Kaneliinista ja muusta

Päivääti, sanoi tiuhti.

Iltaa. Postaan, koska minulla on tylsää.  Lainasin taas kaverin konetta... kiitos <3 Mietin, mitä ajattelisin. Vai virkkaisinko vain. Tästä tulee turha postaus. :) (Venla-rakas, pelkästään velvollisuudentunnosta ei tarvitse kommentoida. Olet ihana.)

Hyviä asioita, muuten. Niitä tapahtuu joka päivä. Pieniä asioita. Tänään aamupuurossa oli tarpeeksi suolaa. Aurinko paistoi. Ja ratkaisin kaksi vaativaa ongelmatehtävää.

Fysioterapiaryhmässä oli ahdasta. Välipalan ruokalevolla mahdisti, mutta ystävien keskellä oli turvallista marista. Kiivettiin ulkoilulla kalliolle. Äiti tuli kuudelta ja rakennettiin keräämistäni lääkepurkjeista isoa linnaa. Erikeepperillä.

Päivät täyttyvät pohdiskelusta. Ja virkkaamisesta, Olen koukussa virkkaamiseen.

Tämän blogin esittelyssä minä puhun novelleista. Ja koska tämä blogi käsittelee omaa pientä elämääni, enimmäkseen sairaalamaailmassa, ajattelin julkaista novellin, jonka kirjoittamisen aloitin lastenklinikalla ja jota olen jatkanut halki matelevien päivien. Minä koostun novelleista. Ne kertovat minusta enemmän kuin osaan kertoa itsestäni.

Tahdon esitellä teille Kaneliinin.

...

Oli miten oli, nyt ei ole aikaa. Ilta kolahtelee, pimeä, yöhoitajat juo kahvia ja puhahtelee, jos valvoskelet. Sain kuulla niin monen rakkaan uloskirjauksesta tänään, ajatukset pyörähtelevät kuin pöllämystyneet kimalaiset. Ikävä jo nyt. Olen liian tunteellinen.

Laitan pienen novellinpätkän, jonkun tunnelmoinnin, jonka kirjoitin Lastenklinikalla.

Palanen elämästä... tai leivästä. Tästä.

"Vänkyrä."
Tuuli suhisi puissa. Vaari istui puistonpenkillä ja näytti happamalta.
"Minun vänkyrä."

Hän puhutteli keppiään. Keppi oli hiljaa. Seljaa, lakattua seljaa. Sen päässä oli muovinen tuppi. Se oli hyvä keppi.

Leipomon kiviuunissa valmistui leipää. Sen tuoksu teki leipurin levottomaksi. Hän pelkäsi laittaneensa liikaa hiivaa. Liimaa, hänen tohveleidensa kärjissä oli paperiliimaa. Ei ollut varaa nahkakenkiin, italiallaisiin, eikä naisiin, muutoin kuin unelmissa. Kissa, se nukkui korissa ja viis veisasi elämästä. Kyllä tämä tästä, ajatteli leipuri. Minä teetän patakintaan, mittatilaustyönä, ja ehkä jo ensi yönä, saan kunnolla nukutuksi.

Leipurilla oli poika ja pojalla oli mersu ja esimiesasema ja liituraitatakki ja anorakki ja kymmenen eri väristä kylpyankkaa takanreunuksella, mutta ne hän oli ajatellut heittää pois.
Pojalla oli sello, mutta hän ei soittanut enää, ja taskukello, mutta sitä pidettiin vanhanaikaisena. Hän vilkaisi digitaalinäyttöä ja keksi sille enemmän käyttöä, hän lensi yksityiskoneella Pariisiin ja osallistui konferenssiin koskien eläkesäästämistä, tyytyi elämäänsä, ilman isäänsä, joka juuri otti leivän uunista.

Se on kohonnut liikaa, tuumi leipuri. Vuoan reunat eivät riittäneet. Hiiriäidin poikaset eivät kiittäneet, kun leipuri leikkasi pois ylimääräiset palat ja työnsi ne hiirenkoloon, ja otti sitten Spriteä, pahaan oloon, ja kävi pitkäkseen aulan höyläpenkille, ja päätti olla lähtemättä lenkille, koska tuuli suhisi puissa ja puistonpenkillä istui vihainen vanhus.

Vaari puri hammasta, kaikkia niitä, jotka hänellä vielä oli, eikä silti muistanut, kuka oli.
Hän tiesi olevansa vihainen, muttei ollut varma, mistä syystä. Se teki hänet entistäkin vihaisemmaksi.
Kadun kulmaan kaartoi hopeanvärinen taksi ja taksista nousi nainen ja naisen jäljestä lapsi ja vaari mietti, mahtoiko tulla halvemmaksi, jos matkustajia olikin kaksi.

Tuoksui pulla. Antaa unen tulla, totesi vaari. "Minä en ole maailman vahti; minua kiinnostavat sahti ja hämyisen jazzin kaikuva tahti ja ylle hiipivän päiväunen kaiken voittava mahti."

Ja niin, hän nukahti.