä tiedän, että he rakastavat toisiaan suunnattomasti, mutta aika ja arkiset asiat, kuten ahdistus ja toiumeentuleminen, näyttävät, kuinka käy.  Minä en tiedä, mitä toivon. Toivon, että me kaikki, eikä vähiten koira tai jääkaappi, joka on aina kuulunut perheeseen, voisimme tuntea olomme turvalliseksi ja hyväksi sillä aikaa, kun etsimme pientä onneamme.  Ja löydämme sen, vielä.





Voi, minä haluan kirjoittaa niin paljosta. Tällä hetkellä turvottaa, tunnen itseni porsaaksi. Olisin suloinen karsinassa tai mutakylvyssä, mutta en ahtaissa vaatteissani ja mieleni vaikeudessa. Minä inhoan röyhtäyksiä. Vielä enemmän kuin likaisia varpaita.

Minä olen muuten vihreä. Luonto on tärkeämpi voimavara kuin osaamme arjessa muistaa. Sitä pitää kunnioittaa ja siitä pitää pitää huolta. Vaikka sitten kierrättämällä ja rakentamalla lääkepurkeista romutaidetta. Ja suosimalla kirpputoreja ja säästämällä vettä ja sähköä. En tarkoita, että pitäisi ajaa partansa pimeässä tai muuten vaarantaa turvallisuutensa, mutta teepussin ja kahvinporot voi käyttää kahteen kertaan. Ja sipulipussista saa hyvän hankaussienen. Aion tehdä postauksen pienistä ekovinkeistä, jos mitään kiinnostusta ilmenee.

Minä olen myös kakkaterroristi. Se tarkoittaa sitä, että uhmaan vihaisia puskissa lenkkeilijöitä jättämällä koirani ulosteet luontoon. En halua kerätä niitä sekajätteen sekaan tuottamaan haitallisia metaanikaasuja. 

Nyt täytyy lopettaa. Kaamea ajatushepuli. Minä tarvitsen unta.

Ps. Muistakaa lähettää kysymyksiä! Paaaljon kysymyksiä! Haluan saada aikaan ison postaamuksen! :))